vaan hauskuuttamani tanssiväkeä, kun kujalla tullessani huomasin
niitä täällä olevan koolla. Olisin tanssittanut Pekalla pienen
katrillin tuvassa, mutta isävainaa on tehnyt liian kapean oven. --
Voi jumalaton sinua! Vai ei hätää, ja tuolla portaan vieressä taitaa
toinen mies olla hengetönnä, sanoi muori.
-- Kuka? -- Hengetönnä? -- Jopille tuli hätä ja hän kalpeni äkkiä,
kun muisti Oskarin, eikä -- hätäisesti ympärilleen vilaisten --
huomannut tätä miesjoukossa. Ainakin toinen puoli viinan voimaa
höyrähti silmänräpäyksessä hänen päästänsä pois ja jätti suuret
hikihelmet jälkeensä hänen otsalleen. Hän töyttäsi ulos pimeille
portaille ja huusi hätääntyneellä äänellä Oskaria.
-- Täällä ollaan, vastasi Jussi portaan pielestä, ja tupaan tullaan
kun ehditään.
-- Kuinka on Oskarin laita?
-- Läpi taitaa olla päässä, mutta kyllä tästä vielä kalu tulee,
kuului vastaus.
-- Olipa onni se, minä jo pahasti pelästyin.
Sinne oli rientänyt jo muutakin joukkoa hätään ja Oskari talutettiin
kamariin. Muori juoksi hakemaan vaatetta -- sillä tarvitseehan sen
onnettoman pää sitoa, kun noin julmasti verta syöksee -- sanoi hän
mennessään.
Mutta kun Oskari oli saatu kamariin ja huomattu ett'ei ollut isompaa
vaaraa, koska mies jo jutteli täydessä tolkussa, -- istuutui Joppi
rentona tuolille, melkein putosi, väsyneenä ja hikisenä kuin mies,
joka ankaran löylyn otettuaan juoksee paita kainalossa saunasta
tupaan ja istuutuu rahille kuivattamaan itseänsä.
Hetkisen päästä nousi hän kumminkin seisaalleen ja kiskoi raidin
vuoteesta, jonka syrjällä Oskari istui kumarassaan pää kämmenten
välissä.
-- Pyyhi hyvä veli tuohon, sanoi hän, niinkau'an kuin äiti tuo
siteitä. -- Voi onnettomuutta, kuinka piti pahasti sattuman!
Oikeinkohan se on puhki, kun niin vuotaa? Annas kun katson.
-- Olipahan nyt puhki tai poikki, kun pitää kaikkein riiviöitten
rattaille joutuman, sanoi harmistuneena, tuskallisena Oskari.
-- Kuule, ei täällä läpeä ole, nahka vaan on halennut, sanoi Joppi
lohduttavalla äänellä, kun hän tarkasteli Oskarin päätä, kyntteli
toisessa kädessä ja toisella kädellään käännellen hiuksia haavan
päältä. Eikä minulla niin paha tarkoitus ollut. --
-- Ei tainnut olla, keskeytti Oskari, kun vaan minä olisin ennättänyt
rattailta alas.
-- Ei se pahassa tarkoituksessa ollut, usko minua, mutta kun näin
ikkunasta hyörinää ja arvasin siellä kisajoukkoa olevan koolla, alkoi
niin riivatusti tehdä mieleni näyttää niille, kuinka kissa tulee
kotiin, kun hiiret ovat pöydällä -- ja aatteleppa mitenkä muhkeata
se olisi ollut, kun olisi päästy rilloilla keskelle tupaa -- istuttu
siinä jaotettu ryyppy -- mutta tulimmainen, meniköhän vaan pullot
siellä istuimen alla rikki --
Jopista katosi äskeinen pelästyksen raukeus ja hän läksi ulos,
luvaten käydä paikalla katsomassa, kuinka pullokopan oli käynyt.
-- En minä viivy kau'an, sanoi hän ovessa mennessään -- pyhi vaan
päätäsi siihen raitiin, niinkau'an kuin saadaan oikea side.
Rikkeimet rillat oli jo viety pois tallin katokseen ja vaahtoinen,
värisevä Pekka talliin.
Joppi kompuroi pimeässä katokseen.
Siellä oli miehiä rilloja tarkastamassa lyhdyn valolla.
-- En olisi sentään niin hulluksi luullut sitä Joppia. On se näistä
maksanut kolmesataa ainakin ja nyt ne ovat hajalla, sanoi yksi.
-- Noo, myö tukkia lisää vaan, niin saa uudet, ja vielähän näistäkin
korjaamalla saa, arveli toinen.
Mutta kolmas nauroi, että huonoa on paikatuilla kaluilla naimaan
mennä, sillä varmaan se ne naimarattaikseen on ostanut, tai vaihtanut
-- kumminka puolin lienee tehnyt, koska vanhat turunkärryt ovat sinne
jääneet.
Joppi yhtyi joukkoon.
Katumus oli vähällä saada vallan hänessä, nyt kun hän oikein huomasi
mitenkä rillain oli käynyt, mutta kun hän koperoi istuimen alla
olevaa laatikkoa ja huomasi pullojen siellä -- kuin ihmeen kautta --
säilyneen ehjinä, tuli hän ennalleen taas, ja sanoi pöyhkeästi:
-- Ei meillä yhdet rillat paljoa tunnu, se ajaa rikkikin, joka
rohkenee ja kenen kannattaa. Eikä niillä vaunusepillä siellä
säälistä kalua näy olevankaan, Helsingistä ne olisi pitänyt heti
ostaa vahvemmat -- ja kaapaten kopan kainaloonsa, läksi hän takaisin
kamariin.
Porstuaan tultuaan kuulosteli hän hetken tuvan oven takana.
Tuvassa oli sama väki jälellä vielä, mutta hiljakseen he siellä
oleilivat. Soittaja rimputteli puoliääneen hanuriaan ja ainoastaan
humalaiset puulaakin miehet pitivät kovempaa ääntä.
Joppi, taas hyvälle päälle tultuaan, huusi ovesta, että tanssikaa te
siellä, kun kumminkin mielenne tekee, älkääkä suotta höriskö. Kyllä
se on silloin sallittu, kun minä sen sanon. -- Mutta sinä Iita --
onko se siellä -- jahah -- keitä sinä kahvia ja tuo tänne kamariin,
joutuun.
-- Täällä olisi valmiina meidän omaa kahviamme, jos saa isännälle
tarjota.
-- Onhan toki kahvia talossakin.
-- Ei ole talossa papuakaan kotona; vai toiko isäntä kaupungista?
kysyi piika.
-- Äs! kaikkia minun nyt pitäisi muistaa, kahvin ostoja, kun on
parempiakin asioita. Sääliy paikalla puotiin, Nuurperille, jaota
leiviskä -- ja sokeria toppa myös. Tuossa on rahaa!
Hän meni tupaan sisään, pani koppansa lattialle, jossa se joutui
monen ahnaan katseen alaiseksi, ja heitti housunsa taskusta setelin
piialle, katsomatta sen tarkemmin mikä se oli.
-- Mitä isäntä nyt ajattelee? Sehän on vallan mahdotonta, peninkulman
matka pilkkosessa pimeässä, sanoi hämillään Iita, hypistellen seteliä
kädessään.
-- Niin kyllä, kyllähän se niin sentään onkin -- mutta, sanoi hän
hetkisen tuumittuaan -- missä Jussi on? Vieläkö se on talossa?
-- Täällä on, vastasi Jussi nurkasta.
-- Tee sinä sitten vielä yksi palvelus vanhalle isännällesi, mutta
ota hevonen ja rill -- -- häkkirattaat, ja tuo Nuurperi tänne
samassa. Sano hänelle, että Hinkkalan isännällä on hänelle aivan
välttämätöntä asiaa -- ja kyllä hänet kyyditetään täältä takaisin
taas. Annappa Iita se raha tänne, kyllä minä maksan itse kauppiaalle.
Jussi, saatuaan hyvän ryypyn, läksi mielellään tutulle taipaleelle,
jota hän monta kertaa ennenkin oli sekä yöllä että päivällä Jopin
asioilla ajanut, ja varmana siitä, että hän takaisin palattuaan saa
lisää, hän melkein unohti katkeran mielensä Joppia kohtaan.
Muori oli juuri tukkoamassa Oskarin päätä, kun Joppi pulloineen astui
kamariin. Hän säpsähti vähän, kun äiti sattui näkemään korin, sillä
vaikka hän ei äidistään paljon väliä pitänyt, salasi hän sentään
kernaasti yhtä ja toista häneltä kotona. Äidin äänetön surumielisyys
kävi jonkun kerran hänen tunnollensa. Ja nytkin, kun hän äitinsä
katseesta selvästi luki, että ei tässä nyt enään viinaa tarvittaisi,
pani hän pullot kaappiin ja koetti lohdutella äitiään.
-- Kyllä tämä oli aika hassutusta; tuli äidillekin tuollainen vaiva,
puhukseli hän kaappia sulkeissaan, -- mutta olkoot nyt pullot tuolla
toisiin aikoihin.
-- Mitä minun vaivoistani, kunhan sinusta kerrankin tulisi ihminen.
Vaan hullummaksi näyt yhä tulevan -- mikä lopuksi tulleekaan,
huokaili äiti, ja poistui kamarista sillä hyvällään.
5.
Tuvasta alkoi jo kuulua säännöllinen tanssin jyske, niin lujasti,
että se hyvin tuntui kamarissa istujain ruumiissa. Sillä vaikka
olivatkin tuvan lattianaluset vanhaa tervashonkaa, niin notkahtelivat
ne kumminkin, kun parikymmentä vankkaa puolipohjaa ja vielä jossain
tahdin käänteessä joku raudoitettu korko hurjassa vauhdissa,
yht'aikaa iskettiin lattiaan.
Joppi ja Oskari istuivat kauvan aikaa mietteissään, puhumatta mitään,
mutta kun tanssi tuvan puolella hetkeksi lakkasi, alkaakseen taas
heti toisessa tahdissa uudestaan, katkasi Joppi äänettömyyden ja
sanoi vähän arastelevalla äänellä:
-- Äiti muori näytti olleen pahoillaan tästä reisusta.
-- Vieläpä hyvillään, että sanotkin! Hassuttele vähemmän! Olen kyllä
nähnyt sinut hurjalla päällä ennenkin isommassa humalassa, mutta
ethän mielestäni nyt ollut kuin tavallisessa hölkkäviinassa -- --
-- Paremmin se olisi käynytkin, jos olisi ollut enemmän kurssia,
keskeytti Oskarin Joppi. -- Otetaanpa nyt ryyppy sen ropsun päälle,
lisäsi hän, nousten seisaalleen.
-- Anna jäädä nyt tällä kerralla. Enkä minä tohdikaan ottaa mitään,
ett'en saa vielä veren vihoja, kun on tämä haava päässäni.
-- Päh! ja vielä mitä vihoja. Usko sinä vanhoja paavia -- mutta
jos suoraan ajattelet niin kiitä onneasi, että sattui se haava
lakuaiseesi. Kun olisi sattunut poskeesi, niin vuotaisi viinan
maahan. Muistatko Anttila vainaata, kun markkinoilla kolhaistiin
hänen poskensa halki? Se ukko ei pelännyt veren vihoja, vaan löi
pikilapun poskeensa, jatkoi ryyppäämistään ja sanoi, että "kyllä se
pitää taas". Heh heh! Vankka ukko!
-- Elä vetele turhia, vastasi Oskari kärsimättömänä. -- Säästä vähän
pilapuheitasi, sillä jos tässä huonosti käy ja pitemmältä potemaan
rupean, niin saatpa maksaa kipurahoja ja palkata miehen sijaani
metsään -- ja sitä et löydäkään ensimmäiseltä oksalta.
-- Minä maksan jos tarvitaan ja jaksan kanssa, äyhkäsi Joppi.
-- Enhän minä sitä senvuoksi sano, ett'et jaksaisi --
-- No mitä puhut sitte turhia. Otetaan ryyppy vaan, muuten tässä
muuttuu alakuloiseksi koko elämä. Onhan meillä hyvää konjakkia,
parasta sorttia --
-- Jos häntä sitten koetteeks' vähän ottaisi, koska tuntuu niin
ihmeen tavalla hiukaisevankin, myönnytteli Oskari.
Ja he ottivat.
Sitten rupesivat he keskustelemaan matkan vaiheista, maistaen
välillä, Joppi aina pohjaan saakka, kehuen joka ryypyllä hyvää
tavaraansa, mutta Oskari vaan hiukan hälväisten pikaria vailla ja
haukaten vettä ja sokeria päälle. He kulkivat keskustelussaan koko
matkansa kaupungista lähtien kotiin saakka, aivan siihen kamariin,
missä nyt istuivat vastakkain, kahdenpuolen pöytää. Joppi ei ihan
tarkkaan muistanut joka kohtaa, mutta Oskari muisti paremmin ja
selvitteli Jopin hämäriä paikkoja.
Rahaa oli Joppi saanut tuhat kuusisataa markkaa, jommoista tukkoa hän
ei ikänään ollut yht'aikaa taskuunsa pistänyt -- ei lähestulkoonkaan.
Sitä oli sitten kaupungissa jo koko lailla pehmitetty. Oli oltu
"susiteetissa" ja Joppi huutanut pöytään pullon samppanjaakin, kun
sattui siihen tulemaan kasööri, se sama puulaakin kasööri, joka
rahat antoi. Se oli vasta ollut lysti mies! Oli ylistellyt Joppia ja
kysellyt onko hänellä metsää enemmän -- ja sitä kun oli, ettei se
ensi tikissä lopahtanut.
Sitten oli Joppi ostanut rillat, ja ryypättävää kotiin tuotavaksi.
Vanhat, kotoiset turunkärryt oli myöty muutamalle maitokuskille,
ja iltamyöhällä lähdetty kotiin päin, aikeessa ajaa läpi yön,
sillä Oskari oli pitänyt kiirettä. Mutta kun ilta oli kauhean
pimeä ja väsymyskin tungetteli lähelle, oli poikettu pieni matka
valtamaantiestä pois ja ajettu Sillanpäähän yöksi.
-- Tuntuupa olevan tavallisen uljas ryyppymies se Sillanpään puuska,
sanoi Oskari, kun oli matkamuistelmissa tultu siihen kohtaan, että
yösijan hakijat jo oli viety vierasten kamariin ja tarjottu puuskalle
kaupungin tulijaisia.
-- On se jotensakin väkevä, myönsi Joppi. -- Minä olen tuttu
sen papan kanssa ennestään, ja sanoinhan sen sinulle jo sinne
mennessämme. Vai muutenko meitä olisi yösydämmenä sisään laskettu ja
vieraskamariin kuletettu, oho!
-- Mutta mitä pidit tytöstä? kysäsi hän silmää iskein.
-- No ei se ainakaan näyttänyt pelkuri olevan miesten joukossa, ei
vähääkään vauhko, vastasi Oskari.
-- Vai ei se osaisi olla, joka on kaupungissa neulouskoulut ja muut
käynyt -- ja sillä onkin rahoja omassa hallussa, joihin ei tule
emännän eikä puuskan mitään, lisäsi Joppi ikäänkuin koulunkäynnin
selvitykseksi.
-- Ilmanko se näytti vähän veitikalta, sanoi Oskari. -- Etkö muista,
kun maata mentäissä uhkailit mennä hänen kamariinsa, kuinka makeasti
hän nauroi, oli käyvinään tukkaasi kiinni ja sanoi, että "ei nyt
sentään niin suutapahkaa passaa tulla".
-- Oh, peijakas! huudahti Joppi hyvillään. Sitä kohtaapa en oikein
muistakaan, taisin olla vähän liikaa. Mutta kuule, hyvä veli,
pannaanpa veden sekaan, kuuman veden.
-- Taitaisi se olla parempaa.
-- On se. Ja Joppi kävi toimessa vettä.
Sitten he taas jatkoivat matkakertomustansa.
Tuvassa jatkui tanssi kiihkenevällä vauhdilla. Ovi porstuaan oli
selkimäselällään ja siihen oli kokoontunut joutilasta väkeä,
tanssimatonta, pientä poikaista ja muuta. Ja toisinaan tunkeili
siitä joukon lomitse, työntäen pikku poikia sivulle, joku tanssipari
ulos vilvoittelemaan. Lyhempi ihminen siitä ei nähnyt tupaan mitään,
tunsi ainoastaan kasvoissansa sieltä tulvaavan lämpimän, hielle
haiskahtavan höyryn, mutta joku pitempi mies saattoi ovensuussa
seisojain ylitse hyvästi nähdä sekamylläkässä pyöriviä, ylös ja alas
hyppelehtäviä lakkia ja lakkien alta punakoita, märkiä naamoja.
Kamarissa olijat huomasivat, että joku kolkutti oveen.
-- Kuka siellä nyt, sanoi Joppi, ja meni katsomaan. -- Ahaa, Nuurperi!
Oskari joutui koko lailla hämilleen, sillä Joppi ei ollut lainkaan
muistanut puhua hänelle, että oli pannut kauppiasta noutamaan, ja sen
nyt piti nähdä hänet sellaisessa tilassa.
-- Tervetuloa, tervetuloa, arvoisa veli, puhui Joppi ovella. -- Tässä
ollaankin paremman seuran puutteessa, vaikka niinkuin näet, on täällä
muuta joukkoa kyllä. Annoin heille luvan tanssia näin kisaviikolla.
Käydään sisään vaan. Tuo sinä Jussi tavarat tänne ja toimita meille
kuumaa vettä lisää, ole nyt passarina vielä tämä ilta.
Joppi, hyvällä puhetuulella ja niin suuren kuulijakunnan läsnäollessa
olisi tainnut puhutella vierastaan vielä pitemmältäkin siinä
avoimessa ovessa, mutta tämä astui sisään ja veti oven kiinni.
-- Aa, täällähän on metsäherrojakin -- vaan kuinka on laita, ovatko
herrat tapelleet, kun noin on pää siteissä, he, he, kysyi hän heti,
riisuessaan turkkiaan ja kalossiaan ovipielessä. Saatuaan kalossit
jalastansa kääntyi hän keskilattialle, hykersi käsiään yhteen,
ikäänkuin niitä olisi palellut, otti rintataskustaan punakirjavan
nenäliinan, jolla pyyhkeili kasvojaan ja hiuksiaan, nosteli ja
näpäytteli sormillaan takkinsa rintapieliä, ja levitti Jopin kamariin
sellaisen tympäisevän hajuveden tuoksun, joka useita naisia seuraa
kaikkialla, vaan jota jotkut miehetkin pitävät yhtenä hienouden ja
herramaisuuden tunnusmerkeistä.
-- Todellakin, mikä Alanderin päähän on sattunut? kysyi hän
uudelleen, antaessaan Oskarille kättä.
Oskari oli hämillään hieman, rykäsi ja katsoi Joppiin.
-- Tuo isäntähän se ajoi kumoon, sanoi hän, kun Hämeenlinnasta
palattiin.
-- Kerranko sitä hyvillä hevosilla kumoon ajetaan, kun herroiksi
kuletaan, sanoi Joppi. -- Pian sellainen vamma paranee, joutava
naarmu, mutta piti sentään tukota.
-- No niin, jahah! Tjaah! Sinä olit siis metsärahoja nostamassa?
-- Olin, ja hyvin sitä heltisi. Ei muuta kuin nimensä piirtää.
Ja suotta vallan onkin mädättää rahoja metsissä, niillä on kyllä
parempiakin läpiä, niinkuin ma sen jo sanoin, vastasi Joppi kerskaten.
-- Se on oikein, sanoi kauppias tyytyväisesti naurahtaen, eikä hän
enempää sitä asiata jatkanut, sillä hänestä oli välttämättä oikein ja
paikallaan se, että talonpojat metsiään möivät ja saivat rahaa. Eikä
jatkaneet sitä asiata toisetkaan.
Kun Jussi oli tuonut lisää kuumaa vettä, tehtiin lasit.
Kauppias esteli ensin, kun sanoi katarrin yhä mahaa vaivaavan
kesäisestä kylpymatkasta huolimatta, mutta melkein samassa tuokiossa
hän sentään jo hypisteli sokeriastiata ja kaatoi vettä lasiin. --
Oli tohtori sentään siellä kylpykaupungissa sanonut, kun hän sitä
vartavasten kysyi, että kyllä lasin saa tehdä iltasilla, jos on
oikein hyvää ainetta, selitti hän toisille.
Joppi, huomattuaan että Jussi oli jäänyt kamarin ovipieleen, käski
tämänkin tuomaan itsellensä jotain astiata, että saisi palkkiota
vaivoistaan.
-- Minulla olisi muutakin asiaa, sanoi Jussi. Eiköhän tehtäisi nyt
rätinkiä tässä samalla, kun kerran poismuutto tulee?
-- Ne on pian tehty sellaiset rätingit -- mutta onko sinulla
itselläsi muistossasi, kuinka paljon olet vuosipalkkaasi saanut ja
paljonko on saamatta? kysyi Joppi.
-- Parsielit on kaikki saatuna, vaan rahoja en oikein muista, kun
isäntä lupasi itse ne tarkoin pistää muistiin.
-- Ja pennilleen ne ovatkin ylhäällä täällä, sanoi Joppi
isäntämäisesti, aikoen käydä kaapissaan, mutta samalla hän kääntyikin
takaisin Jussiin päin ja sanoi: "eikö sinulle kelpaakaan lasi, kun
minä tarjoon".
Jussi nouti tuvasta tyhjän kahvikupin. Pujottelihe tanssivien
välistä, pitäen kuppia kourassaan taskuun pistettynä.
-- Kas kun on Jussissa miestä taas, kun pääsi herrain passariksi,
pisti joku ohi pyörähtäessään.
Ei huomannut Jussi kuka se oli, meni vaan mitään vastaamatta kamariin.
Joppi oli sytyttänyt kynttilän pätkään valkean kaapin päälle ja
seisoi siinä selin toisiin, aivan tärkeän näköisenä katsellen jotain
paperin palaa. Siinä piti olla muistiin kirjoitettuina kaikki Jussin
rahaotit -- oli Joppi sanonut toisille -- vaikka ei siinä oikeastaan
ollut paljoa parempia merkkiä kuin Markkulan ruokalaskussa, jossa
pyöreät merkit olivat leipiä ja suorat viivat silakoita. Mutta joku
selvä siitä sentään tuli, koska Joppi, rengin tultua takaisin, alkoi
siitä lukea hänen tiliänsä. Ja se päättyi siten, että markan oli
Jussi enään saatavaa ja toisen lupasi Joppi hänelle tämäniltaisista
vaivoista. Sitten pisti hän paperin kaappinsa lootaan takaisin, otti
Jussilta kupin ja sekoitti siihen vettä ja konjakkia -- tai melkein
paljasta konjakkia. -- Ja tuosta saat vielä hyvän kupposen kaupan
päälle, ota se nyt entisen isäntäsi muistoksi, lisäsi hän.
Jussi heitti yhdellä kulauksella kupillisen suuhunsa, purasi pöydältä
sokeripalan päälle ja vetäytyi ovipieleen, johon jäi melkein toisten
huomaamatta istumaan.
Moneen suuntaan pyörivät renkipahan ajatukset hänen istuissaan
siinä hämärässä ovipielessä, ja katsellessa, kuinka toiset yhä
äänekkäämpinä melusivat pöydän ääressä ja vetivät esiin kortit,
alkaen "illan kuluksi" lyödä nakkia -- viiden pennin nakkia aluksi.
Toiselta puolen, seinän takaa, kuului katkeamatta tanssin jyske. --
Hauska olisi ollut sielläkin, tuumaili hän, kun olisi olleet ajat
niinkuin olivat ennen. Mutta siinä hän nyt vaan paikallaan istu.
Jonkunlainen hämärä odotus häntä siinä pidätti, vaikkei hän itsekään
oikeastaan tiennyt mitä se oli, tai millä tavalla se päättyisi.
-- Kun olisi saanut enemmän konjakkia ja päässyt nousuviinaan, niin
kyllä sitten tietäisi mitä tekisi. -- Se äskeinen kuppi kyllä alkoi
panna verta liikkeelle, -- vaan ei tarpeeksi -- juuri sen verran,
että tulikuuma siinä istuessa.
-- Kyllä on tullut ylpeäksi sentään Joppi ja paisuu yhä nyt -- jatkoi
hän mietelmiään. -- Kesällä, syksymmälläkin vielä, oltiin yhdessä ja
ystäviä, kun pelailtiin. -- Olisikohan se enään, jos kahden oltaisi,
-- ehkä olisi, jos minulla olisi rahaa, tai olisin jäänyt eteenpäin
ja yhä pelaillut. -- Mutta minäpä en sittenkään olisi ystävä sen
kanssa, kun tunnen sen juonet. -- Ja se Iitakin, vaivainen henki!
-- Kaksi markkaa! Toinen palkasta jälellä, toinen juomarahoiksi! --
Oi saatana! mutisi hän melkein ääneensä hammasten välissä.
-- Mutta minäpä kiellän ne pelihäviöt, kiellän jumaliste ja sanon
etten ole saanut mitään -- vielä tänä iltana tässä toisten kuullen.
-- Menen vaikka oikeuteen --.
Ja hän jäi yhä istumaan ja odottamaan tuolille.
Puhe kulki konjakin kera kuin rasva. Joppi alkoi jo olla hyvässä
humalassa uudestaan ja hänen leveästi kahahtava naurunsa säesti
yhtenään toisten puhetta niinkuin rikkein läppä vanhassa
positiivissa. Tukki-Oskari ja kauppias ryyppivät varovammin, mutta
oli sentään Oskarikin jo kokonaan unohtanut haavan päässänsä ja
kauppiaasta oli katari kadonnut ja hän pudotteli jo paperossin tuhkaa
rinnoillensa, muistamatta pyyhkäistä sitä pois.
-- Hä hä hä hääh! hähätti Joppi, pistäen sokeria tyhjään lasiinsa,
-- vai osti lukkari itselleen supinnahkaturkin. Kyllä vaan olisi
tarjennut laulaa lammasnahkoissakin, he he heeh!
-- Niin, ja annas kun maksoi kaksisataa vanhasta rajasta, sanoi
kauppias.
-- Vie nyt jo tikulla pihalle! hulluko se on? -- tuumi Oskari.
-- Tai ei se sitä sentään vielä maksanut, mutta antoi se velkakirjan
Simolle, jatkoi kauppias. -- Ja aatelkaas, kun minä Pietarissa en
tuosta maksanut kuin kaksi ja puoli sataa meidän rahassa, ja se on
turkki.
-- Ka kun en ollenkaan huomannut katsoakaan, sanoi Joppi, vaikka
kyllä näin, että veljellä oli uusi turkki päällään. -- Aai -- tämähän
on parasta lajia. Vie tulimmainen kuinka hieno karva! Samaa tyyliä
kuin kirkkoherrallakin --.
-- Tämä on hienompi vielä.
-- Ja kun ei vaan olisikin. Joppi tarkasteli turkkia. -- Mutta
rohkenetko panna peliin? Sitä kannattaa nakata! -- Hevonen ja turkki,
veli Nuurperi, kuule sinä hauska veli Nuurperi, ääh!
-- Minä en pelaa tavarata koskaan, vaikka kyllä pientä rahanakkia
näin illan kuluksi, niinkuin tiedät. Periaatteesta --
-- Etkö pelaa?
-- En --
-- No myöthän sitten? tiuskasi Joppi.
-- Se on toinen asia. Kauppamieshän minä olenkin, ja myön ja ostan
aina, kuinka sopii vaan kulloinkin. -- Morjesta, lasit jäähtyy!
-- "Kippis", sanoi Haaran pojat kun talojaan joivat! -- Myötkö omiin
rahoihisi, niin ostan paikalla. Kannattaa se olla herrasturkki
Jopillakin -- kättä päälle!
-- Kuinka minä hyvältä ystävältäni liikoja nylkisin, sanoi kauppias
vakavasti, vaikka silmissä välähti mielihyvän ilme. -- Samasta
hinnasta saat, mutta pitää sinun katsoa lähtiessäni ylleni jotain
lammasnahka-pahaa, tai muuta palttoota lainaksi, ett'en vilustu.
-- Se on tietty, ja turkki on minun!
Ja paikalla veti Joppi turkin päällensä.
-- Niin istuu kuin valettu, sanoivat toiset. -- Herroiksi vallan!
Kelpaa sillä naimaan lähteä!
Joppi, ottamatta turkkia päältään, kaivoi takkinsa povitaskusta
lompakon, jonka löi kämmenestänsä toiseen, niin että maiskahti.
Sitten tempasi hän sieltä, pitempään lukematta, viisi satamarkkasta
ja heitti pöydälle, niin että yksi löyhkähti siitä lattialle.
-- No no, sanoi Oskari ja otti sen ylös.
-- Raha ei puutu, lue siitä veli Nuurperi! ärjäsi Joppi, silmät
loistaen.
-- Kolme riittää, vastasi kauppias, pane loput korjuusi. -- Minä otan
nämä kolme ja annan viisikymmentä takaisin. -- Jaa, se sokeri ja
kahvi joka tuotiin --
-- Siitä sopii ottaa -- aina vaan kuinka veli tahtoo.
Joppi pisti takaisin saamansa pienet rahat housunsa lakkariin ja
heitti lompakon kaapin päälle.
Jussi oli ovinurkastansa, jossa hän yhä istui, seurannut tarkkaan
Jopin liikkeitä. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän näki Jopilla
niin paljo rahaa, ja korvissa alkoi humista. Katse pysähtyi Jopin
lompakkoon kaapin päälle. -- Oli sillä rahaa, kehnolla, ja hänellä
ei muuta kuin kaksi markkaa! Ja hän tuijotti lompakkoa silmiään
räpäyttämättä, niinkuin kissa, joka tuntikausia voi maata hiiren
lävellä, kääntämättä kertaakaan katsettaan siitä pois.
-- Heitä turkki päältäsi, lämminhän täällä on takkisellaankin; vai
luuletko vieväni sen pois, sanoi kauppias Jopille.
-- Minulla on jo takkikin liikaa, menköön tuonne, tuumi Oskari,
heittäen takkinsa vuoteelle.
-- Ei huolta minun tähteni, tämä poika kestää kylmät ja kuumat, jos
tarvitaan! sanoi Joppi. -- Viime talvenakin, markkinareissulla,
tanssin Miemalassa seitsemän valssia turkki päällä, ja se oli toista
se. Mutta kylläpä kuiskailivatkin tytöt keskenään, että mistähän noin
reima poika mahtaa olla!
Hän hypähti istuiltaan ylös niin että tuoli kaatui. -- Ja teen minä
sen nytkin, jos tahdotte nähdä. -- Onhan täällä tyttöjä ja
musiikkia --
Hän ryntäsi tupaan, paraasen tanssin pyörteesen, turkki leveänä, ja
toiset perässä katsomaan.
Pari parilta vähitellen väistyi syrjään, karttaakseen Jopin
tölmäyksiä, ja hetkisen päästä seisoi koko tanssiväki seinivierillä
katselijoina ja Joppi yksin tanssasi.
Hiki valui virtana hänen hohtavan punaisella naamallaan ja keuhkot
huohottivat kuin palkeet, kun hän leiskui nurkasta nurkkaan; ja kun
yhden piian heitti, niin otti heti toisen.
Lopulta hän kompastui ja kaatui pesän eteen tyttöinensä niin että
jyrähti.