Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään
hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle
ennenkuin kymmenen taikka viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee
jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous.
Holden käsitti tuskansa hitaasti niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin
ja hänellä oli sama pakoittava tarve salata sen pienimmätkin jäljet.
Alussa hänestä tuntui vaan niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä
ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin
kumarruksissa, väristen, kun Mian Mittu katolla huusi "Tota! Tota!"
Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Se oli
ilmeinen vääryys että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli
iltasilla kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Se tuotti niin
polttavaa tuskaa kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset
isät kertoivat lastensa viimeisistä urostöistä, sattui se häneen kuin
puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut
apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta
koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka
ovat kadottaneet lapsen ja uskovat että pikkunen -- pienen pieni --
lisävarovaisuus vaan olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä,
jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on
täydessä järjessään istautunut miettimään, että voiko vai eikö voi
häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.
"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut häntä.
Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi
katolle kun hän leikki siellä niin kauvan yksinään, ja minä -- _ahi!_
minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin tuotti
häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa,
olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano että minä olen
syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin minä rakastan
sinua! Sano että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen -- minä
kuolen!"
"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu,
ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä.
Anna olleen olla, armas!"
"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta
sitä kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? _Ahi!
Ahi!_ Oi Tota, tule takasin minulle -- palaja jälleen, ja olkaamme
kaikki yhdessä kuten ennenkin!"
"Rauhoitu! rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos sinä rakastat
minua, rauhoitu."
"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä
välittäisitkään? Valkosten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta.
Voi, jos minä olisin nainut miehen omasta kansastani -- vaikka hän
olisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen
leipää!"
"Olenko minä muukalainen, minun poikani äiti?"
"Mikäs muu sahib? ... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema
on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja minun
silmieni valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut
luotani, vaikkapa silmänräpäyksenkin vaan. Jos sinä menet pois, keltä
minä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka
puhui, enkä minä, sinun orjasi."
"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vaan kaksi
jäljellä. Sitä suuremmasta syystä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi."
He istuivat lattialla vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin
keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta ja etäältä kuului
silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinätä. Ameera nojautui Holdenin
syliin.
"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään. Näin
ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä
paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."
"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on
uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."
"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu
niin hyvältä kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet
niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja
sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin minä tahdon laulaa
tyynesti."
Hän otti kevyen hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta
sankarista Rajá Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä
ja taukosi vähä väliä, ja erään matalan äänen kohdalla muuttui tuoksi
pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:
Luumut kasvaa varvikossa,
Maksaa pennin vaan,
Naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --
Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan, kunnes
hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata käsivarttaan
likelle ruumistaan ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut suojella jotain,
jota ei ollut siinä.
Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo
alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakoitti hänet työhön ja työ
virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän
tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta
hänkin kävi onnellisemmaksi kun hän huomasi että Holden oli tyynempi,
kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta täällä kertaa
varovasti.
"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti
meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian
meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa
huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin
Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"
Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen
täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta suutelo,
joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen että mikä jumala tahansa
olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakasin sanoen: "Se on turhaa --
se on turhaa", ja toivoen että kaikki haltiat nyt kuulisivat heitä.
Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet
kolmellekymmenelle miljoonalle ihmisiä neljä onnen vuotta, jolloin
ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten
lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin
että yksinomaa maata viljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt
asui kullakin neliöpenikulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen
yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä
tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa
silinterihatussa ja hännystakissa, puhui laveasti Britannian lain
siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan, että
pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi ja
yleinen äänestys-oikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja
pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa
ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunasesta dhakpuun
kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita
aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.
Se oli Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö, joka kerran klubissa
puoleksi leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren
jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.
"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin hämmästynyttä
ihmistä. Voi helkkari, minä luulen että hän aikoo nostaa siitä
kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa laivassa --
joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu koleraan ja
kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako pojat. Parlamentin
jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan siitä; mutta hän
on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän hommaa kirkastetun
persoonansa pois koko Intiasta."
"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se pidättäisi
muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan. Mutta mitä
nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista semmoisille
seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen hoitaja. "Kyllä kai",
sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä. "Me olemme kasvattaneet
heinäsirkat luonamme. Meillä on paikka paikoin kolera kaikkialla
pohjoisessa -- me sanomme ainakin 'paikka paikoin' siisteyden vuoksi.
Kevättouvot ovat huonot viidessä maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä
tietävän missä talvisateet viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta
käsissä. Minä en tahdo ketään pelottaa, mutta minusta näyttää siltä
kuin luonto aikoisi lopettaa laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä
viivalla."
"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta puolen
huonetta.
"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän taitaa
tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan hallitukselta
että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisi hätäaputöitten
luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään hyvää. Minä saan
vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."
"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja
kolera?"
"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri
vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.
Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte vielä
ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka on
toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan täynnä
vaimoväkeä tänä vuonna."
"Minä luulen että te olette taipuvainen liiottelemaan puhetta
basaareissa", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen
huomannut --"
"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin paljon
vielä huomattavaa poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa teille
--" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan tuon
kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydänasiana hänelle.
Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää ettei hän ollut yksin
maailmassa, ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen
tyydyttävä pelvon tunne miehen sielulle.
Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi luonto
kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouvon kantapäillä
alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli määrännyt, ettei
kukaan saisi kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten tuli kolera
kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen miljoonan lukuiseen
pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun luona. Moni kuoli jumalansa
jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri maata tuoden ruton mukanaan.
Se hiipi alkuasukasten vallitettuun kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa
henkeä päivässä. Väki tulvaili juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa
ja lymyten vaunujen katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka
asemalla vedettiin asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka
haisivat kalkkivedelle ja karbolihapolle. Ne kuolivat tienvieriin ja
englantilaisten hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei
kuulunut ja maa kovettui rautaiseksi ettei kukaan pääsisi piiloutumaan
sen sisään. Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat
työhönsä, yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin
täyttämään sotarinnassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelvosta,
että hän ehkä kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli
koettanut parastansa saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa
Himalayan tienoille.
"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.
"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoset _mem-logit_
ovat menneet."
"Kaikkiko?"
"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä
sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."
"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä
ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä että
kaikki ylpeät Valkoset _mem-logit_ ovat menneet."
"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon ja minä pidän
huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele
lapsukainen. Punaseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat
hunnulla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen aisoissa
ja punanen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijata sinua
saattamaan, ja --"
"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä
minulla on semmoisista leluista? _Hän_ olisi hyväillyt mulleja,
leikkinyt satulaloimen kanssa. Hänen tähtensä, ehkä -- sinä olet tehnyt
minut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en
tahdo. Antaa _mem-logien_ paeta."
"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."
"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni, jolla
on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vaan synnyttänyt
sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan minun sieluni koko
toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta kun minä tiedän, että jos
sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun
pikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,
vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla
-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessa sinä pyytäisit apua Valkoselta
vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi
minulta."
"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."
"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun viimeiset
kiitoksesi, ja Jumalan ja Profetan ja Beebee Miriamin kautta, sitä minä
en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun armaani, älä puhu enää
tuommoista järjetöntä minun pois lähdöstäni. Siellä, missä sinä olet,
siellä olen minäkin. Sillä hyvä."
Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen
suulleen.
Eipä ole juuri onnea sen täydellisempää kuin se joka on anastettu
miekan varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan
vallan ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat
herättää jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa
kurjuuttaan. Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa
temppeleissä kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla
näinä päivinä. Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin
jumalanpalvelusta ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsut
rukouksiin. He kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt,
ja kerran kuului erään äidin tuskan huuto, hän kun oli menettänyt
lapsensa ja rukoili häntä palajamaan takasin. Hämärässä he näkivät
kuolleita kannettavan pitkin kaupungin katuja ja jokaista paaria
seurasi oma pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat
toisiaan ja värisivät.
Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut ja
tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsisi
peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien
lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan ja
odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa marraskuussa,
jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa syntyi aukkoja,
mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt, kolerasairaalat,
lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveyden hoito menestyivät, sillä
niin oli käsketty.
Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään
täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena
päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja
hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista
hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä Ameeraa,
taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli niin varman
varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun hän nosti
katseensa telegrammista ja näki Pir Khanin hengästyneenä ovessa, niin
hän naurahti ääneensä. "No?" -- kysyi hän.
"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää
tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se on
musta kolera."
Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,
sillä tuo kauvan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli
vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla, valitellen: "Hän
on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.
Mitä minun pitää tehdä, sahib?"
Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei
ollenkaan liikahtanut kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa
yksinäisyyttä ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyytyy usvaiseen
rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata. Musta kolera
tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli eroamaisillaan
elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut kätensä hänen
päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että hän joko
pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut Holdenin
suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä. Holden saattoi
vaan odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat tipahdella katolle
ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta kaupungista.
Sielu palasi takasin vähäksi aikaa ja huulet liikkuivat. Holden
kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera.
"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakoittaisi sinut
polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!
Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle
pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkosen naisen, on sinulta
ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi.
Muista minua kun sinun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka on
kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon
minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan" -- huulet henkäsivät
loppusanat hänen korvaansa -- "ettei ole muuta jumalaa kuin -- -- sinä
armas."
Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa
olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.
"Onko hän kuollut, sahib?"
"Hän on kuollut."
"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon
huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo
sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä
olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."
"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä
en voi sinua kuulla."
"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."
"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka
on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla -- hän
lepää --"
"Ahaa! Tuo kaunis punanen sohva. Minä olen jo kauvan toivonut --"
"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa
on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen
auringon nousua kaikki tyyni paitsi sen, mitä minä olen käskenyt mulle
säästämään."
"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes
murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekä minä menen?"
"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on että sinä menet. Huonekalut
ovat tuhannen rupeen arvoiset ja minun lähettilääni tuo sinulle sata
rupeeta tänä iltana."
"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."
"Sinä et saa mitään ollenkaan ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo,
mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"
Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan että vaan saisi
huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo ja sade
tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun
tähden, vaikka hän kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua,
aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneesen ja tirkistelivät
häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi
huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa,
tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän
löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltanen
puro tulvaili portin alitse ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten
tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin
luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.
"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä.
Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani
muistuttaisi vaan siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon
minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva
sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden
toivioretkelle, enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen
herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä
pidän suitsia sinulle."
Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään ja hevonen juosta
karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavottelivat taivasta
ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta mitään
nähdä. Hän peitti silmänsä käsillään ja mumisi: "Voi, sinä peto! Sinä
petomainen peto!"
Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi
sen huomata isäntänsä silmissä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen
ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle
sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut
semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja
katoavat. Tässä on keitetyitä munia."
Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan
tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas
valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella
hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi ja Holden istui hiljaa
kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna sai hän
sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie.
Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että
ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli
ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa
höyrysi ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punanen pistävästä
kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.
Hän huomasi että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin
tolpat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut,
riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman
korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä ja turvonneet katto-oljet
riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa
verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta,
eikä vaan kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi
muutamia homeisia niinimattoja. Pienten skorpioonien rapsuttaminen,
kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa.
Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli
paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat
raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken
tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä hyyri-isäntänsä Durga Dass'in
-- majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna Valkoseen musliiniin
ja ajaen yksin istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan,
nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimmäisen sateen hyökkäystä.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan
tätä taloa, sahib?"
"Mitä te aiotte tehdä sillä?"
"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."
"Silloin minä tahdon pitää sen kunnes tulen takasin."
Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi
hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen
porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä
silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä
hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti
rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten
he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on
seissyt."
Hänen oma aviovaimonsa.
Shakespeare sanoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka
kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle
tallaa liian raskaasti. Varminta on ettei rupea ollenkaan polkemaan
toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,
jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla
on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa
puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi
nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän
oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan
kasvoissa, ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän
tuli toiseen Shikarrien jääkäri rykmenttiin, jossa hän sai kärsiä
kaikenlaisia ikävyyksiä. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä ja sitä
täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata soittaa
banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka
näytellä -- ollakseen heille mieliksi.
Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä
ja työnsi lastuja irti portintolpista kärryillään. Tämäkin kävi
yksitoikkoseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän
repi rikki biljaardikankaan, oleskeli paljon itsekseen ja kirjoitti
mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta
oli paheita, joita Shikarrit eivät hyväksyneet ja joita he päättivät
poistaa. Jokainen tietää kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat
nuorempia, eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä
eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se
on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.
Shikarris jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon ja hän kärsi kaikki
valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän
punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen
ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä
edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei
tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikeen
ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauvan saanut odottaa
omaa komppaniaa ja tuommonen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.
Paitsi sitä hän oli rakastunut ja se teki asian vielä pahemmaksi.
Eräänä päivänä kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei
ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli
tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja
nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan
ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje;
mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan
sittenkun sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka
sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten
kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan
suutuksissaan ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin
luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen
suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen". Toukka pyysi
upseereja todistamaan että veto oli lyöty ja jatkoi sitten lempeästi
hymyillen erään kirjan lukemista.
Kaksi kuukautta kului ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa,
joka rupesi hiukan kiemurtelemaan kun kuuma aika oli lähestymässä.
Minä jo mainitsin että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta
tässä asiassa oli se että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan
luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui
ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat
upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämät kaksi rakastavaista
kuitenkin menivät kihloihin.
Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan kun hän samaan aikaan sai
sekä oman komppanian että tytön, että hän unohti kiusata Toukkaa.
Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä hiukan rahaakin.
Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.
Eräänä iltana juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,
paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli
lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja
kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on
vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa
erinomaisia ominaisuuksia ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa
miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahina pimeässä ja
väsynyt, heikko ääni lausui:
"Missä minun mieheni on?"
Minä en ollenkaan tahdo saattaa Shikarrisrykmentin moraalia epäluulon
alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti
ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa.
Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta
äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.
Hän selitti sen jälestäpäin.
Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin
nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin
ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin
luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt
oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän
tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --
ettemme ollenkaan hämmästy kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku
jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä
luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin
hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat
tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin oli se anteeksi
annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölysissä kengissään ja harmaa
matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hivukset mustat ja silmät
suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen
äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikeen kävi sääliksi.
Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen
hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen että hän ei
jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet
olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma
aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan
anteeksi? Tämä ei ollut oikeen naisten tapaan sanottu. Se oli liian
suoraan menemistä asiaan.
Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat
silmikulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama
harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä
kukaan virkkanut sanaakaan.
Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti
uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta
hän änkytti kuitenkin:
-- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläessäni ole ollut vaimoa!" --
"Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneesen. Meidän täytyy saada
tämä selville", ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut
luottamaan Shikarreihinsa.
Me menimme etuhuoneesen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me
näimme kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,
väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas
ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs
näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille kuinka vanhin luutnantti
oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma ajallaan kahdeksantoista
kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme
ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti
vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota
sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja
kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksi mainittua mitä
pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.
Minä en koskaan unohda mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta
luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin
äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista
elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli
silmät auki ja me näimme että he jo olivat lausuneet tuomionsa
vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.
Yksi majuureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten
naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin hän
olisi katsellut näytelmätä. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman
luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään
kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen
vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet
miestä hirtettävän, mutta vielä paljoa hauskempaa. Viimein nainen
sanoi että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty
kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme
arvelimme että nythän asia oli vallan selvä. Mutta yksi poikamies
majuureista sanoi hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän
vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."
Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että
hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä
ylenkatsoi majuuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti
itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteettisellä äänellä:
-- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun laillisesti vihityn
mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"
Katsojissa syntyi suhinata ja miehet vilkasivat toisiinsa kun vanhin
luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin.
Me katsoa tuijotimme häneen arvellen että jokohan nyt oli tulossa
jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva,
mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä
helpotuksen huokaus, ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan
veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta ja paperiin
oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,
olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalle luutnantille ja että
vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun
23:lta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden
kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."
Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneesen ja se löysi hänet
istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,
irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin ja Shikarrit
pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään
eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein että me muut,
paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme,
kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on
ihmisluonto. Toukan näyttelykyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli
niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun
useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville,
miks'ei hän ennen ollut kertonut näyttelynerostaan, sanoi hän tyynesti:
"Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona
tapana näytellä sisarieni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa
näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana.
Muutoin minusta se ei ollut oikeen sopivata pilaa. Sillä se olisi
voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen
kanssa, ei pilallakaan.
Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teaatteriseuran johtajaksi,
ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti,
lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli
hyvä Toukka, Shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä
oli, että hän ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on
asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna
matkustavaisten päät pyörälle.
Myöhemmin minä kerron teille samanlaisen jutun, mutta siitä pila oli
kaukana ja se loppui vallan surkeasti.
Yli rajain.
Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,
rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoset valkosten luona ja mustat
mustien parissa. Silloin eivät mitkään asian luonnollista kulkua
häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta ja odottamatta.
Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi
arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.
Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.
Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää
milloinkaan tee sitä uudestaan.
Kaukana kaupungin keskittyy rautaristikko ikkunalla varustettuun
umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha ja muureissa molemmin
puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli
naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin
kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi
voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon
rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei
aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä
mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili
yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei
hyväksynyt yksinään elämistä.
Eräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan
Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään
puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.
Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli
hiukan naurun kihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä tuo
pieni naurun kihitys ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat
"Tuhannenessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir Nathin laskuoja,
joka pää ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia
neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmen
laulusta", joka alkaa:
"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka
rakastaja lemmittynsä luona? Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän,
voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"
Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina ja
vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värsystä:
"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lotus kukalle, kun taivaan
portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?
"He ovat ryöstäneet minun lemmittyni ja vieneet hänet kuormahevosilla
pohjoiseen päin.
"Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.
"Käske nuolenampujain joutua -- -- --"
Ääni lakkasi äkkiä ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta
ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmen laulun" niin
suloisesti.
Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön
hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,
veripunanen _dhak_ kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista
kardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommonen kömpelö harmia
tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.
Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei
ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta
Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi
niitä tutkistella.
Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä
kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.
Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_ kukka
merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen
mukaan millaisten esineiden kanssa se on. _Yksi_ kardemumma merkitsee
"mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa
esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja
niillä tarkoitetaan vaan aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa
tahi safrania seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: --
"Leski -- _dhak_ kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista." _Bhusa_ tukko
selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämät kirjeet antavat
paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että _bhusa_ tukko oli
otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir
Nathin laskuojan luona ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana
asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi
siis tämän: -- "Leski laskuojan luona, jossa on _bhusa_ kasa, pyytää
teitä tulemaan kello yksitoista."
Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi että
Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello
yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia
edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana
kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_, joka
peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot
olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa "Har
Dyalin lemmen laulua" siitä värssystä alkaen, jossa Panthanityttö
pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.
Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:
"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.
Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin,
Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.
Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!
Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.
Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,
Merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään,
Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!
Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,
Minä raukka taloss' isän orjana vaan olla saan,
Leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään,
Tule, riennä armahani, muutoin kuolen ikävään!"
Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi:
-- "Minä olen täällä."
Bisesa oli kaunis tyttö.
Sinä iltana sai moni omituinen seikka alkunsa ja silloin alkoi myöskin
kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,
että eikö liene kaikki ollut unta vaan. Bisesa taikka hänen vanha
palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut
rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisään päin ja muuriin
syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.
Päiväseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka
pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona,
itsekseen aprikoiden että kuinkahan kauvan he olisivat tuntevinaan
häntä, jos he tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko
kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahan hajuiseen _boorkaan_, kulki
Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle
nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin
Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja
tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan
oli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga
Charan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa
häntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin
hänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme
sittemmin.
Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän
kuin linnunpoikanen ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman
tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat
Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa
lausua hänen nimensä -- "Christopher". Ensimmäistä tavua oli hänen
aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä
ruusukätösillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata pois koko nimen,
ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,
vallan samalla tavalla kuin englantilainen nainenkin olisi tehnyt,
rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä
enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.
Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat
olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osottamaan erityistä
kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varmaa, että
tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maamiesten piirissä,
vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin.
Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen
kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen
kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä
vaikuttaisi hänen rakkaasen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi
tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija
sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki
taloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.
Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.
Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja
Bisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin
rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.
Paljon siitä mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja
herkkätuntoisuudesta" on liioteltua ja toisen suusta kuultua, mutta
on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,
niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa
hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja
vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuon
vieraan _memsahibin_, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti
selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita, kuten
länsimaalaiset. Bisesa nousi ylös ja sanoi yksinkertaisesti:
"En ymmärrä. Mutta sen minä vaan tiedän, että ei se ole hyvä, että
sinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet
englantilainen. Minä olen vaan musta tyttö" -- hän oli vaaleampi
kultatankoja rahapajassa, -- "ja mustan miehen leski."
Sitten hän nyyhki ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta
vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua,
käyköönpä minulle kuinka tahansa."
Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti
vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä
tyydyttäisi kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuisi.
Trejagon pitäisi mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos
ikkunasta, tyttö suuteli hänen otsaansa kahdesti ja hän kulki kotiinsa
mietteissään.
Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään
tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin
kauvan, meni Amir Nathin laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon
kuluessa, toivoen että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan
ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.
Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan
ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen
mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat
kädet olivat ranteista poikki leikatut ja pätkät olivat jo melkein
parantuneet.
Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä
nyyhkytti, joku huoneesta karjasi kuin villi peto, ja terävä esine
-- veitsi, miekka tahi keihäs, -- lensi Trejagon _boorkaan_. Se ei
lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääsen kupeen lihakseen,
ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.
Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon
merkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys
Amir Nathin laskuojalla.
Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja
riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä, huomasi
olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois
_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.
Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa aiheettomassa
epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet
pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon
nimen ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea Trejago ei
tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut ja ajatus
siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja
pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä
missä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen
pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka
ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin _busteen_ kadun takana. Trejago
sitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa --
takasin jälleen. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan,
jossa jokaisen miehen talo on niin vartioittu ja niin salaperäinen
kuin hauta; ja ristikko-ikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu
umpeen.
Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti ja häntä pidetään sangen
siistinä miehenä.
Hänessä ei ole mitään erinomaista, muuta kuin se että hänen
oikeanpuolinen jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen
nyrjähtäminen.
Dungaran tuomio.
Tätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_ lehdoissa Berbulda vuoristossa
ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta
lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden
hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punasta elefantin
hammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan,
tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka rankaisi
Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja
pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Daze, joka on pyhän arkun
ylimmäinen pappi ja punasen elefantin hampaan vartia. Mutta jos sinä
kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata,
niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä
lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä,
kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnia-arvoisan Justus Krenkin,
Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen
siveätä vaimoansa.
Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se
juuri kunnia-arvoisa pastori Justus, ennen muinoin Heidelbergiläinen,
joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,
sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämät pakanat, nyt
pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus
virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakuutuksella, "he
tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien
hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin
englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan
Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda joen toiselle puolelle
aivan lähelle sinertävää Panth vuorta, jonka harjalla oli Dungaran
temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä -- alastomien,
hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien
maakunnan.
Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella
yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään
pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt --
yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin
päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei
ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään
teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta
sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen
tulee saada alkunsa sinussa itsessäsi ja siinä ihanteellisuudessa, joka
sinussa on.
Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja
julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Sitä täytyy olla
väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen, ja ennen kaikkia viisas,
sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia ja puolittain
niillä on miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on
tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka
uskot olevasi persoonallisesti edesvastauksessa heistä Luojan edessä,
sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin
henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heissä. Jos sinä
vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi
vieläkin vaikeampaa, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla
kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vaan tulevat parannetuiksi,
ja sitten he nauravat sinulle kun sinä olet kyllin yksinkertainen
uskomaan heitä.
Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy
sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan täytyy
taistella, ja ainoana kannuksena kupeessasi on usko että sinä sodit
perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa
usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentä neljä
tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja
samoin hermot.
Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta,
millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen
evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka
kehuvat sillä, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan
englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin
lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit. Sinua käsketään
lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista
miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken,
minkä mies voi menettää, paitsi uskonsa, erämaihin. Ei niissä puhuta
englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet
kuumetautisiin metsikköihin Panth vuorilla, tietäen alusta alkaen että
siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille
kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka
lähetettynä Herran työhön, murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja
palasi melkein mielipuolena päälähetystöön, huutaen: -- "Ei ole mitään
Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"
Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen Valkosen
miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys
ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen
sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren
peikkoihin ja virtamörköihin.
Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö "ei ollenkaan välittänyt näistä
asioista". Hän oli ollut kauvan siinä maakunnassa ja Buria Kolit
pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja,
orchideita metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon
metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi
heille kiniiniä ja yhdessä ylimmäisen papin Athon Dazen kanssa ratkaisi
heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.
"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio
Krenkin pöydässä, "niin te rupeatte huomaamaan että toinen uskonto on
yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon
kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää
kansaa ja he luottavat minuun."
"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus ja hänen
pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän
ennakkoluuloilleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi
ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."
"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa
hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän
sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne,
sillä muutoin minä en voi vastata teidän hengestänne."
"No miten sitten?" kysäsi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.
"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan
ensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta
päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänen ulos ja
mukuroivat häntä vallan hurjasti, Minä olin maakunnassani ja pappi
lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden
vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan
penikulman päässä, mutta minä arvasin, mitä hän oli tehnyt. Minä
ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazelle kuin isälle,
sanoen hänelle että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt
ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en
ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Daze nyt
oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja
jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin
Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi että minä
olin kumartunut alas Rimmonin huoneesen. Mutta jos hän vaan olisi
silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria
Kolien epäjumalaa, niin olisi hän tullut pistetyksi kuumennetulla
bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja
sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista.
Olkaa ystävällinen heille Padri ... mutta minä en luule että te saatte
paljoa aikaan."
"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä
lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.
Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä
myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."
Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaellessaan
kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin
silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä, taikka ajaessaan
takaa Suria Kolilais rosvoa, joka oli katkaissut päät muutamilta
veljiltään Buria kansaa. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori
mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta.
Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä
yksinäisessä maakunnassaan.
"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa
jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan
silloin kuin hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia
kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä
kantaa, ja Athon Daze on minun varakuninkaani."
Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --
vaikk'ei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriiaansa itseään ulommalle
-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä penikulmaa
lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.
"Tässä olisi jotain teille Padri", sanoi hän. Kolien on tapana heittää
liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi
sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen
Eerbuldan niemekkeellä. Minä aavistan että sen äiti on koko matkan nyt
seurannut minua metsän halki."
"Se on ensimmäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan
pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi
väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia
totellen oli kantanut sen kuolemaan, tykkivin sydämin, väsyneenä
ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa
nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö
aikoi tehdä? Söisiköhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienosen
tyttärensä elävältä, sillä Athon Daze sanoo sen olevan tapana kaikilla
mustatakkisilla miehillä.
Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli
kaunis valkonen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan
nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaasen pukuun.
Lotta ymmärsi vaan vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu
äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista
käsistä, jotka kainosti tavottelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä
kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi kenenkä kanssa
hän oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takasin -- tahtoi olla tuon
ihmeteltävän Valkosen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen
oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen
kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu
myöskin ahkera nenän niistäminen.
"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia
kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin joutsineen ja
nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka
hänen ruokansa keittäisi.
Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä ja minulla ei ole
tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä
kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli
hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä
silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen
uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimmäiseksi proselyytiksi. Minä en
voi kertoa kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazen
suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko
maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin
saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta
selitti Evan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan
saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit
vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala,
ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön
opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin
vaan tryffeliä.
Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien
noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Daze mietiskeli
kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen
kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten
siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran
seurakunnalle hän sanoi synkästi: -- "Nuo Padrin joukkolaiset ovat
pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä
syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti kunnes he ulvoen heittäytyvät
Berbuldan aaltoihin". Öisin punasen elefantin hampaan kantaja mölisi
ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat
ja sanoivat: -- "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa
luopioille. Ole armollinen Dungara meille, sinun lapsillesi, ja anna
meille kaikki heidän viljansa!"
Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa
kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääppäs katsomassa Krenkin
lähetystalolla", sanoi Gallio. "Hän tekee hyvää omalla tavallaan
ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte
bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa
tapauksissa te saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."
Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa
omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä olemme tehneet, ja
-- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä
puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle kunnia", sanoi
Justus; Lotta sanoi "Amen".
Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin
kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin
saamattomia käsitöissä, mutta Athon Daze oli nykyjään opettanut
muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista,
jota kasvoi runsaasti Panth vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,
joka oli valkeata ja pehmeätä, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_,
ja tänä päivänä piti oppilasten ensikerran pukeutua siitä tehtyihin
vaatteisin. Justus oli ylpeä työstään.