"Mutta jos se onkin tyttö."
"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut niin
monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle arkulle niin
usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille pojan -- pojan, josta
on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse. Minun äitini on oleva hänen
äitinsä kunnes minä itse jaksan ottaa hänet hoidettavakseni, ja Pattan
moskean mollah on ennustava hänen elämänvaiheensa -- suokoon Jumala
että hän syntyisi onnellisena hetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et
koskaan kyllästy minuun, orjaasi."
"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"
"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä
saatoin olla varma sinun lemmestäsi kun minä tiesin, että minä olin
hopealla ostettu?"
"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."
"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana.
Mitä sinä puhut huomenlahjasta. Minut ostettiin rahalla ikäänkuin
olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."
"Suretko sinä sitä?"
"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan
lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"
"En ilmoisna ikänä. En."
"Et sittenkään, vaikka _mem-logit_ -- nuo sinun oman rotusi Valkoset
naiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä kun he
iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."
"Minä olen nähnyt tulipalloja sadottain, minä olen nähnyt kuun ja --
sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."
Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän.
Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:
"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot."
Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaseksi maalatulla sohvalla
huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja valkosen
kirjava lattiamatto, muutamia ryyjyjä ja sangen täydellinen kokoelma
alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa istui
kuusitoistavuotias nainen ja tuon miehen silmissä hän oli kaikki
kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan tämän
naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies oli
englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla kaksi
vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan ilman rahoja olisi myynyt
itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vaan maksu
olisi ollut kyllin suuri.
Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö oli
kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan John
Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle vanhalle
peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta saattoi nähdä
suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi kun rinkikukkaset
puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli järjestänyt ympäristönsä
omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen äitinsä oli lakannut
morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta, etäisyyttä kauppatorista ja
taloustoimia yleensä -- että tämä talo oli muuttunut hänen kodikseen.
Kuka tahansa saattoi tunkeutua hänen poikamies-asuntoonsa päivällä
ja yöllä, eikä hänen elämänsä siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä
talossa taaskin ainoastaan hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki
naisten huoneesen; ja kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen
takanaan, oli hän kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli
kuningatar. Ja nyt hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö,
jonka saapuminen hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä
onneansa. Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui.
Mutta Ameera oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan ja hänen
äitinsä oli yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkosen
miehen, on aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat
naiset, ehkä pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. "Ja
sitten" -- sanoi Ameera aina -- "sitten hän ei milloinkaan välitä
Valkosista _mem-logeista_. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä
vihaan."
"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo", sanoi äiti, "mutta Jumala
suokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana."
Holden istui vaiti sohvalla ajattelen tulevaisuutta, ja hänen
ajatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat
moninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt
hänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen
virkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se joka
Holdenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa
sillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään
onnellisena kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä
uutista Ameeralle.
"Se ei ole hyvä", sanoi Ameera, "mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan
minulla äitini täällä eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä
vaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi ja älä ajattele ikäviä.
Kun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä. Niin
-- niin sitten minä panen _poikasi_ sinun syliisi, ja sinä rakastat
minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan, eikö niin?
Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun tähteni. Mutta
ethän sinä viivyttele takasintuloasi! Ja ethän sinä seisahdu tiellä
puhelemaan noiden rohkeiden Valkosten _mem-logien_ kanssa! Palaja pian
luokseni, minun elämäni!"
Kun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli sidottuna
portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon vartialle
ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään valmiiksi
kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänellä antoi. Siinä kaikki
minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin miehellä, joka
odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa maanpakoonsa.
Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja joka tunti
yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä valtion
hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen käytöksensä
työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa kului eikä
kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään levottomuudesta
Holden palasi takasin. Kotiin tultuaan täytyi hänen kärsiä vielä kaksi
kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa hän kuuli ikäänkuin
unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut tuon toisen miehen virkaa
ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa olivat pitäneet hänestä. Sitten
hän kiitämällä kiiti hevosen selässä läpi yön, sydän vavahdellen
levottomuudesta. Hän ei saanut mitään vastausta ensin koputtaessaan
portille ja hän oli jo kääntänyt hevosensa potkasuttaakseen koko portin
rikki, kun samassa Pir Khan saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.
"Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.
"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan
--", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja
ainakin, joka on ansainnut palkinnon.
Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen hevosensa
hirnui porttikäytävässä ja samassa hän kuuli kimeätä hiljaista
inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli uusi ääni,
mutta se ei vielä todistanut että Ameera oli elossa.
"Kuka siellä on", huusi hän kapeilla tiiliportailla.
Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi
vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja -- mies -- sinun
poikasi."
Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli
asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia kun hän
malttamattomasti potkasi siihen kantapäällään.
"Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen
onnettomuutensa päällesi."
"Niin, mutta kuinka sinä jaksat minun elämäni elämä? Vanha vaimo kuinka
hän jaksaa?"
"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta kun lapsi on syntynyt. Ei ole
hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.
"Minä kaipasin vaan sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi",
sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa.
Mitä tulijaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa minä tuon lahjoja
sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan nähnyt
tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään käsivarttanikaan
hänen altaan."
"Ole hiljaa sitten ja älä puhu. Minä olen luonasi, _bacheri_ (pikku
vaimo)."
"Oikeen sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side ja nuora
(_peecharee_), jota ei mikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä
tässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista
poikaa syntynyt. _Ya illah!_ hänestä on kasvava oppinut bramiini --
ei, kuningattaren soturi. Ja sinä minun elämäni, rakastatko sinä minua
yhtä paljon kun ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut?
Vastaa suoraan."
"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.
Makaa hiljaa oma helmeni ja koeta levähtää."
"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti,
tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa
pienonen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti
hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä
poika on urheilia syntymästään saakka. Hän potkasta napsahuttaa minua
kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja
hän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle,
mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä
semmoisissa seikoissa."
Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.
"Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani
minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen
korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt
perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma elämäni;
mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiini käsillään."
Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen
sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen
jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli yksinomaa
ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää että oli toinenkin olento
maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää että se oli oikein hänen oma
poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän istautui ajattelemaan ja
Ameera uinahti hiukan.
"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä, että
hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."
"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta minun
pojastani että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."
Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä
palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin
taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takasin rahat. Minä olen
synnyttänyt herralleni pojan."
Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin hän oli kunnolla
lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä.
Pir Khan, tuo vanha talon vartija, hytkähteli mielihyvästä.
"Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä selityksiä
työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli käyttänyt
palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen määkyminen
kuului kaivon luota.
"Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan -- "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä
ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä
mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti sahib. Tämä
on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta, jossa ne
nyt pureksivat rinkikukkasia."
"Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.
"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi
kuolla kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien
suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."
Holden oli kerran ne oppinut, vaikk'ei hän silloin luullut niitä
koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa, muisti
hän äkkiä kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut hänen sormeaan
-- tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa -- ja hän rupesi pelkäämään
että jos hän hänet kadottaa.
"Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä
makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. _Nyt_!
Iske varmasti!"
Tuskin tietäen mitä hän teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten
muhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: "Kaikkivaltias!
Tämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren
verestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta."
Odottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä
verta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.
"Hyvin iskit!" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. "Sotamies sinusta
olisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra.
Minä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun
herrani tuhannen vuotta ja, ... onhan vuohien liha minun?"
Pir Khan poistui kun hän täten oli saanut enemmän kuin kuukauden
palkan. Holden hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla
leijuilevan savun halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua ja hän tunsi
jonkunmoista epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä
esinettä, mutta joka melkein tukehdutti häntä kun hän kumartui
levottoman hevosensa kaulan yli. "En milloinkaan elämässäni ole
tuntenut mitään tällaista", hän ajatteli. "Minun pitää mennä klubiin
vähän tyyntymään."
Klubissa oli biljaardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä.
Holden astui kiireesti valoisaan huoneesen toveriensa seuraan laulaen
täyttä kurkkua:
"Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin."
"Tapasitko?" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. "Sattuiko hän
kertomaan sinulle, että sinun saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala,
mies, sehän on verta!"
"Vielä mitä!" sanoi Holden ottaen biljaardikepin. "Saanko ottaa osaa
peliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi. Kas
peijakas! minun saappaani ovat todellakin aika siivossa!
"Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa
Ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa
Miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan,
Ja niinkuin ennen isänsä..."
"Keltanen siniselle -- viheriäinen seuraa", sanoi markööri
yksitoikkoisesti.
"Ja niinkuin ennen isänsä -- olenko minä viheriäinen, markööri? --
ja niinkuin ennen isänsä -- ohhoh, jopa löin pahasti! -- hän kulkee
laivassaan!"
"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella",
sanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. "Hallitus ei ole
erinomaisesti tyytyväinen sinun työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa."
"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?" sanoi Holden
hymyillen hajamielisesti. "Minä toivon voivani kestää sen."
Puhe kääntyi nyt tuohon ijäti uuteen aineesen, kunkin töihin, ja tämä
tyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon
asuntoonsa, jossa hänen palveliansa otti häntä vastaan kuten semmoinen
henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Holden pysyi
valveilla suurimman osan yöstä ja hänen unelmansa olivat hauskaa laatua.