Jopin komento on kova ja hänen kasvonsa mustuvat.
-- "Punssi" valjaihin, huutaa hän toistain, kun näkee miehen
epäröivän, ja tämän täytyy valjastaa sama hevonen, jonka juuri
märkänä on päästänyt aseista. -- Mutta onhan isäntää toteltava,
ajattelee hän, muistaahan se niin usein palkitakin.
Joppi lyö oritta selkään, ja lähtee hihkaisten pihasta sellaisella
voimalla, että säikäleet lentää portintolpasta ja rattaat kulkevat
pitkän matkaa toisella pyörällä vaan. Hän heitäksen koko painollaan
yläpuolelle istuinta ja on vähällä pudota, kun pyörät taas ottavat
äkkiä entisen tasapainonsa; ja kujasta kuuluu hänen kulotuksensa,
että "isolla vaan sanoi Rannanjärvi, kun ajeli vieterillä -- -- --"
Mutta Alma riensi hengästyneenä sisään, alkoi kiireellä pukea
päällensä ja käski voudin valjastaa toista hevosta, sillä hänen
täytyy paikalla lähteä ottamaan selkoa, mihin se riiviö taas niin
kovin humalaisena menee -- hänen täytyy lähteä. -- Pysyisi kotona,
vaikka sitten joisikin kuoliaaksi kerran itsensä, mutta kun aina
pitää olla se kova kiihko kylään rahoja tuhlaamaan, torui hän
vielä lähtiessään Fiinalle, neulojalle, joka melkein yhtenään oli
Hoikkalassa emännän töissä. -- Katso sinä nyt lapsia, lisäsi hän
ovessa.
Vouti hymähteli ja katseli emännän jälkeen, mutta kun hän tuli
porstuaan ja oli kääntymässä tuvan puolelle, kuiskasi Fiina salinoven
raosta, että "tule tänne, täällä on vielä kahvi lämpimänä -- --"
Niin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin
olleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon
sopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä.
Viime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia
poikia molemmat, "oikeita papan poikia", oli Jopin tapa sanoa hyvällä
päällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa
kehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika,
teki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä
verkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin
kohtiin.
Emäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin
Joppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään
oli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia
katsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän
asioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin
karamellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt
vasta ajamaan kotiin.
Hän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen
kahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. -- Mitä sen
nytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan
itse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti
kotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille
konjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän
esityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan
olisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä
puhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen
tapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.
Lapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa.
Ne olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä
suutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla
makeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli
piti oleman.
-- Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin
toisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.
-- Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii,
parkui toinen.
Äiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi
ja sanoi:
-- Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On
niistäkin sentään jotain hauskuutta!
Mutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut
niin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla,
hevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin
eteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja
kömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on
kompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja
hänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet,
että joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa
perällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä
kuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä,
palttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.
-- Jassoo, vai tällä tavalla -- vai sitävarten minua käskettiinkin
ovesta ulos -- hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää,
tuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja
vetäisee kaikki lattialle.
Alma saa kauheasti paraisten lampun käteensä ja se pelastuu.
Joppi tekisi tuhoja nyt, jos olisi vähänkään selvemmällä päällä,
mutta hän on niin rentona, että hänet kolmen hengen voimalla viedään
kiroamisestaan huolimatta porstuakamariin ja riisutaan siellä
vuoteelle, johon hän pahaa märinätä pitäen ja kättään huitoen nukkuu.
Siksi tarkka oli kumminkin vielä hänen muistinsa, että hän aamulla
muisti pehtoorinsa olleen emännän seurassa salissa, ja siitä hän sai
hyvän syyn epäluuloon Almaa vastaan ja jonkunlaisen vastapainon hänen
syytöksilleen. Ja kohmeloryyppyjä ottaissaan hän sitä jo pisteli
emännälle, josta eilinen riita jatkui taas.
Mutta voutia vastaan alkoi hän kaivella kaikellaisia syitä
huolimattomuudesta ja muusta semmoisesta, ja pani lopulta hänet
kesken vuotta palveluksestaan pois.
Voudin ei olisi ollut mitään pakkoa lähteä, kun ei suorastaan ollut
mitään rikkonut, mutta kun Joppi ylimielisenä maksoi hänelle koko
vuoden palkan ja vielä lisän kanssa, niin lähti hän mielellään, ja
Joppi hankki heti itselleen toisen voudin, akallisen miehen, ja pani
palkkaa enemmän vielä kuin entiselle.
Sillä tavalla eletään ja torataan nyt Hinkkalassa, päivä kerrassaan,
huomisesta huolimatta, vaivatta saaduilla rahoilla, eikä kumpikaan
siinä humussa ole tullut ajatelleeksi millä tavalla saataisiin
toista, jos ne kerran sattuisivat loppumaan.
9.
Kun joulu lähestyy, viides jo heidän naimisissa ollessaan,
alkaa Joppi vähitellen hyvitellä emäntäänsä, ja sopu -- vaikka
pakollinen -- vallitsee aviopuolisoitten välillä taas jonkun aikaa.
Sillä siinä joulun aattopäivinä pitää Jopin välttämättä päästä
Tuomaanmarkkinoille Hämeenlinnaan, ja sitä varten on nyt Almaa
hyviteltävä, että pääsisi rauhassa lähtemään -- yksin, koettamaan
onneaan taas ja tuomaan joulutarvetta. Joppi muistaa viimeisen
markkinareisunsa: kun hän kotoa oli lähtenyt pahalla päällä, niin
oli Alma ajaa kaanittanut perässä, ja silloin oli koko markkinalysti
ollut pilalla. Ja sellainen tapaus on kaikin mokomin vältettävä.
Hän koettaa nyt parastansa koko joulun edun, voittaaksensa Alman
luottamuksen -- vaikk'ei pitemmällekään, kunhan edes lähtöön saakka.
Kova koettelemus se on ollut ja paljon vaatinut itsensäkieltämystä
Jopilta, kun on täytynyt tyytyä Almaan ja kylästäkin lähteä jo
puolihumalassa kotiin. On näet kuljettu kaikessa sovussa yhdessä
tuttavien luona, käskemässä niitä Tapanina Hinkkalaan, jolloin
vietetään Joosepin päiviä. Niitä on aina ennenkin Tapanina vietetty,
vaikka Jooseppi oikeastaan on ennen joulua, mutta sentään selitetään
tarkkaan nytkin mitä varten niin tapahtuu, sillä Jopin on mentävä
kaupunkiin juuri samaan aikaan, ja ihmisillä yleensä on kullakin omat
joulukiireensä kotonaan ennen pyhiä.
Joppi pääsi sillä kerralla lähtemään rauhassa eikä takaa-ajajaa
kuulunut. Ja jotenkuten hyvässä tilassa hän saapui kotiin. Oli
emännälleen ostanut uuden silkkisen leninkikankaan ja hienon
karvalakin -- sillä "se näyttää niin nopomaiselta sentään, että sinä
liina päässä kuljet, niinkuin mitkä tahansa muutkin muijat", sanoi
hän -- "ja tämän leninkin, sen pitää olla Tapaniin valmiin".
-- No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista --
-- Enkö ole sitten aina ollut mies -- onko ollut puutetta meillä?
-- Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti
emäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja
taputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. -- Tarvitsisitpa
oikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole
kotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne
sitten tarkkaan säästöön jouluksi.
-- Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta,
kuin holipompelia, sanoi Joppi.
-- Mitä? Mitä se on?
-- Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä
oikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä
lienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.
-- Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten
seisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. -- Mikä meidät nyt perii, kun
vieraat jo on kaikki kutsuttu?
-- Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella
äänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa
sittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona
pitäisi tulla.
-- No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä
olisi tullut -- --
Aattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä
oli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän
kannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä,
vaimoväen tarpeeksi -- suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään
oli tullut.
Mitä ennen joskus oli tavaralähetyksiä rautateitse Jopille saapunut,
oli niihin aina ollut päällekirjoitettuna vaan "tilallinen", mutta
nyt sattui sellainen ihme ja merkkitapaus hänen mielestänsä, että
koppien päälle oli kirjoitettu "herra Jooseppi Hinkkala". Ja sama
kauppias, joka juomat lähetti, oli ilman niitä vielä lähettänyt
postissa kauniin kortin, onnentoivotuksen jouluksi, ja siinäkin oli
päällä "herra".
Kun asemapäällikkö luukustansa postia jakaen huusi -- "herra
Hinkkala", niin oikein vavahteli Jopin käsi, kasvoille lensi
mielihyvän puna ja hän katsahteli salavihkaa ympärilleen, minkä
vaikutuksen tämä tapaus tekisi muihin läsnäoleviin. -- Häntäkin
huudetaan jo julkisesti, joukon kuullen herraksi! Vaan miksikä
ei -- siinä kuin muitakin, monasti köyhempiäkin miehiä, ajatteli
hän hyvillään, katsellen siinä sitä kaunista paperilappua. Oikein
veti niskaa sankaan, kun hän väkijoukossa käveli edestakaisin
odotushuoneen lattialla, ja silmä vilahteli väkiseltä peiliin, joka
oli seinässä, pöydän yläpuolella.
Ja kun juna oli mennyt ja posti ja muut tavarat jaettu ulos, meni
Joppi asemapäällikön puheille.
Sen miehen ylpeys oli Joppia aina ennen hänen asemalla käydessään
suututtanut, kun se pää jäykkänä jakeli postia tai työnsi ihmisten
käteen pilettiä siitä luukustaan, tahi junaa odotellessaan käveli
sivulleen katsomatta asemasiltaa edestakaisin, kädet seljän takana,
ja suorana kuin korento -- juuri kuin muita ihmisiä ei olisi
maailmassa ollutkaan.
Nyt astui Joppi rohkeasti konttooriin, vaikka ovessa seisoi että
"pääsy kielletty", ja kysyi saisiko "inspehtoorille" tarjota pienen
joulunaukun -- hyvää tavaraa. Ja kun se jäykkä herra paikalla oli
suostuvainen ja kohteliaana tarjosi Jopille istuinta, ihastui Joppi
ja huomasi paikalla, ett'ei se ylpeä olekaan, vaikka hän on luullut
-- se on miesten parhaita, kun vaan kerran jutteille sattuu.
Pullo avattiin ja ryyppyjä otettiin useampia, vaikka pehtoori
jokaista ryyppyä ottaessaan naurahti ja sanoi, että "kun ei vaan
tulisi liikaa". Joppi käski häntä kaikin mokomin tulemaan Tapanina
heille, katsomaan kerran heidänkin taloa, ja tämä lupasi varmaan,
kiitti ja puristeli Jopin kättä. Ja kun Joppi lopulta rupesi lähtöä
tekemään, komensi se kohtelias herra asemamiehen kantamaan korit
rekeen ja hyvin asettamaan, ett'eivät vaan millään muotoa särkyisi --
ja sitten läksi Joppi pyrynä ajamaan kotiin päin, ylen tyytyväisenä
siitä, että oli taas yksi tuttava lisää, pitäjän parhaita herroja.
Mutta kun hän pääsi Metsäkylän tienhaaraan, ei hän kääntynytkään
kotiin, vaan riipasi hevosensa menemään valtatietä suoraan eteenpäin,
kirkonkylään. Siellä piti käydä vielä kutsuja uusimassa ja
näyttämässä niitä muhkeita pullokoria, joissa oli päällekirjoitettuna
"herra Hinkkala", ja avata vielä yksi "fin hvit cognac", ja tehdä
hyväin ystäväin kanssa joulun alkajaisiksi muutamia kahvilökäriä.
Kun hän sitten illalla saunaanmenon aikana ja emännän jo hankkiessa
hakemaan, saapui re'essä maaten ja laulaa märräten kotipihaan, syttyi
siitä taas riidan tuhakka, jota jatkettiin vaihtelevalla onnella
koko joulu, melkein Tapanin iltaan, siihen saakka kun ensimmäisten
vierasten kulkuset lasiporstuan eteen helähtivät.
Jopin oli nenänvarsi vähän ruvella ja Alman uusi silkkileninki oli
sattunut repeämään helmasta, mutta kumpaistakin oli paikkailtu
kiireessä parhaan mukaan, ja olikin onnistuttu siinä hämmästyttävän
hyvin.
Molemmille tuli vierasten tultua aika kiire, ja kumpikin koetti
paraansa mukaan ottaa niitä vastaan, iloisena ja kohteliaana.
Joppi seisoo portaalla paljain päin ja komentaa renkejä riisumaan
hevosia ja viemään talliin, sekä varustamaan heiniä eteen. Ja kun
joku sanoo tulijoista, että on siellä re'essä heiniä, ottaa Joppi
siitä loukkaantuakseen ja sanoo että "on niitä meilläkin heiniä --
ja mitä täällä metsäkylissä sitten muuta olisi". Hän nauraa rähättää
hyvillä mielin ja johdattaa vieraita sisään katsomaan, että "jos
sentään löytyisi jotain muutakin".
Kaikki ovat tulleet ketä on kutsuttu, ja on tullut vielä
vallesmannikin rouvineen, vaikk'ei ole kutsuttukaan. On tullut vallan
ehjästä paraastaan katsomaan, ajelemaan Tapania, kun on kuullut
kuinka Hinkkalan talo on tullut komeaksi sitten hänen viime näkemänsä
-- hänellä kun ei vuosikausiin ole ollut itsellään mitään asiata
sinne rauhaiseen Metsäkylään.
-- Mikä mainio mies, ajattelee Joppi. -- Mutta miks'eikä herrat
tulisi, kun pitävät vertaisenaan -- ja jos joskus olisi niiden kanssa
ollut pientä riidan kaninaakin, niin leppyvät ne pian ja tulevat
katsomaan, kun kuulevat, että on tullut tavaraa kotiin -- hyvää
helsinkiläistä. Herrat ovat sentään aina herroja!
Ja Alma on ihastuksissaan hänkin, että sitten viime Tapanin on
taas tullut kaksi sellaista mahtimiestä heille lisää vieraiksi,
kuin vallesmanni ja inspehtoori rouvineen. Hän liikkuu kahisevassa
leningissään, nauravalla suulla, ja huutaa toisinaan ovelta Joppia
-- "pappaa" -- puheilleen ja kyselee tältä kahdenkesken, suurella
luotolla, mitä milloinkin on tarjottava ja milloin totilaitokset
sopii kuljettaa kyökistä saliin.
Sitä hetkeä odottavatkin herrat innokkaina, heittäen vaanivia
katseita oven puoleen aina kun siitä kuletaan, että milloinka sieltä
alkaisi kuulua se tuttu helinä, joka syntyy, kun tyhjät lasit
tarjottimelle ahdettuina helähtelevät yhteen piian niitä kantaessa
esiin -- --
Se seikka illemmalla vähän ahdistaa Alman rintaa uuden silkkiliivin
alla, kun pelkää Jopin tulevan liiaksi humalaan ja tekevän jonkun
häpeän. Mutta kun hän huomaa joka miehen humaltuvan samalla mitalla
ja näkee, kuinka herrat jo, Joppia olalle taputtaen ja syleillen
kehuvat hänen hyviä toimiaan ja komeita rakennuksiaan, niin
rauhoittuu hän, mieli muuttuu kokonaan ja hän oikein pitää Jopista
taas, kun tämä niin miehevästi puhuu, nauraa ja levittelee käsiään,
herrain keskellä lattialla teiskaten.
Ja kun Joppi käy porstuakamarista hakemassa lisää ainetta, niin Alma
rientää sinne hänen peräänsä puhumaan siitä suuresta ilosta ja siitä
yhteisestä voitosta, minkä he taas tänä iltana saavat. Molempain
ajatukset sattuvat yhteen, kuin samaan naulaan. -- Näkevätpä ne,
että meilläkin eletään, niinkuin muuallakin paremmissa ihmisissä --
vallesmannikin näkee ja inspehtoori -- ja sitten on taas toistain
niin mukava mennä niidenkin luo --
-- Näitkö, kuinka katselivat sitäkin joulukorttia pöydällä sanoi Alma
innostuneena.
-- Kyllä sitä sopii katsella, sillä ei sitä lähetetä joka miehelle.
Pitääkin tilata kuusi kannua yht'aikaa ennenkuin sellaisen saa -- ja
sitten on vielä "herra" siinä kufärtissä -- --
-- Ja hyvä oli, että otit niin paljon, kun siitä jo etukäteen
tuhlasit, junkkari, sanoi Alma, ollen toruvinaan Joppia.
-- Tiedänhän minä aina asiat oikein päin asettaa -- tiedän mitä
tarvitaan. Toimita nyt vettä lisää --
Miesten puhe totipöydässä kääntyy siihen suuntaan, mikä sillä
hetkellä on päivän tärkein keskusteluaine: metsäkauppoihin.
Aika on muutamaan vuoteen muuttunut siksi, että melkein joka kolmas
mies on metsäkauppias ja -- harvaa poikkeusta lukuunottamatta -- joka
mies myö, kellä vaan metsää on. Kun tukkimetsät ovat harvenneet,
on isketty kiinni pienempiin metsiin, ja näyttää siltä, kuin koko
maailma olisi yht'äkkiä saanut sellaisen puu-aineen nälän, että
sitä ori mahdoton tyydyttää. Kaikki se puree pieneksi vaan, mikä
puun nimellistä on. Tuntuu aivan kuin sen hampaita olisi jollain
tavalla alkanut syyhyttää, niin että sillä yhä piti olla jotain kovaa
purtavaa -- niinkuin seimenpurijalla hevosella. Ja maakauppiaat,
rautatien virkamiehet, entiset tukkijunkkarit, ja joukossa monet
talollisetkin -- kaikki tekivät vaan kilvan metsäkauppoja ja jokainen
koetti paisuttaa omaa kukkaroaan niin paljon kuin mahdollista, toinen
paremmalla, toinen huonommalla onnella. Tehtiin halkoja, propsipuita,
puolapuita, hollanninpölkkyjä, ja hilattiin loppuja metsiä senkin
seitsemän nimisinä puuaineina rautatielle, joka nyt oli muuttunut
siksi valtavaksi suoneksi, mitä myöten pienempi puutavara virtasi
merenrantaan. Joku löytyi joukossa sentään, niinkuin esimerkiksi
Joppi-Hinkkalan naapuri, joka möi metsäänsä varovasti, harvennellen
ja perkkaillen vaan, ja pysyi kovakorvaisena keinottelijain
viettelyksille, mutta sellaiset miehet leimattiin kitsaiksi
tyhmyreiksi, jotka mädättävät omaa tavaraansa; ja niitä pilkattiin.
Inspehtoori alkoi puhua siitä, mitenkä halot tänä syksynä ovat
Helsingissä kallistuneet. -- Taitaa tulla siitä, sanoi hän, että ne
eivät läheltä saa, vai mikä lienee, mutta ei minun muistiini ole
siellä niin paljon halkosylestä maksettu, kun jo kaksinkymmenin
markoin maksavat. Kannattaisi jo melkein panna hirsiä haloiksi.
-- No ainakin paremmin kuin että niitä uittopuulaakille myö, sanoi
joku toinen joukosta, sillä ne ovat vieneet tukit melkein ilmaiseen.
-- Varsinkin puoleen hintaan, sanoi vallesmanni, kun eivät myöjät ole
ymmärtäneet edes puitansa lukea, muuta kuin myöneet summassa vaan,
heti ensi tarjoukseen. Mutta silläpä ovatkin nyt sahainomistajat
uittoväyläin suissa miljonääriä ja moni entinen tukkijunkkari tekee
nyt omin päin metsäkauppoja, niin että soi, vaikk'ei ollut penniä
taskussa kun rupesi tukkia mittailemaan.
-- Niinkuin tuo Alanderkin, sanoi asemapäällikkö. Tavallinen
keksimies oli vaan ennen tukinuitossa, ja nyt on rikkaampi kuin
meistä kukaan. Kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenenkä
saisi vielä pettääksensä. Se on tämän syksyn tehnyt halkokauppoja,
saanut metsiä siitä aseman seutuvilta ja pistää kauniita voittoja
taskuunsa. Taitaisi tehdä tuhoja, joll'en minä olisi ruvennut vähän
nostamaan hintoja.
-- Omilla rahoillaanko se Oskari jo tekee metsäkauppoja? kysäsi äkkiä
Joppi, joka kaiken aikaa oli kuunnellut puhetta vallan hämmästyneen
näköisenä.
-- Omillaan tietysti.
-- Ja minä olen ajatellut, että se yhä porilaiselle ostaa --
-- Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle -- jo viime kesänä, kun
huomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.
-- Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut
kuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut
-- hm -- hm, ymähteli Joppi.
-- Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan
täälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja
saanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä
menoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä.
Siksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut
hänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.
-- Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi
vallesmanni. -- Veteleekö se?
-- Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin
puutavaraa.
-- Mutta kuinka sinä ennätät?
-- Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu.
Eikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen
toimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta
ennen. -- Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen
Joppiin.
-- Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en
taida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei
hän siihen lisännyt, että "hakkuutan itse ja panen voitot omaan
taskuuni", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.
-- Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän
näköisenä.
-- Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon
vuoksi, kuin lähempänä rautatietä.
-- Ei niin, tietystikään, mutisi Joppi, vaan ajatteli samassa, että
kyllä minä sinun yskäsi ymmärrän. Ottaisit halvasta hyvin sinäkin,
vaan etpä saakkaan.
Niin olivat herrat totipöydässä nykyisistä metsäkaupoista
keskustelleet, ja Joppi oli kuunnellut tarkkana, äänettömänä melkein.
Hän ei ollut vuosikauteen enään, senjälkeen kuin viimeiset tukit
aina seitsentuumaisiin saakka hänen metsästään oli joelle ajettu,
ajatellut metsäkaupoista mitään, ei juuri sitä eikä tätä; mutta nyt
alkoi uuden aatoksen kipinä hänessä kyteä.
Kamalalta tuntui ajatella, että olisikohan häntäkin tukkikaupoissa
petetty. -- Ei! sitä ei kestä ajatella, ja sen ajatuksen hän sillä
kertaa tukautti heittämällä lasinsa pohjaan ja rientämällä uuden
tekoon. Mutta toinen kylki siitä kipinästä rupesi sen sijaan
hehkumaan yhä kovemmin vaan.
-- Siitä pienestä mestästähän voi nyt itse kiertää rahaa vielä vallan
läämältä -- ei myö kellekään, vaan hakkuuttaa itse. Se puoli ajatusta
pyrki jo hulmahtamaan ilmiliekkiin vielä samana iltana ja sotkemaan
kaikki, muut toimet, mutta vierasten tähden täytyi sentään pakoittaa
sitä pysymään alallaan, muistaa isännän velvollisuudet ja kehoittaa
herroja tekemään yhä uusia laseja.
Mutta aamulla alkoi Joppi kokoilla ajatuksiaan uudelleen taas ja sai
ne sille tolalle, jota myöten ne illalla olivat alkaneet luisua. Vaan
nyt ne sotkeutuivat sekaisin, tuli toista ja toista vuoroin. Hän tuli
tuskalliseksi, levottomaksi. Ei hän puhunut juuri mitään kellekään.
Kulki kartanolla, kävi tallissa ja murahteli siellä kärtyisästi
rengeille jotain, meni tupaan ja joi kaljaa, meni taas takaisin ulos
ja kävi pakaritupaan, murjottaen yhä, ähkien ja pyyhkiellen otsaansa,
työntäen lakkiaan korvalta toiselle.
-- Joko ne viime talviset tukinlatvat tulivat kaikki kokoon? kysyi
hän voudiltaan, tultuaan pakariin.
-- Koossa ne ovat jo kaikki, vastasi vouti, mutta niitä on niin
paljon, ett'ei niitä tänä talvena ehditä kotiin ajamaan, ja siellä
on vielä sitäkin vanhempia, vaikka polttaisi koko kylä. Mutta jos
navettaakin ruvetaan ajamaan --
-- Ei niitä viimeisiä, niitä ehjempiä latvoja ajetakaan kotiin,
jatkoi Joppi omaa ajatustaan, keskeyttäen toisen puheen -- poltetaan
niitä vanhempia itse.
-- Kyllä siellä on niitäkin, niinkuin siltaa.
-- Hyvä että jäi edes latvat, mutisi Joppi ja läksi ulos taas.
Vouti ei oikein ymmärtänyt isännän tuumaa.
-- Jokohan ovat taas riidelleet sen yötisen lystin päälle, ajatteli
hän, kun niin näytti sekaantuneelta.