-- Nyljette minut puhtaaksi -- lahjoitatte taloni tuollaiselle äijän
rähjälle -- sillä on kyllä tilaa kuukkia omilla tunkioillaan -- eikä
sillä ole millä maksaa, ja Nuurperi tahtoo rahat heti! -- Onko sulla
millä maksat, vaikka huutaa rääkyt -- vai ottaisitko nyt minulta
talon, kun et ole omaasi voinut kuntoon panna -- toisit repaleisen
joukkosi tänne minun hienoihin huoneisiini --
-- Ole siivolla nyt, ett'ei tästä koidu vielä tätäkin pahempia
asioita, kuuluu joukosta.
-- Kyllä sinä olet tästä talosta jo osasi päältä ottanut, anna
nyt minun koettaa, löytäisinkö vielä jotain minä sieltä korvista,
kantojen alta, sanoo lopulta vakavana naapuri.
-- Se on hullu, ja te lyötte sille talon. Luuletko minun rahoja
korpeen piilotelleen -- --
-- Eipä ole takeita mitä olet siellä metsiä ajellessasi hassutellut,
sanoo ukko vähän naurahtaen, kun huomaa, ett'ei Joppi ole hänen
sanojaan käsittänyt.
Toiset kyllä ymmärtävät, mitä sellaisesta avaamattomasta talosta
maksetaan, ja naurahtelevat hekin Jopin tuumille.
Mutta Joppi räyhää yhä.
-- Sillä ei ole millä maksaa -- minä vaadin uuden kuulutuksen, ja
uuden huudon. Te ette saa pettää minua, kun taloni on kerran teidän
haltuunne uskottu.
-- Tämä ei ole sinun talosi, eikä meidänkään, sanoo toinen
toimitusmies lujasti, vaan se on Matti Hinkkalan nyt, jolle se on
julkisesti lyöty. Ja mistä sinä tiedät, vaikka hän paikalla maksaisi?
-- Sillä ei ole niin paljoa, ja minä vaadin pikaista tilintekoa -- --
Matti Hinkkala astuu samassa pöydän luo, kaivaa povestaan paksun
lompakon, ja maksaa kaikkien ihmeeksi koko hinnan heti, vaikka oli
maksuaikaa myönnetty. Mutta kun hän oli päättänyt varmasti talon
huutaa ja hänellä kauvan aikaa oli ollut pankkiin talletettuna ja
siellä kasvamassa joku summa rahaa, oli hän sen sieltä hakenut jo
ennen huutokauppaa.
Joppi nolostui ja poistui sivulleen vilkaisematta.
Porstuassa ja portailla seisoskeli joitakuita joutilaita miehiä,
uteliaita kuulijoita. "Nyt ollaan yhtä hyviä herroja molemmat", veti
joku leukaansa Jopille. "Niin meni talo, ja nyt on hauskempi kulkea
Kurjalasta Pirjalaan ja raastaa lapsijoukkoa perässään", kuului joku
toinen sanovan.
Mutta Joppi riensi siitä ohitse, ja meni muorin kamariin. Siellä
istahti äänettömänä tuolille -- ja purskahti itkuun.
Vasta aika itkeäksesi, poika parka, sanoi muori, mutta Joppi itki
vaan, kumarassa, pää kämmenten välissä -- nyyhkytti ja puri
hammasta -- -- --
Naapurin miehet iskevät kovalla voimalla talon töihin kiinni.
Kyntävät peltoja ja kesäävät, perkaavat ojia, korjaavat aitoja,
ja alkavat rahamiehillä panettaa isoa viemäriojaa Jopin korpeen
takapalstalla, jossa vanhimmat kannot jo ovat koko lailla hapanneet
ja nousseet maasta. Mutta huoneisiin ottavat he kesähyyriläisiä
kaupungista, kun eivät niitä vielä itse tarvitse.
Jopin konkurssi alkoi selvitä siten, että velkojat toivoivat
jotakuinkin omilleen tulevansa, vaan hänelle itselleen ei sieltä
tulisi mitään jäämään.
Hän pyysi saadakseen toistaiseksi joukkoinensa asua muorin kamarissa,
ja kun muori siihen suostui, ei siihen isännältä tarvinnut lupaa
pyytää, sillä saihan eläke tehdä huoneellaan mitä tahtoi.
Ahtaus siinä oli tukala nyt jo kesälläkin, mitä sitten talvella, ja
kun koko joukon vielä "toistaiseksi" täytyi syödä muorin eläkettä ja
kuluttaa hänen vanhoja säästöjään, oli muori paha joutunut sangen
vaikeaan asemaan.
Joppi koetteli kyllä lohdutella sillä, että hän ehkä vielä jonkun
keinon keksii asian parantamiseksi talveen mennessä, mutta se tuntui
toisista sangen epätietoiselta.
Kesä kuluu sentään niin ja näin.
Herrasväki surkuttelee sitä joukkoa, joka huonojen "afäärein" tähden
on köyhyyteen joutunut, ja he antavat Almalle neulosta ja pitävät
häntä muussakin avussa, minkä hän jaksaa, ja palkitsevat hyvin.
Ja kun se on herrasväkeä, oikeata hienoa helsinkiläistä, on Alma
mielellään heidän seurassaan ja apunaan.
Muori on vielä niin hanakka, että käy kiireimmällä ajalla talon
töissä, heinässä ja rukiissa, kun häntä palkkaa vastaan on pyydetty.
Mutta Joppi kuleksii herrasväen poikain kanssa metsälammikoilla
ongella, ja ojalla ravustamassa, saaden heiltä aina paperossia ja
milloin mitäkin pientä lahjaa. Ja syksymmällä saa itsellensä jollain
keinolla pyssyrämän, jolla yrittelee metsänotusta särpimeksi. Mutta
ei sieltä mitään tule, eikä viitsi hän saadakseen saakka kävelläkään,
sillä kaikki tarmo on nyt jo mennyt häneltä.
Ja pääasiassa oleksiikin hän metsissä pyssyineen vaan sentähden,
ett'ei ole muuta tekemistä eikä muuhun kykene, ja miettii siellä
jotain mahdollista keinoa, millä voisi vielä vähänkään päästä
jalkeilleen.
Ja lopulta hän luulee jo keinon keksineensä: hän rupeaa leipuriksi.
-- Kirkonkylänkin pakari oli niin paljas tänne tullessaan, ett'ei
ollut kuin paitarisa päällä ja toinen kainalossa -- sen tietää Joppi
-- ja nyt sillä on jo oma huone ja elää hyvin. -- Sen hän tekee
paikalla. Alma osaa hyvin leipoa, leivotaan aluksi täällä kotona ja
hän käy myömässä -- --
Tuumasta toimeen!
Hän saa kauppiaalta hyvällä puheellaan säkin vehnäjauhoja velaksi,
päästäkseen alkuun, ja isännältä luvan käyttää pakarin uunia pientä
hyyryä vastaan, kunhan vaan hankkii itse puut.
Puiden kanssa on isompi pula. Niitä olisi kyllä pitkin metsiä hyviä,
kuivia puita, kaikenlaisia karankoja, joita saisi vapaasti ottaa,
ja vaikka vielä talvenkin varaksi koota, mutta mikä niitä sieltä
jaksaa kokoilla! Lopulta saa hän kylältä halkoja, velaksi myös, sillä
määrällä, että heti maksaa, kun saa vehnäsistä rahaa. -- Ja niistä
saa, vakuuttaa Joppi.
Niin pannaan säkki vehnäjauhoja leiväksi, ja hyvin osaakin Alma
leipoa. Herrasväkikin tuumaa, että ei taida olla hullumpi yritys.
Sitä syödään vahvasti maistimiksi, ja jätetään hyvä kasa lasten
varaksi kotiin, kun Joppi pyhäaamuna, kirkkaana elokuun sunnuntaina,
lähtee palkkahevosella sitä kirkonmäelle myömään.
Leipä tekee kauppansa hyvin, sillä renkipojat kehuvat sen olevan
vahvempaa kuin pakarin vehnäsen, ja Joppi kärsii äänettömänä
pilapuheet, joita hänen korviinsa singahtelee istuissaan
häkkirattailla vehnäskorineen kirkkoaidan kulmauksessa, hän
nieleskelee ne vaijeten, kun tuntee taas kovaa hopeata hyppystensä
välissä.
Ja kun kuorma on lopussa ja hän päällisin puolin summailee
voittoansa, huomaa hän ilokseen, että hyvästi kannattaa piipahtaa
kievariin ja ottaa kerran vielä pullo olutta -- tahi pari, ei se
tunnu mitään -- ja näyttää, ett'ei Joppi sittenkään vielä ole niin
yhtä kynnessä kuin luullaan ja huhutaan. Ja hän sitoo hevosensa
keskievarin aitaan kiinni.
Kun ei Joppia kuulu ajoissa kotiin, on hevosen vuokraaja käynyt
levottomaksi niinkuin kotoväkikin -- ja hän lähtee astuskelemaan
iltapäivän viileällä kirkolle päin. Ja kun ei kuulu Joppia vastaan,
käy hän ja käy yhä eteenpäin mietteissään, kunnes tulee kievarin
portille saakka ja huomaa siinä aidassa hevosensa, joka hörähtää
häntä vastaan, alahuuli lerpassa.
-- Sitä on poika! murahtaa mies -- kiusaa toisen hevosta siinä pitkän
päivän nälässä ja kärpästen syötävänä. On se haettava sieltä pois,
että saa edes kyytirahan.
Joppi on siellä ennallaan taas. On joutunut muutamien muiden
juopottelijain pariin, unohtanut koko tämän kurjan maailman, ja
reuhaa parhaana miehenä joukossa, kortit kourassa.
Mutta hevosen hakija tuo hänet puoli väkisellä ulos, asettaa
rattaille ja ajaa kotiin. Ja tuskin löytyi kyytirahaa Jopilta.
Herrasväki alkaa häntä yrmiä tämän urotyön jälkeen. He säälivät
vaimoparkaa ja lapsia entistä enemmän ja lähteissään antavat heille
kaikenlaista ylijäämää elannon avuksi.
Kituen käy elämä -- ja syksymmällä ajaa vielä eräänä päivänä
vallesmanni lautamiehen kanssa pihaan, ja ryöstää kauppiaan
jauhovelasta lopunkin omaisuuden, vuoteen ja vaatteen vähät, mitä
niitä liikoja oli. -- --
Talvi lähestyy, ja nyt alkaa jo muorikin tuskastua todenteolla ja
joutua hätään hänkin. Hänen varansa eivät tällä tavalla pitkälle
kestä -- ja sitten vielä sellainen tavaton rauhattomuus siinä
ahtaassa kamarissa vanhalla ihmisellä. Lapset kitisevät ja parkuvat
kaiket yöt kylmällä lattialla.
Joppi koettaa edes jollain tavalla asiata lieventää. Hakee nurkista
laudan jätteitä jotain, ja alkaa niistä kyhätä lavan tapaista
ovinurkkaan, mutta kun on tottumaton kirveesen, lyö polveensa pahan
haavan ja joutuu viikkokausiksi vuoteelle itse.
Hätä kovenee ja suora nälkä rupeaa jo ahdistamaan. Rukoillaan muoria
lähtemään kunnanmiehen puheille, sillä muuten tästä tulee kamala
kuolema -- -- eikä auta muu, kuin että muori lähtee, sillä hänen on
mahdoton enään elättää yksin sellaista joukkoa. Ja hänkin tietää
vaivaiskassan viime aikoina tulleen hyvin anteliaaksi.
Lautakunnan esimies on ihmeissään ja suutuksissaan, puhuu juomisesta,
tuhlaamisesta ja saamattomuudesta, mutta muori selittää, ett'ei niitä
voi elävältä nälkäänkään tappaa -- mies on sairas -- vaimo heikko --
ja viisi alaikäistä lasta.
Mutta esimies ei sano voivansa apua antaa tässä tapauksessa
lautakuntaa kuulematta, ja ottakoot itse sitte tuonnempana tietoa,
onko myönnetty.
Kuluu vielä joku viikko tuskallisessa odotuksessa. Muori lähtee
uudestaan kuulustamaan, kun ei sano Joppi itse millään tavalla
ilkeävänsä, vaikka jo jalaltaan kyllä kykenisi, ja hän palajaa sillä
tiedolla, että on lautakunta myöntänyt apua, säkin jauhoja aluksi,
koska hätä on niin suuri. "Mutta enhän minä niitä sieltä mitenkään
kulkemaan saanut, voit mennä itse noutamaan, kelkka luistaa hyvin
jo", sanoi muori.
Joppi harmittelee, ett'ei muori ottanut kelkkaa mennessään mukaansa
ja tuonut jauhoja -- --
-- Kun kehtaat! Kiitä Jumalaa, että olet minun toimellani päässyt
edes katon alle. Olisit maantiellä, jos Herra viisaudessaan olisi
tahtonut kutsua minut ennemmin pois täältä, näkemästä tätä kurjuutta.
Ja kuka sinua silloin auttaisi! sanoo vakavana vanhus.
Jopin täytyy lähteä, siinä ei nyt auta mikään muu keino, eikä hevosta
anna kukaan.
Mutta ihmisiä häveten asettaa hän lähtönsä niin, että vasta
iltahämyssä saapuisi kunnanmiehen luo ja sieltä pimeässä kääntyisi
paluumatkalle. Kunnan esimies -- vaikka monta ryyppyä olivat ennen
yhdessä ottaneet -- antoi ankarat nuhteet Jopille, ja vakuutti, ett'ei
täältä hyvinkään pitkälle anneta, koska mies vielä näyttää siksi
voimissaan olevan, että työhön kykenee.
Mutta ei ollut Jopissa enään voimaa paljon, sillä tielle oli jäädä
se puolen tynnörin jauhosäkkikin, jonka hän sai. Väsymys alkoi jo
alkumatkasta rasittaa, ja pienen taipalen tultuaan, täytyi hänen
hengästyneenä levätä, istuen säkin päälle kelkassaan.
Ilta kuluu ja jo yllättää yö, ja Joppi taivaltaa kelkkoineen vasta
Teuron ojan poikki omille entisille mailleen.
Päivä on ollut kylmän tuulinen. Illemmalla tuuli äityy ja nyt se
kuljettaa jo kevyttä, syksyistä lunta tielle, ja painaa sen siihen
kovaksi, tahmeaksi peitteeksi, jossa kelkan jalas kulkee raskaasti
naristen.
Se tekee loppumatkan tukalammaksi vielä.
Sillankorvan mökki on jo pimeä.
Kovasti tekisi mieli kolkuttaa sinne lämpimään tupaan yöksi ja
maata siellä aamuun, mutta hän häpeää heitä, mökin asukkaita -- ja
pelkää ett'ei saa säkkiään ollenkaan kotiin sillä kertaa, jos aamuun
kinostaa pahemmin.
Ja hän jatkaa vaikeata matkaansa.
Kuun puolisko on noussut taivaalle ja luo hämärää valoaan ylitse
aution seudun, ja näyttää matkamiehelle selvissä piirteissä vaalean
harmaat pilvet, kun ne kilpaa temmeltäen, huimassa vauhdissa lentävät
sen ohitse, tullen itäpohjoisesta Kilpisuon ylitse.
Joppi istahtaa taas uupuneena kelkkaansa.
-- Voi katalia ihmisiä -- voi tätä petollista maailmaa! ajattelee
hän, katsellessaan aukeaksi hakattua maata siinä pitkin tien sivua
-- omaa entistä metsäpalstaansa. -- Että ne ovat julenneet minua
niin onnettomasti pettää. -- Olisinko täyden saanut metsistäni, niin
kärsimättä olisi nyt tämä tuska ja murhe, kipu ja tämä häpeä -- --
Tuuli yltyy yhä Jopin siinä istuissa, ja kun sillä on vapaa peli yli
aukean suon ja yli paljaitten mäkien, nostaa se yhä kinosta tiellä,
ja kasvaa kohta oikeaksi myrskyksi, jonka käsissä pienet puun limat
mäellä -- siellä täällä harvallaan -- huojuvat avuttomina ja lopulta
hienosti parahtaen katkeavat. Se nuolasee lumen kiviltä, juoksuttaen
sitä muassaan pitkin maata niinkuin savua -- ja jättää niiden mustat
kylet näkyviin valkealta pohjalta -- niin että ne katselevat mäeltä
alas maantielle niinkuin tummat silmäkuopat kuolleen valjenneesta
kallosta -- ilkkuen -- --
Se iskee esteettömästi, täydellä voimallaan, metsän rintaan oikealla
puolen tietä -- ja siellä räiskyy ja rytisee, kun jäiset oksat ja
kokonaiset rungot murskautuvat.
Joppia alkaa kamottaa yksinään keskellä tuimaa luontoa, ja hän
ponnistaa viimeiset voimansa, päästäkseen kylään.
On kuin joku aave olisi lähtenyt kulkemaan hänen jälessään sieltä
Teuron mäistä -- ja hän katsahtaa vähä väliä arasti taakseen --
kylmän hien vallassa -- ja saapuu niin lopulta puoliyön aikaan aivan
menehtymäisillään kotiin.
Vielä riisuu tuessaan puhuu hän vaikeasta matkastaan ja tästä
onnettomuudesta, mihin hän on ihmisten tähden joutunut, kun ne
puolesta hinnasta veivät Hinkkalan metsät --
Mutta muori kääntää kylkeään olilla ja huokasee:
-- Ja vaikka olisit saanut niistä kolminkertaisen hinnan, niin et
sinä Joppi parka olisi siitä yhtään rikkaampi.
End of Project Gutenberg's Kun talonpojasta tuli herra, by Kalle Kajander