Heprealaiset, jotka Roomalaiset sittemmin nimittivät Juutalaisiksi,
tämä "Jumalan kansa", on oikeutta myöden kaikista kansoista etevimpänä
pidettävä.
Juudan kansan historiaan, joka alkaa Moseksen kanssa noin 1500 vuotta
ennen Kristuksen syntymistä, kuuluu myöskin kertomus Patriarkoista,
Aaprahamista, Iisakista ja Jaakopista, jotka olivat Juudan kansan
esi-isät. Tämä kertomus sisältää kauniin ja suloisen kuvaileman noista
suorista vanhoista tavoista, jotka löytyivät itämaitten kansoissa.
Joseph, Jaakopin poika, oli kummallisten elämänvaihetten jälkeen
päässyt Ekyptin maaherraksi. Hänen kutsumuksesta läksi Jaakoppi
Ekyptiin koko perhekuntanensa, johon kuului yksitoista poikaa ynnä
heidän perheensä. Täällä nyt pian karttuivat isoksi kansaksi, joka
muutamien vuosi-satojen kuluttua tuli niin lukuiseksi, että varsinaiset
asukkaat rupesivat heitä pelkäämään. Pharaonit eli Ekyptin kuninkaat
koettivat ankaralla rasituksella heitä lisäytymästä estää. Kun eivät
näillä hankeilla voineet pyrkimistensä päähän päästä, antoivat käskyn
tappaa kaikki äsken-syntyneet poikalapset Juudan kansasta. Mutta Jumala
vihdoin antoi miehen syntyä, joka kansansa hädästä pelasti. Tämä oli
Moses, joka nimi selitettynä on "vedestä tuotu". Merkillisestä onnen
sattumuksesta pelastettiin hän lapsena uhkaavasta kuolemasta ja
kasvatettiin sitten Pharaonin tyttären käskystä kuninkaan hovissa,
jossa hän oppi Ekyptiläisten viisautta ja tieteitä tuntemaan. Näin sai
hän semmoisen sivistyksen, ett'ei kansalaistensa seassa monta ollut.
Mutta kun ei tainnut olla kansaansa säälimättä, tuli hän viimeinkin
semmoiseen hätään, että täytyi Ekyptistä paeta. Arapiassa sai hän
turva-paikkaa erään Emirin luona, (s.o. pappi ja hallitsija), nimeltä
Jethro. Moses nai sitten Jethron tyttären, ja kartutti paljon taitoansa
tämän miehen seurassa. Jo oli hän päättänyt, hiljaisuudessa elää koko
elin-aikansa paimenena, kun Jumala käski hänen jällensä lähteä Ekyptin
maahan ja sieltä viedä Heprean kansan takasin isiensä-maalle Kanaaniin.
Jumalan avulla tämä myös hänelle onnistui.
Nyt Moses vei Ekyptistä tämän orjuudessa paatuneen, pelokkaan ja raa'an
kansan. Ennenkuin hän ryhtyi Kanaanin valloittamiseen, koetti hän
ensiksi kansaa jaloon kutsumukseensa kasvattaa. Hän antoi Jumalan
avulla kansalle uskonopillisen ja valtiollisen hallitus-muodon. Tämän
mukaan oli ainoa Jumala Heprean kansan näkymätön hallitsija. Ylimmäisen
papin ja muitten pappien oli siitä huolta pitäminen, että Jumalan
antamat la'it ja käskyt pidettiin täydessä kunnossa. Näin Moses siis
oli kansansa laki-laatija ja kasvattaja. Lakinsa, kun olivat suorastaan
Jumalalta lähteneet, tulivat pääosastansa Kristin-opin alustaksi.
Koko Moseksen la'in säätämisen sydän oli usko ainoaan Jumalaan. Tämän
uskon kautta erisi Heprealaiset kaiken maailman kansoista, jotka kaikki
palvelivat useampia Jumalia. Heprean kansa piti itsensä Jumalan omana,
joka oli heidät Ekyptin orjuudesta pelastanut. Samoiten piti se
Kanaanin maakunnan Jumalan omaisuutena ja itsensä vaan tämän maan
holhojana.
Kun nyt Moses oli laki-laatimuksensa täyttänyt ja Jumalan palveluksen
pyhillä juhlilla ja käytöksillä järjestänyt ja myöskin kaikki
kansakunnalliset laitokset asettanut, päätti hän, Kanaanin maan
valloittamiseen ruveta. Eipä aikaakaan, ennenkuin tuo orjuudesta
raa'entunut kansa teki perivastoin Jumalan Moseksen kautta antamia
sääntöjä. Sentähden näki Moses tarpeelliseksi, ensiksi kasvattaa kansaa
kuuliaisuuteen, ennenkuin hän sen Kanaanin vei. Noin Neljäkymmentä
vuotta vaelsi Moses Heprealaisten kanssa niissä autio-paikoissa Punasen
meren liki tienoilla, jotka "korveksi" kutsutaan. Mutta ei itse
Moseskaan saanut uutta isänmaata nähdä; hän kuoli valittuansa Josuan
jälkeiseksensä. Tämä sitten vei "Israelin lapset" Jordan'in raja-virran
yli ja alkoi Kanaanin maata valloittamaan. Mooses oli antanut käskyn
Israelin lapsille, että heidän piti kaikki Kanaan'in pakanalliset
asukkaat maasta ajaman, ett'eivät nämät saisi heitä epä-jumalien
palvelukseen vietellä. Ehkä Josua, tätä käskyä totellen pakoittikin
pakanat maata jättämään, koettivat nämät kuitenkin sittemmin alinomaa
maahan tunkeutua. Tämä oli syy ehtimiseen tapahtuviin sotiin. Kanaanin
valloitettua, jaettin maa Israelin kansan kahdentoista suvun välillä.
Kun tulevina aikoina joku vihollisista naapuri-kansoista hätyytti
Juutalaisia, niin syntyi heidän seassansa joku urhoollinen mies, joka
asettiikse heidän päällysmieheksi, vieden heitä vihollisia vastaan.
Tämmöiset miehet kutsuttiin Sophetoiksi, sankariksi, myöskin kansan
tuomariksi. Tämmöisiä oli Gideon, Abimelek, Jephta ynnä muita.
Näin kului Moseksen kuoleman jälkeen muutamia vuosisatoja, kunnes
Heprean kansa pyysi Samuelin, ylimmäisen pappinsa valita heille
kuninkaan ja itämaallisen tavan mukaan voidella häntä, että muka
Juutalaisilla, yhtä hyvin kuin muillakin kansoilla, olisi näkyvä
hallitsija, joka voisi olla heidän johdattajansa sodassa. Samuelin
täytyi myöntymän kansan tahtoon ja valitsi siis Saulin Israelin kansan
ensimäiseksi kuninkaaksi. Tämä vapautti voimallisella kädellä kansaa
vihollisistansa, Philisteista, mutta sai vielä eläessänsä nähdä, kuinka
Samuel ilmoitti hänen menettäneen oikeutensa kuninkaan arvoon ja
valitsi Davidia kuninkaaksi. Tämän täytyi kuitenkin Saulilta paljon
vainoa kärsiä, ennenkuin pääsi kuninkaan-istuimelle. Davidin hallitessa
nousi valtakunta korkeimmillensa sekä mahtavaisuutensa että
rikkautensakin puolesta. Hän voitti kaikki vastustajansa ja valloitti
Jebon eli Jerusalem'in kaupungin Zionin lujan linnan kanssa. Nyt David
muutti asuntonsa Jerusalemiin, joka tämän kautta tuleviksi aioiksi tuli
maan pääkaupungiksi. Kun nyt David vihdoin viimeinkin voitti pysyvätä
rauhaa, niin koetti hän tehdä Jumalanpalveluksen juhlallisemmaksi ja
somemmaksi. Itse hän sepitteli joukon hurskaita veisuja, jotka meidän
aikoina "Psalmien" nimellä ovat tunnetut. Hänen kuoltua pääsi poikansa
Salomoni kuninkaaksi (vuodesta 1015 aina vuoteen 975 saakka ennen
Kristuksen syntymää). Tämä sai sittemmin liikanimeksi: viisas. Kansa
nautti hänen hallitessansa niitä etuja, jotka olivat Davidin
sotavoitoista lähteneet; "jokainen asuskeli viina-köynnöksen ja
viikunapuunsa varjossa; ihmiset olivat lukemattomat, niinkuin
sannan-hiekat meressä, söivät, joivat ja olivat iloiset" -- niinkuin
Pyhä Raamattu kuvailee meille tätä onnellista aikaa. Salomonin tärkein
toimitus hallituksensa aikana oli templin rakentaminen, jossa sitten
Jumalanpalvelus vietettiin. Niinkuin tiedämme kuului tähän
Jumalanpalvelukseen myöskin uhria, niinkuin Mooses oli määrännyt.
Templi oli kaikista tämän aian rakennuksista etevin sekä jaloutensa
että loistavaisuutensa puolesta. Salomonin hallitessa rupesi myöskin
kaupan-liike edistymään; laivansa kulkivat pitkin meriä ja toivat
maahan kultaa ja hopeata.
Valitettavasti ei saanut tämä Juudan kansan onnellinen olo kauan
kestää. Salomoni poikkesi monissa seikoissa Moseksen säännöistä ja
isien tavoista ja noudatti pakanallisten kuningasten esimerkkiä. Kansa
kävi tytymättömäksi, niin että kuninkaan kuoltua kymmenen sukukuntaa
luopui Davidin huoneesta ja Salomonin poiasta ja perintöruhtinaasta
Rehabeamista ja valitsi Jerobeamin kuninkaaksensa. Rehabeam pääsi
kahden sukukunnan, Judan ja Benjamin, kuninkaaksi.
Näin oli tuo onneton hajotus tapahtunut, joka oli syy Juudan kansan
häviöön. Siis oli jälkeen Salomonin kuoleman kaksi valtakuntaa: 1
Juudan valtakunta, jolla oli Salomonin poika Rehabeam kuninkaana; ja 2
Israelin valtakunta, Jerobeam kuninkaanansa. Molempien valtakuntien
historia ei sisällä muuta kuin jumalattomuutta ja kurjuutta.
Jerobeam, Israelin valtakunnan kuningas, teki Sichem'in
pääkaupungiksensa. Kun tahtoi peräti hävittää sen arvon, joka
Jerusalemilla templinsä vuoksi oli, kielsi hän alamaisensa templiin
menemästä ja asetti maassansa kaksi epäjumalan-kuvaa. Nyt kansa lankesi
epäjumalien palvelukseen, vaikka ennostuneet Propheetat voimiensa
mukaan varoittivatkin sitä tämmöiseen ilkeyteen rupeemasta.
Pakanalliset kuninkaat sotivat voimakkaasti Israelin valtaa vastaan ja
sen viimeisen kuninkaan, Hosean hallitessa tuli Assyrialainen kuningas
Salmanassar ja valloitti koko valtakunnan. Itse Hosea kuningas ynnä iso
osa asukkaita vietiin Assyriaan vankeuteen, v. 722 e.Kr. Maahan jääneet
kansoittivat sittemmin Samarian ja kutsuttiin Samariiteiksi. Mutta
Juutalaiset eivät koskaan lukeneet näitä kansalaisiksensa.
Yhtäläinen onnen kohtaus kohtasi sittemmin myöskin Juudan valtakuntaa.
Onnettomat taistelukset pakanallisten muukalais-kansojen kanssa
heikonti sen voimia, niin että viimeinkin tuli Assyrian kuningasten
veron-alaiseksi. Hiskia kuninkaan hallitessa kukoisti valtakunta vielä
kerran; sillä Hiskia oli hurskas ja jumalinen; hän asetti rappiolle
jääneen templin-palveluksen vanhaan kuntoonsa, varusti ja linnoitti
Jerusalemia ja lakkasi maksamasta pakanalliselle Assyrian kuninkaalle
häpeällisen veron. Mutta eipä aikaakaan, niin huononi jälkeistensä
hallitessa valtakunnan olo huononemistansa. Juudan valtion viimeinen
kuningas Zedekia kohosi sotimaan Babylonin kuningasta Nebukadnezaria
vastaan. Mutta tämä lähestyi Jerusalemia ison sotajoukon kanssa ja
alkoi kaupunkia piirittämään. Tämä hänelle onnistui niin, että
valloitti kaupungin ja antoi hävittää kaikkia, myöskin tuon komean
templin ja Davidin linnan, ja viedä isoimman osan valtakunnan asukkaita
Babyloniin, v. 588 e.Kr. Turhaan oli Propheetta Jeremias varoittanut
Nebukadnezaria tästä siirtämisestä; ennustuksensa olivat käyneet
täyteen toteen ja hänen täytyi nyt kaupungin raunioilla itkein
valitella:
"Kuinka se kaupunki niin yksinäinen on, joka täynnänsä kansaa oli?
Hän on niinkuin leski; joka ylimmäinen oli pakanoitten seassa ja vallan
päällä maakunnissa, sen täytyy nyt veron alaisena olla. Zionin tiet
ovat autioina, kun ei kukaan juhlalle tule. Kaikki portit seisovat
avoinna ja hänen pappinsa huokaavat."
Näin tapahtui Juudan valtion surullinen häviö. Juudan kansan vankeus
Babylonissa kesti aina v. 536:teen saakka. Sinä vuonna saivat
Juutalaiset Persian kuninkaalta, Kyrokselta, joka oli Assyrian valtaa
kukistanut, luvan isänmaalle palataksensa. Kotiin palanneitten
ensimäinen työ oli uudesta rakentaa Jerusalemin hävitetyn templin.
Tästä aiasta alkaen oli Juudan kansassa kaikki halu epäjumalien
palvelukseen tauonnut. He olisivat kernaammin elämänsä ynnä kaikki
omansa heittäneet, kuin luopuneet isiensä uskonnosta. Mutta
valtiolliseen itsenäisyyteen eivät koskaan enään päässeet; ikipäiviksi
jäivät vierasten hallitsijoitten alamaisiksi. Vähän aian kuluttua
jälkeen templin rakentamisen, tuli taas uusi joukko kotiin pyrkiviä
Juutalaisia, joitten päämies oli Esra. Nyt rakettiin Jerusalemin
kaupunki uudesta ja Jumalanpalvelus asetettiin vanhalle kannalle. Mutta
tämä rauhallinen olo ei kauan kestänyt. V. 320 e.Kr. valloitti Ekyptin
kuningas Ptolomaio Palästinan, jonka nimen Kanaanin maa nyt oli saanut.
Mutta v. 197 e.Kr. täytyi Ekyptin kuninkaan jättää Palästinan
Syrialaisten haltuun. Nyt alkoi Juutalaisille kova aika, joka kesti,
kunnes Makkabeain sankarisuku pelasti heitä vieraasta orjuudesta.
Nyt saivat taas jonkunmoisen vapauden ja ominaisen hallituksen.
Ylimmäiset papit tulivat nyt hallituksen toimeen. Jesuksen Kristuksen
syntymä-aikana oli kyllä Juutalaisilla oma kuninkaansa, mutta olivat
Roomalaisten käskyn-alaisina. Kun ehtimiseen koettivat tästä
valta-herruudesta päästä, niin täytyi Rooman Keisari Titon vihdoin
viimeinkin, v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän, kokonansa hävittää
Jerusalemin kaupungin. Tästä aiasta alkaen rupesivat Juutalaiset pitkin
maailmaa kulkemaan ja jo ensimäisen jälkeen Kristuksen nousevan
vuosisadan lopussa oli kummallinen eikä milloinkaan ennen nähty
näytelmä maailmalle tarjona: iso ja lukuinen kansa, jolla ei ollut
isänmaata. Sitten ovat Juutalaiset, sinne tänne hajonneina, oleskelleet
ilman vakinaisetta kotomaatta. He ovat kiinteästi pysyneet
uskonnossansa ja muutenkin tavoissansa. Keski-aian[1] raakoina aikoina
täytyi Juutalaisten usein kristillisissä valtakunnissa paljon vainoa ja
ahdistusta kärsiä ja meidänkin aikoina ovat he harvoissa maissa
päässeet samoihin oikeuksiin, kuin kristityt samassa maassa.
Semmoinen on tuon merkillisen ja melkein kummallisen Juudan kansan
historia. Tämän haltuun jätettiin Jumalan ensimäiset ilmestykset, tässä
kansassa saivat ne ikäänkuin leposian maanpäällä, kunnes oli aika
heidät kaikille maailman kansoille julistaa. Ja Juudan kansa, joka asui
itämaan epäjumalallisten kansojen keskellä, säilyttikin Jumalan hänelle
antamat ilmestykset kalliimpana tavaranansa. Kun kaikissa sen
aikaisissa kansoissa epäusko ja hirvittävä tapojenturmelus oli
valloille päässyt, niin pysyi vielä Heprean pienessä kansakunnassa usko
yhteen Jumalaan vakaana. Perheelliset avut, jotka voimme sanoa
ihmiskunnan kaunihimmiksi, kukoistivat myöskin Juudan kansassa.
Juutalaisissa oli myöskin hyvin varhain oikea Jumalan säätämä olo
vanhempien ja lapsien välille päässyt juurtumaan. Vanhoista aioista
olivat he myöskin viljelleet nuot muinaisuudessa aina yhdistetyt
ihannetaiteet, soitto, laulu ja tanssi. Davidin aikana olivat he
tottuneet itämaalliseen ylellisyyteen; hyvänhajuiset pihat tuoksuivat
vaatteista ja huoneista. Naisihmiset elivät kohtuullisesti ja enemmiten
yksinäisyydessä, viettäen aikansa kutomisella, jota olivat jo
Ekyptissä oppineet. Kertomus Salomonin templistä Pyhässä Raamatussa
(1 Kuningasten Kirja 6 luku) näyttää meille selvästi, että Heprealaiset
jo siihen aikaan olivat useihin koneisiin pystyneet. Davidin hallitessa
yltyi vaateitten ylellisyys yltymistänsä, niin että tämä kuningas
yhdessä virressänsä (45 Psalmi) taisi huuhdahtaa:
"Ilo on kuninkaan tyttären loisto
Hän on kultaisissa vaatteissa puetettu".