II.

"Kuinka vanha hän on nyt?"

"_Ya illah!_ Oikeen miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon

vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen

katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt

perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että

hän elää kauvemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko

toivoa enempää, kulta?"

"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta ainoastaan

muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."

"Talvisateet ovat myöhäsiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.

Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni

kauneimmilla jalokivilläni."

"Sinä olet unohtanut parhaimman."

"_Ah! meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole

nähnyt taivasta."

Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi

tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan

puettuna kalliisen hopeapaltteiseen muslimiin ja pieni myssy päässä.

Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka

vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten

kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit

ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt

muut pidäkkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät

hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia

nilkkojaan. Hän oli puettu vaalean vihreään muslimiin, kuten islamin

tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteesen oli

joukko hopeasia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta

koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen

yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultanen rannerengas, joka ei

ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut

lahjaksi Holdenilta, ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko,

huvitti häntä erinomaisen paljon.

He istahtivat katon matalan valkosen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja

sen valkeita.

"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en

usko että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko että valkoset

_mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?"

"Minä tiedän että he eivät ole."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."

"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä

minä tahtoisikaan nähdä sitä, _Ahi_!" -- hän nojasi päänsä Holdenin

olkapäähän -- "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua

väsyttää. Katsoppas lasta, sinä minun elämäni rakkaus, hän lukee

myöskin."

Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet

Holdenin syliin ja poika makasi siinä itkemättä.

"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö

sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu --"

"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"

"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienonen! Ja kuitenkin se

huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo

ollut kovin kauvan minusta erillään."

"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."

"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen

miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee on hän vaan kahta kalliimpi

minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen me annamme hänelle?"

Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin

avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei

musertaisi sitä. Vihreä aljo papukaija, jota pidetään jonkunmoisena

suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja

räpytteli uneliaisesti siivillään.

"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on

oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon

ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --

mahomettilais-kielellä, eikö niin?"

"Miksi me menemme niin kauvas?" sanoi Ameera tuskastuneesti.

"Anna hänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan

englantilainen. Sillä hän on minun."

"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen

nimen kaltainen."

"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,

minun herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian

pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota

-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienonen? Pikku armas, Tota on sinun

nimesi."

Hän siveli lapsen poskea ja tämä herättyään rupesi inisemään niin

että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla

ihmeellisellä laululla "_Aré koko, Ja ré koko!_" se on:

Pois varis, pois pois!

Päästä lasta nukkumaan,

Luumut kasvaa varvikossa

Maksaa pennin vaan,

Naula maksaa pennin vaan,

_Baba_, -- pennin vaan.

Sittenkun Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan,

kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat Valkoset mullit

pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua

kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli

hitaasti paksua vesipiippua, joka kurnutti kuin sammakko ojassa.

Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla ja puuovi oli lukittu ja

pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle ja parvi

lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.

"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski

käden nojassa -- "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että

minä saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,

ja toiseksi, että minä saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen

rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia. [Neitsyt Maaria.] Luuletko

sinä, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"

"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi?"

"Minä pyysin vakavata vastausta ja sinä vastaat vaan imarrellen.

Kuullaanko minun rukoukseni?"

"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."

"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos

lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,

palajat ylpeiden Valkosten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset pyrkivät

vertaistensa luo."

"Ei aina."

"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,

myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä

minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta

erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."

"Paratiisiinkohan?"

"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa? Mutta me kaksi --

lapsi ja minä -- joudumme muuanne, ja me emme voi tulla sinun luoksesi,

etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt,

minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se

on hyvin ankaraa puhetta."

"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,

mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan me nyt

onnellisia."

"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme

pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,

sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei

miehen sovi jumaloida naista."

Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.

"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?"

"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista

sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että minä olen

sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä

tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"

Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti

Holdenin jalkaa. Sitten nousi hän ylös hiukan naurahtaen ja painoi

Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:

"Onko se totta että nuo ylpeät valkoset _mem-logit_ elävät kolme kertaa

niin kauan kuin minä. Onko se totta että he menevät naimisiin vasta

vanhoina naisina."

"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sittenkun ovat kehittyneet

naisiksi."

"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se

totta?"

"On kyllä."

"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta

vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo

-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko

sillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä

vihaan heitä!"

"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"

"En minä tiedä. Minä tiedän sen vaan että tässä maailmassa voi löytyä

nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi

ja anastaa sinun rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kun minä jo

olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja

pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."

"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan

syliini ja kannan alas portaita myöten."

"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku

lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden

sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili

kuin pieni enkeli.

Hän oli hiljainen lapsi ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää että

hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvanen

lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias.

Nämät kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle

-- onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen

oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväseen aikaan Holden hoiti

virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä

onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin,

että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli

hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan

täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut

käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella

että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan

itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut

molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä

hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä",

sanoi Ameera.

Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan

oravan, faraorotan, joka eli kolossa kaivon luona ja varsinkin Mian

Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu

kirkui kunnes Ameera ja Holden saapuivat.

"Voi sinua veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet

veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän

loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun

[Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla

koristetusta kukkarosta kourallisen mantelia. "Katso! Me luemme

seitsemän. Jumalan nimessä!"

Hyvin vihasena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä

katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori

mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkosemmat. "Tämä

on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan

papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi

varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta ja hän suuteli toisen

puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina.

"Tämän minä teen seitsemänä päivänä ja varmaan hän, joka on meidän

omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä

sinusta tuleekaan kun sinä kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?"

Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä

viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä

Mian Mittu papukaijan höyheniä.

Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että hän oli saanut

hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen

ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen

puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle

pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa

palkaksi, jos hän vaan antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin

hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa

verannalla pikku tavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti

tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa

merkiksi ja kantoi tuon rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin,

vakuuttaen että Totasta tulisi monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle

partakaan oli kasvanut.

Eräänä kuumana iltana kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä

keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa,

hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi

lennättää, sillä häntä peloitti leikkiä sellaisten esineitten kanssa,

jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku

narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, tuntien syvästi oman

arvonsa: "_Hum park nahin hai. Hum admi hai_." (Minä en ole mikään

narri, minä olen mies.)

Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet

todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.

Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian

täydellistä iloa kestääkseen kauvan.

Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan

pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir

Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka

ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelvosta, hoiti häntä

yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen

syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän

voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää,

että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten

Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon,

ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.

Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa

heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun

postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei

kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista · 第 5 / 9 题