Olin suljettuna muitten koirain keralla erityiseen komeroon; mutta
kuinka sinne olin joutunut, ja mitä tämä kaikki merkitsi, en tietänyt.
Meitä oli paljon, enkä ehtinyt edes tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa;
paitsi sitä useimmat torkkuivat päivät pitkään. Alussa häiritsi
alhaalta tuleva jyske suuresti oloamme, päätämme huimasi oudolla ja
vastenmielisellä tavalla, tunsimme halua pureskella toisiamme, ja
olimme perin kurjia ja viheliäisiä, heilahdellen seinästä toiseen.
Mutta jo seuraavana päivänä muuttui olomme täysin siedettäväksi; me
totuimme sekä jyskeeseen että heilahteluun, makasimme paljon ja söimme
välillä. Emäkoira imetti pentujaan, joita oli neljä kappaletta; niitten
suupielet kuolasivat alati maitoa.
Ainoastaan minua kidutti levottomuus, josta en päässyt. Minua vaivasi
aika-ajoin samanlainen tunne, kuin pimeinä öinä, jolloin kuulematta
oikeastaan risahdustakaan, yhtäkkiä säpsähdän lämpimältä makuusijaltani
ja karkaan kylmään yöhön, haukkuakseni jotain, mitä ei ole
olemassakaan. Olen sen useasti kokenut. En vainua mitään, en kuule
mitään ja kuitenkin haukun, ulvon kauhusta, joka panee minut
vapisemaan.
Samantapaista oli nytkin oloni. Söin ja join ja olin kylläinen enkä
palellut, mutta tunsin vastustamatonta halua kynsiä ovea ja ulista...
Kadehdin tovereitani, jotka nukkuivat, ja imeväisten pentujen sekä
heidän emänsä uneliasta hyvinvointia, ja kuononi oli usein kuuma ja
kuiva, uneni rauhaton. Muistan kerran nujertaneeni nuoren kalkkunan ja
sen johdosta joutuneeni epämääräiseksi ajaksi kahleisiin; aivan
samanlainen levottomuus ruumiissa minä sillä kertaa siirtelin
makuusijaani auringon mukaan.
Silloin, eräänä yönä, kun useimmat meistä nukkuivat, unia nähden,
tunsimme äkkiä kaikki sysäyksen, joka tuli jostain altamme, niin että
horjahdimme, vierimättä kuitenkaan edes makuusijoiltamme. Jotkut meistä
vingahtivat, suurimman osan jatkaessa heti untansa. Mutta minä, joka
olin valveilla, kuulin äkkiä jyskeen lakkaavan, heilahtelu taukosi, ja
tuli yhtäkkiä aivan hiljaista, niin hiljaista, että minun täytyi hiipiä
oven taakse ja sitä hiljalleen kynsiä. En ymmärrä, mikä tässä
hiljaisuudessa teki minut levottomaksi, tunsin vain uneni olevan
ohitse. Kaipasin jollain lailla jyskettä, ja sen taukoominen häiritsi
minua, niin olin ennättänyt siihen tottua. Muut koirat olivat syvässä
unessa, eikä miltään puolen ollut mitään oudostuttavaa kuultavissa,
yhtä vähän kuin hajuaistinikaan ilmaisi minulle mitään, mikä olisi
ollut omiaan levottomuutta aiheuttamaan.
Tosiasia on vain, etten enää voinut nukkua, vaikka en tiennyt syytä
siihen. En käsittänyt mitään, yhtävähän kuin olin varsinaisesti
käsittänyt mitään tähänkään saakka siitä, missä olin, tai mitä
ympärilläni tapahtui. Seisoin täten, kuono vasten ovea, kun yhtäkkiä
säpsähdin, luullen kuulleeni Isäntäni kutsun.
Oven takaa kuului suurena sekasortona erinlaisia Isäntäin ääniä ja
heidän jalkainsa käyntiä, ja me heräsimme kaikki, herkät kuten olemme,
ja vingahdimme vastaukseksi. Me emme voineet muuta ymmärtää, kuin että
meitä kutsuttiin, ja niin kuuntelimme yhtenä ryhelmänä, valmiina
syöksymään ulos, niin pian kuin ovi avautuisi. Sitä ei kuitenkaan
tapahtunut, vaan sekä huudot että jalkain töminä häipyivät ohi,
huolimatta meidän hartaasta vastauksestamme.
Vähän ajan kuluttua alkoivat ne uudelleen, ja me heristimme taas
korviamme, nukkumista enää muistamatta. Emme päässeet tunteesta, että
jotain aivan erikoista oli tekeillä. Meidät valtasi levottomuus, kuten
pahan sään edellä ja ukkosilmaa vainutessa, ja me vastasimme Isäntäin
huutoihin yhteisellä, odottavalla ulinalla.
Mutta kukaan ei avannut ovea. Huudot kulkivat ohi, häipyivät ja
alkoivat taas, jyske vain pysyi yhä poissa.
Yhtäkkiä oli meistä, jotka seisoimme oven takana, ikäänkuin maa olisi
ollut märkää, se tuntui käpäliimme ilkeän kylmältä ja kostealta, ja
painaessamme kuonomme sitä vastaan, tunsimme selvästi kosteuden.
Hyyristyimme makuusijoillemme emmekä osanneet mitään itsellemme
selvittää. Aavistimme vain kuin jotain salaperäistä ja meille
vihamielistä ympärillämme, vaikka vainumme ei ilmaissut mitään.
Silloin tunsin yhtäkkiä kylkeni alla saman kylmän kosteuden, jonka
äsken olin maassa havainnut. Hyppäsin ulvahtaen pystyyn ja astuin
suoraan veteen, joka nyt ulottui minulle nilkkaan asti.
Silmänräpäyksessä olimme kaikki jaloillamme, emäkoirakin penikkoineen.
Juoksentelimme sinne, tänne nuuskien, komeromme oli valoisa, niin että
näimme aivan selvästi suljetun oven, ja veden, joka kimalsi
jaloissamme. Jotkut meistä koettivat sitä latkia, mutta luopuivat heti
yrityksestä.
Yhtäkkiä näimme, mitenkä makuusäkkimme kaikki ikäänkuin irtaantuivat,
alkaen hiljalleen kellua vedessä. Silloin me syöksyimme kaikki suljetun
oven taakse, kuopien sitä kynsillämme ja ulisten kaikki yhtaikaa.
Me emme tienneet, miksi niin epätoivoisesti pyrimme pois, emmekä mitä
yhä kohoava vesi merkitsi, mutta meidän täytyi pakostakin kynsiä ja
ulista.
Emäkoira nosteli milloin toista, milloin toista pentuaan hampaillaan,
ja ne vikisivät surkeasti. Yksi pennuista oli kiivennyt sen selkään,
kykkien ohutkarvaisena ja suuripäisenä, ja nuoleskellen vilusta
väristen emonsa niskaa.
Kuulimme silkkikoiran korahtelevan heikosti, ja voimatta auttaa, näimme
veden tavoittavan sen ruusuista kuonoa.
Ja kaiken aikaa oli meissä pakahduttava, hirveä ahdistus, vaikka emme
mitään käsittäneet; me tahdoimme Isäntäimme luo ja kutsuimme heitä
surkeasti, vastausta saamatta.
Emäkoira seisoi yhä hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaa, ja vesi
kohosi yhä. Kaksi pentua olivat jo kadonneet, en tiedä minne. Silloin
selkään kiivennyt pentu äkkiä horjahti, kierähtäen veteen, ja kun emä
yritti sille avuksi, pääsi toinenkin pentu putoamaan hänen hampaistaan.
Molemmat pennut uiskentelivat nyt vedessä, vinkuen, emän koettaessa
pelastaa molempia. Se päästi milloin yhden, milloin toisen irti,
hennomatta jättää kumpaakaan, raasti niitä hellävaroin hampaillaan,
kannatellen molempia vuorotellen, mutta ne uupuivat pian, herkesivät
liikkumattomaksi ja kelluivat vedessä kuin suuret rotat.
Samassa tuokiossa avasi joku oven, ja me syöksyimme ulvahtaen ulos.
Tästä hetkestä saakka sekaantui kaikki mielessäni. Juoksin
joittenkuitten vieraitten Isäntien jäljessä ylöspäin, yrittäen
pysyä heidän kintereillään, ja yhtäkkiä tunsin meren hajun aivan
lähellä. Näky oli hyvin ihmeellinen. Meri, joka ennen oli ollut
koiranmittaamattomassa syvyydessä, oli nyt kohonnut uskomattoman
korkealle. Ikinä eläissäni en ole moista ahdistusta tuntenut kuin tällä
hetkellä. Kukaan ei minua hätyyttänyt, ja kuitenkin olin henkihieveriin
asti uupunut kuin alituisesta takaa-ajosta. Säikähtelin ja vapisin
kaikkein tutuimpia esineitä, samalla kun ahdistus sisässäni yhä kasvoi.
Juoksentelin edestakaisin Isäntäin liikkumattomien jalkarivien lävitse,
tuntematta mitään rauhoitusta heidän läheisyydestään.
"Isäntä, Isäntä, missä olet?" haukahtelin.
Minusta tuntui, ikäänkuin vain yksi ainoa olisi minua kyennyt auttamaan
tässä hirveässä ja oudossa ahdingossa. Yksi ainoa oli Kaikkivaltias,
Väkevä ja Armollinen, ja minä halusin Hänen luokseen, voidakseni
turvallisesti hyyristyä hänen jalkoihinsa. Kauhu täytti minut kuten
vesi astian, enkä kuitenkaan hetkeäkään tiennyt, miksi minun oli niin
tuiki tuskallista olla.
Silloin kuulin yhtäkkiä tutun kutsun ja samassa silmänräpäyksessä
syleilin Isäntäni polvia. Hän sanoi "Bella"! yhä uudestaan, ja Hänen
äänensä värisytti minua mieluisasti kuten aina.
"Isäntä, Isäntä, missä olemme?" kysyin rukoilevin silmin.
Hän tajusi varmasti kysymykseni, sillä hän otti kaksin käsin kuonostani
kiinni, katsoi silmiini ja sanoi: "Bella parka!"
Silloin tunsin yhtäkkiä, kuinka etujalkani ikäänkuin irtautuivat
maasta, joka nousi pystyyn minulle käsittämättömällä tavalla, kun
samalla Isäntäni heittäytyi vasten maata pitkäkseen, ja lujalla
otteella, josta minun oli mahdoton vapautua, painoi minut mukanaan. Ja
minä tunsin, kuinka me kohosimme yhä korkeammalle, yhä korkeammalle,
kohti taivaan valoja, jotka tuikkivat vastaamme, vilkkuen ja väristen.
Ja kauhu täytti sydämeni uudelleen reunojaan myöten. Ymmärsin yhtäkkiä,
että Isäntä, jota olin pitänyt Kaikkivaltiaana, ei voinut tehdä mitään
minua eikä itseään auttaakseen, vaan että hänen oli kadottava yhdessä
minun ja muitten keralla.
Minä ymmärsin, että Isäntä vapisi pelosta, että hän oli yhtä avuton,
kuin minä itsekin, ettei meidän välillämme ollutkaan niin ehdotonta
eroitusta. Olimme tuomitut tuhoutumaan aivan samalla tavalla kumpikin,
meri uhkasi meitä molempia ja oli hävittävä meidät.
Ja Hän oli ollut tähän saakka minusta Kaikkivaltias, Erehtymätön,
Väkevä ja Armollinen.
Yhtäkkiä minä tiesin, että kaikki tämä oli katoava. Minun täytyi
kuolla, Isännän täytyi kuolla, Maan jalkojeni alla täytyi kuolla...
Ja minä ulvoin, ja kaikki luodut minun kerallani.