Mediläiset, Bakrilaiset ja Persialaiset, jotka asuivat useimmissa
Tigrin ja Indon välisissä maakunnissa, olivat alkuansa ainoastaan yhtä
kansaa, nimeltä Arilaiset; myöskin ovat he Zendkielestä, joka oli
heille yhteinen ja siis yhdisti heidät yhteen kansaan, saaneet
nimitykseksi Zend-kansan. Ensiksi oli Mediläiset näistä etevin,
kunnekka Kyro kuningas, kukistettuansa Mediläisten valtaa, perusti
Persian suurta valtakuntaa, v. 559 e.Kr. Persialaisten uskonto on
mainion Zoroasterin tekemä, joka eli 8:nessa vuosisadassa e.Kr. Hän
antoi samaten kuin Moses, yhdessä uskonopilliset ja valtiolliset
säännöt, jotka ovat Zendavesta nimiseen kirjaan kirjoitetut. Tämä
Zend-kansan pyhä kirja on vasta sata vuotta sitten löydetty ja tutuksi
tullut.
Zoroaster ei määrännyt jumalanpalveluksessa mitään epäjumalan-kuvain
palvelusta ja templin rakentamista. He jumaloitsivat kuvallisesti valoa
ja tulta, jonka synnyttäjä kutsuttiin Ormuzd'iksi. Nämät Ormuzd'in
Palvelijat olivat uutteria maanviljeliöitä, josta voimme arvata, kuinka
paljon tämä uskonto vaikutti Zendkansan sivistymiseen.
Zoroasterin la'in mukaan on kansa, niinkuin Intiassakin jaettu neljään
säätykuntaan: papit, sotijat, maanmiehet ja ammattimiehet. Papit eli
Magit olivat, niinkuin itämaissa ainakin, suuressa arvossa. Heidän
hallussa olivat rukouskaavat, joilla Ormuzd ylistettiin; ainoastaan
heidän kautta olivat rukoukset ja uhrit mahdolliset. He olivat
kuningasten neuvonantajat sekä hengellisissä että maallisissakin
asioissa. Kuningas taas pidettiin korkeana yliluonnollisena olentona,
ikäänkuin Jumalan siaisena maan päällä. Vaikea oli päästä hänen
puheelle; hän oli maan ja kansan täysivaltainen herra. Jokainen sana,
kuin suustansa lähti, pidettiin niin tärkeänä, ett'ei saanut jäädä
unohduksiin, vaan kirjoitettiin ylös. Sentähden oli kirjoittajia aina
ympärillänsä. Myöskin suurilukuinen vartia-väki ympäröitsi hänen.
Persian kuningasten tavalliset asuntopaikat olivat Ekbatana, Susa ja
Babylon, jotka vaihettelivat toisiinsa sen mukaan, mitä vuodenaiat
vaativat. Kuningasten hautausmaa oli Persepolissa, joka oli ikäänkuin
kuolleitten pääkaupunki. Kukin ruumis sai täällä oman, välistä
vuorenkylkeen hakatun, asuntonsa, johon ei ainoastaan kaikki, minkä
elävä ihminen ruumiin ravinnoksi tarvitsee, vaan myöskin iso joukko
kultaa ja hopeata oli hänelle pantu. Kaiken tämän hyvän suojellaksensa,
seisoi haudoilla suurilukuinen vartiaväki. Vielä meidänkin aikaiset
katsastavat kummastuksella ja kunnioituksella noitten suunnattomien
rakennusten raunioita.
Valtakunnan yhä karttuva laveus synnytti hallitus-muodon, joka vielä
meidänkin aikoina Aasiassa tavataan. Kunkin maakunnan haltiaksi pantiin
maaherra eli Satrapi, jolle annettiin iso valta. Mutta jos tämmöinen
mies joutui kuninkaan vihoihin, antoi kuningas usein kohdakkoon
kaulansa poikki lyödä.
Persialaisilla oli jo ikivanhoista aioista yleinen tapa, pitää
syntymäpäivänsä suurimmassa arvossa. Myöskin köyhillä oli semmoisena
päivänä runsaammat atriat kuin tavallisesti. Viiniin oli Persialaiset
sangen mieltyneet. Heillä oli tapana, juomingissa tärkeitä asioita
keskustella. Toisiansa tavatessa olivat heillä monenlaiset
tervehdykset. Kaksi ystävää suuteli toistansa; muut tutut suutelivat
toisiansa poskille; alhaissäätyinen lankesi vallassäätyisen edessä
maahan. Poikalapset olivat aina ikänsä kuudenteen vuoteen asti äitien
huostassa eivätkä olleet tähän saakka silmäiltävänäkään. Mutta nyt
ottivat isät heidät kasvattaaksensa ja opettivat heitä jousimiehiksi ja
ratsastajiksi.
v. 336 e.Kr. kukisti Makedonialainen kuningas Aleksanteri Suuri,
tehdessänsä kuuluisan retkensä Aasiaan, tämän mainion Persian
valtakunnan. Makedonialainen valtio hajosi 320, mutta Persian valta ei
voinut isoon aikaan toipua. Vasta v. 226 jälkeen Kristuksen syntyi
Persian valtakunta uudestansa. Tällä väli-aialla (v:sta 320 e.Kr. --
v:teen 226 j.Kr.) oli Persian maa ollut ensiksi Syriläisten ja sitten
Partilaisten vallassa. Uusi valtakunta pääsi vähitellen hyvään voimaan
ja kuntoon. Mutta eipä aikaakaan, niin vaipui onnensa, kun
uskonnostansa innolliset Arapialaiset rupesivat maata hätyyttämään. V.
651 j.Kr. tehtiinkin Persia arapialaiseksi alusmaaksi. Myöhemmin v. 1395
valloitti mainio Mongolin ruhtinas Timur eli Tamerlan myöskin Persian
maan ja liitti sen äärettömään valtakuntaansa. Persian Shakit eli
kuninkaat pääsivät noin v. 1500 itsenäisiksi hallitsijoiksi, mutta
kuitenkin koettivat Turkin Sultanit eli Keisarit kauan aikaa pitää
tämän itsenäisyyden riidan alaisena. Tästäpä syttyi alinomaisia sotia
Turkin ja Persian välillä. V. 1722 oli Persia kokonansa Turkin
käskynalainen. Sotasankari Shak Nadir saatti vihdoin viimeinkin v. 1735
maan Turkin valtaherruudesta itsenäiseen oloon, johon viimeisinä
aikoina ainoastaan venäläiset ovat koettaneet sekaantua.