oli hyviä kohmeloruokia kyllä, yötisiä jätteitä. -- Voi totisesti
sentään, kuinka ihmisen pitää oleman hullun, sanoi hän tuskallisella
äänellä, laskien veitsen lautaselle ja käyden molemmin käsin päähänsä.
-- No mikä sinun nyt tuli -- mistä nyt niin äkkiä itsesi hulluksi
huomaat, vai muitako tarkoitat? kysäsi ihmeissään emäntä, joka juuri
oli puhua rupattanut, kuinka rouvat illalla melkein katein silmin
olivat katselleet hänen uutta leninkiään, ja kiitellyt Fiinaa, joka
sellaisella kiireellä sen sai niin mainion hyvästi istumaan.
-- Minun mielestäni olet tänä aamuna näyttänyt hyvin hiljaiselta ja
viisaalta, sikseen kuin joskus ennen, vaikka yöllä sinä nukkuissasi
kyllä pidit sellaista mehkaa tukeista ja haloista, että minua
kamotti, jatkoi hän.
-- Siinäpä se juuri on. Olen viime aikoina alkanut vähän epäillä,
että jotain kieroutta siinä asiassa täytyy olla --
-- Missä ihmeen asiassa -- mitä hullutuksia sinä puhut?
-- Sitä minä puhun, että olen antanut itseäni pettää -- ja nyt
vasta huomaan sen. Hohhoo! Hullu, joka antaa narrata itseään! --
Jälempänä sitä aina viisastuu, vaikka oikeastaan pitäisi olla viisas
vähän ennemmin. -- Kyllä osasi se Oskarikin peijata, roisto -- enmä
paremminkaan tule ja sano -- ja minä vielä viime talvena pidin miestä
parhaana ystävänä.
-- Oletko antanut Oskarin taas pelata itseltäsi? Sitähän olen sinulle
aina laulanut, että juot joka matkalla liiaksi ja ryhdyt peliin -- ja
tuhlaat kaikki rahat. Ajattelepa, jos loppuisivat, niin mikä meidät
sitten ottaa?
-- Ei lopu, metsä kasvaa maatessakin, ja ne ovat pieniä meillä
korttihäviöt. Mutta ne ovat pettäneet, sikamaisesti petkuttaneet
minua, Oskari ja koko puulaaki. Vallesmanni juuri sanoi illalla,
että puolesta hinnasta ne ovat vieneet ihmisten metsät ja tulleet
miljunääreiksi, ja nyt on Oskarillakin jo niin paljon koossa, että
omillaan metsäkauppoja tekee, voittaen yhä lisää vaan. Jo minä
jotain sellaista olen aavistanut -- ja kuullut huhuiltavankin, mutta
illalla sen vasta kuulin oikein mieheltä, joka asian tietää. Miks'ei
vallesmanni tietäisi, mitä ne niistä ovat itse saaneet, vaikk'ei me
tiedetä. Kyllä se poika tietää. -- Voi totisesti, voi! Aattelepa, kun
olisi täyden hinnan saanut, niin olisi puolta enemmän rahaa, tahi
toinen puoli tukkia jälellä! Ja siitä kelpaisi reväistä, koska kuuluu
puutavara niin kallistuvan.
-- Vasta aika katua. Miksi möit halvasta?
-- Miksi möit -- kas se on viisas kysymys! Miksi möit! Saakeli!
Tiesinkö minä silloin halvasta myöväni, ja myödä minun täytyi,
niinkuin itsekin ymmärrät. Talo oli korjattava, ja monta muuta
välttämätöntä menoa, vallan välttämätöntä, jos tahdotaan ihmisiksi
elää. -- Ei tässä ole tuhlattu, elä sanokaan sitä. -- Vai olisiko
sinusta hauskempaa asua mädissä huonerähjissä, niinkuin naapurit
tuossa, ett'ei tiedä mitä seinää milloinkin pöngittäisi, tahi millä
hetkellä löytäisi itsensä satimesta --
-- Jumala varjelkoon, johan minä häpeisin silmät päästäni, sanoi
Alma, jonka mielestä Joppi siinä asiassa puhui vallan viisaasti.
-- Tai olisiko se ollut parempi -- jatkoi Joppi -- että minä olisin
kävellä nahjustanut tallukoissa ja paikatussa takissa sontakuorman
perässä -- ja olisitko sinä tahtonut vähentää piikoja, säästääksesi
muutamia markkoja vuodessa, ja kulkea itse navetassa kintut sonnassa,
niin että olisimme haisseet samalle sonnalle molemmat --
-- Hyi, mitä puhut! Silloin minä en olisi tähän taloon tullut.
-- Siinäpä se. Enkä minä olisi liioin sinua tänne tuonut, joll'ei
talo olisi ollut kunnossa -- ja siihen minä tietysti jo tarvitsin
rahaa ennen sinun tuloasi -- ja nyt sinä tuumaat, että miksikä möit.
-- Niin minkätähden annoit mennä halvasta? Olisit muilta kysellyt.
-- Ja muut olivat sitten viisaita! Yhtä tyhmiä ovat nytkin vielä
useat -- ja se onkin hyvä juuri, etteivät kaikki viisastu yhtä haavaa
tässä maailmassa. Se on riivatun hyvä ja lysti asia se. Sen se on
onni, joka pääsee herrain joukkoon, ja kuulee niiltä aina ennen muita
monta hyvää seikkaa.
Joppi alkoi tulla paremmalle päälle ajatellessaan, että juuri se
monen tietämättömyys asioista vielä, se tyhmyys, joka hänenkin ennen
petti, nyt voi koitua hänelle hyödyksi.
-- Minä tiedän jotain nyt, jatkoi hän iloisemmin. -- Joppi tietää
jotain, eikä hellitä, ennenkuin ovat tulleet omat häviöt takaisin,
kaksinkerroin -- ja hän löi kämmentä pöydän syrjään. -- Entistä
rahaa on vielä paljon, omasta metsästä tulee lisää, minä alan tehdä
kauppoja niillä ja voitan -- piru ollakseen, minä voitan, koska
voittavat muutkin, ja kannattaa vielä apulaista pitää.
Hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, kädet selän
takana, juuri niinkuin oli nähnyt inspehtoorin tekevän asemasillalla.
-- Ei tarvitse Tukki-Oskarin luulla, että hän on ainoa, joka ymmärtää
metsäkauppoja tehdä, eikä kenenkään muunkaan. Kyllä minä niille
näytän vielä. Hoo! täällä löytyy myös jotain täällä kallossa, kun
vaan liikkeelle päästetään, ja Hinkkalan Joppi pystyy aina siihen,
kuin toinenkin mies. -- Korjata voitot omaan taskuunsa, sehän on
kaikkein helpoin asia! Tulimmaiset tuhat, ett'ei ole pitänyt ennen
huomata!
-- Aiotko sinä nyt sitten ruveta tekemään metsäkauppoja, vai mitä
sinä intoilet? kysyi Alma.
-- Paikalla! sanoi Joppi, polkien jalkaansa. -- Nyt sitä koettaa
pitää, jos koettaa -- takoa kun rauta vielä on kuuma, sillä vuoden
päästä voivat kallistaa metsiänsä --
-- Mutta jos pettävät sinua taas? Etköhän tyydy omiisi ja anna olla --
-- Voi tyhmyyttä, sanoi Joppi, ja naurahti halveksivasti. -- Mutta
mitä akat ymmärtää!
-- Ymmärtää ne niin paljon, että antavat miesten tuhlata ja juoda
rahansa, iski Alma närkkäästi Jopin pistokseen.
-- Akka, elä rakenna riitaa nyt, sanoi Joppi ankarana, nyt on
aatokseni tärkeämmillä aloilla. Kuinka minua kukaan voi pettää,
kun minä itse ostan? Minä ostan itse nyt, enkä myö, kuuletko sinä.
Juuri minä itse -- hän löi kämmenellään rintaansa -- ja petän
myöjiä, puhtaasti vallan, koska on itseänikin petetty. Sinun muutama
tuhantesi on pian takaisin saatu. Ja yhä kävellen lattialla,
jatkoi hän kasvavalla innolla, kuinka hän muutaman vuoden päästä
on voittanut suuria summia ja on sitten vasta oikein rikas. Ja kun
oikein hyvin käy, niin he vielä muuttavat Helsinkiin -- jota joskus
ennenkin on tuumailtu -- ostavat sieltä talon, niinkuin joku muukin
on tehnyt, ja jättävät koko tämän maan roskan -- tai pitää Joppi
tämän talon jahtimainaan -- Niillä tuumillaan sai Joppi emäntänsäkin
lopulta innostumaan asiaansa niin, että hän unohti omat perurahansa,
ja he sovinnossa tuumailivat, että on sitä rahaa, mikä heillä vielä
on jäljellä, ajoissa koetettava kartuttaa.
10.
Joppi hakkauttaa samana talvena vielä haloiksi kaikki kuivat tukin
latvat, ja pystyä metsää ensi talven varaksi.
Halkoja lähtee vahvasti, sillä pieni metsä on paikoin aika sakeaa, ja
Hinkkalan mäet Teuron kulmalla alkavat tulla lakeiksi. Sinne jää vaan
havuja ja risuja maantäydeltä, tuhanteen ristiin, ja pystyyn tuulen
leikkikepiksi joku vaivainen puunlima, jota hakkaajat eivät viitsi
pinoonsa pätkiä. Joppi riennättää hakkuuta tulisella kiireellä,
että saisi sinä talvena vielä lisää rahoja tehdäkseen metsäkauppoja
muiden kanssa. Ja kun lunta on paljon, lisää hän maksua halkosyleltä
ja saa mielihyväkseen miehiä siirtymään Oskarinkin hakkuilta
rautatienpuolella omaan metsäänsä. Hän johtaa itse hakkuutöitä ja
ostaa kauppiaalta taskukirjan ja keltaisen mittapuikon, käy joka
lau'antai mittaamassa puut ja maksaa miehille muhkeana palkan -- eikä
riitele kaikista pikkuseikoista ja vajavuuksista hakkaajien kanssa,
niinkuin muut kuuluivat tekevän.
Kirkolla ajaa hän särkemässä rahaa, setelin toisensa perään, sillä
pientä rahaa pitää olla paljon hakkaajille. Ja kun on lanttia ja
pientä hopeata sekaisin vaan housuntaskussa, on sieltä niin mukava
nyppäillä niitä, kun toisinaan satutaan lyömään nakkia kievarin
kamarissa. Ei siinä tarvitse pitää erittäin tarkkaa laskua, kun on
tasku täynnä; sieltä ottaa vaan ja sinne työntää, että helähtää, jos
on voittanut.
Omat hevoset ovat halkojen ajossa ja palkkahevosia paljon. Ajo tuli
kyllä kalliiksi pitkän matkan vuoksi, mutta laski Joppi siitä sentään
tulevan hintaa puillekin -- ja olihan omillekin hevosille hyvä ansio.
Kun oli osa ajettu, läksi hän niitä itse kauppaamaan Helsinkiin,
perehtyäkseen halkokauppoihin.
Mutta siellä tingittiin hintaa alhaalle, kun huomattiin halot
sinistyneiksi, maasta hakatuiksi, ja lopulta piti siihen jättää,
mitä kaupunkilainen maksoi. Useita päiviä hän niitä siellä möi,
mutta ei hän oikein saanut selkoa, paljonko niistä jäi omaan
kukkaroon syleltä, kun rahoja tuli iltasella kaupungilla kulkeissa
liikutelluksi. -- Kyllä niistä sentään jotain tuli hyötyäkin,
päätteli hän -- ja olishan ne latvapuut kumminkin mädänneet
maassakin. -- Mutta älähän huoli, tuumi hän, kun hän ensi talvena
alkaa lappaa niitä hyviä halkoja sieltä! Nytkin saivat hyvistä
haloista toiset usean markan syleltä enemmän.
Hän ajattaa sentään samana talvena kuivashalot kaikki, tekee useoita
Helsingin matkoja, ja tuo tavarata kotiin joka matkalla, kaikkea,
mitä syntinen sielu tarvitsee -- ja paljonhan sitä tarvitsee, kun
vaan on millä saa.
Kaupunkilaisen, jonkun puukauppiaan, olisi kyllä voinut saada niitä
myömään, vaan kun niitä ei vielä senkään enempää ollut, möi ne vähät
itsekin. Ja oli niin hauskaa muutenkin aina istua lököttää junassa ja
jutella toisten matkustajain kanssa -- niitä kun aina tuli jutteille,
kysyen, että "mihinkä herra matkustaa"?
Mutta tulevan talven varaksi hän jo tinkaili myöjää, tahi suoraa
ostajaa, kun hän rupeaa lähettämään suuria summia "alas", niinkuin
hän oli oppinut kaupunkilaisiksi sanomaan. Ja niitä löytyi kumpaakin
lajia vaikka kuinka paljon -- hävinneitä maamiehiä enimmät, jotka
koettelivat onneaan kaupungissa -- ja oli sanottu Jopille, että antaa
tulla "alas" vaan, vaikka tuhansia syliä, kyllä siellä kelpaa, sillä
puute on ollut hyvistä puista tämänkin talven.
Siitä sai Joppi uutta intoa yhä ja pani palstaa lakeaksi ojalta
aikain kotiin päin, minkä ennätti. Ja hän ajeli siellä metsässä
tehden laskujaan ja summaillen, kuinka monta syltä kustakin mäestä
tai korven poukamasta oli tullut, kun piti saada tarkka selko siitä,
että muilta ostaissaan sitten tietäisi varmaan, mitä kulloinkin
kannattaisi luvata. Sillä ostamaan hän rupeaa nyt, ei hakkuuta omaa
metsää kotopuolelta enään, se kun on liian kaukana ja kun tarvitsee
sentään vähän itsekin; ja joka Helsingin matkan perästä se ostohalu
tulistuu.
Vaan samassa suhteessa kasvaa myös vastustus hänen kauppatuumilleen.
Siellä alkoi keväämmällä useampia miehiä kulkea samoilla asioilla,
Tukki-Oskari etupäässä, ja he kävivät kaikki halkometsät Teuron ojaa
pitkin Isoltajoelta aina Kilpisuohon saakka, haluten niin suuria
metsälohkoja kuin mahdollista. Ja mihin vaan Joppi meni, oli siellä
hänen edellään jo käynyt kaupanhierojia, vaikka kaikkialla olivat
kaupat vielä auki. Näytti siltä, kuin he vaan varustaisivat itseään,
ja sitten yhdellä iskulla ottaisivat kaikki, koko paikkakunnan
paljaaksi.
Muutamalla talolla -- kirkonkylän metsätaloja -- oli ihan ojan
rannassa lohko, viisikymmentä tynnörinalaa laajuudelleen, ja sitä
mielivät ostajat erityisesti. Oskari oli isännälle tarjonnut
viisituhatta markkaa siitä, kun saa puhtaaksi hakata, mutta isäntä
vaati kuusituhatta ja joka kymmenen sylen päähän yhden siemenpuun
pystyyn, kuuden tuumaisia puita. Tämän sai Joppi tietää, kun oli
käynyt isännän puheilla hänkin kyselemässä, eikö tämä möisi sitä
hänelle, ja isäntä oli sanonut, että on sellainen ja sellainen
tarjous siitä jo tehty. Joppi ajattelemaan, että nyt on otollinen
hetki iskeä kiinni. Hän tietää nipistä nappiin, että silloin, kun
ne pojat tarjoovat viisituhatta, on metsä kymmenen arvoinen, ja
ne siemenpuut eivät paljoa merkitse. Se metsä on otettava heti,
tuumi hän, ennenkuin ne ehtivät, ja maksettava mitä isäntä hakee.
Kaksituhatta voi hän maksaa paikalla, sillä niin paljon riittää
rahoista vielä hyvin, ja lopun hakattua sitten. Ja hän tekee tarkkoja
laskuja. Kyllä nyt puut nousevat hinnoissa varmaan, kun niillä on
sellainen into ostoon. -- Mutta luulevatkohan niin salaa kauppoja
tekevänsä, ett'ei Joppi saisi urkituksi ja vetäisi nenästä, tuumii
hän, ja menee toistain isännän luo.
-- Vai että sinäkin rupesit ihan tosissasi metsäkauppiaaksi?
Huomasitko omista myynneistäsi, että se kannattaa? kysyi isäntä,
vanha kuiva ukko, pistäen tupakkaa piippuunsa ja tarjoten pussia
Jopille.
Jopilla ei ollut piippua -- eikä hän piippua pokakaan, se ry'ittää
niin pahasti, sanoo hän, ja virittää itseltänsä paperossin.
-- Ei häntä niin tarkimmilleen vielä tiedä, kuinka hyvin se
kannattaa, mutta sen tiedän varmaan, että paremman koron siitä
rahoilleen saa, kuin pankissa, kun vaan vähän vaivaa näkee. Ja aikaa
on minulla kyllä.
-- Soo, entä talon toimet? kysäsee isäntä.
-- Ne menee kuin tupakka, minulla on hyvä pehtoori nyt, sanoi Joppi.
-- Soo'o!
-- Enkä minä itse voisi työmailla kulkeakaan, on ilmestynyt sellaista
ahdistusta ja leiniäkin.
-- Mutta oletpa lihava ja vankan näköinen.
-- Mutta ei ole terveys sentään hyvä.
-- Niin, ei siitä liiasta lihastakaan ole. Minä olen aina ollut
tällainen tikku. Ei minussa liha paina, mutta kyllä luu sentään
luistaa vielä koko lailla. Syksyllä vielä niitin kauraa poikain
kanssa kilpaa ja kävin riihillä.
Miesparka! tuumi Joppi itsekseen, ja on metsää yllinkyllin ja iso
talo.
-- Tuliko teille paljon kauroja viimesyksynä? kysyi isäntä,
-- En minä niitä muista, mitä lie tullut, vastasi Joppi, alkaen
tuskastua ukon monista joutavista kysymyksistä.
-- Soo! Meillä pojat pistää aina muistiin. On talvella sitten niin
hyvä kuluttaa.
Ukko oli kyllä kuullut yhtä ja toista Jopin talonpidosta, mutta häntä
sentään huvitti kysellä häneltä itseltään jotakin.
-- No kuinka sen kaupan kanssa sitten tehdään? kysyi Joppi,
keskeyttäen isännän enemmät kyselemiset.
-- Jaa, mitä minun sillä väliä on kelle myön, kun vaan rahat saan. Ja
jaksanethan sinäkin tuon ostaa?
-- Ei sitten kukaan, jollen minä.
-- Niin, olethan saanut rahoja paljon, ja tuumaat nyt käyttää niitä.
Viisi ja puoli ne panivat viimeiseksi hinnaksi ja ne siemenpuut
pystyyn, mutta en minä sellaista metsää anna alle kuuden. Jo minä
lupasin siemenpuut korvesta sentään heittääkin, kun meidän vanhin
poika puhukselee sitä ojittaakseen, jos metsä hakataan, mutta mäkiin
pitää jättää. Silleen se kauppa sitten jäi, ja lupailivat lähteä
vielä muualta kuulemaan. Vaan pantiin siihen kahden viikon odotus,
että jos puoli tai toinen muuttaisi päätänsä. -- Mikähän ostointo
niillä nyt on?
Joppi oli kyllä sen innon tietävinään, ja senkin, että vielä ne
maksavat kuusituhatta täyteen ukolle, jos ennättävät. Mutta Oskari on
häntä jo tarpeeksi pettänyt, hän antaa vastavuoroa nyt -- jos vaan
saa sen ukko-kyyhkysen suostumaan siihen, että odottaa enempiä rahoja
ensi talveen.
-- Tiesi heidän intonsa, vastasi Joppi vaan lyhyeen. Mutta tekaistaan
me nyt kauppa valmiiksi että paukahtaa, niin pääsette pitemmistä
tuumimisista. Minä maksan sen kuusituhatta täyteen ja jätän mäkiin ne
ainaiset siemenpuunne, vaikka tuskinpa niistä mitään hyötyä mahtaa
olla.
-- Soo, ei taida olla, sanoi isäntä, mutta ovat vaari minua
viisaammat niin sanoneet, niin joutavathan jäädä.
-- Jätetään, jätetään herrantähden, sanoo Joppi, jota isännän
venyttäminen alkaa yhä enemmän tuskastuttaa. -- Mutta ettehän te
tietysti vaadi koko rahaa yht'aikaa?
-- Enhän minä, paitse hakkuun mukaan. Kaksi tuhatta vaadin heti nyt
ja kontrahti tehdään kahdeksi vuodeksi, tästä lukien.
Mainio kauppa! tuumi Joppi. Välikirja teetettiin ja siihen vaati ukko
kahden markan sakon jokaisesta luvattomasta puusta, mikä kaadettaisi.
-- Vanhuuttaan se on hassahtanut, sanoi Joppi kirjan tekijälle, vaan
olkoon hänen tahtonsa.
Ja nyt oli Joppi täysi metsäpatruuna ja nyt hän oli paikkaava kaiken
sen vahingon, mitä itse oli puulaakilta kärsinyt.
Hän pani keväällä vielä alkuun hakkauksen ostometsässään ja oli
Oskaria ja hänen miehiään kohtaan niin koppava, ett'ei hyvää päivää
tehnyt vastaan sattuessa.
Mutta Oskari, kuultuaan Jopin metsäkaupan, oli he sanonut, että "nyt
sen miesparan kävi hullusti kumminkin. Mihinkä se ne puut siitä
hinnasta panee? -- Löi se nyt poroon kouransa, mutta lyököön, koska
yrittää meille kiusaa tehdä" --
Sillä siinä metsäkaupassa oli toinen mutka, joka todella tulikin
turmioksi Jopille. Mutta siitä ei tiennyt vielä kukaan elävä henki
mitään, paitse Oskari ja pari kolme rahamiestä, jotka yhdessä
hommasivat tiilitehdasta rautatien varteen, eräälle etempänä
olevalle asemalle, mihin soveltui uitto Teurosta. He voivat saada
sinne tiilipuut kulkemaan tavattoman halvalla jokea pitkin, ja sen
vuoksi sopi heidän tarjota paljoa enemmän kuin muussa tapauksessa,
ja olivat sen tehneetkin, säilyttääkseen ne metsät itselleen muilta
ostajilta. Vaan ennenkuin he rupesivat tuumaansa toteuttamaan,
tahtoivat he ottaa tarkan selvän siitä, kuinka kauvaksi aikaa sen
hyvän uiton varrella tiilipuita riittäisi, ja miten pitkältä saisivat
hakkuu-aikaa siellä.
* * * * *
Keväällä oli Joppi vielä saanut viimeisistä puistaan niin paljon
rahaa, että hyvästikin eläen riitti kesän ylitse, eikä sitä oltu
säästeltykään, kun toista oli niin paljon toivossa.
Mutta syksyn tullen muuttuivat asiat kummallisen äkkiä aivan
toisiksi, kuin mitä Joppi oli osannut aavistaa. Hän huomasi
kauhukseen, ett'ei metsänosto käykään niin helposti laatuun,
kuin sen myynti, ja jota pitemmälle syksy kului, sitä enemmän
helmeili ahdistuksen hiki hänen otsallaan. Hänen iloisuutensa ja
huolettomuutensa oli kadonnut kuin pyyhkäisemällä, ja kaikessa siinä
harmissa Alma häntä vielä yhtenään torui ja soimaili.
Ja koko tämä pula, tämä hyvien toiveiden odottamaton ja äkkinäinen
käänne tuli siitä, että halot olivat kovissa hinnoissa, vaan ei
kuulunut lunta, että olisi saanut metsistä ulos, ja huhuja kulki,
että kun lumen sataa, niin ne varmaan halpenevat. Ja toinen pulma
oli siinä, että jos luntakin tulee lopulta, niin paljonko niitä
omilla hevosilla ajaa, kun ei ollut rahaa muilla ajattaa. Raha oli
metsässä kiinni. Ei voinut jatkaa keväällä aloitettua hakkuutakaan
ostometsässä nyt, kun juuri olisi ollut paras aika hakata. Siellä
lähempänä asemaa koluuttavat rattailla halkoja rautatielle ja
kiertävät rahaa! -- "Vaan saako näistä meidän mäistä sitten",
tuskittelee Joppi, ja se on tuskaa tuskan päälle.
Jo hän teki uhissaan senkin yrityksen, mutta särki kahdet rattaat ja
yhdeltä hevoselta taittui jalka, niin että se piti nuijata ja kuopata
Teuron korpeen.
Tämä alkaa nyt Jopista olla vallan käsittämätöntä. Niin hyvät
toiveet, ja nyt ne menevät jo myttyyn.
Hän istuu eräänä aamuna vuoteen laidalla ja vanuttelee pörröisessä
päässään asiain nykyistä tilaa. Ei ole viitsinyt vielä vetää edes
housuja jalkaansa, tuumii siinä vaan, rykii, syljeskelee ja kynsii
niskaansa. Ennen niin reima Joppi on nyt vallan saamaton. Ei ole
tullut käydyksi enään kylilläkään moneen päivään. Kahvikin on taas
lopussa, ja yhden kerran on jo pitänyt ottaa kauppiaalta velaksi.
Alma äkäilee, että on haljeta.
-- Lähde nyt johonkin siitä, kötys, tiuskasee hän, heittäen housut
Jopin silmille. Viisituhatta toin taloon tuhlataksesi, etkä viitsi
sinä nyt edes sen vertaa, että toisit kahvia kotiin. Jo minä häpeän
piikojakin, kun pitää aamukahvitta olla.
-- Hae niillä tuhansillasi itse nyt, kyllä niillä pitäisi yhden
aamukahvin saaman!
-- Hae! Hullu, mitä puhut! Sinun suustasiko?
-- Vaikka sieltäkin sitten, mutta jätä minut rauhaan, sanoo kovin
tuskastuneena Joppi. -- Ja eikö ole tuhlattu minun rahaani, enemmän
paljo, jos sinä sen siksi otat. Mutta minulla on sentään vielä
jäljelläkin, eikä sinulla vaivaisella ole mitään muuta kuin se
hävytön suusi.
-- Sinulla --
-- On talo ja tavarat, ja rahaa metsissä kiinni yli sinun
ymmärryksesi.
-- Ota sieltä sitten! Hevosen raatoja, ja särkyneitä rattaita!
-- Ka, ka, sitä kiukkua! -- Kyllä minä otankin, mutta anna helvetissä
sen verran rauhaa, että saan edes tuumia, mistä nuorasta ensiksi
nykäsen.
-- Sinun vielä piti niihin metsäkauppoihin ruveta, ääliöimen.
-- Ja sinun piti olla samaa mieltä silloin, viisaan muka! -- Vielä
niistä selvitään, kun ehditään, mutta tämä syksy on kirottu.
Koettavat ne nyt tehdä kiusaa minulle Jumala ja ihmiset, mutta minä
en sitä pitemmälle kärsi, en päivääkään. Talo on minun ja auttakoon
se nyt isäntäänsä tällä kertaa pulasta, ei sen ole sitä vielä
tarvinnut tehdäkään.
-- Kahvia sinun saada pitää, vaikka siinä uisit.
-- Ethän vaan aikone myödä taloa hassutuksiisi? hätäili Alma.
Mutta Jopilta ei saanut sanaakaan enään. Hän oli vaiti vallan toisen
kiusaksi, puki kiireellä päälleen ja läksi kylään.
Hän ajoi kirkolle, Nuurperille, ja alkoi tälle kautta rantain ja
kovin nolona puhua nykyistä pulaansa. -- Kaikki kävisi muuten hyvin,
mutta tämä pitkä, lumeton syksy tekee suurimman kiusan. Hänellä on
niin ja niin monen tuhannen puut hakattuna ja on hakkaamattakin
paljon, vaan tämä satunnainen rahapula estää nyt kaikki toimet. Ja
kaikki tuumansa ja toimensa uskoi hän tarkimmilleen kauppiaalle.
-- Puutavaraa tarvitaan nyt Helsingissä joka lajia, se tekee
kauppansa siellä, kun vaan sitä sinne saa, sanoi hän.
-- Ja alkavat jo käydä itsekin sitä ostelemassa täältä mailta. Hyvä
merkki, että on niillä tarve, myönsi kauppamies.
Ja Joppi mielestään tekee mainiot kaupat vieläkin, kun vaan tämän
pienen pulan pääsisi oheamaan; eikä tätäkään olisi, joll'ei puulaaki
häntä ensin olisi päässyt pettämään. Mutta jos nyt veli Nuurperi
auttaisi häntä, niin hän panisi vaikka talonsa panttiin. -- On siinä
taloa -- ei ole koko pitäjässä montakaan muhkeampaa, vaan on sen
laitos vienyt rahaakin --
Kauppias myöntää kaikki olevan totta, eikä pidä ollenkaan ihmeenä,
että Jopilta talonsa korjaus on vienyt paljon rahaa, sillä ei ne
hävinneet talot ole niin helpolla korjattavia. Sekin on hänen
mielestään totta vallan, että puulaaki oli liian halvalla saanut
Jopin tukkimetsän, mutta ei se asia ollut enään autettavissa muulla,
kuin juuri sillä vallan viisaalla tuumalla, jonka Joppi nyt oli
keksinyt, että mittaa samalla mitalla takaisin, millä itsekin oli
saanut. Tekee kauppoja ja ansaitsee niillä, sillä kauppa se on, joka
sittenkin vetelee, eikä maanpito, kun vaan oikein ymmärtää kauppaa
tehdä. Ja mitä siihen nykyiseen rahapulaan tulee, niin se ei saa
tehdä keskeytystä asiain hyvässä juoksussa. Hän kyllä auttaa.
Joppi ihastuu kauppiaan hyvästä puheesta, ja lupaa maksaa takaisin
heti talvella, kun vaan saa.
Vaan kauppias ei sano olevan mitään kiirettä, jos Joppi varmuuden
vuoksi talonsa intekkiin panee. Ja hänen mielestään on selvintä, että
Joppi ottaa heti isomman summan, niin voi paremmin puuliikettään
jatkaa, ett'ei siihen taas satu tällaista seisautusta.
Kaikki on erinomaisen viisasta tuumaa Jopin mielestä, ja kun kerran
on helppo saanti, niin helppo, ett'ei tarvitse kuin nimensä piirtää,
ottaa hän kuusituhatta markkaa että rymähtää, ja antaa taloonsa
kiinnityksen. -- Kaikki tulee käymään hänen mielestään hyvin nyt,
eikä hän voi kylliksi kiittää sitä hyvää veljeä Nuurperia tästä
auttavaisuudesta.
Kauppias aavisti kyllä, mihin suuntaan Jopin asiat nyt jo olivat
menossa, mutta hänestä se oli yhdentekevä, kun tiesi, että Hinkkalan
talosta joka hetki saa kuusituhatta markkaa siinä löytyvien hyvien
tekomaitten vuoksi -- sillä löytyi niitä sellaisiakin miehiä,
jotka rakastivat maata raivata -- ja niin antoi hän täydellä
luotolla Jopille rahat. Ja kuka tahansa olisi antanut samoin aivan,
ensimmäistä kiinnitystä ja hyvää korkoa vastaan, saati kauppamies,
joka kaiken muun lisäksi tiesi vielä, että jommoinenkin osa niitä
samoja rahoja oli heruva hänelle itselleen takaisin taas heidän
keskinäisissä kaupoissaan.