jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme
Jumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin
uskoinaan on alkava. Seisokaa noin lapset, kaksittain, ja --, Lotta,
minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuollalailla
kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."
Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä
lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan
Valkosena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö,
joka saavuttamallaan mielen taipuvaisuudella heti oli valmis uskomaan,
että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.
"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."
Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin
eteenpäin -- ensin hieman hypähdellen ja naamasta näkyi että heitä
samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen
puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth vuoren harjalta
kuului punasen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja
murheellisesti. Proselyytti joukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja
kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.
"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan! minä palan! Joutukaa
virtaan, muutoin me palamme!"
Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla, kiemurrellen,
polkien ja väännellen ja repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran
rummun kiihoittamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien
päällikön luo.
"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus "heillä oli kymmenet
käskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta
maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"
Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala,
koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoista vuotias tyttö, hyvä,
oppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja
potki kuin metsäkissa.
"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti,
"tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan
paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala,
se sinä olet, sinä joka sanoit etten minä milloinkaan tulessa palaisi!
Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua kaikkien
olevien esineiden Jumala!"
Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dragaran rumpu mölisi
riemuten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli
nyt neljännes penikulma kuohuvata virtaa.
"Eilen", valitti Justus "hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on
saatanan työtä!"
Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen
jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takin hiansa ylemmäksi
päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vastaan. Sille
paikalle syntyi hehkuvan punanen täplä Valkoseen ihoon.
"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä luulinkin."
"Mitä se on?" kysyi Justus.
"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessus oli kentauri, jonka
Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä
suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta...
Mistä te saitte aineet tähän kankaasen?"
"Athon Daze neuvoi pojille kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi
Justus.
"Tuo vanha kettu! Tiedättekö että hän on antanut teille Nilgirinokkosia
-- skorpiooni -- _Girardenia heterophylla_. Eipä ole ihme että he
kiemurtelivat! Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin vaikka sitä on
liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti viipyi noin puoli
tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun nahkansa läpi, ja
sitten...!"
Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa ja
Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.
"_Girardenia heterophylla_!" toisti Gallio. "Krenk, miksi te ette
puhuneet siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän.
Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi tuon
tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan saa
heitä takasin."
Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä vyöryivät ja
valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä hän
näki että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.
Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan
aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet
takasin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun
loppuna oli Pahan paikan tuli -- tuli joka viilteli jäseniä ja poltti
luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran vihan?
Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria Kolit
eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazelle yksityisen
kirjeen, jossa seisoi että Athon Daze ja kaikki Dungaran papit
hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hivuskarvakaan katkaistaan
lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan Buria Kolien
lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja eikä lintuja, eikä
hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää kannettu heidän
ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän sitä ihminen elä sulasta armosta
vaan, tarvitseehan sitä ruokaakin.
"Lähdetään pois", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää odotettavana
ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on tekevä --
soveliaalla ajalla -- Hänen omalla soveliaalla ajallaan. Mennään me
pois ja minä tahdon -- niin -- hiukan kasvioppia tutkia."
Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä kääntämään Buria Koleja, niin siellä
on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jälellä Panth vuoren
juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja sitten hävinneet
metsikön peittoon.
Lispeth.
Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh.
Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti
yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej laakson kupeella
Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat
kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi.
Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi ja vuoristolaiset eli
_paharit_ äänsivät nimen "Lispeth".
Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä
Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain
seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui
Mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan
oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".
Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat
jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa
olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis.
Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa
viisikymmentä penikulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä
oli kreikkalaiset kasvot -- semmoiset, jommoisia maalarit niin usein
kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea
norsunluu ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten
hänellä oli vallan ihmeelliset silmät ja ellei hän olisi käynyt
puettuna inhoittavan rumaan karttuunaan, jota lähetystö näytti
erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan
metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren
rinteellä.
Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä
ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen
oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat että hänestä oli tullut
memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei
tiennyt mihin hän häntä käyttäisi. Eihän sitä voi panna viiden jalan
ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppia
pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti
luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat, ja kävi päivä
päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva
sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen
Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut
ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.
Kun matkustajia -- niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan --
tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneesensa,
sillä hän pelkäsi että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin
muuanne tuntemattomaan maailmaan.
Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kun hän oli täyttänyt
seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä
eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten -- puolitoista
penikulmaa jalkasin ja sitten ratsastaen takasin. Hän taivalsi kaksi
ja kolmekymmentä penikulmaa edes takasin pienillä virkistysmatkoillaan
Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takasin vasta
pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään
joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa,
kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen.
Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: -- "Tämä
on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut
itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti ja kun hän tulee
terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."
Tämä oli ensimmäinen kerta kuin Lispeth ilmaisi mietteitään
aviokysymyksessä ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta
kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta miehestä
sohvalla. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka
ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä
hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Hän hengitti
heikosti ja oli tainnoksissa.
Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet
vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina
auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että
tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä
lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti,
kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli
tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla
hyvin suuri määrä ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia
viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth
nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut
ymmärtää miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän
liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vaan
hoitaa englantilaista kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida
hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.
Pari viikkoa sairastettuaan helponlaista kuumetta ja tulehdusta
englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajata ja
hänen rouvaansa sekä Lispethiä -- varsinkin Lispethiä -- heidän
ystävyydestään. Hän oli Itämailla matkustaja, niin hän kertoi --
siihen aikaan ei vielä puhuttu maanpallon kiertäjistä kun Penisular &
Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni
-- ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan
vuoristossa. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä.
Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista
mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa
arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä
takasin Simlaan, jahka hän nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää
huvittanut vuorilla kapuaminen.
Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vaan kokoeli voimia
verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa
neuvoista. Viimeksi mainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja
kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika
makeasti ja sanoi että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan
oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön
kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää.
Hän tietysti käyttäytyisi varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä
oli hauskaa puhella Lispethin kanssa ja kävellä Lispethin kanssa ja
kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun
hän jo oli parantunut siksi paljon että saattoi ruveta lähtöä tekemään.
Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille.
Lispeth oli hyvin onnellinen nämät kaksi viikkoa, sillä hän oli
löytänyt miehen, jota hän rakasti.
Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut
peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen
matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Nankundaan saakka
kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä
kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja --
mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään - ja hän oli pyytänyt,
että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takasin naimaan
Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään että hän
sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen
kulki siis nuo kaksitoista penikulmaa vuorien poikki käsi Lispethin
vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takasin naimaan hänet.
Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan
harjulla kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.
Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen
lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takasin naiman minut. Hän meni
nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili
Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takasin". Kahden kuukauden kuluttua
kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen
oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä
Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta
vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä
merestä. Talossa oli vanha kartta, jonka kanssa Lispeth oli leikkinyt
lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki
itsekseen ja koetti miettiä missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi
olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä
laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään
olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin,
sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takasin naimaan
vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia
Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei
siinä mainittu.
Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan
Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevana.
Se tyynnytti häntä ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän
iloisemmaksi, arveli hän että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton
mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket
eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi.
Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa
hänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen oli luvannut
rakastaa Lispethiä vaan tyynnyttääkseen häntä -- että hän ei
koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että se oli väärin ja
sopimatonta, että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa,
joka oli ylevämpää rotua ja joka paitsi sitä oli luvannut naida toisen
tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi että kaikki tuo oli vallan
mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja
lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palajavan
takasin.
"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.
"Me sanoimme sen vaan tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi
lähetyssaarnaajan rouva.
"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"
Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin
oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi
takasin puettuna kuin vuoristolaistyttö -- inhoittavan likasena,
mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt
pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten
vuoristolaisnaisilla oli tapana.
"Minä aion mennä takasin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette
surmanneet Lispethin. Jälellä on vaan vanhan Jadehin tytär -- _paharin_
tytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te
englantilaiset."
Kun lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan
Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien luo, oli tyttö jo
mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takasin.
Hän liittäytyi omaan likaseen kansaansa intohimoisesti ikäänkuin hän
olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka hän oli elänyt heistä
erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan
kanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen
kauneutensa kuihtui pian.
"Ei löydy mitään lakia, jonka mukaan me voimme laskea pakanoiden
oikkuja", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen että Lispeth
aina sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden että Lispeth oli otettu
englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys
juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.
Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englannin
kieltä ja kun hän oli kyllin juovuksissa saattoi häntä joskus
houkutella kertomaan ensi lemmestään.
Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen eukko,
ruma kuin harakan pelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön
Lispeth".
Wee Willie Winkie.
Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän
löysi kerran tuon toisen nimen eräässä lastenkirjassa ja se oli hänen
oikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi
häntä Willie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt
hitustakaan siitä mitä tämä _ayah_ sanoi, niin ayahin viisaus ei
muuttanut asiata.
Hänen isänsä oli eversti 195:ssä rykmentissä ja heti kun Wee Willie
Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa,
niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä
poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut
siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän
oli paha poika otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän
oli pahana poikana, sillä Intiassa on niin kovin paljon tilaisuuksia
pienille kuusivuotiaille vallattomuuksiin.
Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja
Wee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän
suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki
ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen
195:stä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen
hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut kun malttoi olla ajamatta
kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen
minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi
Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko
sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu kun minä aion sanoa sinua
Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."
Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia.
Hänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan
odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi.
Ei mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä
tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä kun hän sanoi komisaarion
rouvaa Pobsiksi; mutta ei mitkään everstin ponnistukset saaneet
asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs
"Pobs" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen
"Liinakko" ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.
Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota
onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja
heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton
pyynti. "Everstin poikaa" ihaeltiin kokonaan hänen omien hyvien
ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut
ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat
aina naarmuja täynnä ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin
sitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaset
kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani
samanlaiseksi kuin selsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie ja
kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.
Kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen nuori sydämensä oli ihastunut
luutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi
Liinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita,
jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.
Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli
antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa
raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie.
Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut
hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa kun Liinakon partaa ajettiin.
Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut että hänkin, Wee Willie
Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen
saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie Winkie
sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa
ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut
ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista
kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit
kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä,
että hän meni suutelemaan -- oikeen hurjasti suutelemaan -- "suurta
tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli
nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni, oli hän heti
kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin
pitänyt nähdä.
Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen,
mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta
ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.
"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle
aikaisin eräänä aamuna -- "minun täytyy tavata sinut Liinakko!"
"Tule sisään nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä
aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"
Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen
päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja
koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä
kuuman paraadin jälkeen.
Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin ja silmät vilkkuivat
kupin laidan yläpuolella kun hän kysyi: -- "Minä sen sanon Liinakko,
onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"
"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"
"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuuli
Allaldycen isoa tyttöä eilis aamuna kanavan luona?"
Liinakon sydän sytkähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet
kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa.
Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuuri
Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan
ennenkuin ensi kuussa ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian
paljon.
"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki
ei nähnyt. Minä huusin hänelle, _Hut jao_."
"No, että sinulla nyt sentään oli senverran järkeä sinä pikku elävä",
huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään puoleksi harmissaan. "Ja
kuinkahan monelle sinä jo olet kertonut siitä?"
"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut kun minä koetin latsastaa
puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin
että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."
"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä
olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää
kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän
tämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä
tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi
kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene
vaan ja kerro siitä isällesi."
"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti
vakuutettu siitä, että hänen isänsä oli kaikkivaltias.
"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä
keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.
"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti.
"Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä
en luullut että sinä tekisit niin, Liinakko?"
"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vaan, ja
kun sinä kasvat suureksi niin sinä teet samalla lailla. Sinun isäsi
tarkoitti vaan ettei se sovellu pikku pojille."
"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.
"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"
"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.
"Mutta minä luulen etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja
tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun _täytyy_ suudella,
ymmälläthän."
Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin
lopetti.
"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"
"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.
"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha koilasta taikka minusta?"
"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss
Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet
komentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri
asia, näetkös."
"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie, nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä
isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt
mennä."
Liinakko nousi ylös ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä:
"Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle
jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien sinä saat siitä
kertoa, jos tahdot -- ja kenelle vaan tahdot."
Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassa pysyminen
riippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie
Winkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi
ettei poika rikkoisi lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan
erityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli
tapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin
ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti
saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän
ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta
nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tulisi kohta olemaan vallan hänen
omansa. Siitä syystä Willie piti sitä kohtuullisena, että hän kohteli
tyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa
taikka kiiltävää pistoolia.
Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus,
teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon
ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leiri
valkean" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan. Kuinka
hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan
ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli
rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä
annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua muualla kuin
rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei
läsnäolollaan häntä ilahduttaisi tällä ajalla.
Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa,
ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti
sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään
lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli
iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.
"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en
saa puhua sinulle."
Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se
ei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.
"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie. "Joen poikki", vastasi
Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.
Tämän maakunnan, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajana
pohjoisessa oli virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina
ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki ja
hän oli saanut selville että Liinakkokin -- tuo melkein kaikkivaltias
Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee
Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta
kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista -- hyvin ihmeellinen
kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisten kanssa, kunnes eräs
Tuhkimus niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut,
että joen takana noilla mustilla ja purppuran hohtavilla vuorilla
asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja
ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat
vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti
katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisin ja
mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma
päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuuri
Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko
sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle. Jos peikot ryöstäisivät hänet
kuten ennen Tuhkimuksen kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä
keinolla palautettava takaisin.
Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä
ankaraa suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan
tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä
ja mustana puutarhan polulle, hänen mennessään talliin ratsuansa
pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko
suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien
tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan ja koska
tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi,
sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi
hevosen kapealle polulle, jossa se tuon tuostakin polki kukkalavojen
pehmeätä multaa.
Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka eroitti
hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin
ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.
Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle
juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen
halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen
ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti
kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena
ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi Afganien
alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän
pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen.
Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt
häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne
näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.
Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, niin
hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss
Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin
ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan,
rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään
valkosen, avosilmäisen lapsen _khaki_ takissa melkein läkähtyneellä
poniratsulla.
"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie
heti, päästyään pyssyn kantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."
"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan
moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"
"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie
hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa
mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta
sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko
suuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut
alestistani!"
Tuleva 195:n rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.
Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.
"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?
Minkä tähden?"
"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!" valitti
Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan sinua; ja
hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butchakoilasta
taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta
ylös ja tulla takasin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha
paikka, ja minä olen kalannut alestistani."
"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä
olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"
Hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä,
jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden
merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän
sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.
"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt,
niin ratsasta takasin ja käske heitä lähettämään tänne jonkun minua
noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."
Lapsi istui hiljaa hetkisen ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli
melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie
Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä
huimasten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.
"Voi, Winkie! Mitä sinä teet?"
"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies -- se on noita
pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että
miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin ja
sitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen
menemään."
Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän
takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sytkähdellä, sillä juuri
samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan
Tuhkimuksen sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimuksen
puutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla
ne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli,
kuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran
Pushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla
tallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat,
eivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vaan alkuasukkaita.
Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli
kompastunut.
Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi,
kuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja
pontevasti "_Jao_!" Poni oli jo virran toisella puolen.
Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie
Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi
he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä
pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes
Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce
kirkasi.
"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.
"Minä olen evelsti sahibin poika ja minun käskyni on, että te heti
menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun
teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on
loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."
"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus.
"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"
"Sanokaa että minä lähetin teidät -- minä, evelstin poika. He antavat
teille lahaa."
"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin
voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi
ääni takaa.
Nämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie
sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta
hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuun ottamatta hänen
äitinsä _ayahia_ (naispalvelijaa), oli paljoa häpeällisempää kuin mikä
uppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:n rykmentin
everstillä, oli tuo peljättävä rykmentti takanaan.
"Aiotteko te viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana
ja levottomana.
"Aiomme kyllä, pikku _sahib Bahadur_", sanoi pisin miehistä, "ja sitte
syömme teidät myöhemmin." "Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie
Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."
Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- "Ja
jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun
lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen.
Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"
Alkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika
helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.
Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- "Voi teitä hullut miehet!
Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkosen sotajoukon
sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me
otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson.
_Meidän_ kylät ovat laaksossa ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti
on täynnä piruja. He potkasivat Khoda Yarin kylkiluut poikki kun
hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he
polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä kunnes ei mitään ole
jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon.
Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän Jumalansa, ja he eivät säästä
ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."
Se oli Din Mahommed, everstin virasta erotettu tallirenki, joka täten
mielet käänsi ja nyt seurasi kiivas ja vihanen keskustelu. Wee Willie
Winkie seisoi ylempänä kuin miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan
hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vaan tietäisi hänen
pulastaan.
Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:teen rykmenttiin, vaikka kyllä
everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku
hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui
pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti
tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisin ajaen ylös
jokaisen huonekorpraalin, jonka vaan tapasi. "Ylös pojat! Jotain on
tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.
"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut",
jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on
jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä Pathanit jo ovat ottaneet
hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran
toiselle rannalle."
"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun
virran yli!"
Sitten E-komppania, useimmat paitahiasillaan, kiiruhti pelastamaan
kallista henkeä, jälkijoukon karttaessa hikoilevaa kersanttia
kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä kun 195:n
rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti,
niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka
juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.
Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat
olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi
laukausta.
"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet
ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He
eivät saa nähdä meitä pojan luona!"
Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn
laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.
"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss
Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"
Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun
hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss
Allardycen helmaan.
195:n rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja
Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan
ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.
Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä
antoi hänelle anteeksi arestista karkaamisen, niin luvattiin hänelle
hyväkäytösmerkki niin pian kuin vaan äiti ennättäisi ommella sen hänen
takkinsa hiaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka
sai hänet ylpeilemään pojastaan.
"Hän oli sinun omaisuutesi Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie,
osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että
hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti
tulisi minua hakemaan kun minä lähetin Jackin kotiin."
"Sinä olet sankari, Winkie" sanoi Liinakko -- kerrassaan sankari!"
"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta
sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am
Will'ams."
Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.
Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.
Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus ja minä olen
hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.
Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään
-- kaikista vähemmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä väkisin
tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan
kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli
Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen mallikelpoinen --
mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan.
Sen sijaan että hän olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, niin hän
lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä
professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä
kirjat kirjastoista). He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten
kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta
niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat
hänen päänsä pyörälle ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla
uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se
sisälsi vaan, että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa
mitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää
jossakin ihmiskunnan hyväksi.
Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin
käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta
minä arvelen että hän ehkä oli lukenut väärin ensimmäiset aikeensa.
Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty
Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia
-- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa
ajattelemaan, ettei löydy mitään häntä itseään korkeampaa ja että
Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa,
jossa me näemme todellisen ihmiskunnan -- raa'an, ruskean, alastoman
ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja
ainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan
tasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takasin yksinkertaisempiin
teoriioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi
tutkimuksiin onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajata.
Tästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen,
päällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi
kuin päällikkö ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä.
Häntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen
keisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen
-- jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän
valtiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on
ihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa
ruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja
pullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tährää kuolaimet niin
ettet yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimet ovat kuitenkin olemassa
vallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja
työ siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.
Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja
ismi tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen
olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet
Wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle.
Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut
mitään sielua ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin
monet sanoivat hänelle, että hänellä epäilemättä ei ollut mitään
sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut,
että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa
sitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä
elämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia -- se
ei ole pääasia!" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä
sohvatyynyillä ja käskivät hänen menemään mihin paikkaan tahansa,
jota hän uskoi. He ristivät hänet "Blastodermiksi" -- hän näet sanoi
polveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin
kulloin esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja
naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena
klubissa ja paitsi sitä hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen
maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla kun Aurelianus
vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo
mies, Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi
malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut
sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy --
pelkkää päätä vaan, ei ollenkaan ruumista ja tuhansia teoriioja. Ei
ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti
olla kaksi taikka ei yhtään sielua, taikka jonkun toisen sielu. Hänen
tuli vaan totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia
"ismeillään".
Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä
koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se
teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän
rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta
varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen
ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmekymmen sivuinen tuomio
viidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat
väärin niin että hurisee -- edistäisi ihmiskunnan asiata. Olipa miten
oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia
ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes
tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen
voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista annaksen edestä kullekin rupeelle
kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti
pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan, eikä tahtonut kuulla mitään
huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.
"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä
semmoista vauhtia." Mc Goggin oli hiukan omituinen.
Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin
mahtikohta jossakin näytelmässä.
Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa,
kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen että tumman
siniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa.
Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade
tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli
ja sanoi vallan luonnollisesti: -- "Jumalan kiitos!"
Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä
vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä --
atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis
pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on
ainoastaan tarumainen --"
"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä
minulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi".
Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku
olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.
"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla --
"vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten syitten.
Minä tarkoitan --"
"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile lehden_."
Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit
vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki
tuijotimme Blastodermiin, joka oli noussut seisaalleen ja koetti
kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --
"Vallan selvä -- sanakirja -- punanen laiho -- vastuunalainen -- syy --
muistaa -- kansi -- -- yksin."
"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut
juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään
viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän
melkein kirkui: --
"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori
-- -- musta -- --"
Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä ja -- juuri kuin salama iski
kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan ja sade tulvaili
rankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki
ja riehui kuin vikuri hevonen ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.
Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on
_aphasia_" sanoi hän. "Viekää hänet huoneesensa. Minä _tiesin_ että
niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa ja
tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.
Sitten tohtori tuli takasin ja sanoi, että hän vaan kerran ennen --
eräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen
_aphasia_ kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_
rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan
kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli
"seurauksena vallan luonnollisista syistä".
"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on
kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta
taikka muuta semmoista. Hän ei vaan ollenkaan voi hallita puhettaan
eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."
Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen
ensimmäinen kysymyksensä oli: -- "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen
hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi, "minä
olen vallan terve, mutta minä en voi hallita muistoani, minusta näyttää
-- minun _oma_ muistini -- voinko minä?"
"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi, äläkä ajattele sitä", sanoi
tohtori.
"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun
_oma_ mieleni ja muistini."
"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita
sinä et voi käsittää ja kun sinä olet elänyt minun ikäisekseni, niin
sinä tiedät tarkkaan mitä kaikkea sinä uskallat sanoa omaksesi tässä
maailmassa."
Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi
vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko hän lopettaa lauseensa,
jonka oli alkanut.
Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen
selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä
lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii
pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.
Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus
vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan
asioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä
paljon kuin ennen -- niin nostapa vaan sormi huulillesi hetkiseksi,
niin näet mikä tapahtuu.
Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!
Mennyttä kalua.
Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän
pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman
taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen
varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja joutuu ehkä pahaan pulaan siitä
syystä vaan, ettei hän tunne asiain oikeata laatua.
Anna penikan syödä saippuata kylpyhuoneessa taikka purra vasta
kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee kunnes se vähitellen
oppii ymmärtämään että kengän muste ja pesusaippua tuottavat sille
pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät
eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian
kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se
muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena
pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi
pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes
se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi,
niin arvelkaappas kuinka kamalan pahasti se silloin olisi voinut ja
kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden
tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu kauniilta,
mutta kahdesta pahasta se on parempi.
Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuuden tietämättömyys"
-periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän oli
kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen päivään asti,
jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin. [Sandhurstissa,
noin 50 km. Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment. muist.] Hänelle
opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja suinkin saattoi,
ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se erityinen avu,
ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut vanhemmilleen
hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa, paitsi
tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli ympärilleen,
ja saippua sekä kengän muste, niin sanoaksemme, maistuivat hänestä aika
makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja tuli ulos Sandhurstista hieman
turmeltuneempana kuin hän oli sinne tullut. Sitten seurasi väliaika ja
kohtaus hänen kotolaistensa kanssa, jotka toivoivat paljon hänestä.
Seuraavana vuonna hän eleli kuten ainakin semmoinen, jota "maailma ei
ollut turmellut", kolmannen luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat
upseerit olivat lapsia ja vanhemmat vanhoja piikoja. Vihdoin hän tuli
Intiaan, jossa hänen vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää
huolta ja jossa hänellä ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen
hetkinä.
Intia on ennen kaikkia semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita
liian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti.
Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä
varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole
vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi
rakastavista joutuu pois asemalta, eikä palaja milloinkaan. Hyvästä
työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonoimpien
tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen
parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haita ollenkaan, sillä toiset
tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat
työntekijät pysy niin kauvan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset eivät
ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä uudelleen,
kun sinä kerran olet ne kokenut ja useimpien huvituksien tarkoituksena
onkin vaan koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja. Sairaus ei ole
vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos sinä kuolet,
täyttää toinen mies sinun paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan tuntia ovat
kuluneet sinun kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole minkään
arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vaan siitä syystä, että
ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset
työskentelevät epätäydellisillä koneilla ja kaikkein viisainta on,
ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa
pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on
huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.
Mutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin itse
Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta.
Hän oli sievän näköinen ja häntä lelliteltiin. Hän piti hyväilyjä
vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden, jotka eivät
olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa satuloida hevonen
mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi hyvin tuossa
uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_ miellyttävältä
alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä hevosia, neitosia,
tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota, niinkuin penikka
saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään sitä, kun hänen
hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui helposti
ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut ymmärtää,
miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin hänen isänsä
kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.
Hän riiteli toisten poikien kanssa ja, ollen tunteellinen aina
ytimiin saakka, muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä.
Hänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit
(joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat
hauskoja; mutta hän piti näitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina
kuin juominkeja seuraavata kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja
_gymkhanas_ pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.
Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi niin paljon
voimia ja vaivoja _ekka_ tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana
oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment.
muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu. Osittain tähän oli
syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee maton
pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi
hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän
loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä
kengän musteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen
tavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita.
Oli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin
liian kireellä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään
irti tallirengiltä.
Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet
kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmin ansaitsivat hommaa ja
touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauvan kuin kylmää vuodenaikaa
-- ja me ajattelimme että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli
menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan,
selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessä
yhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä
millä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa.
Mutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli
herkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta -- kuten jo
olen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää,
kuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne
eivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän
oli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämän ajakseen
ja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä haihtuisivat
yhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit selvittäisivät hänen
rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys
kaikesta ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen
everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut.
Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vaan oli
tavallinen everstin muistutus.
Se, joka nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me
kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia
toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa,
lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa
vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vaan tuommoinen julma, pikkunen,
ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan
myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden
päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinörien majatalon
läheisyyteen, noin kolmenkymmenen penikulman päähän. Hänen pyyntöönsä
suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä
vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä "ampumaan suuria
eläimiä", ja läksi matkaan puoliyhdentoista aikaan _ekka_ rattailla.
Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsän riistana lähellä majataloa --
ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.
Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä loma-ajalta
ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli
mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut
hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi
pojan huoneesen tutkien kaikki paikat siellä.
Kohta hän tuli takasin ja tapasi minut juuri kun minä toin korttiani
upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.
Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan
tetureja revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"
Minä sanoin. "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä minä huomasin, mitä hän
tarkoitti.
Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt --
vallan paikalla. Minä olen levoton."