eivät vaan pitäneet niin suurta melua, että siitä kaupunkilaisten
yörauha häiriytyisi, sillä oman mukavuutensakin vuoksi he eivät
olleet erittäin hanakoita ketään putkaan viemään, ja toisekseen, ei
siellä olisi enään ollut tilaakaan.
Joppi kiirehti askeliaan, ja juuri kun hän lähellä matkansa päämäärää
oli astumassa sen kadun poikki, joka vie torilta linnalle, kuuli hän
ääntä ja meteliä torilta päin, ja tarkemmin kuunneltuaan huomasi hän,
että siinä vietiin Jussia.
Jussi teki kovaa vastarintaa, -- sillä vapaus on ihmiselle rakkain
kaikesta -- mutta ei siinä auttanut. Kulkuvahti juoksi avuksi, ja
Joppi kuuli sanottavan, että "viedään se yksi mies vaikka kantamalla
-- pahennat sinä tällä vaan asiaasi --"
Pieni säälin huokaus kävi Jopin rinnasta, mutta ainoastaan ohimennen
-- sillä samassa hän muisti, kuinka huonosti tämä markkinamatka
olisi voinut päättyä, joll'ei isku olisi sattunut Nikuun. -- Menkööt
omaa menoaan he, hänellä on myös oma tiensä, ajatteli hän, ja jatkoi
kulkuaan oikein mielihyvissään siitä, että oli toisen kustannuksella
oman nahkansa pelastanut.
Hän astui seurahuoneen isoon saliin sisään. Se oli korkea ja kaikuva
kuin kirkko, ja oli siellä vielä -- puoliyön aikaan -- äänekäs
seurakunta hartaassa toimessa.
Siellä istui tukkiherroja, monenlaisia liikemiehiä, kauppamiehiä,
hevosmiehiä, kaupungin virkamiehiä ja lihavia, kaksileukaisia Hämeen
rusthollaria ja mahtavia kartanon omistajia -- hyllyvätä lihaa, jota
ei huoli eikä työ ollut pakoittanut missään määrätyissä rajoissa
pysymään.
Afääreistä puhuttiin ja niitä tehtiin. Keskusteltiin hevoskaupoista
ja metsäkaupoista -- ja juotiin -- pääasiassa vaan juotiin --
Omituista todellakin aineellisuuden kiertokulku tässä maailmassa!
Tuhansia tukkia, monta kaunista hongikkoa kokonaan, siellä nieltiin
kurkuista alas. Ne olivat ennen hiljalleen kulkea kahnustaneeet
kuukausia -- kokonaisia vuosia -- purojamme, jokiamme ja
siintäviä järviemme selkiä myöten maasta pois, toisinaan hyvinkin
vastahakoisesti ahtaissa uomapaikoissa -- ja nyt, saatuaan toisen
olinmuodon konjakissa, viinissä, liköörissä ja korkeakaulaisissa
sampanjapulloissa -- nyt ne menivät solahtaen vaan iloisten
tukkiherrain ja topakoitten maanomistajain mahaan -- eikä siinä oksat
vastaan kärränneet --
Ja myöjät olivat iloisia ja ostajat iloisempia vielä.
Joppi jäi salin ovelle seisomaan, ihmeissään siitä komeudesta, mikä
täällä kohtasi silmää, ja alkoi katseineen kulkea ympäri pöydästä
pöytään, että jos näkisi Oskarin siellä. Hän oli ensi kertaa
markkinamatkoillaan, näin ison liikkeen aikana, sattunut tähän
paikkaan.
-- Voi kumminkin tätä elämää -- tätä iloa! ajatteli hän ja joutui
jonkunlaiseen huumaustilaan seistessään siinä ovella, niin ett'ei
kohta enään muistanutkaan asiaansa. -- Vaahtopäät lasit, kauniit
pullot, häikäisevä valo, korkkien moksahdus -- ja koko ilma, joka
tulvi salista vastaan ovelle, oli niin puoleensa vetävä, että hän
seisoi paikoillaan vaan hehkuvin silmin, katsellen elämää edessään
niinkuin kaunista panoraamaa -- hengittäen syvästi --
Joku mies nousee siellä eräästä pöydästä ja lähtee käymään häntä
kohti -- katsellen häneen -- --
-- Kah, Oskari! Olethan sinä täällä, sanoo Joppi iloisesti, kun
toinen jo on tullut aivan tykö. Minä jo ajattelin, että mihinkä
sinä -- --
-- Täällähän minä olen ollut koko illan -- ja täällä sitä olla
pitää. Tule pois meidän pöytään, siinä on rahamiehiä Keuruulta ja
Orihvedeltä saakka -- hauskoja miehiä kerrassaan -- ja meidän kasööri.
-- Sopiiko sinne tulla?
-- Tottakai, omallaan täällä jokainen ottaa.
Siinä oli pöydässä parhaallaan puhe metsistä.
-- Vetoa minä lyön siitä, etteikö Palomäen kankaasta makseta
viisikymmentä tuhatta, sanoi eräs joukosta, lihava suurimahainen
isäntä, hienoissa verkavaatteissa, lyöden kämmentä pöytään. -- Sitä
on jo kyselty ja tässä taas porilainen kyselee.
-- Enhän tiedä vielä mitään luvata, sanoi se porilainen herra, jolta
Joppikin syksyllä oli rahat saanut, -- mutta jos metsä on niinkuin
sanotte --
-- No isompi se on kuin viime vuotinen lohko.
-- Mutta Ikkola puhuu nyt turhia, sanoi toinen nuorempi, hienomman
näköinen isäntä, -- koska minä koko Suonpään palstasta en saanut kuin
kolmekymmentä viisi --
-- Lyödään veto; minä rohkenen. Viisi pulloa.
-- Sampanjaako?
-- Tietysti -- ja sittepä nähdään kun herrat tulee katsomaan. Juodaan
se paikalla, kyllä minä otan, ja velon sitten Huhdasmäkeä, kun olen
voittanut.
-- Ja minä maksan myös silloin kuin häviinkin, vastasi toinen lujasti.
Tukkiherra nauroi makeasti, sytyttäen sikaria.
-- Onpa hauska nähdä, kumpi herroista voittaa --
Joppi on katsellut miestä ja toista -- totisena kovin -- ja
kuunnellut melkein henkeään pidättäen. -- Voi toisen kerran! --
Puhuukohan ne vaan totta -- mutta löisikö ne pilalla noin isoa
vetoa -- --.
Kyyppäri toi sampanjaa.
-- Tämä Ikkola se on erinomainen tekemään hyviä kauppoja, alkoi
kolmas, pyylevä isäntä puhua, kun oli ensimmäiset lasit kallistettu.
-- Tänne tullessa ennätti Tampereella ostamaan polkuhinnasta oriin,
josta minä olisin maksanut kaksituhatta empimättä.
-- Ihanko totta? kysäsi joku.
-- Totta vallan. Pohjanmaan parhaita juoksijoita, ja toinen petteessä
möi.
-- Sillä minä jään kilpa-ajoihin ja otan ensi palkinnon, sanoi
jäykkänä Ikkola, pyyhäisten leukansa poimuja, joihin oli äsken
suupielestä valahtanut sampanjan vaahtoa --
-- Pitäisipä se nähdä, sanoi tukkiherra innostuneena, minua niin
huvittaa hyvät hevoset.
-- Saapi sitä katsoa, -- täällä se on tallissa -- vaan en minä nyt
viitsi tästä lähteä yösydännä.
Mutta toinen kiusasi itsepäisesti lähtemään ja näyttämään sitä.
-- No kun tahtonet, niin haetetaan se tänne, sanoi Ikkola, jonka
päähän pisti hauska juoni. -- Kyyppäri! huusi hän.
-- Mitä pite olla herr Ikkolall'?
-- Käske niitä renkiä tuomaan minun orittani tänne saliin, tuossa
on vaivastasi, -- ja hän tarjosi takanaan seisovalle kyyppärille
viisimarkkaista olkansa ylitse.
Mies sai suuret silmät ja suu lensi auki.
-- Herrijess! Ei se passaa, herr Ikkola.
-- Mutta sen pitää passata. Minä tahdon tarjota pullon sampanjaa
sillekin, markkinain maistimiksi.
Joppi on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. -- Ne on miehiä,
oih, oih! -- ja hänen tekisi jo mieli työntää kyyppäri hakemaan sitä
oritta ja mennä itse auttamaan.
-- Mutt' jos herr Ikkola tahto, niin me viädä sille stalliin --
sotkee kyyppäri.
Mutta Ikkola on nyt kerran saanut päähänsä, että hän näyttää oriinsa
mahtavasti, koska sitä nähdä tahdotaan, eikä anna perään, ennenkuin
saadaan ravintolan isännältä itseltään lupa tuoda hevonen eteiseen
saakka, mutta ei etemmäksi, maksosta eikä mistään.
Ori tuotiin eteiseen ja koko sali pakkautui katsomaan, kuinka sen
suuhun miesvoimalla kaadettiin sampanjaa. -- Yleinen riemu, raikuva
nauru ja kättentaputus seurasi tätä näytelmää, ja Ikkola käydä väänsi
tyytyväisenä, kädet housuintaskussa, pöytään takaisin.
Tämän välinäytöksen päätyttyä veti Joppi Oskarin syrjään.
-- Anna hyvä veli vielä parisataa, jos tässä hyvinkin tarvitsisi.
-- Joo, se ei tule kysymykseen, mutta tehdään sentään pieni paperi,
sanoi Oskari, ja kääntyen salin ovelle, huusi hän: "Pylkkänen,
tuleppa tänne."
-- Tuossahan on paperia tiskillä -- tämä Hinkkala ottaa minulta kaksi
sataa -- jaa, pannaan se entinen yhteen -- neljäsataa markkaa, jotka
minä saan nostaa puulaakilta, hänelle tulevista metsärahoista. Pistä
sinä paperi.
-- Pannaanko korkoa?
-- Ei panna, tutulta mieheltä.
Juoma-ainetta tilattiin nyt joka pöytään vielä hyvät satsit, kun
tiettiin, ettei pitemmälle enään anneta näin myöhällä.
Ja kun Joppi näki, kuinka huolettomasti siinä tiliä tehtäessä
heiteltiin isoja setelirahoja pöytään, huomasi hän häpeäkseen
olevansa vielä aivan jälellä oikeista miehistä. -- Mutta kyllä hänkin
vielä -- tulevilla markkinoilla. -- Mikä pakko hänen on nahjustella
ja lainailla pikkusummia -- hän ottaa ja myö koko takapalstan --
päästä päähän, isot puut kaikki, mitä vaan puulaakille kelpaa -- jää
hänelle sittenkin vielä yli oman tarpeen.
Kolme päivää he olivat Oskarin kanssa markkinoilla. Joppi vaihtoi ja
möi hevosta ja osti välillä, kunnes lopulta oli saanut mielestänsä
tarpeeksi hyvän ja virheettömän.
Kolmantena päivänä oli poliisi käynyt hakemassa häntä raastupaan,
todistamaan Myllymäen puukotusjutussa.
Lääkärin todistuksen mukaan ei Nikun haava ollut vaarallinen, sillä
puukko oli tunkeutunut pitkin pintaa. Mutta yhtäkaikki tuomittiin
Jussi vuodeksi kuritushuoneesen ja viinansakkoon, jonka hän ensin sai
suorittaa vesikopissa.
8.
On kulunut joitakuita vuosia siitä, kun Hinkkalan Joppi möi
ensimmäisen metsälohkonsa ja tuli huomaamaan, miten helpolla siitä
sai rahaa.
Sen jälestä on hän myönyt koko metsänsä, niin että tukkipuita ei
ole enään ollenkaan, eikä juuri hirsiäkään. Rahaa siitä on lähtenyt
koko joukon toistakymmentä tuhatta, mutta melkein samaa mukaa se on
kulunut kuin on tullutkin, eikä säästöä ole summiakaan enään.
Maat eivät ole entisestään parantuneet, pikemmin päinvastoin, sillä
lantaa on tehty laiskasti ja isäntä-vainaan ajoilta peltoihin
jäänyt voima on imetty loppuun. Mutta sen sijaan on talon ulkoasu,
rakennukset, muuttuneet ja komistuneet niin, että sitä tuskin
entiseksi tuntee. Ainoastaan muorin eläketupa pihan laidassa -- muori
elää vielä -- on ennallaan sammaltuneessa painokatossaan. Ja sitäkin
on Joppi jo usein hankkinut muuttamaan sivummalle, kun se hänen
mielestään rumentaa talon uljaan ulkonäön, vaan siihen se sentään
vielä on jäänyt paikoilleen seisomaan. Kattoa on muorin omalla
kustannuksellaan pitänyt jonkun kerran korjata, kun se on alkanut
vuotaa. Joppi ei ole tehnyt sitä, on vaan sanonut muorille, että kuka
sitä vanhaa rämää viitsii paikkailla, kun se kumminkin on kerran
siitä kokonaan muutettava pois.
Ja muutenkin oli Joppi joskus harmissaan ilmaissut
vastenmielisyytensä koko eläkkeenkin maksusta -- kun on talossa
itsessäänkin menoa niin paljon -- ja lausuillut, ett'ei kenenkään
hullun pidä ottaa taloa, jossa on eläke, joka saattaa hyvässä
lykyssä elää kauvemmin aikaa kuin itse talon pitäjä. -- Niin hän oli
monen kuullen puhunut ja senvuoksi muorin mökki oli tainnut siihen
paikoilleen jäädäkin. Jos muori itse olisi sen siitä siirtänyt pois,
olisi Joppi tainnut olla vallan hyvillään.
Mutta asuinrakennuksen oli hän pannut herraskuntoon.
Vanhan salin päähän oli jatkettu kaksi kamaria, ja niiden alle,
kivijalkaan, tehty maitokamari. Koko rakennus oli päältä vuorattu
ja maalattu ja pantu asfalttikattoon, sillä Joppi oli sanonut sen
edullisemmaksi kuin pärekaton, nykyään kun puista maksettiin niin
hyvästi.
Ikkunat oli isonnettu, ja laitettu uusi komea eteinen, jossa seinät
olivat yhtenä lasina. Sisäpuolella oli kaikki seinät tapiseerattu,
katot ja lattiat maalattu, tehty kaakeliuunit ja hankittu kaupungista
komeat huonekalut, muhkeat ikkunan verhot ja lattiamatot, sekä
salin peräseinälle, kamarinovien väliin, iso peili, josta näki koko
kuvansa, kun astui sisään.
Sanalla sanoen, koko talo on muuttunut oikeaksi herrastaloksi, joka
ensimmäiseksi pistää silmään kylään tullessa, sillä toiset talot
ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, yhtä harmaina. Ja Joppi niitä
aina pilkkaileekin ja sanoo olevansa ainoa mies Metsäkylässä, joka
osaa ihmisittäin elää, niinkuin muualla maailmassa, vaan että toiset
siellä kylässä vielä elävät vanhassa tyhmyydessään, sirkkain kanssa.
Eikä ole hän viitsinyt naapuriensa kanssa seurustellakaan enään,
mokomien tyhmien kollojen.
Toisen Hinkkalan kanssa on sattunut suoraa riitaakin. Se ukko on
Jopin mielestä aina niin turhan tarkka ja saivarteleva, riitelee
yhtenään raja-aidoista, yhteisistä viemäriojista ja sen semmoisista,
ett'ei ehdi kuin niitä korjailemaan ja kaivamaan. Ja poikansa opettaa
samallaisiksi -- purisivat pennin halki, jos hampaat pystyisi. --
Häviisivät edes siitä talostaan! Ja eiköhän kohta pudonnekin katto
sisään, niin jääväthän loukkuun. Vaan ei ne juuttaat taida hävitä,
sillä on niillä rahoja, vähän ainakin, vaikka eivät ymmärrä niitä
käyttää. Missä homehtunevat kirstujen pohjilla. Paljoko mahtoivat
viime vuonna saada, kun jonkuisen puun möivät -- kappaleluvulla. --
Ei niitä paljoa tainnut rätkähtää, kosk'eivät ole kehdanneet edes
kellekään sanoa -- --
Sillä tavalla mietti Joppi naapurin väestä -- ja hän suoraan halveksi
sellaisia nahjustajia.
Itse on Joppi näiden muutamain vuosien kuluessa myös muuttunut
paljon. Hän oli jo nuorena lihavanläntä ja punaverinen, mutta nyt
hän on lihonut vielä enemmän, niin että tuskin kävellä jaksaa.
Kasvot ovat turponeet ja kohistuneet, niin ett'ei ajoittaisin juuri
silmiä näy, ja saaneet tummanpunaisen värin, varsinkin nenän seutu.
Ääni on tullut entistään käheämmäksi, niin että puhe käy raskaasti,
ja yhtenään ryittää. Joppi sanoo sen rykimisen nousevan vatsasta,
kun hänelläkin on vatsakatarri -- joka tauti useammin näyttää
seuraavan herrasmiehiä -- ja jo oli hän eräänä kesänä hankkinut
kylpymatkallekin, vaan se jäi muiden hommain tähden sikseen. Kaikkeen
tähän tulee vielä lisäksi se muutos, että Joppi on nainut mies, ja on
ollut jo neljättä vuotta.
Hän oli kaupunkimatkoillaan poikkeillut niin usein Sillanpäähän, että
siitä lopulta oli syntynyt naimiskaupat Alman kanssa. Ja mahtavan
emännän hän oli saanutkin, sillä Alma oli tottunut herrastamaan ja
rahoilla elämään hänkin, sitten kun oli tullut täysi-ikäiseksi ja
saanut perintörahansa, viisituhatta, holhojaltaan omaan huostaansa.
Tultuaan Hinkkalaan, oli hän heti näyttänyt kyläläisille, mistä hän
käy. Sillä vaikka Joppi jo ennen häitä oli tehnyt suuria korjauksia
talossa, vaati emäntä heti niitä vielä parantamaan. Oli pitänyt
paljon purkaa entistä ja rakentaa uutta sijaan emännän ma'un mukaan,
sillä hän oli sanonut, että "miks'ei meillä niinkuin muillakin
paremmilla ihmisillä, ei tämä tällaisena meille kelpaa".
Sitä isoisuutta oli jotkut vanhat, yksinkertaisemmat ihmiset
nauraneet ja tuumineet Jopin naimisesta, että "vakka kantensa
valitsee, vakan kansi kantimensa", mutta kun nuoren pariskunnan
korville sattui sellaiset takapuheet, olivat he yhdestä suusta
sanoneet, että se lähtee kateudesta sellainen puhe, sillä heidän
kannattaa elää ihmisiksi. Ja kannattihan heidän, sitä ei kukaan
kieltänyt, sillä rahaa oli lähtenyt metsästä, minkä vaan kääntää ehti.
Ja siltä se näytti, että heidän oli kannattanut panna rahaa moneen
muuhunkin paikkaan, ei vaan rakennuksiin ja komeihin huonekaluihin,
sillä palkollisia oli lisätty, hevosia ja karjaa oli lisätty -- ja
niille kannatti ostaa rehua, kun oma ei milloinkaan riittänyt. Joppi,
kun ei "ennättänyt, eikä terveytensä vuoksi oikein jaksanutkaan" --
kuten hän sanoi -- talonsa töitä johtaa, oli ottanut voudin, jolle
piti maksaa hyvä palkka. "Pehtuoriksi" sitä Joppi itse aina kutsui,
niinkuin kartanopaikoissakin oli kuullut, vaan ei se nimi päässyt
yleisempään käytäntöön. Se oli muuten miehekseen nuori, iloinen
velikulta, joka ei suinkaan antanut Jopin itseään nenästä johtaa.
Hän kyyditteli Joppia tämän juomamatkoilla ja pelasivat he usein
yhdessä Jopin humalassa ollessa korttia -- jota vanhaa tapaansa
Joppi ei ollut suinkaan unohtanut. Silloin saivat rengit tehdä töitä
parhaan tahtonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja kun sattui käymään
huonosti, syytti "pehtuori" jumalan ilmoja, huonoa siementä, ja mitä
milloinkin. Ja Joppi tuumasi, että "minkä sille voi, hyvä vaan,
ett'ei kohdannut köyhää".
Paitse tavallista talossa tarvittavaa hevoslukua, ruokki Joppi
kesän talven tallissa kahta juoksijaa, joilla oli monet kerrat
koettanut kilpa-ajoissakin palkintoa saada, kumminkaan onnistumatta
vielä. -- Mutta onnistuu se kerran, oli hän väittänyt, kun oli
juoksijatammastaan saanut varsan, jota jo koulattiin. Ja ottaa
hän vielä kruunun palkinnon. Hän ei hellitä, ennenkuin näyttää
palkintoherroille, kuinka ajetaan, ja naurakoot sitten vielä,
niinkuin nauroivat silloin, kun hän tapaturmassa ajoi radalla kumoon.
-- Ja varsa oli ankara menemään. Se oli jo nähty Sääksijärvellä,
kirkonkylän alla, mihin pitäjään hevosmiehet olivat teettäneet radan,
ja missä sitä oli käyty voudin kanssa opettamassa. Sitä oli jäällä
ja keskievarin pihalla jo monet kerrat ylistetty, sen onneksi oli
kievarin kamarissa monta yökautta juoda humuutettu, ja pantu sen
nimeksi "Punssi".
Lehmien luku oli navetassa emännän tultua lisätty kymmenestä
viiteentoista, sillä emäntä oli paikalla taloon tultuaan kysynyt
montako on lehmää, ja kun oli vastattu, että kymmenen on, oli hän
tahtonut tietoa montako naapurissa on. Ja kun oli kuullut siellä
olevan saman määrän, oli hän sanonut, niskaansa heittäen, että "se
ei sovi, meillä pitää olla viisitoista, koska tuollaisessakin talon
rähjässä on kymmenen". Ja niin oli hankittu viisi lehmää lisää. Se
luku pysyi sitten muuttumatta, kun ei oltu lisätty naapurissakaan.
Nälkää se karjajoukko kyllä usein näki, mutta upealta kuului
sellainen kellojen solina keväällä, laitumelle ajettaissa, kun
melkein jokainen oli kellokas -- niinkuin paikoin muuallakin on
tapana -- ja ainahan ne jaksoivat sen verran astuskella, että kello
kalahteli. Myytävää siitä ei lähtenyt särpimen puolta, mutta tuli
omiksi tarpeiksi sentään -- paitse talvella joskus, jolloin piti
ostaa voita. Ja jos olisi jotain ylijäämää tullutkin, niin myömättä
se olisi jäänyt, sillä Alma oli nauranut naapurinkin emäntää, että
tämä viitsi käydä kaupalla muutamaa voinaulaa. "Sen vertaisista
lehmistään viitsivät myödä särvintä ja näkevät itse nälkää", oli
hän sanonut. Ja vaikka ei maitoa talossa summiakaan ollut, oli Alma
sentään tahtonut laittamaan erityisen maitokamarin.
Kun Riuttan maisteri oli rakennuttanut asuinpytingin alle korkeaan
kivijalkaan meijerihuoneen, oli Hinkkalassakin tehty samalla
tavalla, ja kun ne uudet kamarit rakennuksen päässä olivat joutuneet
varsin vieruun paikkaan, tehtiin niiden alle kivijalkaan huone,
pantiin siihen ovi päädystä, ja ikkuna, varustettiin se hyllyillä
ja kutsuttiin sitten aina sitä meijeriksi. Maitoa ei siellä juuri
käytetty, mutta Joppi ei voinut sitä kyllin kiittää oluen ja muiden
juomatavarain säilytyspaikkana. Ja monta helteistä kesäpäivää oli hän
siellä istunut jonkun ystävänsä, tahi "pehtuorinsa" kanssa tupakoiden
ja juoden olutta, vaikka nykyajan meijerien ankarat puhtauden säännöt
eivät oikein taitaisi sellaista menettelyä hyväksyä.
Sen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi
riita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät,
jatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään
kylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa.
Joppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.
Siitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman
avaimen -- ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut
uusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne
meijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden
lukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään
ja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.
Tämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut
ensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa
päävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti
toisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin
kyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi
sota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen,
sillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet
kovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet
olemaan eriäviä.
Ja oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he
luonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä
siitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin
oli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että "kun
sinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään". Se oli
jonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti
riitaa, kun kerran oli alkuun päästy.
Siihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta
yhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset
aseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon.
Ja kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan
kylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella
hevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee -- ja tärväämään
rahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että "kun sinä kerran, niin
miks'en minäkin" -- niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.
Oli kielitty Almalle, että siellä jossain mökissä vanhempainsa kanssa
asui Iita niminen tyttö, joka Jopin nuorena miehenä ollessa oli
ollut Hinkkalassa piikana, ja josta aikoinaan oli käynyt sellainen
huhu, että Joppi oli aikonut hänet naida. -- Taisi olla tuulesta
temmattu se naimajuttu, mutta se oli varma asia, että yksinään ei
Iita ollut Hinkkalasta lähtenyt, kun Joppi hänet kesken vuotta oli
ajanut talostaan pois, ja kun hänen häpeänalaisena oli sitten pitänyt
turvautua köyhäin vanhempainsa luokse asumaan, oli hän kohta sen
jälkeen saanut pojan ja nauttinut vaivaishoidon apua. Kunnanesimies
oli kyllä patistanut Iitaa käymään Hinkkalan Jopin kimppuun, mutta se
oli jäänyt tekemättä, kun ei ollut todistajia, ja kun tyttö kerran
maantiellä oli yhdyttänyt Jopin, ja pyytänyt pojalleen jotain elannon
apua, oli Joppi ollut potkaista hänet ojaan.
Tästä Iitan jutusta oli emäntä saanut sellaisen valttiässän, joka
aina sopi lyödä pöytään riidassa Jopin kanssa, ja oli hän sitä yhä
kulumattomana käyttänyt jo kolme vuotta, sillä neljäs syksy on jo
käsissä heidän naimisestaan.
* * * * *
On sateinen syyskuun päivä. Joppi on tullut kyliltä kotiin emännän
mielestä taas liiaksi humalassa ja hukannut rahaa, jota häneltä
usein "hukkui". Siitä on emäntä ruvennut löylyyttämään häntä vanhaan
nuottiin. Joppi taas on suuttunut siitä, että Alma muka piti
tarpeettoman kauvan neulojanaista töissään, tärväten hänen kanssaan
niin paljon kahvia, ett'ei ennättänyt kuin tuomaan leiviskän toisensa
perään. Molemmin puolin väitellään ensin, sitten kiivastutaan yhä
enemmän, syydetään haukkumasanoja toistensa silmille, ja lopulta
potkaisee Alma oven auki ja huutaa Jopille:
-- Mene ulos, sika -- mene sinne huorasi tykö, sieltä kai sitä nytkin
tulit kotiin tappelemaan. Teetä sille leninkiä -- teetä silkistä --
kyllä minä tulen omillani toimeen ja teen omani kanssa mitä tahdon.
-- Ett'ei jo leukasikin väsy tuota samaa asiaa tuhansiin kertoihin
jankuttamasta, sinä hassu vaivainen, sanoo vastaan Joppi. -- Enkö ole
sinulle sanonut, ett'ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään naisen
kanssa -- ja nielköön tulimmaisin helvetti koko hamesakin --
-- Etkä sinä väsy minulle valehtelemasta. Ulos, roikko!
-- Ne ne valehtelevat, jotka niitä kielii --
-- Ei säälliset ihmiset valehtele.
-- Valehtelevatpa, jumal'avita, tiuskaa Joppi, käy tuolin
selkälautaan kiinni, ja paiskaa lattiaan niin että jalka kätkee
tuolista.
-- Herra jumala, sitä hullua, kirkaisee Alma. -- Tule Fiina sieltä
kamarista joutuin hätiin, se särkee kaikki minun kauniit mööpelini,
jotka itse olen ostanut.
-- Nimitäpä yksikin säällinen ihminen, joka sen on sanonut, että
minulla on leipäsusia, nimitä kerrankin yksi, hihkuu Joppi.
-- Kyllä sinä pahat tekosi itsekin tiedät --
-- No kun tiedän niin tiedän, se on hyvä se, sanoo Joppi ja rientää
niin tulisesti kaapin luo, ettei Alma ehdi edes kaappaamaan avainta
hänen kädestään, ja tempaa sieltä kaapin laatikosta tukon rahaa
taskuunsa, viimeistä metsärahaa.
-- Hevonen puihin, pehtoori, karjasee hän porstuassa.