Tutkimuksemme päättyessä lienee soveliasta johtaa seuraavassa vielä
mieliin aiheen yleisimmät kohdat, tarkastella niitä yleisperusteita
ja pyrkiä löytämään se yleinen sielullinen pohja, jolle tämä osa
suomalais-ugrilaisten kansojen hengentuotantoa perustuu.
Muodostettaessa kokonaiskuvaa tästä taikuuden haarasta, ei saata
jäädä huomaamatta, että ihmisruumiin substanssi taikaluulojen ohella
on saavuttanut laajimman käytännön taikavaikutuksia välittävänä
aineena, taikavälineenä, erilaatuisissa aktivisen ja passivisen
taikuuden menetelmissä. Suurimmalle osalle näitä taikamenetelmiä on
ominaista niiden tarkoitusperien kannalta joko määrätietoinen tahi
vähemmin selvästi tajuttava pyrkimys rakentaa yhteyttä ja tämän
yhteyden avulla välittää taikavaikutuksia taian suorittajan ja sen
vaikutusobjektin välillä, tahi yleisemmin käsitettynä, projisioida
taikavaikutuksia jostakin maagillisen voiman lähteestä siihen
kohteeseen, johon vaikutuksen tulee ulottua. Välittävänä kappaleena,
ikäänkuin muodostamassa maagillisten vaikutusten johtoa tahi siltaa,
on tässä ihmisruumiin joko todellinen tahi ajateltu substanssi.
Näin aikaansaatu taikayhteys saattaa palvella joko aktivisen tahi
passivisen taikuuden tarkoituksia. Se voi johtaa joko sen yksilön,
josta välittävä aine on peräisin, ulkopuolella olevaan kohteeseen
kääntyvää vaikutusta tahi olla välittäjänä siihen itseensä
kohdistuvalle, mutta sen ulkopuolella asuvalle taikavoimalle tahi
ominaisuudelle. Edellisenluontoisia ovat useimmat varsinaiset
kontaktitaiat, ennen kaikkea lemmennosto- ja rakkaustaiat sekä
niihin verrattavat yleensä. Jälkimäisistä saattaa pitää tyypillisinä
nefarisia taikoja sekä niitä taikatoimia, joilla luonnossa asuvia
kasvattavia, eloa antavia ja parantavia voimia siirretään ihmiseen,
eli toisin sanoen, takaisinpäin suuntautuvaa taikavaikutusta varten
ihmisen kohtalo yhdistetään elävään luontoon, edellisestä peräisin
olevaan välittävään ainekseen perustuvaa sympatetista johtoa myöten.
Näiden pääryhmien välillä ja ulkopuolella on suuri joukko
tarkoitusperiltään erikoistuneita taikoja ja taikakäsityksiä, kuten
ruumiin substanssin käyttö moniin lääkintäopillisiin tarkoituksiin,
osassa metsästys- ja kalastustaikoja y.m. Molemmat käsityskannat
saattavat eräissä taikamenetelmissä esiintyä yhtyneinäkin ja
yhdenaikaisina, kuten esim. niissä parannusmenetelmissä, joissa
sairastava saatetaan luonnonesineen, puun yhteyteen. Toiselta puolen
tällaiset menetelmät perustuvat taudin siirtoajatukseen, toiselta
parantavien ominaisuuksien ja elinvoiman siirtoon potilaaseen.
Tämä osa aihettamme kuvastaa samalla konkretisessa ja
havainnollisessa muodossa yksilön riippuvaisuussuhdetta organisminsa
osasista ja eritteistä. Sama käsitys on vallalla myöskin osassa niitä
taikauskoisia luuloja, jotka ovat pukeutuneet useimmiten tiettyjen
kieltomääräysten ja varotoimenpiteiden muotoon ja jotka säätävät
yksilölle menettelyohjeita ja sääntöjä organisminsa osasten ja
eritteiden suhteen.
Osassa tutkimuksenalaista taikuuden alaa käsitys yksilön
riippuvaisuussuhteesta fyysillisen olemuksensa ainesosasista
suoranaisesti ei ole todettavissa. Näin on asianlaita m.m.
organismin osasten ja eritteiden lääkeopillisessa käytössä. Mutta
eräissä kohdin tämänkin taikakäytännön alalla on havaittavissa
meille tunnettu ajatus sympatetisen yhteyden syntymisestä. Tautien
siirtämisessä organisen substanssin tahi tartunnan välityksellä on
toisaalta ja ensi sijassa huomioon otettava konkretinen käsitys
taudin aineesta (kipeän elimen tahi kohdan substanssi) varsinaisena
siirtovälikappaleena, toisaalta sairaan yksilön personallinen olemus
sellaisenaan, johon vaikutus kokonaisuudessaan tahdotaan kohdistaa,
jolloin välittävä substanssikaan ei ole sairaan ruumiinosan tahi
kohdan ainetta, vaan kotoisin potilaan fyysillisestä olemuksesta
yleensä. Sairauksien siirtäminen luonnon esineisiin, esim. puihin,
saattaa perustua milloin edellisen, milloin jälkimäisen tapaiseen
käsitykseen: joskus puuhun kiinnitetään suorastaan sairausainetta,
joskus taasen sairastava ihminen kokonaisuudessaan saatetaan sen
esineen yhteyteen (esim. halkaistun puun läpi kuljettamalla), johon
sairaus on siirrettävä tahi josta terveyttä on siirtyvä potilaaseen.
Yksilöllistä organista substanssia tahi tartuntaa sisältävä aine tahi
esine omistaa määrätyissä tapauksissa spesifisiä taikaominaisuuksia,
erikoista taikapotenssia. Tällaisia ominaisuuksia sisältävät
huomattavissa sosialisissa asemissa olevien yksilöiden vaatekappaleet
ja pesuvesi; samoin on tavallistenkin ihmisyksilöiden ruumiillinen
aine, erite ja niiden tartunta muutamien elämän erikoistilojen
yhteydessä tavallista voimakkaampien taikaominaisuuksien kantajana.
Tutkimuksemme alaisten kansojen taikuudessa ihmisruumiin substanssi
on saavuttanut samasta perusajatuksesta lähtevän, mutta kahteen
suuntaan käyvän merkityksen. Ensiksikin se on välikappaleena
lukemattomissa eriluontoisissa, etätaikuuden alaan kuuluvissa
taikamenetelmissä projisioimassa taikavaikutusta tarkoitettuun
suuntaan. Ennen kaikkea pyritään tässä ruumiillista substanssia
välineenä käyttäen ulottamaan vaikutus paikallisuuden ja
suoritushetken ulkopuolelle, muodostamaan pysyväistä taikavaikutuksen
siirtojohtoa. Toisaalta on havaittavissa pyrkimys erilaisten
tarkoitusperien saavuttamiseksi levittää organista substanssia,
joko sitten määrättyyn kohteeseen (kontaktitaiat yleensä) tahi
epämääräiseen, tuntemattomaan, tarkoituksella joko aikaan saada
taikakontakti tahi päinvastainen tulos, taikavaikutusta hävittävä,
neutralisoiva vaikutus. Tällöinkin on useimmiten samalla vallalla
käsitys yksilön taianomaisesta riippuvaisuussuhteesta fyysillisen
olemuksensa joko todellisesta tahi kuvitellusta, teoretisesta
aineksesta.
Näissä taikametodeissa on yleiseltä kannalta arvosteltuna
kaikkialla todettavissa pyrkimys löytää maagillisen tarkoitusperän
saavuttamiselle loogillisia ja konkretisia keinoja. Useimmat
ihmisruumiin substanssin käyttöön perustuvat taikamenetelmät
kuvastavat pyrkimystä käsittää taikailmiöitä havainnollisten ja
aineellisiin keinoihin turvautuvien tointen kannalta. Loitsujen
suggestioniin ja haltioitumiseen, etupäässä psykopatologiseen
tehoon perustuvan vaikutuksen rinnalla nämä taiat, niiden joskus
näennäisestä salaopillisesta rakenteesta huolimatta, edustavat niin
sanoakseni rationalista tahi mekanista kantaa.
Se seikka, että ihmisruumiin aines on saavuttanut näin laajan
käytännön taikuudessa, saanee suureksi osaksi jo tästä selityksensä.
Mytologian ja psykologian tutkimuksessa on ihmisruumiin substanssin
käytäntöä taikuudessa ja siihen liittyviä käsityksiä arvosteltu
toisiltakin näkökohdilta, joita tässä lyhimmin kosketeltakoon.
Vallitsevaп teorian voi sanoa yhdistävän ihmisruumiinerillisten
osasten, aineksen ja eritteiden, vieläpä yksilölle kuuluvien
esineidenkin, j.n.e. taikamerkityksen eräisiin sieluopin kohtiin.
Tämän teorian ydinkohtana on väite, että kaikkeen, mikä on lähtöisin
yksilön fyysillisestä minästä, ajatellaan sisältyvän sielullisia
voimia ja että elottomilla esineilläkin on sielunsa. Tällä tavoin
jokainen ihmisruumiin erillinen osa kantaa itsessään sielullista
olemusta, joka alkeellisten käsitysten mukaan liittyy fyysilliseen
olemukseen.
Tällaiseksi käsittää ihmisen ja hänen fyysillisen minänsä erillisten
osasten suhteen m.m. Wundt. Ihmisruumiin osaset ja eritteet, jnnkim
henkilölliseen omaisuuteen kuuluvat esineet, jopa hänen kanssaan
läheiseen kosketukseen joutuneet aineet ja esineet (astiat,
ruoat, juomat) ovat n.s. sielullisten ominaisuuksien kantajia
(<i>Seelenträger</i>). Kuten sielullisten ominaisuuksien monissa
veriseremonioissa ajatellaan erikoisesti piilevän veressä, ne
syvemmältä asiaan perehtyen näyttävät piilevän muissakin ihmisruumiin
eritteissä. Tästä saa selityksensä niiden käyttö taikuudessa, joskin
samalla on saattanut olla kysymyksessä suoranainen sielullinen
vaikutus siirron kautta toisesta ihmisestä toiseen.[964]
Sielullisuusteoriaa sovelluttaen arvostelee myös Hartland tätä
taikuuden alaa. Fyysillisen olemuksen osasten ja eritteiden,
yhtähyvin kuin kaiken muunkin, mikä on läheisessä yhteydessä ihmisen
personallisuuteen, ajatellaan sisältävän sielullisia voimia,
muodostavan yksilön "ulkoisen sielun" (<i>external soul</i>), joka on
maagillisessa suhteessa yksilöön.[965]
Ovatko sielullisuuskäsitteet oleellisia tutkittavanamme olevien
kansojen ihmisruumiin substanssia välineenä käyttävässä taikuudessa
ja palautuuko se mahdollisesti niihin? Tähän kysymykseen on tässä
tyydyttävä muodostamaan vastaus etupäässä sen perustalla, mihin
tutkittavana oleva aineisto on näyttänyt viittaavan ja mitä sen
käsittelyssä mahdollisesti tässä suhteessa on käynyt selville.
Suomalaiskansojen mytologisista uskomuksista ei puutu todisteita
siitä, että fyysillisen olemuksen osien on ajateltu sisältävän
sielullisia ominaisuuksia. Tälläkin alalla puhutaan "ruumis-" ja
"organisielusta", ja muutamien suomalais-ugrilaisen heimon kansojen
uskomuksissa alkeellinen käsitys ruumiiseen tahi johonkin sen elimeen
erottamattomana ominaisuutena kuuluvasta sielullisuudesta on selvänä
säilynyt. Tällaisia sielukäsityksiä kuvastavat vogulien ja ostjakkien
vanhat luulot, joiden mukaan ihmisen voiman tahi "varjon" tyyssijana
oli sydän ja maksa, joten se saattoi siirtyä sen ruumiiseen,
joka söi näitä ruumiinosia;[966] myöskin eräs vuotta 889 koskeva
vanhan kronikan kohta näyttäisi viittaavan samanlaisen käsityksen
olleen vallalla madjarien keskuudessa.[967] Vanhassa liiviläisessä
kronikassa on XIII vuosisadan virolaisia koskeva tieto, jonka mukaan
he jakoivat keskenään ja söivät vihollisensa sydämen, tullakseen
voimallisiksi kristittyjä vastaan.[968] Aikaisemmin mainitsemamme
virolaisten kesken vallinnut kielto syödä teurastettujen eläinten
verta, koska siinä luultiin piilevän niiden sielun,[969] näyttää
kuvastavan samoja käsityksiä. Lähinnä viimeksimainittuihin verrattava
lienee kielto, joka estää naiset ja lapset syömästä eräitä karhun
elimiä ja ruumiinosia (sydäntä, päätä, rintaa) tahi lihaa yleensä ja
joka säätää muutamia varotoimenpiteitä niiden nauttijalle.[970]
Tutkimuksemme alaisten kansojen alkeelliset sielukäsitteet eivät
siis näyttäisi estävän pitämästä juuri näitä sielukäsityksiä
ihmisruumiin substanssin taikamerkityksen ja -käytännön perustana.
Tällöin voitaisiin kuitenkin odottaa, että ne taikakäsitykset ja se
taikakäytäntö, jonka laatua olemme selitelleet, edes jossakin määrin
kuvastaisi tätä suhdetta. Tämänsuuntaisia, joko sitten suorastaan
määrätietoisia tahi epäsuoria sieluopillisia käsityksiä ei tähän
taikuuden haaraan kuitenkaan näytä liittyvän, eikä se maagillisten
käsitysten sarja, joka tämän taikuuden alan erittelyssä on
rakentunut, näytä kuvastavan sellaista kantaa, eivätkä menettelytavat
teknillisessäkään suhteessa ole sen määräämiä.
Sen väitteen puolesta, ettei tämä taikuuden ala sellaisenaan perustu
käsitykseen n.s. ruumis- tahi organisielusta, puhuu nähdäkseni sekin,
että ihmisruumiin substanssiin perustuvan taikuuden jatkona on sarja
toisia taikamenetelmiä ja maagillisia käsityksiä, jotka niinhyvin
metodiensa kuin teknillisten keinojensa ja tarkoitusperiensä puolesta
täydelleen ovat analogisia edelliselle, mutta joissa ihmisruumiin
substanssi ja siinä mahdollisesti piileväksi ajatellut sielulliset
ominaisuudet eivät lainkaan ole määräävinä, sillä koko järjestelmä
perustuu puhtaasti teoretiseen suhteeseen.[971]
Tämä ei kuitenkaan tee mahdottomaksi sovittaa tutkittavanamme
olevaan taikuuden alaan eräänlaisia sielullisuuskäsitteitä. Jos --
kuten esim. Hartland -- tahdotaan antaa sielun nimi ja merkitys
sille yksilöllisyyden ulkoiselle vastavuoroisuuskohteelle,
joka sympatetisen taikasuhteen nojalla syntyy, voitaneen sitä
nimittää "ulkoiseksi sieluksi" tahi elämän merkiksi l. symboliksi
(<i>life-token</i>), mutta tuskin saatettaneen kieltää, että tällainen
selittely on hyvin teoretista laatua eikä ole voinut olla vastaavien
taikakäsitysten perustana.
Tästä kysymyksestä johdutaan helposti toiseen kysymykseen, ovatko
käsitykset näkymättömästä eli henkimaailmasta jossakin erikoisemmassa
suhteessa ihmisruumiin substanssiin perustuvan taikuudeu syntyyn.
Tämä kysymys saattaa helposti laajentua yleislaatuisemmaksi,
kosketella magian suhdetta henkikäsityksiin, jopa uskontoonkin.
On epäämätöntä, että suuressa osassa käsittelynalaista taikuuden
alaa henkimaailmaan kohdistuvilla käsityksillä on melkoinen osansa.
Pelko esim. kynsien ja hiusten hukkaanjoutumisesta on näyttänyt
monesti suoranaisesti yhtyvän erilaisiin henkimaailmaan kohdistuviin
käsityksiin: niitä varotaan joutumasta paholaisen huostaan, joka
voisi käyttää niitä ihmisen turmioksi. Monissa taikamenetelmissä
taiottava fyysillisen olemuksensa aineksen avulla saatetaan
nimenomaan henkimaailman tahi "väkien" yhteyteen; monet tavat ja
luulot saattavat vielä yhtyä mytologisiin käsityksiin; ajateltakoon
esim. kynsien ja hiusten tarpeellisuutta manalan vaikeuksien
voittamisessa.
Käsitys ihmistä ympäröivässä aistimilla havaittavassa maailmassa
asustavista henkivoimista ja -olennoista on tutkimuksenalaisten
kansojen uskontojen oleellisimpia kohtia ja näiden kansojen
taikuuteenkaan tämä käsityskanta ei ole ollut lyömättä leimaansa.
Varsinaisissa aktivisen taikuudenkin menetelmissä käsittelemämme
taikuuden alalla usein on havaittavissa henkimaailman osanotto
taian tuloksen aikaansaamiseen. Näin on useimmiten asianlaita
juuri kehittyneimmissä taikamenetelmissä. Mutta näiden rinnalla on
suuri joukko niinhyvin kehittyneitä kuin varsinkin yksinkertaisia
menetelmiä, joista käsitykset henkimaailman osanotosta tahi suhteesta
siihen puuttuvat, ja nämä jälkimäiset ovat tutkimuksemme esineenä
olleessa aineistossa ehdottomana enemmistönä. Henkien osuus jossakin
taikamenetelmässä ei useinkaan muodosta menetelmän varsinaista
runkoa, vaan on lisätaian luontoista, ja missä asianlaita on toisin,
se ei näytä erikoisemmin olleen taikamenetelmän perustana, vaan
yhtenä monilukuisista lisäkeinoista ja välikappaleista.
Samalla ei ole vaikeaa huomata, että tähän taikuuden alaan
liittyvät henki- ja mytologiset käsitykset monesti ovat laadultaan
myöhäisperäisiä. Sellaiseksi lienee suomalaiskansojen uskomusten
kannalta katsottava jo paholaisen asema taikaluuloissa, puhumattakaan
viimeisestä tuomiosta j.n.e. Kirkko taian suorituspaikkana,
kirkonkellot y.m. ovat nekin myöhempää lisäainesta.
Ihmisruumiin substanssiin perustuva taikuus on oleellisimmalta
osaltansa n.s. etätaikuutta, jossa taikavaikntus tietyin
taikateknillisin keinoin projisioidaan etäämpänä olevaan kohteeseen.
Taikavaikutus ei tällöin aina ole suoritushetkestä riippuvainen;
sen vuoksi sen kannattajaksi tarvitaan joku pysyväinen maagillisen
voiman johto. Toiselta puolen <i>ars magica</i> tarkoitusperiänsä
varten tarvitsee sellaista vaikutusten ja voimien siirtoa, johon
jokapäiväisen elämän analogiat eivät riitä, mutta toiselta puolen
siinä ilmenee selvä pyrkimys tajuttavin ja havainnollisin keinoin
päästä yhteyteen taikomisen kohteen kanssa. Luonnollisimpana
ja yksinkertaisimpana keinona esim. ihmisiin kohdistuvan
taikavaikutuksen aikaansaamiselle on tarkoituksenmukaisten
menettelytapojen avulla käsitellä itsensä taiottavan aineellista
substanssia, ja nähdäkseni päämääräänsä pyrkivä taikaopillinen
ajattelu tässä ei kaipaa sen mutkallisempaa perustaa, kuin
käsityksen, että kokonaisuuteen voidaan vaikuttaa siitä erinneen
osan avulla ja että jälkimäiseen kohdistetut vaikutukset ulottuvat
samanlaisina edelliseen.
Sielullis-animistiseen verrattuna esittämämme käsitystapa edustaa
yksinkertaisempaa ja vähemmän teoretista kantaa. Tahtoisin puolestani
pitää tätä kantaa edellisestä riippumattomasti muodostuneena,
jolloin Vierkandtin[972] väite, että käsitykset yliluonnollisten
olentojen välittömästä tahi välillisestä myötätoiminnasta taikuudessa
ovat sekundäristä laatua, hyvin näyttäisi sopeutuvan esittämiimme
näkökohtiin.
Tutkimuksemme ihmisruumiin substanssista on suurimmalta osaltaan
rajoittunut esillä olevan taikuuden alan psykologisen puolen
selvittelyyn, tahtonut etupäässä valaista niitä mielikuvia, sitä
miellemaailmaa, jotka siinä kuvastuvat. Tämän ohella tutkimusalan
historiallista puolta on vain vähäisessä määrässä seurattu. Eräitä
näkökohtia on kuitenkin tässäkin suhteessa muodostettavissa.
Aikaisemmin on jo huomautettu siitä, että ihmisruumiin substanssiin
perustuva taikuus ja sen yhteydessä ilmenevät taikakäsitykset
muodostavat osan yhteistä suurempaa taikasystemiä. Varsinkin
suomalais-karjalaiset taikamenetelmät ovat suurimmalta osaltaan
yhdistettyjä taikoja, jotka usein ovat kehittyneet moninkertaisiksi
yhdistelmiksi. Jo tämä sellaisenaan viittaa siihen, että
tällaisilla menetelmillä on takanaan kehityskautensa. Tutkimuksemme
eusimäisessä luvussa on todettu, miten suomalais-virolaiset
kynsiin kohdistuvat tavat ja uskomukset eräissä yksityiskohdissaan
osoittavat sellaista yhtäläisyyttä lähimpien naapurikansojen
vastaavien tapojen ja uskomusten kanssa, ettei niitä muutamissa
tapauksissa voida selittää muuta tietä kuin näiltä tahoilta
saaduksi vaikutukseksi, jopa lainaksikin; samanlaisia seikkoja
on ilmennyt itäisten suomalaiskansojen hiuksia ja kynsiä
koskevissa tavoissa ja uskomuksissa. Ei ole epäiltävissä, eikö
historiallisiin johtopäätelmiin pyrkivä tutkimus voisi saada
ilmi enemmänkin tällaisia suhteita. Mutta toiselta puolen
on ilmennyt, että lukuisilla esillä olevan taikuuden alan
ilmiöillä on yksityiskohtaisiakin vastineita sellaisten kansojen
taikuudessa, jotka eivät ole olleet sellaisessa kultturiyhteydessä
suomalaiskansojen kanssa, että suoranainen lainaus tahi edes
vaikutuskaan saattaisi tulla kysymykseen, ja tällaisten, useimpiin
tutkittavan aiheen yksityiskohtiin soveltuvien vastineiden löytäminen
ei myöskään olisi vaikeata. Tämä vaikeuttaa suuresti mahdollisuutta
sitovasti ratkaista, milloin tämän tutkimuksen alalla ollaan
oikeutettuja puhumaan suoranaisesta lainauksesta.
Folkloretutkimuksemme on näihin saakka lähimmäksi päämääräkseen
asettanut kansan hengentuotteiden historiallisten ilmiöiden ja
vaiheiden selvittelyn. Taikatutkimuksemme on vielä alullaan,
mutta siihenkin on esim. suomalaisen loitsututkimuksen ohella
koetettu sovelluttaa historiallis-maantieteellisiä näkökohtia.
Taikuudessamme on toisaalta oltu taipuvaisia näkemään myöhäsyntyisiä,
kristillisyyteen palaavia aiheita, toisaalta etupäässä
skandinavis-germanista laina-ainesta. On väitetty taikuuden
olevan varsinaisesti kotoisin itämailta, mistä se on kulkeutunut
Europaan, sekautunut kreikkalaiseen ja roomalaiseen taikuuteen ja
sitten levinnyt germanisiin maihin ja sulautunut näiden kansojen
alkuperäiseen taikuuteen. Tätä tietä sama kultturivirtaus vähitellen
on ulottunut Suomen kansaankin, niin että taikuudessamme vielä nyt
voidaan osoittaa piirteitä, joiden kulkua saatetaan seurata aina
itämaille saakka.[973]
Suuri osa tarkastelemistamme suomalaiskansojen taikakäsityksistä ja
niihin perustuvista menetelmistä johtuu suoranaisesti määrätyistä
taikaopillisista peruskäsitteistä, perustuu selvästi määriteltävään
käsite- ja miellepiiriin. Lainauksen edellytyksenä olisi tällöin
useimmissa tapauksissa se, että nämä taikaopilliset alkukäsitteetkin
olisivat lainaa. Tällaiset lainaukset ovat tietenkin mahdollisia,
mutta ne ovat erittäin vaikeasti todettavissa. Ne edellyttävät
ainakin kiinteämpää ja voimakkaampaa vuorovaikutusta, kuin mikä
on ehtona esim. kielen, runouden ja saduston alalla tapahtuviin
lainauksiin, joissa ulkonainen muoto ja aines antavat liikkuvamman
pohjan lainaukselle. Jotenkin selvästi voidaan havaita, että se
yleinen käsitteellinen ja ajatuksellinen pohja, jolle ihmisruumiin
substanssin käytäntö taikuudessa ja siihen liittyvät taikaluulot
perustuvat, on yhteinen niinhyvin läntisille kuin itäisille
suomalaiskansoille. Käsittämällä näiden taikaluulojen ja niihin
perustuvien menetelmien synnyn tapahtuneeksi sitä tietä,
jota tutkimuksessamme on tahdottu tehdä tajuttavaksi, tuskin
edellytettäisiin sen kehittyneempää henkistä tasoa, kuin mikä on
ollut mahdollinen näille kansoille jo niiden yhteisen elon aikana,
joten nämä alkukäsitteet saattaisivat periytyä jo näiltä kaukaisilta
ajoilta.
Lähteitä ja muistutuksia.
Lyhennyksiä.
FUF = Finnisch-ugrische Forschungen. RKS = Ruotsalaisen
Kirjallisuuden Seuran kokoelmat. SKVR = Suomen kansan vanhat
runot. SMY = Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kokoelmat. SUS =
Suomalais-ugrilaisen Seuran kokoelmat. ЭО = Этнографическое обозрѣнiе.