Heitä oli seitsemän kumollaan ajelehtivan aallokkoveneen päällä, jota
he olivat yrittäneet kääntää, vaikka onnistumatta. Kesti kauan,
ennenkuin he pääsivät tietoisuuteen toisistaan. Joku heistä sanoi:
"Toverit, ilmoittakaa kukin nimenne!" ja silloin he tekivät sen kaikki,
paitsi muuatta miestä, joka vastasi vain: "Minun nimestäni ei ole
mitään hyötyä tällä hetkellä." Heitä oli, paitsi nimeään
ilmoittamatonta, kolme lämmittäjää, kokinapulainen ja kaksi
umpikielistä välikannen matkustajaa, jotka eivät osanneet edes
toistensa kieltä, ja he istuivat selkä selkää vasten, kolme toisella,
neljä toisella puolella, palellen läpimärjissä vaatteissaan.
Meri oli tyyni ja kylläinen, taivaalla tuhansittain tähtiä, mutta ei
kuutamoa. Heidän jalkansa olivat polvilumpioon saakka vedessä, ja
yrittäessä vetää niitä käppyrään, tuntuivat ne mahdottoman raskailta ja
vierailta kuin jäätöngät.
Yhtäkkiä sanoi kokinapulainen ääneen:
"Oi, Jumala, Jumala!"
Kukaan ei vastannut hänelle mitään. Hän jatkoi silloin vaikerrustaan,
aluksi aivan hiljaa, ja he ymmärsivät hänen katkonaisista sanoistaan,
että hänen oli vilu. Mutta koska he kaikki palelivat yhtä ankarasti, ei
kenenkään mieleen tullut lohduttaa häntä, vaan he purivat hampaansa
yhteen, etteivät itse valittaisi.
"Minä palellun!" hän äänsi yhä uudelleen. "Minun on niin vilu."
Ja hänen äänensä oli keskenkasvuisen pojan, ihmeellisen nuori, heleä
kuin naisen, toisinaan särkyvä kuin äänenmurroksessa olevan.
Muut kuuntelivat yhä ääneti hänen vaikerrustaan, joka pian muuttui
lapselliseksi nyyhkytykseksi.
"Onko sinun vilu?" kysyi vihdoin toinen lämmittäjistä.
Mutta vastaamatta suoraan kysymykseen, jatkoi kokkipoika yhä
valitustaan, kutsuen avukseen äitiään, sitten jumalaa, sitten taas
äitiään, lopulta vain hokien: "minä palellun, äiti, äiti!" niinkuin
lapsena hyyristyessään äitinsä lämpimän ruumiin suojaan.
Ja itsekukin tunsi kaikkein varhaisimman muistonsa, toisen inhimillisen
ruumiin lämmön, hetkeksi heräävän mielessään.
"Rukoillaan ääneen!" ehdotti eräs lämmittäjistä.
Silloin he rukoilivat kaikki yhtaikaa, välikannen matkustajat kukin
omalla kielellään, ja he jatkoivat rukousta joka kerta, kun vene
heilahti, rukoillen kukin omiaan, paitsi tuntematonta matkustajaa, joka
vaikeni, ja kokinapulaista, joka ei herjennyt huutamasta äitiään.
Senjälkeen he rupesivat aika-ajoin huutamaan yhteisesti, päästäkseen
ajattelemasta kylmyyttä, sillä he tiesivät aivan hyvin huutonsa
turhaksi. Mutta heistä oli turvallista kuunnella omaa ääntään,
niinkauan kuin se vyöryi seitsemän kurkun sinkoomana tyynessä ilmassa,
ja he olisivat tahtoneet pidättää sen ja kutsua takaisin avaruuksista,
joihin se hajautui miljooniksi ja taas miljooniksi yhä heikkeneviksi
ääniaalloiksi.
Huuto kävi paremmin kuin yhteinen rukous, ja he ottivat kaikki siihen
osaa, erikielisyydestään huolimatta. Mutta heidän huutonsa oli vain
ajanvietettä, sillä he tiesivät, ettei pelastusta ollut odotettavissa
ennen aamua.
"Joka kestää aamuun asti, se pelastuu", sanoi tuntematon matkustaja.
Muut kuulivat hänen äänensä soinnusta, että hän oli aikonut pelastua,
ja kysyivät kukin itseltään: "pelastunko minä?" ja jotkut heistä
laskivat tähtiä taivaalla, ikäänkuin heidän yläpuolellaan olisi ollut
tummansiniselle taululle kultanastoilla kiinnitetty ijäti ratkaisematon
laskuarvoitus.
Kokinapulainen vaikersi edelleen, yhä hiljemmin:
"Minä palellun, -- äiti, äiti!"
Yhtäkkiä alkoi hänen huutonsa tuntuvasti heiketä, ja vierustoveri
kannatti hänen herpoutuvaa ruumistaan toisella kädellään, sen rauetessa
ryhdittömäksi ja ikäänkuin luuttomaksi. Ja vähitellen se alkoi luisua
alaspäin, käyden kauhistuttavan raskaaksi, niin että se, joka piteli
siitä kiinni, päästi otteensa ja säikähtyneenä sieppasi uudelleen
kiinni, saaden kämmeniinsä vain kiharaa, märkää tukkaa. Hetken aikaa
hän kannatti veteen liukuvaa ruumista tukan varassa, mutta oli itse
kadottaa tasapainonsa, hellitti, ja ruumis lipui veneen alle.
"Yksi!" sanoi silloin tuntematon matkustaja.
Hänen äänensä kalseus pani muut hätkähtämään, mutta kaikki tunsivat
helpoitusta, kun vaikerrusta ei enää kuulunut.
He istuivat nyt jonkun aikaa vaiti eivätkä edes rukoilleet. Tähdet
olivat korkeina ja kaukaisina heidän päänsä päällä, kaksi kertaa
eroittivat he tähdenlennon. Yö oli ihmeellisen tyyni ja ihana, täynnä
kylmyyttä ja kuolemaa. Tuskin tuntuva maininki kuljetti hiljalleen
heidän venettään, mihin suuntaan, eivät he tienneet.
Äkkiä sanoi toinen välikannen matkustajista jotain käsittämätöntä.
"Mitä sanot?" kysyi hänen vierustoverinsa.
Välikannen matkustaja yritti kääntää puheensa englanniksi, sopersi pari
murteellista sanaa, ja jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Ei yksikään
ymmärtänyt häntä. He eivät tienneet, rukoiliko hän vai saneliko
viimeistä tahtoaan vai tekikö tunnustusta, kuulivat vain kiihkon hänen
äänessään, ja tämän inhimillisen äänen sointu, joka sinkosi ilmaan
käsittämättömiä sanoja, värisytti heitä, itsekutakin.
Ja hän puhui yhä, ypöyksin, ihmisille, jotka eivät tajunneet häntä
enempää kuin taivaan kuurot tähdetkään.
Yhtäkkiä hän alkoi irroittaa pelastusvyönsä nauhoja. Kiikkerän veneen
pohjalla kun istuivat, eivät he olisi voineet häntä estää, vaikka
olisivat tahtoneetkin. He aavistivat hänen aikomuksensa, ja ne, jotka
istuivat häntä lähinnä, näkivät niukassa valossa hänen suuren ja
raskaan päänsä ulkonevine poskipäineen. Hän oli keski-ikäinen, parrakas
mies, työläisen vaatteissa.
Irroitettuaan pelastusvyönsä nauhat kylmästä kankeilla sormillaan, hän
risti hetkiseksi käsivartensa eikä puhunut enää. Vierustoveri nyhjäisi
häntä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän istui äärimäisenä oikealla.
Yhtäkkiä hän peitti kädellä silmänsä ja hyppäsi mereen, johon heti
katosi.
"Toinen!" sanoi tuntematon matkustaja tyynesti.
Ja he kertasivat kaikki tämän sanan, mutta hyvin hiljaa, vain
huulillaan, äänijänteitten värähtämättä.
Heitä oli nyt viisi miestä jäljellä, ja oli hiukan väljempi tila.
Kylmyys oli vihlova liikkumattomuudessaan. Oli yhä pimeä, ja aina parin
minuutin päästä kasteli lainehyöky heidät vyötäisiin saakka.
Yhtäkkiä sanoi yksi lämmittäjistä:
"Toverit, minulla ei ole enää jalkoja."
Toiset sanoivat hänelle:
"Nostele jalkojasi! Liikuta niitä, herran nimessä!"
Mutta hän vain yhä väitti, ettei hänellä ollut jalkoja, hän muka tunsi
ne vain polviin asti, siitä alaspäin olivat jalat kuin poikkileikatut.
Kuitenkin hän yritti totella tovereittensa neuvoja, ja hänestä tuntui,
ikäänkuin olisi liikutellut sääritynkiä. Hänen jalkansa eivät enää
palelleet, eikä hän tuntenut niissä mitään tuskaa.
Ja hetken päästä hän sanoi:
"Toverit, minun käteni kuolevat!"
Aivan samoin kuin äsken jalat, niin irtausivat nyt kädet muusta
ruumiista, lakaten olemasta hänen omansa.
"Sitokaa minut kiinni!" hän rukoili.
He yrittivät kietoa köydenpätkän hänen ympärilleen, mutta kun hänen
paleltuneet kätensä eivät olleet miksikään avuksi, lipesi köysi, ja hän
alkoi luistaa veteen.
Hän sanoi aivan selkeästi ja täydessä tajussaan: "Hyvästi, toverit,
kestäkää! Minä olisin tahtonut elää!" luisuessaan veteen. Hänen
ruumiinsa ei uponnut, vaan pelastusvyö pidätti sen pinnalla, ja he
näkivät sen kauan aikaa, tahtoivatpa tai ei, sen kolhaistessa
alituisesti veneen kylkeen, kunnes laineet vihdoin kuljettivat heidät
kauemmaksi.
"Kolmas!" sanoi tuntematon matkustaja.
He vihasivat ja kammosivat tätä taittumatonta ja kirkasta ääntä, ilman
pienintäkään säröä, joka laski heidän kohtalonsa lyönnit, itse
pelastuksestaan varmana. Ja heidän asentonsa oli nyt sellainen, että
hän yksin istui toisella puolen, ja muut jäljelle jääneet toisella
puolen venettä, selin häneen, ja heillä oli kummallinen varmuus siitä,
etteivät koskaan tulisi näkemään tuon miehen kasvoja. Heistä tuntui,
ikäänkuin hänen olisi täytynyt jollain lailla olla vikapää heidän
onnettomuuteensa, ja he vihasivat häntä, heikolla, voimattomalla
vihalla, koska hän yksin oli vahva heidän joukossaan.
Ja heidän vaiteliasta taisteluaan kylmyyttä vastaan kesti yhä. Joka
kerta, kun hyöky hyrskähti heidän ylitseen, pidättivät he henkeä ja
sulkivat tiukasti suunsa, heidän sydämensä tykytti heikosti. Mutta
vasta seuraavana hetkenä nousi kylmyys korkeimmilleen, he kuulivat
veden noruvan vaatteistaan, jotka kangistuivat jääksi heidän
ympärilleen, ja kylmä liikkumaton ilma imeytyi ihon joka huokoseen.
Kului aika, jonka pituutta he eivät osanneet määritellä. Kukaan heistä
ei halunnut antaa myöten hänelle, joka istui heihin selin ja odotti,
seuraava järjestysnumero huulillaan.
Silloin molemmista miehistä, jotka istuivat kummankin puolen toista
välikannen matkustajaa, alkoi yhtäkkiä tuntua, ikäänkuin olisivat
kannattaneet elotonta ruumista välissään. Mies heidän keskellään istui
jäykkänä ja suorana, ja he näkivät hänen jäähuurteisen, harmaan
partansa elottomana laskeutuvan avonaiselle rinnalle.
He yrittivät varovasti häntä ravistella, ja hän heilahteli kahden
puolen kankeana ja raskaana kuin jäätönkkä, heidän kuullessaan hänen
jäätyneitten vaatteittensa ritinän.
Heidät valtasi sanaton kauhu, ja he kannattivat ikäänkuin yhteisestä
suostumuksesta tätä jäykkää ruumista, peljäten tunnustaa hänet
kuolleeksi. Niin kului neljännestunnin verran, jonka kuluessa ei kukaan
puhunut mitään.
Vihdoin hän kävi heille liian raskaaksi ja epämukavaksi, ja nuorin
lämmittäjistä, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, sanoi heikolla
äänellä:
"Hän taitaa olla kuollut!"
Silloin he tarttuivat häneen kumpikin ja kylmästä kohmeisin käsin
työnsivät hänet mereen, jonne hän putosi, raskaasti ja molskahtaen,
kuin suuri, painava kivi.
"Neljäs!" sanoi tuntematon matkustaja järkkymättömän tyynesti.
Niinkuin jäinen touvinpää sattuivat sanat muihin, ei kukaan kerrannut
niitä.
Ja heitä oli nyt kolme kaikkiaan jäljellä. Vene oli entisestään koko
joukon kohommalla, kadotettuaan osan kuormastaan, ja he arvelivat
ajelehtineensa parin tunnin paikkeille. Suuri raukeus tuli heidän
ylitseen. He taistelivat unta vastaan, joka väkisin oli uuvuttaa
heidät, tietäen hyvin, että nukkuminen merkitsi varmaa kuolemaa.
Nuorin lämmittäjistä painoi päänsä toisen olkapäälle, alkaen nähdä
sekavia ja houreisia unia, ja kun toveri herätti hänet, sulki hän heti
uudelleen silmänsä.
Ei mikään voinut pysyttää häntä hereillä. Hän tahtoi nukkua.
Ihmeelliset unet, jollaisia hän ikinä ennen ei ollut nähnyt,
kutoutuivat hänen kylmästä kangistuvissa aivoissaan, hänen oli ihana
olla. Ja hän murisi äkäisesti: "Anna minun nukkua."
Hän heräsi hetkeksi tunteakseen jäistä, vihattavaa vilua, joka kirpelöi
hänen ruumiissaan, ja hän tahtoi päästä siitä, ummistaen silmänsä.
Hän näki värejä, jotka säteilivät särmikkäästä jäästä, johon aurinko
paistoi, hänen kulkiessaan sateenkaarenkarvaisessa jääholvissa,
kylmyyttä tuntematta.
Yhtäkkiä hän huomasi, ettei valo virrannutkaan auringosta, vaan koko
kimaltavan jääkuoren takaa kuulsi valo, ikäänkuin joka puolella olisi
palanut leiskuva roihu, ja hän ihmetteli, ettei jää sulanut.
Kaikki nuo monet värit lämmittivät häntä, säteillen kukin häneen
eriväristä, eriasteista lämpöä, joka suloisesti sukelsi hänen
suoniinsa; hän oli täynnä punaista, vihreää, sinipunervaa ja keltaista
lämpöä.
"Sininen lämpö, -- sininen lämpö", hän oli sanovinaan.
Ja hän nukkui, yhä syvempää, yhä ihanampaa unta, samalla kun kuolettava
kylmyys kouristi hänen heikosti tykyttävää sydäntään.
Hänen toverinsa työnsi ruumiin veteen, ja hetken päästä sanoi
tuntematon matkustaja:
"Viides!"
"Herjetkää jo", sanoi viimeinen lämmittäjistä synkästi. "Jos te
kuolette ennen minua, niin on minun vuoroni sanoa: kuudes."
"Minä elän yli teidän", sanoi tuntematon matkustaja.
"Mistä te sen tiedätte?" sanoi lämmittäjä. Hän oli suuri, väkevä mies,
parhaassa ijässään.
Eivätkä he enää puhuneet keskenään. Tähdet alkoivat hiukan vaaleta,
mutta kylmyys ja pimeys pysyivät muuttumattomina. Jokin kova esine
kolhaisi heidän venettään, ja he tunsivat sen tuoliksi, ajelehtien
jonkun aikaa yhdessä, kunnes tuoli taas irtaantui, jääden jälkeen. Oli
alkanut heikosti tuulla.
Yhtäkkiä kuuli lämmittäjä heikon kulauksen matkustajan puolelta.
"Teillä on viinaa", hän sanoi herkistyen. "Laupiaan jumalan nimessä,
antakaa minullekin!"
"Minä juon itse viinani", sanoi matkustaja. "Mitä se hyödyttäisi, kun
sitä ei kuitenkaan ole kahdelle riittävästi?"
"Te olette oikeassa", mutisi lämmittäjä.
Hän koetti olla nojaamatta matkustajan selkää vasten, mutta tämä painoi
niin lujasti omalta puoleltaan, että hän oli pakoitettu ponnistamaan
vastaan, veteen vierähtämisen uhalla.
Ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän paininut kuoleman kanssa, ja
kuin selin häneen istuvasta miehestä olisi säteillyt väkevä tahto, joka
pakoitti hänet kuolemaan.
"Voisitteko pitää minusta kiinni", hän sanoi äkkiä heikosti. "Minusta
on, kuin alkaisin luisua."
"Minä tarvitsen itse voimani", sanoi matkustaja.
Lämmittäjä koperoi taskustaan puukon ja iski sen veneen pohjaan kiinni.
Hänen päätään aikoi huimata oudolla, ennen tuntemattomalla tavalla. Hän
tunsi tahtovansa sanoa jotain tärkeätä, jotain, mistä riippui
arvaamattoman paljon, mutta hänen suunsa ei totellut. Hän kertasi
ajatuksissaan: "minun täytyy pitää kiinni... pitää kiinni..." ja luuli
sanovansa sen ääneen.
Hänellä oli Southamptonissa vaimo ja lapsia, joista nuorin oli
syntymätön, ja joitten vuoksi hän halusi elää. Ja hän sanoi tämän
kaiken samalla äänettömällä tavalla, vaikka luuli huutavansa sen
suurella äänellä.
Yhtäkkiä hänestä alkoi selvästi tuntua, että mies hänen selkänsä takana
työnsi häntä. Hän huusi: "miksi sinä työnnät!" ja lipui alemmaksi,
täynnä voimatonta uhkaa.
Mutta samalla hän kuuli korvissaan: "Kuudes!" ja jaksamatta pitää
kiinni luisui veteen.
Vähää senjälkeen ilmestyi taivaanrannalle kaksi tulta: pelastuslaiva
oli saapunut.