"Kuinka vanha hän on nyt?"
"_Ya illah!_ Oikeen miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon
vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen
katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt
perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että
hän elää kauvemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko
toivoa enempää, kulta?"
"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta ainoastaan
muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."
"Talvisateet ovat myöhäsiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.
Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni
kauneimmilla jalokivilläni."
"Sinä olet unohtanut parhaimman."
"_Ah! meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole
nähnyt taivasta."
Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi
tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan
puettuna kalliisen hopeapaltteiseen muslimiin ja pieni myssy päässä.
Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka
vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten
kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit
ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt
muut pidäkkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät
hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia
nilkkojaan. Hän oli puettu vaalean vihreään muslimiin, kuten islamin
tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteesen oli
joukko hopeasia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta
koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen
yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultanen rannerengas, joka ei
ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut
lahjaksi Holdenilta, ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko,
huvitti häntä erinomaisen paljon.
He istahtivat katon matalan valkosen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja
sen valkeita.
"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en
usko että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko että valkoset
_mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?"
"Minä tiedän että he eivät ole."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."
"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä
minä tahtoisikaan nähdä sitä, _Ahi_!" -- hän nojasi päänsä Holdenin
olkapäähän -- "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua
väsyttää. Katsoppas lasta, sinä minun elämäni rakkaus, hän lukee
myöskin."
Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin ja poika makasi siinä itkemättä.
"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö
sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu --"
"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"
"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienonen! Ja kuitenkin se
huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo
ollut kovin kauvan minusta erillään."
"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."
"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen
miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee on hän vaan kahta kalliimpi
minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen me annamme hänelle?"
Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin
avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei
musertaisi sitä. Vihreä aljo papukaija, jota pidetään jonkunmoisena
suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja
räpytteli uneliaisesti siivillään.
"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on
oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon
ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --
mahomettilais-kielellä, eikö niin?"
"Miksi me menemme niin kauvas?" sanoi Ameera tuskastuneesti.
"Anna hänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan
englantilainen. Sillä hän on minun."
"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen
nimen kaltainen."
"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,
minun herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian
pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota
-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienonen? Pikku armas, Tota on sinun
nimesi."
Hän siveli lapsen poskea ja tämä herättyään rupesi inisemään niin
että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla
ihmeellisellä laululla "_Aré koko, Ja ré koko!_" se on:
Pois varis, pois pois!
Päästä lasta nukkumaan,
Luumut kasvaa varvikossa
Maksaa pennin vaan,
Naula maksaa pennin vaan,
_Baba_, -- pennin vaan.
Sittenkun Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan,
kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat Valkoset mullit
pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua
kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli
hitaasti paksua vesipiippua, joka kurnutti kuin sammakko ojassa.
Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla ja puuovi oli lukittu ja
pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle ja parvi
lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.
"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski
käden nojassa -- "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että
minä saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,
ja toiseksi, että minä saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen
rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia. [Neitsyt Maaria.] Luuletko
sinä, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"
"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi?"
"Minä pyysin vakavata vastausta ja sinä vastaat vaan imarrellen.
Kuullaanko minun rukoukseni?"
"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."
"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos
lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,
palajat ylpeiden Valkosten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset pyrkivät
vertaistensa luo."
"Ei aina."
"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,
myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä
minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta
erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."
"Paratiisiinkohan?"
"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa? Mutta me kaksi --
lapsi ja minä -- joudumme muuanne, ja me emme voi tulla sinun luoksesi,
etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt,
minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se
on hyvin ankaraa puhetta."
"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,
mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan me nyt
onnellisia."
"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme
pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,
sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei
miehen sovi jumaloida naista."
Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.
"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?"
"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista
sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että minä olen
sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä
tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"
Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti
Holdenin jalkaa. Sitten nousi hän ylös hiukan naurahtaen ja painoi
Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:
"Onko se totta että nuo ylpeät valkoset _mem-logit_ elävät kolme kertaa
niin kauan kuin minä. Onko se totta että he menevät naimisiin vasta
vanhoina naisina."
"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sittenkun ovat kehittyneet
naisiksi."
"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se
totta?"
"On kyllä."
"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta
vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo
-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko
sillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä
vihaan heitä!"
"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"
"En minä tiedä. Minä tiedän sen vaan että tässä maailmassa voi löytyä
nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi
ja anastaa sinun rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kun minä jo
olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja
pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."
"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan
syliini ja kannan alas portaita myöten."
"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku
lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden
sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili
kuin pieni enkeli.
Hän oli hiljainen lapsi ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää että
hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvanen
lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias.
Nämät kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle
-- onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen
oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväseen aikaan Holden hoiti
virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä
onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin,
että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli
hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan
täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut
käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella
että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan
itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut
molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä
hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä",
sanoi Ameera.
Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan
oravan, faraorotan, joka eli kolossa kaivon luona ja varsinkin Mian
Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu
kirkui kunnes Ameera ja Holden saapuivat.
"Voi sinua veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet
veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän
loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun
[Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla
koristetusta kukkarosta kourallisen mantelia. "Katso! Me luemme
seitsemän. Jumalan nimessä!"
Hyvin vihasena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä
katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori
mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkosemmat. "Tämä
on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan
papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi
varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta ja hän suuteli toisen
puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina.
"Tämän minä teen seitsemänä päivänä ja varmaan hän, joka on meidän
omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä
sinusta tuleekaan kun sinä kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?"
Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä
viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä
Mian Mittu papukaijan höyheniä.
Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että hän oli saanut
hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen
ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen
puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle
pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa
palkaksi, jos hän vaan antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin
hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa
verannalla pikku tavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti
tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa
merkiksi ja kantoi tuon rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin,
vakuuttaen että Totasta tulisi monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle
partakaan oli kasvanut.
Eräänä kuumana iltana kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä
keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa,
hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi
lennättää, sillä häntä peloitti leikkiä sellaisten esineitten kanssa,
jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku
narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, tuntien syvästi oman
arvonsa: "_Hum park nahin hai. Hum admi hai_." (Minä en ole mikään
narri, minä olen mies.)
Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet
todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.
Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian
täydellistä iloa kestääkseen kauvan.
Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan
pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir
Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka
ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelvosta, hoiti häntä
yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen
syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän
voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää,
että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten
Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon,
ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.
Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa
heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun
postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei
kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.