rohjennut tehdä koiruutta hänelle, sillä ilman sitä hän ei olisi
kaatunut. Hän tuskin sai puhetta. Ääni tuli aluksi niin ahtaasti,
että se ainoastaan pihisi ja vinkui ja vaan toisinaan kovempaa
kiljahti. Kun kaikki vakuuttivat, ett'ei kukaan ollut mitään
koiranjuonta tehnyt, eikä olisi tahtonutkaan tehdä talon isännälle,
joka oli ollut niin hyvä, että oli tullut heitä huvittamaan,
julmistui Joppi kahta kauheammasti. Hän tempasi pesäha'an uunin
nurkasta ja rupesi komentamaan joka sorkkaa tuvasta ulos.
-- Älä hyvä veli tyhjästä noin vimmastu, koetteli Oskari lepytellä
häntä.
-- Tahdotko toisen läven päähäsi sinäkin, tukkijunkkari, kiljui Joppi
heiluttaen pesähakaa.
Joukko katsoi parhaaksi poistua, vaikka tosin nurpeana.
Porilaiset tukkimiehet ainoastaan tekivät vastuksen, ollen enin
humalassa ja tottuneempia tällaisiin yhteentörmäyksiin.
Jo heitti Joppi turkin päältään keskelle lattiata, ja julma tappelu
olisi tainnut alkaa, mutta Oskari sai miehensä peräytymään pois,
kuiskaten heille jotain korvaan.
Kauppias oli syljeskellen ja "fyskam'ia" popotellen (tuli aina
ruotsia, kun hän jotain puhui tai laski itsekseen) lähtenyt tuvasta
kamariin, hakien Jussia valjastamaan hevosta. Hän muisti Jussin
olleen kamarissa, mutta se ei ollutkaan siellä. -- Varmaan hän muisti
väärin. -- Yhdentekevä, ajatteli hän, tottapa täältä jonkun saa
kyytiin, kun nyt ensin tarpeeksensa tappelevat.
Hän istui pöydän ääreen, ja kun siinä totiverstaat olivat
paikoillaan, meni hänen kätensä aivan kuin itsestään lasiin ja
hän pisti yksinään "palan päälle", hymyillen tyytyväisenä hyvästä
turkkikaupastaan.
* * * * *
Siinä kiireisessä tanssiin lähdössä ei kukaan ollut laisinkaan
huomannut, että Jussi jäi yksin kamariin, vaikka hän istui entisellä
paikallaan ovinurkassa. Jäätyään yksin, kavahti hän seisaalleen ja
kurkisti oven rakosesta eteiseen. Vaan havaittuaan, että jok'ikinen
sieltä oli pakkautunut Jopin perässä tupaan, veti hän hiljaa oven
kiinni. Koko hänen entinen huijauksensa Jopin kanssa liiti muutamassa
silmänräpäyksessä läpi hänen ajunsa. -- Juuri Jopin tähden hänen
palkkansa on mennyt ja yhdessä se on pelattu ja juotu. -- Nyt se
pitää hyvänään kaikki, minkä hän on hävinnyt, eikä anna kuin yhden
markan -- ja tekee vielä itse kupin valmiiksi hänelle, työntäen
kouraan kuin koiralle. -- Päätös oli Jussilla paikalla kypsä. --
Kärsiköön Joppi vahingon, on sillä rahaa, eikä se niiden määrää
muista, kun pitkin permantoa heittelee. --
Hän kuulosti vielä hetkisen ovella -- ja hypähti sitten varpaillaan
kaapin luo, pöydän vieressä. Siinä se oli Jopin avoin lompakko ja
sieltä näkyi punaisia rahan kulmia. Jussin alkoi kädet vavista ja
sydän löi, niin että kuului omissa korvissa. Hän katsahti pöydälle,
otti konjakkipullon ja kaatoi tyhjään lasiin. Kädet vapisivat, hän
kaatoi sivu, pöydälle, mutta sai sentään otetuksi hyvän kulauksen --
ja hän tempasi lompakon käteensä. Hätäilevällä kiireellä hän selaili
rahoja, mutta siinä ei ollut kuin pelkkiä satamarkkasia. -- Jos se
huomaa kumminkin, kun ottaa niin paljon -- mutta kun pienempää ei
ole. --
Hän puristi yhden setelin kouraansa ja heitti lompakon paikoilleen.
-- Pitää maistaa vielä. -- Hän tavoitti uudestaan pulloa käteensä,
mutta sattui katsomaan peittämättömään akkunaan. Lasista, pimeätä
syysyötä vastaan, heijastui valkean valossa hänen oma kuvansa. Hän
säpsähti kauheasti ja pullo jäi kajoamatta.
-- Olikohan siellä vaan kukaan ikkunan takana --
Hän hiipi ulos ja tuli kenenkään huomaamatta pihalle.
Tultua valosta äkkiä ulos, tuntui pimeys vielä mustemmalta, se oli
kun seinä edessä. Ei voinut kättänsä eroittaa. Hapuroiden tuli Jussi
portaan pieleen ja seisoi siinä.
-- Ei hän oikein tiennyt mitä tehdä tai mihin mennä. -- Pistäisiköhän
rahan taskuunsa ja menisi rohkeasti tupaan tanssimaan. -- Hän pisti
jo kätensä taskuunsa, pitäen kumminkin yhä seteliä kourassaan. -- Ei,
se ei sovi, sillä jos Joppi huomaa, että raha on vailla, niin hänet
paikalla syynätään.
-- Mutta jos hän yhtäkaikki vie sen takaisin, ennenkuin ketään tulee
tuvasta ulos -- heittää vaikka ovesta lattialle -- niin luulee Joppi
sen itseltänsä siihen vaan pudonneen. -- Pitäköön omansa --
Hän hiipi portaille takaisin, mutta samassa alkoi tuvasta kuulua
meteliä, ja miehiä tuli ulos.
Jussi loikahti takaisin pihalle ja alkoi pimeässä juosta kujan suuta
kohti, mutta lankesi porttiin ja loukkasi polvensa. Hän nousi ylös
ja aikoi mennä eteenpäin, pidellen polveansa, vaan samassa huomasi
hän edessään jonkun mustan esineen, sillä silmä otti jo vähän
eroittaakseen esineitä toisistaan. Ja hän seisattui. -- Siinä seisoo
joku -- kukahan se on -- -- Ei se ollut kuin vanha tuulen murtaman
koivun pökkä aitovieressä, ja Jussi oli sen kyllä nähnyt joka päivä,
mutta nyt se näytti ihan ihmiseltä. -- Nyt ne tulevat sieltä jo tänne
päin tanssijat -- kuuluu selvään puhe ja astuntaa pihalla -- --
Jussi heittäytyi aidan yli pellon puolelle ja kulki vähän matkaa
piennarta alas noroon päin. Sitten kyykistyi hän poikkiaidan viereen
ja alkoi kuunnella. Hän varoi, ett'ei häntä nähtäisi, sillä häneen
tuli äkkiä se kumma luulo, että hänet voitaisiin nähdä -- vaikka oli
pilkko pimeä.
Jo kuului puhe aivan selvästi ja joukkoa tuli kujaan.
-- Sika koko Joppi, kuului joku sanovan, -- aivan syyttömästi syyttää!
Enempää hän ei kuullut, sillä kiroileminen ja laulun kulotus sotki
puheen, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan.
-- Siinä se oli nyt! Joppi on heti huomannut ja alkanut syyttää
tanssiväkeä.
Hän juoksi alemmas aitoviertä noroon, vaikka polvea koski pahasti.
Ojanko norossa oli jäänriitteessä, mutta keskeltä se petti ja
hän kastui vyötäisiään myöten. Huuh, kun tuli kylmä. -- Hän tuli
heinäladolle ojangon takana, kiskoi irti muutamia ovilautoja ja meni
heiniin. Mutta oltuaan jonkun aikaa heinissä, tunsi hän, että housut
ja saappaat alkoivat jäätyä. Ja le'uat löivät yhteen, että hampaat
kalisi.
-- Tämä on sietämätöntä, ajatteli Jussi. -- Tuli mitä tuli, mutta
ei tätäkään kestä -- lämpimään pitää päästä. -- Ja raha on pantava
piiloon -- syynätkööt sitten -- hän kieltää, eikä kukaan nähnyt --
joll'ei siellä ikkunan takana ollut joku --
Hän pani tarkasti muistiinsa hirren, jonka halkeamaan kätki setelin,
ja läksi varotellen taloon takaisin.
Kaikkialla oli hiljaista. Tupa oli jo pimeä. Jussi kiersi rakennuksen
ympäri. Jopin kamarissa oli tuli, mutta akkuna oli sisäpuolelta
peitetty. Hän kuuli sieltä äänekästä puhetta ja näki jotain liikkuvia
varjoja ikkunaverhon lävitse, mutta puheesta hän ei voinut saada
selvää.
-- Pakarissa olisi lämmin, ajatteli hän, -- mutta siellä varmaan
makaa se Vihtori -- eräs vanha ukko, joka oli kisaviikon ollut
päiväläisenä -- ja se herää ja alkaa kysellä jotain.
Hän yritti mennä saunaan, mutta saunan ovi oli sisäpuolelta säpissä.
Täytyi mennä pakariin.
-- Häh! kuka se? -- kysäsi unen höperössä ukko, joka siellä makasi,
niinkuin Jussi oli arvannut.
-- Minä olen, vastasi Jussi. Läksin tästä illalla pimein päin metsän
poikki Kulmalaan ja putosin ojaan -- täytyi palatakseni. Huh huh!
-- Kuka käskee pimeässä oikopolkuja koluamaan, murahti ukko ja veti
peitettä ylemmäksi.
Mutta Jussi riisui tulta ottamatta saappaat ja housut jalastaan,
heitti ne uunin päälle ja kiipesi itse perässä.
Hän valvoi koko loppupuolen yötä ja vasta aamulla, kun ukko talliin
lähtiessään oli puhunut, kuinka isäntä illalla suuttui tanssijoille,
rauhoittui hän niin paljon, että nukkui, ja makasi puoleen päivään.
Vaikea hänen kumminkin herättyään oli olla, ja kun joku katsoi häneen
tai kysäsi jotain, pampahti rinnassa heti ankarasti ja hengitys kävi
ahtaaksi. Eikä hän oikein ennalleen tahtonut rauhoittua, vaikka hän
kaikkien, yksin Jopinkin, toimista ja puheista kyllä varmaan huomasi,
ett'ei koko asiasta tietty mitään. Ja turha hänen pelkonsa oli
ollutkin, sillä Joppi ei ihan tarkoin muistanut alkujaankaan, kotiin
tullessaan, rahojensa määrää, eikä tullut epäilleeksikään, että
kukaan olisi voinut hänen lompakossaan käydä. Ja kun sitten vielä
yöllä oli humalapäissä seteleitä moneen kertaan vaihdettu, pienitty
ja pehmitetty, ei ollut kummaa, jos Joppi aamulla oli vieläkin
tietämättömämpi, millä lailla mikin seteli oli kapertunut.
Jussi läksi illan suussa Hinkkalasta, vaatevähät pieneen myttyyn
käärittyinä kainalossa, ja lupasi ottaa passin vallesmannilta ja
lähteä ulkopitäjiin töihin.
6.
Heti kun maa oli siksi jäätynyt, että rapakot ja korven onkalot
miestä hyvin kannattivat, alkoi kirvesten pauke, huikkina ja
kaatuvien puiden ryske kuulua Hinkkalan metsästä Teurossa.
Kirvesmiehiä oli, niinkuin tavallisesti puulaakin metsiin,
kokoontunut läheltä ja kaukaa. Siinä oli kieleviä savolaisia,
suurisuisia pohjalaisia, ja hämäläistä joukossa, oman paikan miestä,
kaikki vankkoja, kokeneita, monivuotisia tukin kaatajia, tai kesäisiä
uittomiehiä, joista useimman oli talvi tavannut kesätamineissa -- ei
rahan puutteesta, sillä sitä liikkui runsaasti -- vaan sen vuoksi,
että kesällä ei ruumis ollut suuria verhoja kaivannut -- ja talvella
se pakoitettiin kärsimään siinä toivossa, että se taas kevään tullen
ja palkan ylentyessä saa sitä enemmän viinaa.
Hinkkalaan oli suuri osa heistä ottanut asuntonsa, niin että talo oli
muodostunut oikeaksi kasarmiksi. Rivoja puheita, laulun renkutusta ja
kortinlyöntiä kesti talon tuvassa melkein läpi yöt. Olutta hilattiin
kirkolta "resukaupalla", ja usein kävi niin, että joku pullo lyötiin
toisen miehen kalloon rikki, tahi kaapattiin halko nurkasta, tahi
näytettiin, miten pohjalainen teräs välkähtää takkavalkean valossa --
ja aina makasi joukosta joku potilaana, parannellen vammojansa.
Talon rengeille se oli erittäin hauskaa ajanvietettä, eivätkä he
siihen väsyneet, vaan istuivat tuvassa koko pitkät talviset puhteet
korvat hörössä, kohennellen puita leveäsuisessa takassa; ja tuskin
malttoivat he hevosia hoitaa. Ja päivät heiltä kului siihen,
että toivat silloin tällöin havukuorman tukinlatvoista kotiin,
ja nölkkivät sitä pieneksi navetan katoksessa, kun piiat olivat
valitelleet navettaa niin märjäksi, ett'ei käymään päässyt, tai
pienivät he polttopuita kuivasista ja tuoreista koivuista pakahtuvan
edessä, että riittäisi loimuavaa takkavalkeata tukkimiehille
iltakaudeksi, sillä polttopuu oli Hinkkalassa kokonaan joutunut
kirveen nenään sittenkun vanha isäntä oli kuollut.
Tukki-Oskari oli lupauksensa mukaan ottanut pääkorttierinsa Jopin
luokse, ja sieltä hän kävi vuoroin kaikissa puulaakin metsissä
sillä paikkakunnalla, mittaamassa ja lukemassa katkotuita
tukkia, muistikirja ja keltainen mittapuikko aina varmasti takin
rintataskussa. Ja hänellä oli uuraana seurakumppanina Joppi, joka nyt
vietti oikeita huolettomia herrasmiehen päiviä, kyyditellen orillansa
Oskaria metsiin.
Melkein säännöllisesti oli heillä pyssyt ja koira ja evästä mukana,
sillä kun oli muutoinkin mentävä joka päivä metsään, sopi niin
mainion hyvästi tavoittaa saalista siinä samassa. Vaan syksyistä
koiraa ei Jopilla enään ollut eikä samaa pyssyäkään, sillä hän oli
niitä pelaillut, myönyt ja vaihettanut, ja taas välillä ostanut
uusia, kun ei tahtonut milloinkaan saada oikein mieleisiään, hyviä.
Niissä sattui aina olemaan joku vika, joku sellainen vajavuus, jota
ei heti saadessaan ollut huomannut, vaan jonka sitte metsällä vasta
huomasi, etupäässä siitä, ett'ei saanut tarpeeksi saalista.
Jotkut irvileuvat olivat sanoneet syyn olleen Jopissa itsessään,
mutta sen otti Joppi pahaksi loukkaukseksi. Suuttuipa hän
jahtivoutiinkin niin, että heistä tuli pitkäksi ajaksi vihamiehet,
kun tämä leikillään oli luvannut sakoittaa Jopin eläinrääkkäyksestä,
väittäen ettei koko kulmakunnalla kohta ollut terveraajaista otusta,
sittenkun Jopista oli tullut jahtimies. Kaikki muka saivat häneltä
siipeensä eroituksetta. Mutta siitä Joppi oli suuttunut, sydäntynyt
ja vannonut tänä talvena Oskarin kanssa vielä ampuvansa ilveksiä,
ja näyttävänsä tuollaisille mokomille, kateille "häntäherroille" --
niinkuin hän sanoi -- kuinka jahtia käydään.
Ja kun satoi lumen maahan, niin oleili hän metsässä vielä entistään
ahkerammin, melkein aina Teurossa. Sillä jos siellä oli muutenkin
niin miehekästä kävellä isäntänä Oskarin rinnalla ja katsella
kuinka omaa metsää kaadettiin, niin piti siellä nyt lumen tultua
vielä erittäin vaania ilveksen jälkiä. Ja kymmenen markkaa oli
Joppi luvannut heti sille hakkuumiehistä, joka hänelle ilmoittaisi
tuoreet ilveksen jälet. -- Mutta tulivatko ilvekset sinne? kyllä ne
kaikkosivat pienempääkin meteliä!
Useasti istuivat he Oskarin kanssa metsässä nuotiolla, jonka
hakkuumiehet olivat päivällistiloilleen tehneet. Ja kun mäet
kajahteli kirvesten iskuista ja kun miehet tuhkasivat puitten
rytinällä kaatuessa, oli se Jopista niin hauskaa, suorastaan niin
mieltä ylentävää, että hän kavahti seisaalleen kannon päästä ja sanoi
melkein liikutetulla äänellä kumppanilleen: "tämä on niin hauskaa,
Oskari. Otetaan ryyppy --"
Mutta kun Joppi olisi tajunnut honkain surumielisen puheen, kun
ne siinä kivikkoharjulla tuulen käsissä valitellen ja päitään
kumarrellen haastelivat omaa kieltänsä, tahi kun hän olisi ymmärtänyt
harmajanaavaisten kuusten syvän kohinan harjun alla korvessa, olisi
hän ehkä voinut toisella tavalla ilmaista hauskuutensa niiden
kaatumisesta. Vaan hän, aivan samoin kuin kaatajatkin kaikki, oli
hetken ilakoiva, reuhaava lapsi, jolla ei ollut mitään syvempää
harkintaa toimiensa pohjana, eikä itse koettanut sitä mistään
saadakaan. Että puutkin voisivat puhua jotain, sitä ei Joppi olisi
koskaan osannut ajatellakaan, vielä vähemmin hän olisi voinut
niiden puhetta ymmärtää. Sillä hänellä pitää olla huomio ja tajunta
teroitettuina, pitää olla syvä harrastus asiaan, joka voi tulkita
viisaan luojan suurta kirjaa ja ymmärtää metsien kohahtavia sanoja.
Ja niin saivat puut itseksensä puhua viimeiset puhuttavansa, tuulen
viedä aukealle suolle ja toisiin metsiin.
Ja kuuset korvessa kohisivat näin: "meidän ensimmäiset esi-isämme
ovat tässä samassa paikassa imeneet juurensa kiinni jäykkään, laihaan
saveen, ja siihen nälkää nähden ja kituen sortuneet -- mutta suku on
jatkunut yhä -- ja niin on maatunut tähän samoille kasvintiloille
polvi polven päälle, imien uusi polvi aina enemmän voimaa entisten
mädänneistä rungoista. Meillä ei ole enään puutetta -- me tunnemme
juurillamme savisen jankon päällä jo lihavan mullan -- ja siksi
olemmekin näin reheviä. Tässä on jo väkevyyttä ylitse meidän
tarpeemme ja voisi meidän jälkeemme kaatumatiloillamme aaltoilla
keltainen ruis, tuottaen huolettoman ravinnon monelle luomakunnan
paremmalle eläjälle -- eikä voimaa puuttuisi nyt, koska meidän
runkomme muutetaan heliseväksi rahaksi -- mutta onko miestä toimeen
-- --"
Ja vanhat tasalatvalset hongat mäellä viuhuen valittivat: "kun te
tietäisitte, te, jotka siellä allamme hihkutte, mikä katala asukas
pitää tyyssijaansa tuolla Kilpisuossa -- ja jos te tahtoisitte,
niin te jotain tekisitte --. Me olemme sen tunteneet hyvin pienistä
vesoista saakka, siitä saakka, kuin uletuimme kurkistamaan kivien
ylitse suolle, ja me kammoksumme sitä aina, vaikkei se meille
itsellemme pysty vahinkoa tekemään -- sen voima on tehoton meidän
karkeaan pintaamme, joka kestää talven kireimmän viiman -- mutta
me vihaamme sitä sen kamalan jälen tähden, minkä se jättää tuonne
etäälle kyläin vainioille. -- Se piiloutuu joka kevät suohonsa
sammalen alle ja kun se kesäiltoina saa korviinsa emonsa kuiskaukset
-- joka kuuluu asuvan kaukana pohjan jäävuorilla -- lähtee se
liikkeelle, yhtyäkseen vanhimpansa kanssa yötiseen hävitysretkeen
-- auttaaksensa emoansa pahoissa töissä. -- Monena satana kesäyönä
olemme me nähneet sen hiipivän piilostansa niinkuin aaveen --
kylmänä -- kuuraisena -- ja isonevan yhä silmäimme kantamiin saakka
niityille ja pelloille. -- On vihlonut sydäntämme, kun päivän
kirkastuessa sitten olemme nähneet, mitenkä se kurja kylmällä
yöllisellä syleilyllään on ryöstänyt vihannuuden reheviltä kasveilta,
niinkuin impeyden vielä varttuvalta neidolta. -- Ja kun aurinko
aamulla on luonut säteilevän katseensa heihin -- on heidän päänsä
ollut nukuksissa ja kasvonsa kalman kalpeat. -- Ja kun ihmiset ovat
lähteneet asunnoistansa, olemme me peltojen pientareilta kuulleet
monta karmaisevaa kirousta -- monta huokausta -- ja nähneet monen
kyynelen sekaantuvan kastehelmiin maassa -- --. Tätä kamalaa näkyä on
meidän pitänyt ikämme katsella -- voimatta sitä estää, vaikka olemme
kaiken vanhuutemme lämmönkin avuksi panneet --. Tarvittaisi uljaita
miehiä, jotka sen hirviön lopettaisivat -- kaivaisivat, hävittäisivät
ja perustuksineen penkoisivat sen asuinsijan tuolla suolla. -- Me
annamme ilolla henkemme avuksi, kun tietäisimme vaan, että meidän
vesojamme ja nuorempiamme säästettäisiin -- ja että he kerran tältä
karuiselta mäeltä saisivat nähdä iloisempia näkyjä kuin me -- -- --."
Haa-uu-ii-rräts! kaatui samassa vanha honka, saatuaan kuoliniskun --
kaatui kiviröykkiöiseen mäkeen, työntäen tyven korkealle. Latva ja
oksat menivät räiskyen tuhansiksi pirstaleiksi ja paljas runko makasi
siinä valkealla lumella, tyvi ilmassa.
-- Hii-ih! huusivat kaatajat -- se on hyvää pärepuuta kun niin heitti
tyveänsä.
-- On sitä joka lajia minun metsässäni, huusi vastaan Joppi
nuotiolta, jossa hän kyykyllään lämmitti taskumattiaan, sanoen
pakaisevan suuta, kun se oli jäänyt kannon nenään.
-- Kyllä tämä on hauskaa, sanoi hän kääntyen Oskariin -- otetaanpa
kerran resu olutta tänne metsään, niin saa antaa noille miehille. Ne
ovat niin peijakkaan lystiä poikia.
-- Kutka sitten, joll'ei ne, sanoi Oskari asiantuntevasti. -- Otetaan
vaan resu, saahan tässä hyvin lämmitettyä, ett'ei yskää tule.
-- Menisköhän ne hakemaan, en viitsisi itse, kun on niin mukava olo
tässä valkealla? Ottakoot hevoseni torpasta.
-- Anna joku lantti, niin lähtevät mielellään vaikka kuka. -- Hoi
Soikkeli, tules tänne! huusi Oskari.
Kyllä sitä on niinkuin sotaherra! Huutaa vaan ja jo toinen juoksee --
ajatteli Joppi.
Olutta saatiin, ja noudettiin sitä usein jälestäkinpäin metsään.
Siitä sukeutui talven mittaan oikea sananparsi, että "hei pojat, tämä
on hauskaa, otetaan resu taas".
Ja jos sitä juotiin metsässä, niin juotiin kotona enemmän vielä, ja
useat tukkimiehistäkin olivat niin olueen ahneita, että sitä piti
olla yhtenään sianläskin paineeksi.
Niin hummattiin Hinkkalassa ja Hinkkalan metsässä, ja vietettiin
vanhain honkain hautajaisia koko aika kuin niitä kaadettiinkin.
Mutta kun iloinen joulu oli vietetty ja loppiaisesta alkoi
"härkäpäivät ja reikäleipä", rupesi Joppi huomaamaan, että rahakin
kuluu. Hänelle oli tullut tavaksi sanoa, että kyllähän jokamies
rahaa saa, kun tahtoo, mutta kaikki eivät osaa sitä oikein käyttää
-- herroiksi, mutta nyt hän hoksasi käyttäneensä sitä hieman liikaa,
eikä ollut hänellä jälellä kahdesta tuhannesta paljon muuta kuin
rikkeimet rillat, turkki, koira ja pari pyssyä, sekä muuta yhtä ja
toista.
-- Mennyt kuin mennyt, tuumi hän huolettomana. -- Saapa keväällä
toista -- ja onhan tavaraa.
Ja kun Oskari pyhäin jälestä oli kuuluuttanut hevosmiehiä metsään,
pani Joppikin molemmat renkinsä hinaamaan tukkia joelle. -- Ainahan
sieltäkin joku penni herahtaa, sanoi hän, -- kun ei ole tässä
kotonakaan mitään kiirettä. Itse hän ajoi pukkire'ellään renkien
perästä, Oskari takana -- metsään.
Sattuivat siinä ahtaassa kujassa juuri heidän edelleen kääntymään
naapurin pojat, vetäen navettalantaa pellolleen kasaan, ja Jopin oli
vaikea päästä oriillaan ohitse.
-- Pois alta, sontakuskit, tahi lasketaan mäsäksi, huusi Joppi.
Toiset eivät olleet kuulevinaan -- ajakoon perässä laukulle saakka
sen muutaman sylen.
-- Tie auki, kuuletteko! Eihän tässä voi perässä käyttää -- panette
koko kylän haisemaan.
-- Siitähän leviää teidänkin pellolle, vastasi perimmäinen poika,
veitikkamaisesti katsahtaen taakseen.
-- Huuti, mukula! Pidä huoli omistasi vaan, tiuskasi Joppi, ja oli
sotkettaa pojan hevosellaan, kun hän siinä edellä käveli kuormansa
perässä, pitäen kahin sarvista molemmin käsin kiinni -- mutta samassa
kääntyivät he jo laukusta pellolle ja Joppi sai vapaasti huristaa
eteenpäin.
-- Riivatun suupalttia poikia tuolla naapurin äijällä, sanoi hän,
kääntyen Oskariin.
Tukinajo kävi kovalla kilvalla, sillä usealle oli sellainen raha-ajo
kovin mieleistä ja tuottavaa, kun sai aina selvän rahan heti
kouraansa -- ja muutenkin se oli hauskaa suuressa miesjoukossa.
Pari viikkoa niitä oli jo ajettu, kun eräänä aamuna Hinkkalassa
tuli renki isännän puheille siinä tuumassa, että kuinkahan päin nyt
aletaan toimia, kun heinät ovat lopussa, eikä ole suurin muutakaan
rehua jälellä. --
Se oli Jopista kumma kuuluma, että rehu alkaa loppua, ja vasta oltiin
Paavaliin tulossa -- joka vanhain sanan mukaan "jakaa karjanruuan
kahtia". Ei hän muistanut isävainaan ostelleen, kuin jonkun kerran
ihan keväällä, jos oli sattunut myöhäinen kevät -- vaikka kyllä
niukkuutta oli sekin aina valitellut.
Joppi sydäntyi rengille ja koko väelle. -- Ne ovat häntä pettäneet --
se ei ole muuten mahdollista. -- Ne ovat tehneet vääryyttä hänelle ja
haaskanneet hänen tavaraansa --
Hän juoksi vihasta puhkuen hengästyksissään tallit ja navetat ja
ladot, huusi ja kiroili.
Hän ei ollut navetassa käynyt milloinkaan, ja kun hän nyt juoksi
sinne kovalla huudolla ja mehkalla, niin pelästyivät lehmät,
rupesivat rynkäilemään ja reuhtomaan. Sonni riipasihe huonosta
vitsakytkyestä irti, mölähti pahasti, kaapasi sorkallaan sontaa, niin
että sitä lensi ympäri navetan, ja töyttäsi isännän päälle. Joppi sai
hädintuskin vältettyä puskun, tempasi havupuun ovipielestä ja iski
sonnia päähän.
-- Saatanan elukka, huusi hän, ja löi lyömistään, kiertäen ympäri
navettaa selkä edellä.
Olisi tainnut sonni hänet keihästää sarviinsa, kun hän vimmassaan ei
älynnyt juosta pakoon, mutta piiat paiskasivat hädissään molemmat
ovenpuoliskot selkiselälleen ja saivat ajettua sonnin ulos.
-- Te olette samallaisia lehmiä täällä kaikki, te niinkuin nuo
toisetkin, ärjyi Joppi piioille. -- Täällä lehmät syövät heiniä,
makaavat heinissä ja sontivat heiniin, ja te katselette päältä --.
Mitä tämä on, häh? Sanoppa! Ja hän otti olkitukon lehmän takaa ja
heitti piian silmille.
-- Olkiahan ne ovat, sanoi piika, itkuun puhkeamaisillaan.
-- Olkoot vaikka olkiakin -- olenko minä käskenyt olkia sontaan
panemaan.
-- Mutta kun ei ole saatu havuja tarpeeksi ja täällä on ollut niin
märkää, rohkeni piika väittää.
-- Vai ei havuja -- vai ei havuja, matki Joppi, tarkastellen lehmäin
alusia -- ja hän löysi sieltä oikeita heiniä.
-- Onko tämä vaksia sitten, häh?
-- Menee niitä aina alle joku tukko, selitti piika, kun ne ovat
huonosti tehtyjä kesällä, tunkkaisia --
-- Sinä ole itse tunkkainen, lätys, senvuoksi ne eivät syö. --
-- Mutta onko isäntä käynyt täällä katsomassa, kuinka ne syövät ja
mitä ne syövät, ja syödä niiden pitäisi -- tuon kantaneen kumminkin,
kun miehet tahtovat maitoa joka päivä.
-- Olkoot maidotta! Ja kas sellainen maito kannattaa ajaa heiniä
sontaan. Kyllä minä teidät -- ja selvän minä tästä teen -- panen
lihaksi joka sorkan ja ajan teidät talostani pois.
-- Siunaa ja varjele tätä komentoa, sanoi piika toiselle, Jopin
rientäessä läähöttäen talliin.
Renki seisoi ovella.
-- Te lurjukset olette syöttäneet hevosille liikaa.
-- Ei ne liikoja ole saaneet, eikä viime aikoina tarpeeksikaan,
paitse Pekka --
-- Ja sekin on sentään kuin rukki, ja ensi viikolla sillä pitäisi
markkinoille -- --. Voi yhtäkaikki, voi tuhannen kertaa! Pitääkö
minun nyt lähteä teidän tähtenne rehun ostoon.
-- Ei kaiketi se meidän syymme ole, että rehu loppuu. Isäntä vainaan
aikana ei kuulunut olleen kuin kaksi hevosta ja näitä on neljä --
-- Elä venkaile, se ei sinuun kuulu vaikka olisi neljäkymmentä.