hyvissä ajoissa, tuumii hän -- ajattaa puita lumen tultua kovalla
voimalla, ja kun liike on levinnyt näin suurenmoiseksi, ottaa hän
itselleen apumiehen, "vartesmannin". Itse ajelee hän juoksijallaan
vaan metsissä, pukkireellä ja renki takana -- ja jakelee rahoja,
joita kehuu olevan niin, että niillä vaikka talonsa vuoraisi. Hän
käy kilpa-ajoissakin Hämeenlinnassa, vaan kun ei saa palkintoa, ajaa
Mikkelin markkinoille ostamaan parempaa juoksijaa yhä.
Koko talvi menee yhdessä humussa. Kestiä pidetään ja kesteissä
käydään, yhdessä ja yksittäin.
Almakin on leppyisämpi ja luulee asiain menevän hyvin, kun ei
puutosta huomaa, vaikka kovin kiukuissaan hän oli ensin ollut,
kuultuaan Jopin lainan oton. Ja tavallinen tervetulijais-kähäkkä
sentään aina käydään Jopin tullessa humalassa kotiin puunmittauksilta
tahi kaupunkimatkoilta.
Rahaa tulee ja toista menee, eikä Joppi tiedä voittaako hän vai
tappaa. Mutta se on pääasia, että hyvin riittää ja saa kulkea
komeasti metsäherrana.
Mutta kun taas talvikausi on mennyt ja Joppi keväällä on Helsingissä
tekemässä lopputilejä lähettämistään puutavaroista, tulee vasta kovin
pulma ja viimeinen ankara isku hänen päällensä, kuin ukkosen vasama.
Hän huomaa, ett'ei hän kotona tulekaan ollenkaan tolkkuun niillä
rahoilla, mitä hänellä enään on saamatta. Hän ei saakaan niillä
maksetuksi ostometsiä, ei lähellekään.
-- Missä nyt on vika, tuumii hän nolona ja hiki päässä kaupunkilaisen
kamarissa.
Hänellä ei ollut mitään kirjanpitoa, että olisi voinut tietää mitä
kustakin lohosta oli tullut. Kaikki oli käynyt umpimähkää vaan,
niinkuin pimeässä. Ja jos hänellä olisi oikea toimi ollut, olisi hän
selvään nähnyt jo siitä ensimmäisestä isosta metsästä hävinneensä
ainakin puolet, ja muistakin pienemmistä kaupoistaan aikalailla.
Vaan nyt hän ei tiedä mitään muuta, kuin että rahaa hänen mielestään
tulee tavattoman vähän enään -- menee melkein kaupungin laskuihin.
-- Kuinka Jumalan tähden tämä näin käy? sanoo hän kauhistuneena.
-- Jaa, sitä on minun mahdoton tietää, vastaa puukauppias. -- Kyllä
laskut tässä ovat oikeat, vaikka kelle näytettäisi, ja tässä on
sitäpaitse vielä rahtikirjat. Tämä summa tässä näin tulee vähennystä,
kun kaikki hirret ja piirot olivat pälhityt pilalle. Enhän minä voi
niistä välikirjan mukaan maksaa, ettekä tekään voi vaatia.
-- Enhän minä vaadikaan. -- Sikoja nekin hakkuumiehet, koko porsaita,
että tekivät minulle sellaisen vahingon. Ja sekin vartesmanni
sitten, sen lurjuksen ajoin sentään jo pois, sanoi Joppi niinkuin
näyttääkseen puukauppiaalle, että hän kyllä on parhaansa mukaan
koettanut toimia.
-- Olisi pitänyt ajaa ennenkuin ottikaan.
-- Sepä sen, kun olisi tiennyt!
-- Eikä sekään ole sanottu, huomautti toinen, tuleeko metsistänne
ollenkaan niin paljon tavaraa, kuin olette otaksuneet. Minä epäilen
sitä, koska niin vähän sanotte olevan jälellä ensi talveen siellä
ainetta. Olette ehkä itse maksaneet liikaa.
Joppi kalpenee, hyökkää seisaalleen, eikä tahdo saada ääntä
kurkustansa.
-- Voi totta toisen kerran! Voi yhdeksänkolmatta! Voi niitä roistoja
kumminkin! Kyllä se niin melkein on käynytkin, ja sekin kitupiikki,
silakannuolija, petkuttikohan sekin minua. -- Sen se teki ja oli
Oskarin kanssa liitossa. -- Nyt tässä tulee hulluksi vallan -- ja
rahaa pitäisi saada, että voisi niille julmille maksaa -- ja jättää
Jumalan nimeen niiden metsät -- --
Ja Jopin ääni värähteli ja oli vähällä, ett'ei kääntynyt itkuksi.
-- No ei pidä niin kovasti hätääntyä vielä, lohdutteli puukauppias,
jonka melkein kävi sääliksi Joppia. -- Onhan siellä tavaraa vielä,
mennään yhdessä katsomaan. Minä tulen mukaan ja ostan pois, kyllä
minä voin niistä etukäteenkin hinnan antaa tavaran mukaan. Tai annan
vekselin, sillä saatte rahat myös.
Joppi rauhoittui vähän, vaikk'ei se tuskallinen ahdistus kokonaan
enään kadonnut, ja he läksivät yhdessä maalle.
Tehtiin niinkuin puhuttu oli ja Joppi nosti etukäteen rahaa jälellä
olevista puistaan.
Mutta mitä siitä, se meni pennistä penniin, ja häntä aletaan nyt
ahdistaa muultakin puolelta.
Muistamattomuuden, vai huolimattomuudenko kautta oli Jopin
ensimmäisessä suuressa ostometsässä tullut hakatuksi nekin
siemenpuiksi määrätyt puut, ja nyt on isäntä hänen kimpussaan,
vaatien maksoa.
Joppi tekee tenää hädissään, vaan ei auta. Kauppa kuin kauppa. Ja
kun hänellä ei ole millä maksaa, ja kun hän väittää, ett'ei maksaisi
penniäkään, vaikka olisi kuinka paljon tahansa, koska isäntä on
kehdannut häntä nylkeä koko siinä metsäkaupassa, panettaa isäntä
loput siellä löytyvät halot ja hirret takavarikkoon ja manuuttaa
Jopin käräjiin.
-- Kyllä hän on onneton mies nyt, ajattelee Joppi itsestään. -- Häntä
petettiin kun hän omaansa möi, ja kun hän rupesi ostamaan, tekevät ne
hänestä aivan paljaan. Ja kaiken päälle vedetään vielä oikeuteen.
Hän soimaa koko maailmaa, eikä luota enään kehenkään. Hän on
vihastunut jo Nuurperiinkin ja käy siellä riitelemässä, ett'ei tämä
häntä varoittanut enemmistä kaupoista, mutta kauppias pesee kätensä
puhtaaksi ja syyttää Joppia itseään, ett'ei hän ole ymmärtänyt
kauppoja oikein tehdä. Ja välittämättä asioista, jotka eivät häntä
liikuta, tallettaa hän vaan Jopin kiinnitystä laatikossaan.
-- Juuri niinkuin muut olisi paremmin ymmärtäneet, mutta niillä on
ollut onnea, päättää Joppi ja palaa alakuloisena kotiinsa.
Koko sen kesän vallitsi täydellinen sekasorto Hinkkalassa. Alma on
kuin poissa suunniltaan, itkee joka päivä, soimaa ja syyttää Joppia
kaikella mahdollisella tavalla, ja latelee Jopin eteen uudestaan ja
yhä uudestaan kaiken sen hyvyyden, mikä hänellä olisi ollut ilman
mokomaa miesrenttua. Mutta Joppi ei voi sille nyt yhtään mitään. Ja
kun ei pääse edes mielin määrin humalaan, että voisi ottaa sille
rehellisen vastuksen aina silloin kuin mieli tekisi, alkaa hän
kartella emäntäänsä niin paljon kuin mahdollista; ja tuntuu aivan
siltä kuin hän suorastaan pelkäisi muitakin ihmisiä niinkuin lapsi,
joka on jotain pahaa tehnyt. Monta helteistä kesäpäivää hän viruu
huoneitten seinämillä katveessa, tai aitojen takana pientareilla.
Hän käy toisinaan aatoksissaan kellarikamariinkin, mutta siellä ovat
hyllyt tyhjät, sillä Helsingistä ei ole enään lähetetty mitään, kun
on entistäkin maksamatta, ja sama on laita Hämeenlinnassa. Pitkää
aikaa hän ei viihdy sielläkään, peläten emännän tulevan jälessään,
jolloin häneltä peräytyminen olisi suljettu, vaan käy taas ulos. Ja
jos sitten pihamaalla joku palkollisista sattuu hänet yhdyttämään
ja jotain kysymään, niin hän oikein säpsähtää ja murahtaa jotain
vastaukseksi, katsellen maahan. -- Vahinkoa vaan noistakin, ajattelee
hän, kun pitää vielä niillekin palkka hankkia. Emännän on pitänyt
myödä useita lehmiä välttämättömiin tarpeisiin, ja palkolliset
laiskottelevat, kulkien kylällä ja kielien tämän kesäistä sotkuista
elämää Hinkkalassa.
Pitäjällä huhuillaan pahaa Jopista ja ihmetellään, millä kumman
tavalla hän muutamissa vuosissa on voinut menettää niin paljon, että
nyt jo pitää emännän myödä lypsävä lehmä kahvirahoiksi. Yksi vetää
siihen yhtä, toinen toista, niinkuin ihmisten tapa yleensä on, ja
jokainen luulee tietävänsä asian parhaiten. Se on vaan yleiseen
tunnettua, että Jopista sitten kevään on tullut murtunut mies ja
hänen poskensa ja miehustansa alkavat ohentua.
Mutta kun käräjäin aika syksyllä lähenee, eikä hän saa mistään
tarpeeksi rahaa, tekee hän viimeisen vimmatun päätöksen, menee ja myö
toiselle asiantuntemattomalle miehelle ne samat puut, jotka keväällä
oli myönyt helsinkiläiselle. Sillä rahaa hänellä pitää olla käräjiin,
voittakoonpa tahi hävitköön riitajutun.
Ja hyvässä humalassa -- kerrankin taas pitkän paaston jälkeen --
astuu hän lakitupaan.
Siellä on kantajalla syynikirja ja todistajat mukanaan, ja
kauppakirjan määräyksen mukaan tuomitaan Joppi viidestäsadasta
siemenpuusta, jotka hän on kaatanut, maksamaan tuhat markkaa, ja
siihen vielä huikea summa kuluja lisäksi.
Hän julmistuu. Pitää oikeudessa kovaa rähinää, väittää että hänelle
tekevät vääryyttä kaikki, niin herrat kuin talonpojat, lyö lopulta
nyrkkiä oikeuspöytään ja haukkuu vastapuolensa suut, silmät täyteen.
Siellä ei siedetä sellaista menoa, vaikka Joppi humalaisena ja
hurjalla päällä luulee sen auttavan. Se kaatoi vaan, ja samassa
laissa tuomitaan hänet vielä isoihin sakkoihin humalasta,
kunnianloukkauksesta ja korkean oikeuden solvaamisesta.
Kotiin päästyään ei hän ole vielä ennättänyt täydelleen päässänsä
selvitellä nykyistä asiainsa kurjaa tilaa, kun jo muutamana päivänä
saapuu se helsinkiläinen puukauppias saman miehen seurassa, jolle
Joppi oli toistain puunsa myönyt, ja he iskevät häneen kiinni kuin
synti.
Joppi pelästyy, kun ei ole luullut niiden niin äkkiä saavan asiasta
selkoa. -- Jo nyt taisi ottaa paha!
Hänen on mahdoton tällä kertaa tehdä heille mitään selvää.
Miehet syyttävät häntä hävyttömästä petoksesta ja uhkaavat vetää
oikeuteen toinen ja toinen. Kumpikin omistaisi puut -- kauppa oli
luultavasti ollut hyvä -- ja kun ei päästä selville siitä, kummalle
ne oikeastaan kuuluu, riitautuvat he lopulta keskenään.
Joppi saa rohkeutta ja katsoo olevan syytä hänelläkin suuttumiseen.
-- Minä tässä olen sentään isäntä, hihkaisee hän, ja polkee jalkaansa
lattiaan. -- Pitäkää pienempää suuta meillä! -- Emäntä makaa juuri
sairaana tuolla kamarissa, lapsivuoteella, ja te tässä rähisette.
Vastaatteko asian, jos se siitä säikähtää hengettömäksi --
Miehet ovat siksi hienotunteisia, että alkavat puhua hiljempaa, mutta
samassa tuleekin emäntä horjuen, kalpeana saliin.
Joppi rientää vastaan.
-- Elä Jumalan nimessä -- no johan sinä -- enkö minä sanonut teille
-- --
Vieraat joutuvat hämilleen kovin. Joppi koettaa vietellä Almaa pois,
lohduttelee häntä ja samassa moittii, että tarpeettomasti on noussut
ylös -- menettää terveytensä ijäkseen, mutta Alma tahtoo ensin
tietoa, mikä meteli siellä salissa on.
Helsinkiläinen, huolimatta Jopin tystytyksistä ja levottomista
vaitiolon merkeistä, puhuu asian ja sanoo, että hänen on vedottava
oikeuteen, jollei isäntä tee selvää.
Joppi kiroo ja vannoo, ett'ei hänellä ole mitään tekemistä koko
mokomien suurisuisten herrain kanssa, eikä hän luovu pennistäkään.
Sopikoot keskenään asiansa.
-- Mutta kuinka te voitte sillä tavalla väittää -- oletteko järjetön?
-- Sinä järjetön olet, minä en maksa penniäkään -- tasatkaa puut!
-- No sepä nähdään, sanovat miehet poistuen. Onhan tässä talo, jollei
rahaa löydy.
-- Talo on ja hyvä, myykää jos voitte. Myykää, sanon minä, ja Joppi
kiipee Hinkkalan mäelle istumaan ja katselee kuinka vasara paukkuu!
Ohoo! ei talosta sentään niin lähdetä kuin torpasta.
-- On lähdetty paremmistakin rustholleista jos se siksi kääntyy,
sanoo toinen vieras ovessa.
-- Ulos! kirkasee Joppi ja lyö jalkaansa.
-- Oi jumala, kuinka sinun laitasi nyt enään onkaan, Joppi? sanoo
Alma ja on kaatua, mutta Joppi tukee häntä ja alkaa taluttaa takaisin
kamariin, helpommasti hengittäen, että tällä kerralla oli niin
vähällä niistä kutsumattomista vieraista päässyt.
-- Onko tosiaankin niin, että talo on menossa? Sitä minä en voi
käsittää -- en voi kestää -- kuinka käy meidän -- lapset ja minä,
lausui Alma väsyneesti ja sekavasti.
Joppi koetti tekeytyä huolettomaksi ja leikilliseksi vakuuttaen ja
lohdutellen, ett'ei tässä vielä niin suurta hätää ole sentään --
Alman pitäisi vaan rauhoittua -- kyllä tästä vielä selvittäisi -- --
Vaan se ei auttanut. Alma kääntyi pahasti sairaaksi ja makasi
heikkona kau'an. Ja sillä aikaa luisuivat asiat yhä huimempaa vauhtia
sitä alamäkeä, mihin Joppi ne oli työntänyt. Hänen voimansa eivät
riittäneet, eikä mikään keino voinut enään ehkäistä sitä menoa -- ja
niin oli hän parissa vuodessa, metsäherraksi ruvettuaan, velkaantunut
koko maansa ja mantunsa hinnan.
11.
On kevät taas pitkän talven perästä. Koivut ovat imeneet mahlajaa
suoniinsa ja alkavat tehdä hiirenkorvaa. Tuoreamman värin saanut
havumetsä lemahtaa pihkalle, ja koko ilma värisee hienoa keväistä
tuoksua, joka kylien seudussa saa vielä lisäksi omituisen, väkevämmän
ja tuikeamman lemun palaneesta karjalannasta, jolla parhaillaan
kevättoukoja peitellään.
Metsäkylässä on vielä tapana panna kattolantaa tou'oille, ja sitä
ajavat nyt miehet pelloille paitahihasillaan, ja piiat hajottavat.
He tekevät sen käsin, ja heillä on käsivarret paljaina, kun he
hierustavat kynsin rikki lannan paakkuloita, elämöiden ja nauraen,
ja heittäen toisinaan kokkareen poikain perään, kun nämä kuormaa
kaataissaan ovat sattuneet jotain sopimatonta puhumaan ja ovat
poismenossa, seisten tyhjässä korissa selkä tyttöihin päin.
Vainioilla on elämää ja virkeyttä, ilomielistä kiirettä kaikkialla.
Mutta sentään, kesken kiireen, on pyhävaatteistakin kansaa
liikkeellä, sekä omasta kylästä että muualta, ja niitä tulee
hevosilla ja jalan kujaa myöten kylään. Kaikki suuntaavat he kulkunsa
Joppi-Hinkkalaan, niin että siellä tulee pihamaat ja huoneet täyteen.
Vaan sen sijaan ei olekaan siinä talossa pelloilla ainoatakaan
sielua. Pellot ovat jääneet syksyllä kyntämättä, ja mädänneen,
mustankeltaisen sängen joukosta pistää siellä vihantaa nenäänsä
näkyviin vaan joku ohdakkeen tahi narskun taimi, ja savisemmilla
paikoilla kohoaa keltaisia, paljasvartisia leskenlehden kukkia,
iloisina päivänpaisteesta ja häiritsemättömästä rauhastaan.
Joppi-Hinkkalassa on nyt huutokauppa.
Kun Joppi ei mitenkään voinut selittää asioitaan, vaan ne yhä olivat
huononneet, olivat saamamiehet pakoittaneet hänet konkurssiin, että
kaikkien oikeus tulisi tasan valvotuksi.
Valvonta oli ollut kevätlaissa, ja uskotut miehet -- joina oli
kauppamies ja eräs isäntä -- olivat määränneet huutokaupan heti
keväästä pidettäväksi, ett'ei konkurssin tekijälle tarvitsisi
tarpeettoman kauvan eläkerahaa maksaa, sillä hänelle oli ison
perheensä tähden -- lapsia kun oli jo viisi -- määrätty sata markkaa
kuussa.
Valvonnassa oli kuulunut sellaisiakin ääniä, että Joppia vaadittaisi
edesvastuusen petoksista velkojiaan kohtaan, mutta jätetty se
vaatimus sitten kumminkin oli.
Tämä konkurssiin meno oli ollut ankaran masentava isku Jopille, mutta
vielä kovempi emännälle, jolta kaikki apu katosi kuin taikatempulla.
Sillä piika, sekin ainoa, mikä syksyllä vielä oli voitu pestata,
läksi pois, kuultuaan ett'ei hänelle pesästä senjälkeen enää palkkaa
maksettaisi.
Pesänhoitajat olivat kyllä palkanneet erään vanhan mäkitupalaisen
vaimoineen hoitamaan hevosia ja karjaa huutokauppaan saakka, vaan
niistä ei ollut Almalle mitään apua, ja hän oli sairautensa jälkeen
vielä varsin heikko. Hänelle sattui kovia kouristuksia joka kerta,
kun Joppi hänen valituksistaan ja moitteistaan vihastuneena oli häntä
pahasti äyhkäissyt, ja lopulta täytyi turvautua vanhaan muoriin --
Jopin äitiin -- ja hakea hänet apuun.
Muori oli monet pitkät, hänelle itselleen äärettömän pitkät vuodet
elänyt melkein unhotettuna siellä pienessä pihakamarissaan, mutta kun
nyt vihdoinkin hänetkin muistettiin ja hänen apuansa haettiin, antoi
hän sen vallan iloisena -- joka useimmin on hyljätyn vanhimman tapa.
Hän alkoi hoitaa Almaa ja lapsia, mutta tuska hänelle sentään tahtoi
usein tulla miniänsä kärtyisyyden ja isompien lapsien tavattoman
vallattomuuden tähden, niin mielellään kuin hän sen muuten tekikin.
Sillä lapset olivat entisinä aikoina tottuneet vaan kiusoittamaan
ja irvistelemään muoria, kun hän joskus pihan poikki kulkiessaan ja
käydessään lehmäänsä katsomaan oli torunut heitä ilkivaltaisuudesta;
ja sitä samaa peliä yrittivät he nytkin. Mutta aika oli toinen nyt.
Muori kävi luisevilla sormillaan tukkaan kiinni, ja silloin oli pila
poissa. Mammaa huusivat apuun, vaan jos "mamma" koetti puolustaa
heitä, sanoi muori tyynenä, että "kyllä hän pysyy kopissaankin, jos
niin tahdotaan, hakekoot muita apulaisia -- --"
Silloin pääsi aina Almalta itku, hän kävi muorin kaulaan ja vaikeroi:
-- Älkää muori kulta jättäkö meitä, mihin me sitten joudumme.
Se oli ollut alussa sanomattoman vaikeata se pyyntö. Se vihlasi
sydäntä, että hänen, rikkaan talon tyttären oli pitänyt niin äkkiä
siihen määrään alentua, sellaiseen pyyntöön vanhalta akalta, jota
ennen oli ylenkatseella kohdellut. Vaan se täytyi tehdä, sillä ei
ollut ajattelemistakaan omaan entiseen kotiinsa turvautua, kun siellä
nykyään oli vallan ventovieras väki.
Mutta hänen ylpeytensä kärki oli hänen sairautensa aikana paljon
tylstynyt ja viimeisten tapahtumain kautta oli se lytistynyt melkein
myttyyn, niin että hän yhä keveämmällä mielellä sai sanotuksi "muori
kulta". Ja lopulta ei tuntunut enään ollenkaan vastenmieliseltä
kietoa kätensä muorin laihaan, ryppyiseen kaulaan.
Joppia syytti Alma koko tästä kurjuudesta, ja ainoastaan Joppia,
tuota kurjaa, viheliäistä miestä, juopporenttua, joka oli häntä niin
katkerasti pettänyt. Hänen teki toisinaan suorastaan mielensä työntää
joku terävä ase puhki sen kähisevän rinnan, sillä niin hän sitä
inhosi, raukkaa, joka ei nytkään vielä viitsinyt sen vertaista, että
olisi tuonut huoneesen edes puusylyksen tahi vesiämpärin, ei muuta
kuin rentutteli pitkin kyliä nytkin.
Kun tuskan ja vihan purkaus joskus meni kovin pitkälle, koetti muori
hienosti panna painoa vaa'an toiseenkin puoleen, mutta se täytyi
jättää, sillä silloin alkoi Almaa taas kouristaa.
Ja huomasi sentään muorikin, ett'ei Jopissa oikeastaan ollut kehun
varaa vähääkään. Sillä vaikka hän konkurssi-iskun tultua ensin oli
kokonaan joutunut häiriöön, itkenyt ja puhkinut sitä ääretöntä
häpeätä, minkä ne hänelle tekevät, ja venynyt kotona selvällä päällä,
niin oli hän heti ensimmäisen kuukausirahansa saatuaan lähtenyt
kylille, sillä lieventämään suruaan ja häpeätään ja ottamaan uutta
rohkeutta esiintyäkseen tuttaviensa luona. Ja hän kulkea huhtoi
pitkin pitäjää jokaisen varakkaamman miehen luona, pyytäen niitä
tulemaan huutokauppaan ja huutamaan hänen taloansa korkealle, sillä
se kannattaisi kyllä. -- Hän tietää paraiten, mitä siitä kannattaa
maksaa, hän, joka aikoinaan on niin monta tuhatta siihen uhrannut.
Niin hän touhusi, sillä hänen ainoa toivonsa, salainen
luottamuksensa, oli se, että hänelle itselleen vielä jää ylitse
talostaan joitakuita tuhansia, joilla hän sitten muuttaisi
Helsinkiin, ja rupeisi siellä puukauppiaaksi, päästen ikuiseen
rauhaan näiden kirottujen maalaisten pilkallisista katseista.
Huutokauppapäiväksi oli hän hankkinut viinaa kotiin niin paljon kuin
sillä kertaa oli irti saanut.
Alma lapsineen oli siirtynyt muorin kamariin, kokonaan piiloon.
Eikä hän enään olisi voinut omissa huoneissaan ollakaan, sillä ne
täyttyivät pian ihmisistä, joita tunkeili kaikkialle, tarkastaen ja
arvostellen huonekaluja, vaatteita ja kaikkea, mitä näkyvillä oli. Ja
kaikki piti olla näkyvissä.
Mutta Joppi häärii puolihumalaisena kansan joukossa, ja kun irtainta
aletaan ensiksi myödä, kulkee hän miehestä mieheen, kehuen,
kehoittaen ja yllyttäen nostamaan hintaa, sillä tavara on hyvää. --
Kaikki on parasta laatua ja kannattaa lisätä, sillä se on hänelle
itselleen maksanut niin ja niin paljon sekin kalu. Ja parhaimpia
huutajia kuljettaa hän ryypyille kellarikamariin, mihin on kätkenyt
viinalekkunsa.
-- Tällainen talo, kehuu hän siellä, tästä voi huoletta luvata
kymmenen tuhatta, vaikka ovat lurjukset arvioineet vaan kuuteen.
Mutta mitä ne ymmärtää talojen hinnasta! Missä te tiedätte tällaista
maitohuonettakaan -- tämä on meijeri, tämä -- missä, sanon minä,
muualla kuin Riuttan kartanossa. Talo on hyvä, vaikka tästä nyt
minua häätää koetetaan, kun olen hyvän luontoni tähden ensin antanut
peijata itseäni. -- Ai, ai, Jussila, kuinka minua on petetty --
ja minä olen ollut hy-y-y-vä mi-i-hies aina, sanoo Joppi itkuun
puhkeamassa. Mutta samassa pyyhkäisee hän kämmenensä selkäpuolella
silmiään, retkahuttaa kättään, niinkuin heittäisi siitä pois jotain,
ja sanoo:
-- Äs! Otetaan toinen ryyppy vielä! Joppi muistaa ystäviään
köyhänäkin -- -- --
Kun he tulivat ulos taas, myötiin pihalla lapioita, kuokkia ja muita
peltokalun vähiä, sillä paljoa ei ollutkaan sitä lajia tavaraa
talossa.
-- Tule nyt Joppi huutamaan täältä itsellesikin aikoinaan lapio ja
kuokka, saat halvalla, huusi joukosta joku irvihammas työmies.
-- Ei sentään vielä, ei lähestulkoonkaan, vastasi Joppi, vaikka
entinen mahti oli äänestä poissa; ja näyttääkseen, ett'ei hän vielä
työmiesten joukkoon aijo ruveta, nykäsi hän muuatta isäntää hihasta
ja katosi taas hänen kanssaan kivijalkaan.
Mutta kun hän siellä vähä väliä kulki ja joka miehen kanssa maisteli,
jäi hän sinne kokonaan lopulta ja nukkui lattialle, laiminlyöden
siten kokonaan hyvän tuumansa miesten huutohalua kiihoittaa.
Se päivä myötiin irtainta ja talo jäi seuraavaan.
Ei ollut enään paljon huutajia, sillä harva halusi metsätöntä taloa,
vaikkakin hyviä tekomaita löytyi ja upea rakennus.
Kirjat luettiin, kartasta talon suuruus ja henkikirjurin
todistuksesta sen veroitus ja luonto. Jopin kauppakirja, jolla hän
isältään oli talon saanut, luettiin myös, ja siitä kuuli jokainen,
millainen eläke on maksettava talon entiselle emännälle, Jopin
äidille.
-- Vai on sellainen eläke, hm! sanoi joku pitkämatkaisempi talon
tavoittelija.
-- Sellainen on, ja eläkekirja on myös lain vahvistama, niinkuin
tässä kuulette, sanoi toimitusmies.
-- Se vielä pitää olla kiusana, ajatteli Joppi, joka kohmeloisena
hikoili huutajien joukossa, kun hän huomasi, että eläke tulisi
alentamaan talon hintaa.
Huuto alettiin.
-- Kuusituhatta! pannaan alku siitä, huusi kauppamies, kun se
kerran on siitä kiinnitetty. Ei hän taloa havinnut ollenkaan, mutta
täytyihän hänen alkaa siitä summasta, mitä oli talosta saatavaa.
Vasaramies huutaa "kuusituhatta, kuusituhatta -- --" ja heiluttaa
vasaraa samaan tahtiin. Mutta kauvan kestää, ennenkuin aletaan
lisätä, ja pieniä summia vaan.
Huutajat ovat vakavan ja miettivän näköisiä.
Joppi on tuskan vallassa. Koko ruumis vapisee, ja silmät hätäilevinä,
pyörien ympäri huonetta, koettaa hän ikäänkuin katseillaan vettä
miesten suuta auki.
-- Antavatko ne sydämmettömät hänen talonsa mennä niin polusta -- ja
hänelle ei jää mitään. Sekin viimeinen toivo näyttää pettävän.
Pitkä äänettömyys vallitsee ja vasaramies huutaa jo "toinen kerta".
Naapurin ukko, joka äänettömänä on seissyt ovipielessä siniseksi
värjätty rohtiminen takki päällä ja piippu suussa, alkaa rykiä.
Hän kaataa piippunsa nahkavarresta sinne kertyneen öljyn pois,
irroitettuaan ensin posliinipesän, panee taas paikat paikoilleen
ja pistää piipun taskuunsa, avaa sitten tämän valmistuksen jälkeen
suunsa ja lupaa täydet seitsemäntuhatta.
Hän on päättänyt nuoremmalle pojalleen, joka on menossa
maanviljelyskouluun, ottaa tämän talon, ja nostaa hintaa sen minkä
kuka muukin tahansa, sillä se sopii hänestä niin hyvin, että
veljekset ovat naapuria.
Mutta kukaan ei lisää enään.
-- Toinen kerta, huutaa vasaramies. -- Putoo, paukkuu, joll'ei apua
kuulu!
Ei kuulu apua, ja vasara nousee pudotakseen "kolmannella kerralla"
pöydän syrjään.
Joppi on juosta lyöjän käteen kiinni ja huutaa tuskaisella äänellä:
-- Elä lyö vielä -- eiköhän kukaan lisää? Tiedättekö te mitä tämä
talo maksaa? -- Kolme naapurin taloa -- ja nyt se saa sen ilmaiseksi.
-- Elä lyö vielä -- --
-- Ei kukaan lisää, vakuuttaa huutajat kaikki; mitä näistä
rakennuksista on tuloa.
Ja vasara paukahtaa.
Mutta Jopin koko luonto kääntyy nyt naapurin ukkoa vastaan. Hän pui
nyrkkiään ukon edessä, räyhää ja sättii häntä minkä enimmin ennättää,
niin että kaikki kummeksivat, kuinka ukko voi tyynenä kuunnella sitä.
Ja toimitusmiehetkin jo huutavat pöydän takaa: "ole siivolla siellä!"