III.

Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään

hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle

ennenkuin kymmenen taikka viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee

jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous.

Holden käsitti tuskansa hitaasti niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin

ja hänellä oli sama pakoittava tarve salata sen pienimmätkin jäljet.

Alussa hänestä tuntui vaan niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä

ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin

kumarruksissa, väristen, kun Mian Mittu katolla huusi "Tota! Tota!"

Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Se oli

ilmeinen vääryys että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli

iltasilla kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Se tuotti niin

polttavaa tuskaa kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset

isät kertoivat lastensa viimeisistä urostöistä, sattui se häneen kuin

puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut

apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta

koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka

ovat kadottaneet lapsen ja uskovat että pikkunen -- pienen pieni --

lisävarovaisuus vaan olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä,

jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on

täydessä järjessään istautunut miettimään, että voiko vai eikö voi

häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.

"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut häntä.

Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi

katolle kun hän leikki siellä niin kauvan yksinään, ja minä -- _ahi!_

minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin tuotti

häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa,

olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano että minä olen

syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin minä rakastan

sinua! Sano että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen -- minä

kuolen!"

"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu,

ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä.

Anna olleen olla, armas!"

"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta

sitä kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? _Ahi!

Ahi!_ Oi Tota, tule takasin minulle -- palaja jälleen, ja olkaamme

kaikki yhdessä kuten ennenkin!"

"Rauhoitu! rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos sinä rakastat

minua, rauhoitu."

"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä

välittäisitkään? Valkosten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta.

Voi, jos minä olisin nainut miehen omasta kansastani -- vaikka hän

olisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen

leipää!"

"Olenko minä muukalainen, minun poikani äiti?"

"Mikäs muu sahib? ... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema

on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja minun

silmieni valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut

luotani, vaikkapa silmänräpäyksenkin vaan. Jos sinä menet pois, keltä

minä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka

puhui, enkä minä, sinun orjasi."

"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vaan kaksi

jäljellä. Sitä suuremmasta syystä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi."

He istuivat lattialla vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin

keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta ja etäältä kuului

silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinätä. Ameera nojautui Holdenin

syliin.

"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään. Näin

ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä

paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."

"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on

uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."

"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu

niin hyvältä kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet

niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja

sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin minä tahdon laulaa

tyynesti."

Hän otti kevyen hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta

sankarista Rajá Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä

ja taukosi vähä väliä, ja erään matalan äänen kohdalla muuttui tuoksi

pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:

Luumut kasvaa varvikossa,

Maksaa pennin vaan,

Naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --

Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan, kunnes

hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata käsivarttaan

likelle ruumistaan ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut suojella jotain,

jota ei ollut siinä.

Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo

alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakoitti hänet työhön ja työ

virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän

tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta

hänkin kävi onnellisemmaksi kun hän huomasi että Holden oli tyynempi,

kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta täällä kertaa

varovasti.

"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti

meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian

meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa

huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin

Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"

Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen

täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta suutelo,

joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen että mikä jumala tahansa

olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakasin sanoen: "Se on turhaa --

se on turhaa", ja toivoen että kaikki haltiat nyt kuulisivat heitä.

Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet

kolmellekymmenelle miljoonalle ihmisiä neljä onnen vuotta, jolloin

ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten

lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin

että yksinomaa maata viljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt

asui kullakin neliöpenikulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen

yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä

tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa

silinterihatussa ja hännystakissa, puhui laveasti Britannian lain

siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan, että

pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi ja

yleinen äänestys-oikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja

pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa

ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunasesta dhakpuun

kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita

aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.

Se oli Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö, joka kerran klubissa

puoleksi leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren

jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.

"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin hämmästynyttä

ihmistä. Voi helkkari, minä luulen että hän aikoo nostaa siitä

kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa laivassa --

joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu koleraan ja

kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako pojat. Parlamentin

jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan siitä; mutta hän

on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän hommaa kirkastetun

persoonansa pois koko Intiasta."

"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se pidättäisi

muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan. Mutta mitä

nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista semmoisille

seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen hoitaja. "Kyllä kai",

sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä. "Me olemme kasvattaneet

heinäsirkat luonamme. Meillä on paikka paikoin kolera kaikkialla

pohjoisessa -- me sanomme ainakin 'paikka paikoin' siisteyden vuoksi.

Kevättouvot ovat huonot viidessä maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä

tietävän missä talvisateet viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta

käsissä. Minä en tahdo ketään pelottaa, mutta minusta näyttää siltä

kuin luonto aikoisi lopettaa laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä

viivalla."

"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta puolen

huonetta.

"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän taitaa

tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan hallitukselta

että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisi hätäaputöitten

luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään hyvää. Minä saan

vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."

"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja

kolera?"

"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri

vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.

Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte vielä

ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka on

toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan täynnä

vaimoväkeä tänä vuonna."

"Minä luulen että te olette taipuvainen liiottelemaan puhetta

basaareissa", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen

huomannut --"

"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin paljon

vielä huomattavaa poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa teille

--" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan tuon

kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydänasiana hänelle.

Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää ettei hän ollut yksin

maailmassa, ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen

tyydyttävä pelvon tunne miehen sielulle.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi luonto

kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouvon kantapäillä

alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli määrännyt, ettei

kukaan saisi kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten tuli kolera

kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen miljoonan lukuiseen

pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun luona. Moni kuoli jumalansa

jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri maata tuoden ruton mukanaan.

Se hiipi alkuasukasten vallitettuun kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa

henkeä päivässä. Väki tulvaili juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa

ja lymyten vaunujen katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka

asemalla vedettiin asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka

haisivat kalkkivedelle ja karbolihapolle. Ne kuolivat tienvieriin ja

englantilaisten hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei

kuulunut ja maa kovettui rautaiseksi ettei kukaan pääsisi piiloutumaan

sen sisään. Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat

työhönsä, yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin

täyttämään sotarinnassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelvosta,

että hän ehkä kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli

koettanut parastansa saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa

Himalayan tienoille.

"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.

"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoset _mem-logit_

ovat menneet."

"Kaikkiko?"

"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä

sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."

"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä

ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä että

kaikki ylpeät Valkoset _mem-logit_ ovat menneet."

"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon ja minä pidän

huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele

lapsukainen. Punaseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat

hunnulla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen aisoissa

ja punanen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijata sinua

saattamaan, ja --"

"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä

minulla on semmoisista leluista? _Hän_ olisi hyväillyt mulleja,

leikkinyt satulaloimen kanssa. Hänen tähtensä, ehkä -- sinä olet tehnyt

minut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en

tahdo. Antaa _mem-logien_ paeta."

"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."

"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni, jolla

on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vaan synnyttänyt

sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan minun sieluni koko

toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta kun minä tiedän, että jos

sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun

pikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,

vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla

-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessa sinä pyytäisit apua Valkoselta

vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi

minulta."

"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."

"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun viimeiset

kiitoksesi, ja Jumalan ja Profetan ja Beebee Miriamin kautta, sitä minä

en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun armaani, älä puhu enää

tuommoista järjetöntä minun pois lähdöstäni. Siellä, missä sinä olet,

siellä olen minäkin. Sillä hyvä."

Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen

suulleen.

Eipä ole juuri onnea sen täydellisempää kuin se joka on anastettu

miekan varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan

vallan ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat

herättää jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa

kurjuuttaan. Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa

temppeleissä kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla

näinä päivinä. Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin

jumalanpalvelusta ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsut

rukouksiin. He kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt,

ja kerran kuului erään äidin tuskan huuto, hän kun oli menettänyt

lapsensa ja rukoili häntä palajamaan takasin. Hämärässä he näkivät

kuolleita kannettavan pitkin kaupungin katuja ja jokaista paaria

seurasi oma pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat

toisiaan ja värisivät.

Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut ja

tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsisi

peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien

lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan ja

odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa marraskuussa,

jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa syntyi aukkoja,

mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt, kolerasairaalat,

lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveyden hoito menestyivät, sillä

niin oli käsketty.

Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään

täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena

päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja

hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista

hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä Ameeraa,

taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli niin varman

varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun hän nosti

katseensa telegrammista ja näki Pir Khanin hengästyneenä ovessa, niin

hän naurahti ääneensä. "No?" -- kysyi hän.

"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää

tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se on

musta kolera."

Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,

sillä tuo kauvan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli

vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla, valitellen: "Hän

on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.

Mitä minun pitää tehdä, sahib?"

Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei

ollenkaan liikahtanut kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa

yksinäisyyttä ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyytyy usvaiseen

rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata. Musta kolera

tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli eroamaisillaan

elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut kätensä hänen

päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että hän joko

pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut Holdenin

suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä. Holden saattoi

vaan odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat tipahdella katolle

ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta kaupungista.

Sielu palasi takasin vähäksi aikaa ja huulet liikkuivat. Holden

kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera.

"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakoittaisi sinut

polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!

Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle

pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkosen naisen, on sinulta

ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi.

Muista minua kun sinun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka on

kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon

minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan" -- huulet henkäsivät

loppusanat hänen korvaansa -- "ettei ole muuta jumalaa kuin -- -- sinä

armas."

Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa

olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.

"Onko hän kuollut, sahib?"

"Hän on kuollut."

"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon

huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo

sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä

olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."

"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä

en voi sinua kuulla."

"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."

"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka

on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla -- hän

lepää --"

"Ahaa! Tuo kaunis punanen sohva. Minä olen jo kauvan toivonut --"

"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa

on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen

auringon nousua kaikki tyyni paitsi sen, mitä minä olen käskenyt mulle

säästämään."

"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes

murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekä minä menen?"

"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on että sinä menet. Huonekalut

ovat tuhannen rupeen arvoiset ja minun lähettilääni tuo sinulle sata

rupeeta tänä iltana."

"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."

"Sinä et saa mitään ollenkaan ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo,

mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"

Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan että vaan saisi

huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo ja sade

tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun

tähden, vaikka hän kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua,

aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneesen ja tirkistelivät

häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi

huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa,

tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän

löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltanen

puro tulvaili portin alitse ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten

tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin

luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.

"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä.

Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani

muistuttaisi vaan siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon

minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva

sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden

toivioretkelle, enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen

herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä

pidän suitsia sinulle."

Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään ja hevonen juosta

karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavottelivat taivasta

ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta mitään

nähdä. Hän peitti silmänsä käsillään ja mumisi: "Voi, sinä peto! Sinä

petomainen peto!"

Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi

sen huomata isäntänsä silmissä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen

ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle

sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut

semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja

katoavat. Tässä on keitetyitä munia."

Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan

tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas

valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella

hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi ja Holden istui hiljaa

kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna sai hän

sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie.

Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että

ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli

ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa

höyrysi ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punanen pistävästä

kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.

Hän huomasi että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin

tolpat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut,

riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman

korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä ja turvonneet katto-oljet

riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa

verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta,

eikä vaan kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi

muutamia homeisia niinimattoja. Pienten skorpioonien rapsuttaminen,

kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa.

Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli

paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat

raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken

tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä hyyri-isäntänsä Durga Dass'in

-- majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna Valkoseen musliiniin

ja ajaen yksin istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan,

nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimmäisen sateen hyökkäystä.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan

tätä taloa, sahib?"

"Mitä te aiotte tehdä sillä?"

"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."

"Silloin minä tahdon pitää sen kunnes tulen takasin."

Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi

hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen

porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä

silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä

hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti

rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten

he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on

seissyt."

Hänen oma aviovaimonsa.

Shakespeare sanoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka

kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle

tallaa liian raskaasti. Varminta on ettei rupea ollenkaan polkemaan

toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,

jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla

on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa

puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi

nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän

oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan

kasvoissa, ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän

tuli toiseen Shikarrien jääkäri rykmenttiin, jossa hän sai kärsiä

kaikenlaisia ikävyyksiä. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä ja sitä

täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata soittaa

banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka

näytellä -- ollakseen heille mieliksi.

Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä

ja työnsi lastuja irti portintolpista kärryillään. Tämäkin kävi

yksitoikkoseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän

repi rikki biljaardikankaan, oleskeli paljon itsekseen ja kirjoitti

mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta

oli paheita, joita Shikarrit eivät hyväksyneet ja joita he päättivät

poistaa. Jokainen tietää kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat

nuorempia, eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä

eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se

on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.

Shikarris jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon ja hän kärsi kaikki

valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän

punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen

ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä

edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei

tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikeen

ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauvan saanut odottaa

omaa komppaniaa ja tuommonen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.

Paitsi sitä hän oli rakastunut ja se teki asian vielä pahemmaksi.

Eräänä päivänä kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei

ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli

tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja

nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan

ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje;

mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan

sittenkun sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka

sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten

kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan

suutuksissaan ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin

luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen

suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen". Toukka pyysi

upseereja todistamaan että veto oli lyöty ja jatkoi sitten lempeästi

hymyillen erään kirjan lukemista.

Kaksi kuukautta kului ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa,

joka rupesi hiukan kiemurtelemaan kun kuuma aika oli lähestymässä.

Minä jo mainitsin että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta

tässä asiassa oli se että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan

luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui

ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat

upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämät kaksi rakastavaista

kuitenkin menivät kihloihin.

Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan kun hän samaan aikaan sai

sekä oman komppanian että tytön, että hän unohti kiusata Toukkaa.

Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä hiukan rahaakin.

Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.

Eräänä iltana juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,

paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli

lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja

kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on

vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa

erinomaisia ominaisuuksia ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa

miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahina pimeässä ja

väsynyt, heikko ääni lausui:

"Missä minun mieheni on?"

Minä en ollenkaan tahdo saattaa Shikarrisrykmentin moraalia epäluulon

alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti

ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa.

Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta

äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.

Hän selitti sen jälestäpäin.

Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin

nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin

ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin

luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt

oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän

tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --

ettemme ollenkaan hämmästy kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku

jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä

luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin

hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat

tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin oli se anteeksi

annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölysissä kengissään ja harmaa

matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hivukset mustat ja silmät

suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen

äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikeen kävi sääliksi.

Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen

hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen että hän ei

jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet

olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma

aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan

anteeksi? Tämä ei ollut oikeen naisten tapaan sanottu. Se oli liian

suoraan menemistä asiaan.

Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat

silmikulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama

harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä

kukaan virkkanut sanaakaan.

Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti

uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta

hän änkytti kuitenkin:

-- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläessäni ole ollut vaimoa!" --

"Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneesen. Meidän täytyy saada

tämä selville", ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut

luottamaan Shikarreihinsa.

Me menimme etuhuoneesen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me

näimme kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,

väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas

ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs

näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille kuinka vanhin luutnantti

oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma ajallaan kahdeksantoista

kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme

ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti

vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota

sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja

kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksi mainittua mitä

pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.

Minä en koskaan unohda mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta

luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin

äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista

elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli

silmät auki ja me näimme että he jo olivat lausuneet tuomionsa

vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.

Yksi majuureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten

naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin hän

olisi katsellut näytelmätä. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman

luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään

kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen

vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet

miestä hirtettävän, mutta vielä paljoa hauskempaa. Viimein nainen

sanoi että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty

kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme

arvelimme että nythän asia oli vallan selvä. Mutta yksi poikamies

majuureista sanoi hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän

vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."

Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että

hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä

ylenkatsoi majuuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti

itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteettisellä äänellä:

-- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun laillisesti vihityn

mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"

Katsojissa syntyi suhinata ja miehet vilkasivat toisiinsa kun vanhin

luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin.

Me katsoa tuijotimme häneen arvellen että jokohan nyt oli tulossa

jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva,

mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä

helpotuksen huokaus, ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan

veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta ja paperiin

oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,

olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalle luutnantille ja että

vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun

23:lta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden

kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."

Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneesen ja se löysi hänet

istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,

irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin ja Shikarrit

pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään

eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein että me muut,

paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme,

kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on

ihmisluonto. Toukan näyttelykyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli

niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun

useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville,

miks'ei hän ennen ollut kertonut näyttelynerostaan, sanoi hän tyynesti:

"Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona

tapana näytellä sisarieni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa

näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana.

Muutoin minusta se ei ollut oikeen sopivata pilaa. Sillä se olisi

voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen

kanssa, ei pilallakaan.

Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teaatteriseuran johtajaksi,

ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti,

lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli

hyvä Toukka, Shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä

oli, että hän ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on

asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna

matkustavaisten päät pyörälle.

Myöhemmin minä kerron teille samanlaisen jutun, mutta siitä pila oli

kaukana ja se loppui vallan surkeasti.

Yli rajain.

Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,

rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoset valkosten luona ja mustat

mustien parissa. Silloin eivät mitkään asian luonnollista kulkua

häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta ja odottamatta.

Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi

arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.

Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.

Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää

milloinkaan tee sitä uudestaan.

Kaukana kaupungin keskittyy rautaristikko ikkunalla varustettuun

umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha ja muureissa molemmin

puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli

naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin

kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi

voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon

rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei

aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä

mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili

yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei

hyväksynyt yksinään elämistä.

Eräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan

Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään

puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.

Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli

hiukan naurun kihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä tuo

pieni naurun kihitys ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat

"Tuhannenessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir Nathin laskuoja,

joka pää ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia

neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmen

laulusta", joka alkaa:

"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka

rakastaja lemmittynsä luona? Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän,

voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"

Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina ja

vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värsystä:

"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lotus kukalle, kun taivaan

portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?

"He ovat ryöstäneet minun lemmittyni ja vieneet hänet kuormahevosilla

pohjoiseen päin.

"Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.

"Käske nuolenampujain joutua -- -- --"

Ääni lakkasi äkkiä ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta

ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmen laulun" niin

suloisesti.

Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön

hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,

veripunanen _dhak_ kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista

kardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommonen kömpelö harmia

tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.

Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei

ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta

Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi

niitä tutkistella.

Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä

kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.

Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_ kukka

merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen

mukaan millaisten esineiden kanssa se on. _Yksi_ kardemumma merkitsee

"mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa

esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja

niillä tarkoitetaan vaan aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa

tahi safrania seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: --

"Leski -- _dhak_ kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista." _Bhusa_ tukko

selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämät kirjeet antavat

paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että _bhusa_ tukko oli

otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir

Nathin laskuojan luona ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana

asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi

siis tämän: -- "Leski laskuojan luona, jossa on _bhusa_ kasa, pyytää

teitä tulemaan kello yksitoista."

Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi että

Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello

yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia

edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana

kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_, joka

peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot

olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa "Har

Dyalin lemmen laulua" siitä värssystä alkaen, jossa Panthanityttö

pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.

Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:

"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.

Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin,

Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.

Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!

Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.

Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,

Merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään,

Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!

Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,

Minä raukka taloss' isän orjana vaan olla saan,

Leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään,

Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!"

Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi:

-- "Minä olen täällä."

Bisesa oli kaunis tyttö.

Sinä iltana sai moni omituinen seikka alkunsa ja silloin alkoi myöskin

kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,

että eikö liene kaikki ollut unta vaan. Bisesa taikka hänen vanha

palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut

rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisään päin ja muuriin

syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.

Päiväseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka

pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona,

itsekseen aprikoiden että kuinkahan kauvan he olisivat tuntevinaan

häntä, jos he tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko

kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahan hajuiseen _boorkaan_, kulki

Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle

nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin

Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja

tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan

oli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga

Charan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa

häntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin

hänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme

sittemmin.

Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän

kuin linnunpoikanen ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman

tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat

Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa

lausua hänen nimensä -- "Christopher". Ensimmäistä tavua oli hänen

aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä

ruusukätösillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata pois koko nimen,

ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,

vallan samalla tavalla kuin englantilainen nainenkin olisi tehnyt,

rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä

enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.

Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat

olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osottamaan erityistä

kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varmaa, että

tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maamiesten piirissä,

vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin.

Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen

kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen

kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä

vaikuttaisi hänen rakkaasen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi

tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija

sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki

taloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.

Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.

Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja

Bisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin

rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.

Paljon siitä mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja

herkkätuntoisuudesta" on liioteltua ja toisen suusta kuultua, mutta

on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,

niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa

hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja

vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuon

vieraan _memsahibin_, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti

selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita, kuten

länsimaalaiset. Bisesa nousi ylös ja sanoi yksinkertaisesti:

"En ymmärrä. Mutta sen minä vaan tiedän, että ei se ole hyvä, että

sinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet

englantilainen. Minä olen vaan musta tyttö" -- hän oli vaaleampi

kultatankoja rahapajassa, -- "ja mustan miehen leski."

Sitten hän nyyhki ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta

vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua,

käyköönpä minulle kuinka tahansa."

Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti

vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä

tyydyttäisi kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuisi.

Trejagon pitäisi mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos

ikkunasta, tyttö suuteli hänen otsaansa kahdesti ja hän kulki kotiinsa

mietteissään.

Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään

tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin

kauvan, meni Amir Nathin laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon

kuluessa, toivoen että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan

ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.

Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan

ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen

mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat

kädet olivat ranteista poikki leikatut ja pätkät olivat jo melkein

parantuneet.

Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä

nyyhkytti, joku huoneesta karjasi kuin villi peto, ja terävä esine

-- veitsi, miekka tahi keihäs, -- lensi Trejagon _boorkaan_. Se ei

lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääsen kupeen lihakseen,

ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.

Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon

merkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys

Amir Nathin laskuojalla.

Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja

riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä, huomasi

olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois

_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.

Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa aiheettomassa

epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet

pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon

nimen ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea Trejago ei

tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut ja ajatus

siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja

pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä

missä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen

pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka

ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin _busteen_ kadun takana. Trejago

sitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa --

takasin jälleen. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan,

jossa jokaisen miehen talo on niin vartioittu ja niin salaperäinen

kuin hauta; ja ristikko-ikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu

umpeen.

Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti ja häntä pidetään sangen

siistinä miehenä.

Hänessä ei ole mitään erinomaista, muuta kuin se että hänen

oikeanpuolinen jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen

nyrjähtäminen.

Dungaran tuomio.

Tätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_ lehdoissa Berbulda vuoristossa

ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta

lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden

hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punasta elefantin

hammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan,

tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka rankaisi

Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja

pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Daze, joka on pyhän arkun

ylimmäinen pappi ja punasen elefantin hampaan vartia. Mutta jos sinä

kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata,

niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä

lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä,

kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnia-arvoisan Justus Krenkin,

Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen

siveätä vaimoansa.

Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se

juuri kunnia-arvoisa pastori Justus, ennen muinoin Heidelbergiläinen,

joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,

sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämät pakanat, nyt

pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus

virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakuutuksella, "he

tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien

hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin

englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan

Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda joen toiselle puolelle

aivan lähelle sinertävää Panth vuorta, jonka harjalla oli Dungaran

temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä -- alastomien,

hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien

maakunnan.

Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella

yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään

pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt --

yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin

päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei

ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään

teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta

sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen

tulee saada alkunsa sinussa itsessäsi ja siinä ihanteellisuudessa, joka

sinussa on.

Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja

julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Sitä täytyy olla

väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen, ja ennen kaikkia viisas,

sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia ja puolittain

niillä on miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on

tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka

uskot olevasi persoonallisesti edesvastauksessa heistä Luojan edessä,

sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin

henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heissä. Jos sinä

vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi

vieläkin vaikeampaa, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla

kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vaan tulevat parannetuiksi,

ja sitten he nauravat sinulle kun sinä olet kyllin yksinkertainen

uskomaan heitä.

Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy

sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan täytyy

taistella, ja ainoana kannuksena kupeessasi on usko että sinä sodit

perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa

usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentä neljä

tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja

samoin hermot.

Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta,

millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen

evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka

kehuvat sillä, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan

englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin

lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit. Sinua käsketään

lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista

miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken,

minkä mies voi menettää, paitsi uskonsa, erämaihin. Ei niissä puhuta

englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet

kuumetautisiin metsikköihin Panth vuorilla, tietäen alusta alkaen että

siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille

kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka

lähetettynä Herran työhön, murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja

palasi melkein mielipuolena päälähetystöön, huutaen: -- "Ei ole mitään

Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"

Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen Valkosen

miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys

ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen

sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren

peikkoihin ja virtamörköihin.

Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö "ei ollenkaan välittänyt näistä

asioista". Hän oli ollut kauvan siinä maakunnassa ja Buria Kolit

pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja,

orchideita metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon

metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi

heille kiniiniä ja yhdessä ylimmäisen papin Athon Dazen kanssa ratkaisi

heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.

"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio

Krenkin pöydässä, "niin te rupeatte huomaamaan että toinen uskonto on

yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon

kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää

kansaa ja he luottavat minuun."

"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus ja hänen

pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän

ennakkoluuloilleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi

ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."

"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa

hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän

sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne,

sillä muutoin minä en voi vastata teidän hengestänne."

"No miten sitten?" kysäsi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.

"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan

ensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta

päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänen ulos ja

mukuroivat häntä vallan hurjasti, Minä olin maakunnassani ja pappi

lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden

vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan

penikulman päässä, mutta minä arvasin, mitä hän oli tehnyt. Minä

ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazelle kuin isälle,

sanoen hänelle että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt

ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en

ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Daze nyt

oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja

jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin

Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi että minä

olin kumartunut alas Rimmonin huoneesen. Mutta jos hän vaan olisi

silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria

Kolien epäjumalaa, niin olisi hän tullut pistetyksi kuumennetulla

bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja

sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista.

Olkaa ystävällinen heille Padri ... mutta minä en luule että te saatte

paljoa aikaan."

"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä

lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.

Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä

myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."

Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaellessaan

kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin

silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä, taikka ajaessaan

takaa Suria Kolilais rosvoa, joka oli katkaissut päät muutamilta

veljiltään Buria kansaa. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori

mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta.

Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä

yksinäisessä maakunnassaan.

"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa

jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan

silloin kuin hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia

kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä

kantaa, ja Athon Daze on minun varakuninkaani."

Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --

vaikk'ei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriiaansa itseään ulommalle

-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä penikulmaa

lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.

"Tässä olisi jotain teille Padri", sanoi hän. Kolien on tapana heittää

liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi

sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen

Eerbuldan niemekkeellä. Minä aavistan että sen äiti on koko matkan nyt

seurannut minua metsän halki."

"Se on ensimmäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan

pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi

väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia

totellen oli kantanut sen kuolemaan, tykkivin sydämin, väsyneenä

ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa

nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö

aikoi tehdä? Söisiköhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienosen

tyttärensä elävältä, sillä Athon Daze sanoo sen olevan tapana kaikilla

mustatakkisilla miehillä.

Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli

kaunis valkonen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan

nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaasen pukuun.

Lotta ymmärsi vaan vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu

äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista

käsistä, jotka kainosti tavottelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä

kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi kenenkä kanssa

hän oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takasin -- tahtoi olla tuon

ihmeteltävän Valkosen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen

oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen

kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu

myöskin ahkera nenän niistäminen.

"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia

kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin joutsineen ja

nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka

hänen ruokansa keittäisi.

Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä ja minulla ei ole

tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä

kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli

hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä

silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen

uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimmäiseksi proselyytiksi. Minä en

voi kertoa kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazen

suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko

maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin

saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta

selitti Evan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan

saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit

vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala,

ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön

opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin

vaan tryffeliä.

Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien

noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Daze mietiskeli

kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen

kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten

siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran

seurakunnalle hän sanoi synkästi: -- "Nuo Padrin joukkolaiset ovat

pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä

syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti kunnes he ulvoen heittäytyvät

Berbuldan aaltoihin". Öisin punasen elefantin hampaan kantaja mölisi

ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat

ja sanoivat: -- "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa

luopioille. Ole armollinen Dungara meille, sinun lapsillesi, ja anna

meille kaikki heidän viljansa!"

Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa

kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääppäs katsomassa Krenkin

lähetystalolla", sanoi Gallio. "Hän tekee hyvää omalla tavallaan

ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte

bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa

tapauksissa te saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."

Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa

omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä olemme tehneet, ja

-- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä

puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle kunnia", sanoi

Justus; Lotta sanoi "Amen".

Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin

kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin

saamattomia käsitöissä, mutta Athon Daze oli nykyjään opettanut

muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista,

jota kasvoi runsaasti Panth vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,

joka oli valkeata ja pehmeätä, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_,

ja tänä päivänä piti oppilasten ensikerran pukeutua siitä tehtyihin

vaatteisin. Justus oli ylpeä työstään.

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista · 第 6 / 9 题