joka oli kyläin rajana. Siellä oli, varsinkin kirkonkylän puolella,
tukkimiesten kirveet jo monen talven paukkuneet, ja kun pientä metsää
sitten oli alettu hakata haloiksi ja vetää rautatielle, niin oli
useaan paikkaan jo syntynyt aikamoisia pälveitä, joista alastomat
mäennyppylät näkyivät etäälle. Metsänkylän puolella ojaa oli niitä
vähemmän.
Jopin palsta kulki loppupäässään ihan pitkin kylätietä, sen oikealla
puolella, ja päättyi sillan korvaan, missä oli pieni uutismökki.
Se ei ollut mikään oikea torppa, vaan voisi kerran siksi tulla,
kun pelto laajenisi. Nykyään vielä sen asukas kulki itsellismiehen
kirjoissa, ja kävi enimmäkseen rahatöissä, paitse veropäiviään, jotka
hän kesäsittäin teki Hinkkalaan.
Ja paikka siinä oli muuten vallan sopiva torpankin tiluksiksi, sillä
maanlaatu oli hyvää, savipohjaa korpea, mutta asukas valitteli sitä
hallan araksi, niinkuin yleensä oli laita koko paikkakunnan, suuren
Kilpisuon vuoksi.
Sinne mökille saakka olivat Joppi ja Oskari päättäneet ajaa hevosella
ja jättää se sinne suojaan jahdin ajaksi. Paremmin olisi luullut
jäniksiä olevan metsämaan syrjässä, heti kylän peltojen ja niittyjen
takana, mutta kun päätös kerran tuli yksimielisesti siten tehdyksi,
niin sinne ajettiin.
Kun oli kylän lakeus ohettu ja ajettiin käymäjalkaa ensimmäistä
metsäistä mäkeä ylös, kumartui Oskari ja veti, suu naurun mareessa,
istuimen alta heinistä esiin putelin.
Jopin silmät suureni.
-- Mitä juonia sinulla -- mistä sinä veitikka sitä olet saanut? Ethän
kumminkaan jo illalla muassasi tuonut?
-- En tuonut, mutta minulla on aina sellaisia pieniä taikoja, nauroi
Oskari.
Ja Joppi yhtyi nauruun, naurettiin yhdessä että tyyni metsä kaikui
ja otettiin rattailla vahva aamuryyppy, hevosen ponnistellessa mäkeä
ylös ja pyöräin loksahdellessa raition kuoppiin.
Kun alettiin lähestyä mökkiä, pysyi Jopin katse melkein katkeamatta
oikeanpuoleisessa metsässä.
-- Tuossakin on tuuli taas murskannut hyvän hirren, sanoi hän
pitkäveteisesti, omituisella painolla, osoittaen tien sivuun.
-- Niinpä näkyy, vastasi Oskari välinpitämättömästi.
-- Kyllä niitä sellaisia vahingoita tapahtuu. Kenen se on metsää?
-- Kyllä se on minun, vastasi Joppi jonkunlaisella helpoituksella.
-- Sinun -- vai tulee teidänkin metsä näin pitkälle, sanoi Oskari,
koettaen olla varsin ihmettelevän näköinen.
-- Ojaan saakka ne menevät kaikki lohot, selitti Joppi.
-- Ovat täällä miehet olleet monen päivän tuulen murtamia kasaamassa,
vaan ei niitä kaikkia ehdi koota. Mätänee siellä monta parempaa
puuta, kuin tuo oli.
-- Sinäpä houkko olet, kun annat hyväin puiden mennä ilman edestä, ja
yhä enemmän niitä mätänee, kun metsä vanhenee. Myö koko metsä, ota
rahaa, se ei vanhene eikä mätäne --
Asia oli itsestään vähitellen vetäytynyt niin kireälle, että se oli
kuin viritetty pyssy: sitä kun liipasi, niin se laukesi.
Joppi kääntyi iloisesti Oskariin päin ja sanoi päättävällä äänellä:
-- Mutta sen minä teenkin, se taitaa olla viisainta.
-- On se viisainta aina, sanoi Oskari, ja kun minä olisin ennen
tiennyt, olisin tullut varsin puhumaan.
-- Vaan kun isävainaa ei myönyt --
-- Niin teet sen sinä nyt. Pojastahan polvi muuttuu, sanotaan. -- Ja
joll'et tahdo meidän puulaakille myödä, niin myö muille.
-- Miks'en möisi teille. Sinähän kumminkin kaupassa tarjoumuksen teet
ja ethän suinkaan petkuttane tuttua miestä, sillä minä en oikein
metsäin hintaa arvaa, kun en ole ennen myönyt, sanoi Joppi.
-- Kyllä minä olen jo niin monta metsää ostanut, että arvaan hinnat
jos kukaan, ja aina paikalle, sanoi Oskari mahtavasti. -- Ja kun
hinta meidän puulaakissa pannaan, pannaan se kerrassa paikalle, ja
joka ei siihen tahdo myödä, pitäköön itse. Kun minä käyn metsän
kerran ympäri vaan ja ristiin halki, voin sanoa markan päälle, mitä
siitä luvataan. Mutta siihen tarvitaankin jo jotensakin tottunut
silmä ja muutakin päävärkkiä.
-- Kyllä minä sen uskon, myönsi Joppi, ja kun nyt olet näillä mailla,
niin tehdään kauppa paikalla.
-- Kuinka vaan sinä tahdot. Minulle se on yhdentekevää, vaan
samassahan tuo menisi, jos Jussilainenkin, niinkuin varmaan luulen,
tuosta vastapäätä tyytyy tarjoumukseeni. Ja mikä sitä muu auttaa!
Porin puulaakin kanssa on paha kenenkään muun kilpailla. Menisihän
siinä sitten kaksi varpusta yhdellä iskulla ja kannattaisi jo jäädä
vaikka tänne asumaan talveksi. Ottaisitko korttieriin?
-- No paikalla! Siitäpä vasta hauska talvi tulisi, jahdattaisi
yhdessä. Tiedätkö, että täällä löytyy ilveksiäkin näissä mä'issä.
Samassa ajettiin jo mökin eteen. Siinä makasi portailla kissa oven
takana odotellen, että ovi aukenisi, ja pääsisi lämpimään uunin
päälle. Koira kun sen huomasi, riipasihen ratasten takaa irti ja kävi
päälle, mutta kissa oli vikkelämpi, iski sylästen kyntensä nurkan
risteykseen ja kavahti katolle, maristen siellä pahasti.
-- Siinä sen näit, sanoi Oskari. Tuossa vasta ilveskoira on, joka
noin kissaakin vihaa. Kyllä sillä on talvella koetettava.
Jahti jäikin sillä kertaa sivuseikaksi. Koira ja pyssytkin jätettiin
mökkiin ja lähdettiin tarkastamaan metsää, sillä "ei niistä niin
tarkassa ja tärkeässä toimessa ole muuta kuin harmia", oli Oskari
sanonut. "Kyllähän sitten jälestäpäin metsästetään sitä hanakammin."
Joppi vei Oskarin sille rajapaikalle, mitä myöten hän tällä kertaa
möisi metsää. Siinä kulki alava, puoleksi suoperäinen ja kapea
noronko poikki koko palstan, noin kolme- eli neljäsataa syltä
ojasta, ja se noro olisi rajana. Käytiin sitten se lohko ympäri ja
ristiin halki, ja palattiin mökille, Oskarilla taskukirja toisessa
ja lyijykynä toisessa kädessä. Hän ei puhunut mitään, äännähteli
vaan jonkun kerran itsekseen "hm, hm", ja pisteli jotain merkkiä
kirjaansa. Eikä Joppikaan häntä millään kysymyksillä häirinnyt.
Vasta mökille päästyä seisattui Oskari, pisti kirjan ja kynän
rintataskuunsa, astui Jopin eteen ja sanoi kämmeniään levittäen:
-- Jaa, kolme ja puoli tuhatta saat kahdeksantuumaisiin saakka
enkelska mitalla, se on kuin nakutettu. Tuoss' on käsi, joka ei
vapise!
Joppi epäili silmänräpäyksen, vaan kun muisti, ett'ei Jussilallekaan
oltu tarjottu neljää täyteen, oli hän jo iskemäisillään kättä.
-- Mitä meinaat? kysyi Oskari, kun toinen vitkasteli.
-- Etköhän lisää sataa?
-- Oli menneeksi tutulle miehelle, -- ja kättä lyötiin päälle.
Ja kun oltiin jo puoli tiessä kirkolle, niin ei muuta kuin ajaa
hurautettiin että poro lensi, hyvällä tuulella, kievariin kontrahtia
teettämään ja saamaan harjakaisia, jotka olivat yhtä tärkeitä asioita
kumpikin.
Nuurperi haettiin kontrahdin tekijäksi.
Joppi sai kaksisataa markkaa käsirahaa, ja puolet hinnasta piti hänen
saaman heti kun kontrahti Hämeenlinnassa, missä puulaakin kasööri
asui, allekirjoitettiin, ja toisen puolen keväällä, kun tukit oli
kaadettu. Raja piti vierasmiesten kanssa käytämän.
Harjakaisia otettiin lujasti ja varustettiin vielä rattaillekin,
ett'ei taas tarvitsisi Jussia yöllä juoksuttaa.
-- Kyllä se nyt petti Joppi pahaa, kuiskasi kauppias kievarin
isännälle, kun kontrahti oli tehty -- mutta aina ne pettää, eikä
niiden pirujen kanssa voi kilpailla, kun siltäkin kulmalta on ajo
rautatielle niin pitkä ja rautatiellä rahti kallis.
Hinkkalaan takaisin läksivät yöllä vasta Joppi ja Oskari, ja
päätettiin yhdessä mennä pyhäinpäivänä Hämeenlinnaan rahain nostolle.
Vielä aamupuolella yötä oli valkea Jopin kamarissa ja pelattiin
siellä Jopin uutta pyssyä, jota vastaan Oskari oli pannut omansa sekä
kaksikymmentä markkaa rahaa.
4.
Pyhäinmiesten viikko oli alkanut, tuo kaikkein palkollisten
iloviikko, jolloin useimmat antavat mennä "parempiin suihin" loput
säästöt kuluneelta vuodelta, ja kellä ei säästöä ole, se ottaa
etukäteen tulevan vuoden palkkaa, jos saa, ja antaa luistaa samaa
tietä. Kaikki se menee, vanha ja uusi, ja mennä sen pitää, kun on
taas vuoden kuluttua viikkokauden oma herransa.
Parveillaan joukossa, parasta päällä, ja pidetään kestiä toistensa
luona. Siinä vehnäskahvit, viinat ja mitä vaan parasta irti saadaan,
ja kun satutaan jostain saamaan huone -- tavallisimmin jonkun
itsellisen ahdas tupa -- niin hierretään hikipäässä tanssia ilta ja
yö, sillä harva se mies, jolla ei ole hanuria muassa tanssimusiikin
varalle. Ainoastaan joku vanhempi renkimies paikkailee saappaitaan
tai punoo talven varaksi tallun anturoita, ja joku piikatyttö, joka
ennen tanssipaikoissa on saanut istua nurkassa ja palata yksin
kotiin, oleilee alakuloisena paikoillaan ja ompelee emännältä
saadusta vuosikankaastaan omia tarpeitaan.
Ani harva, poikkeustapauksessa, on sattunut ihan kaikkea keinoa
vaille ja sen vuoksi pysyttelekse seuroista erillään, kun ei kehtaa
muun joukon antipaloilla olla.
Niin oli käynyt Hinkkalan Jussin. Ei ollut hänellä vanhaa eikä uutta
millä herrastella, nyt kun juuri olisi pitänyt olla, ja se kaiveli
kauheasti hänen mieltänsä. Ei ollut hän kehdannut vielä käväistä
ainoata kertaa kylälläkään, vaikka jo kolmas ilta vapaaviikkoa oli
käsissä.
Jussi ei ollut pestiä ottanut mistään ensi vuodeksi, ja vanha
tili isännän kanssa oli vielä tekemättä, kun Joppi oli lähtenyt
Tukki-Oskarin kanssa Hämeenlinnaan metsärahoja nostamaan. Ja
lähtiessään, kun Jussi oli pyytänyt tiliä, tai edes vähän rahaa
viikoksensa, käskenyt vaan odottamaan siksi, kun hän kaupungista
palaa, ja syömään sillä aikaa vapaasti talon ruokaa. Nyt oli isäntä
ollut jo kolme päivää matkalla, eikä vielä kuulunut kotiin.
Jussia alkoi epäillyttää, että ehk'ei ole palkkaa enään saatavaakaan,
sillä hän ei ollut laskuissaan oikein varma. Selvän rahansaannin
hän kyllä muisti, mutta ne pelihäviöt olivat hämäriä, ja paljo
oli niitäkin. Ei niitä sopinut kieltääkään, kun oli tullut
pelanneeksi, ja usein ollut muitakin joukossa. --Jopilla ne oli
varmaan muistiinpantuina kaikki, koska oli kerran sanonut olevan, ja
tottapahan niistä laskun tekee kun kotiin palaa, olipa häntä sitten
saamista tahi velkaa. -- Vai olisiko se siitä suuttunut, kun ei
saanut enään tulevaksi vuodeksi pestiä ottamaan, ja vallan kiusalla
tehnyt sellaisen häpeän, että piti pennitönnä maata römppäviikkonsa?
Kun olisi lähtiessään edes suoraan sanonut, ett'ei ole saatavaa,
niin olisi lähtenyt tästä toisten jaloista pois, aikoinaan etsimään
rahatöitä; sillä rengiksi hän ei enään ikänänsä rupea, eikä koko
talonpoikain töihin, sillä ne ovat liiaksi orjallisia, vaikka
hyväkin isäntä sattuisi. -- Talven elää tukkimetsissä vallan hyvin
ja keväällä lähtee uitolle, tai joll'ei uitolle lähde, niin pyrkii
päivätöihin rautatielle, sillä siellä saa vielä helpommalla rahaa
kuin tukinuitossa. Ei siellä rasitu raajat eikä kulu vaatteet, parit
puoli-anturat ja korkoraudat menee kesässä, ja silloin on jo koonnut
vuotuisen rengin palkan.
Näissä mietteissä loikoili Jussi pitkällään tuvan penkillä, pihan
puoleisen ikkunan alla, katseli nurpein silmin piikain hyörinää ja
odotteli, milloin Joppi ajaa hurauttaisi pihaan.
Piioilla oli kova touhu, sillä illalla piti tulla vieraita. Sekin
toinen piika, pois muuttava, oli tullut Iitaa auttamaan, vaikka
hän kapineensa jo oli siirtänyt uuteen palveluspaikkaansa. Kahvia
paahdettiin ja juostiin posket punakoina pakarituvan väliä, jossa
uuni lämpisi. Pannuja hangattiin puhtaiksi, monenmoisia, mitä
talossa oli. Niihin tehtiin kuuteloa, maidosta, kananmunista ja
vehnäjauhoista, ja kun uuni oli vedetty, vietiin ne paistumaan.
Samalla siivottiin myös pakaria siinä pelossa, että jos isäntä sattuu
tulemaan kotiin sellaisella päällä, ett'ei anna tuvassa tanssia, niin
päästään sinne, sillä se oli tyhjä nyt, kun vanha Eerikki oli sieltä
muuttanut pois.
Kaikkea tätä katseli Jussi ja hänen mielensä siitä vaan synkkeni.
Hän oli paljon muuttunut syyspuolia kesää, jälestä hein'ajan. Joppia,
jota hän ennen ihaili ja piti miehuuden esikuvana, oli hän alkanut
epäillä yhdestä ja toisesta, vaikka Joppi oli puolestaan pysynyt
ennallaan ja olisi mielellään pitänyt toisenkin vuoden häntä renkinä.
Ja se epäluulo muuttui ensin kateudeksi ja lopulta suoraksi vihaksi.
Sitä ei vaikuttanut yksin se, että hän oli huomannut Jopin tekevän
vääryyttä korttipelissä, vaan oli siinä muitakin asianhaaroja, joista
hän toisinaan oli antanut salaviittauksia muulle talonväelle ja
pistellyt piioille. Varsinkin Iitan kanssa oli hän joutunut huonoon
väliin ja olisi monasti tahtonut tälle purkaa vihansa puhtaaksi,
vaan oli se aina jäänyt tekemättä, vaikka usein oli jo kurkkuun
saakka noussut ja siellä kutkuttanut. Se oli melkein aina jäänyt vaan
ynseään päänkäänteeseen, tai äänettömään, halveksivaan katseeseen,
ja vaikka heidän välinsä sitä ennen oli ollut erittäin hyvä, ei Iita
tätä muutosta ollut Jussissa huomaavinaankaan. Nyt alkoi se viha taas
nousta ylös ja hän muovaili sitä jo sanoiksi suussansa, pureskellen
piippunsa hammasluuta siinä penkillä.
-- Olisit voinut ostaa edes vehnästä puolestasi sinäkin, Jussi,
sattui silloin sanomaan Iita, heidän jäätyään kahden tupaan.
Jussin leuat puristuivat yhteen niin, että oli piipun hammasluu
katketa, ja hän vastasi kireällä äänellä:
-- Elä härnää, Iita, sillä sinä tiedät, että olen kuitti mies tällä
kertaa -- ja vaikka oliskin kukkaroni täynnä hopeata, niin en
ainakaan sitä sinun tähtesi hellittäisi.
-- Olisipa lystiä, kun saisit sitä kovuuttasi näyttää, mutta kuka
käski tuhlaamaan palkkaasi, sanoi pilkallisella äänellä toinen.
-- Kyllä on hyvä pistelläksesi nyt, vastasi nousevassa vihassa Jussi.
-- Pistele vaan, mutta eikö ole sinun suusi kostunut palkastani yhtä
usein kuin omanikin? Etkö muista talvea enään ja kevättä, kuinka
olivat makeita minunkin antini silloin?
-- Taisihan olla, mutta kuka niitä niin vanhoja asioita enään muistaa
-- ja eipä noita ole sen koommin kuulunutkaan. --
-- Kuinka renkipoika voisi isännän kanssa kilpailla, sanoi Jussi
pisteliäästi.
-- Mitä hupsit, mitä sillä tarkoitat? kysäsi Iita, ikäänkuin ei olisi
ollenkaan asiaa ymmärtänyt.
-- Tarkoitan vaan sitä, minkä itse hyvin tiedät, että Joppi on
alkanut tuntua sinusta paremmalta kuin ennen Jussi. Tunnustapa
suoraan, että etkö maannut sitäkin yötä Jopin kamarissa, kun
perkiöltä heinästä tultiin --
-- Sinäkö minua ripittämään -- ja jos olisin sen tehnytkin, niin
liikuttaako se sinua?
-- Liikuttaako tahi ei, se on yhdentekevätä nyt enään, mutta elä
sentään luule, että tämän talon polkuja emäntänä kävelet. -- Kirkon
sinä tervaat vielä sen kanssa ja siihen se kuherrus loppuu --
-- Hoo poika, vaikkapa niinkin! Teenpähän sen silloin edes isännän
kanssa, enkä tuollaisen pennittömän renki nahjuksen, sanoi Iita,
istuen ylpeästi jakkaralle hellan eteen, kahvimylly polvien välissä.
Jussin suupielissä kävi vavahtava liike, hän karkasi vimmattuna ylös
ja paiskasi piippunsa pirstaleiksi lattiaan.
-- Sinä tuhatta tulimmainen -- sinä helvetin huora -- sinä -- minä
teen sinusta makkarusta.
Iita juoksi kauheasti kiraisten ovea kohti, pudottaen myllyn
helmastaan.
Toinen piika tuli samassa juosten sisään.
-- Ne tulevat jo, soittavat jo kujassa käsipeliä -- huusi hän ovessa
ja töyttäsi Iitaan.
-- Ai jumala, mikä sota täällä on --
Iita nyyhkytti, eikä saanut aluksi vastatuksi mitään, mutta Jussi
kaappasi takin hartioilleen ja kiirehti sanaakaan sanomatta,
sieraimet levällään, tyttöjen ohitse tuvasta ulos, paiskaten oven
peräänsä kiinni niin että ikkunat helähtivät.
Hän seisoi hetkisen hengästyneenä portailla.
-- Olisipa nyt nuija viinaa -- ajatteli hän, kiukkuansa nieleskellen
-- niin joisi itsensä humalaan ja näyttäisi niille kaikille, antaisi
oikeat läksijäiset --
Soitto ja sekava laulu kuului jo kujan suusta ja Jussi läksi
kävelemään mietteissään pihan poikki muorin kamariin.
-- Kauheaksi muuttunut koko Jussi -- sanoi Iita, päästyään
pelästyksestään asettumaan. -- Oikein minua pelättää, ettei se vielä
tekisi tuhoja tänä iltana. -- Sinne nyt meni kahvit pitkin lattiaa.
-- Ja oli niin hauska poika ennen -- mikähän sen on riivannut, sanoi
toinen piika, kooten kahvipapuja kovalla kiireellä lattialta, sillä
portailta kuului jo tulijain jalankopsetta.
-- En ymmärrä, mutta murskannut hän olisi minut, jos olisi käsiinsä
saanut, riiviö. Hyvä olisi, jos pysyisi poissa, puhui Iita.
Jo alkoi lappautua joukkoa tupaan. Oli siinä kutsutuita vieraita ja
oli kutsumattomia enemmän vielä, sillä hanurin ääni oli houkutellut
tiepuolesta ja pitkin kylää tanssinhaluista nuorta väkeä lisää, ja
kohta oli tupa puolillaan -- enimmäkseen renkiä ja piikaa.
Siinä oli rotevia nuoria miehiä, mutta puikkelehti heidän välissään
joku keskenkasvuinen poikakin, kaikilla lakki päässä tupaankin
tultua, piippu tai paperossi hampaissa, ja kaulassa monenkirjava,
uusi, hiljan kauppiaalta tai harjurilta ostettu villahuivi. Kellä oli
kello liivin taskussa, sen oli takki auki, rintapielet leveänä, että
kellonperät hyvästi näkyisi. Ja muutamilta näkyi niitä kahdet. Liivin
ja housunkaulustan rajaseudussa oli useimmilla näkyvissä pelkkä
paita, joka miehen rentona kulkiessa ja ruumista heilutellessa oli
siinä kohonnut laskokselle.
Tupaan tultua oli miesväki paraasta päästä asettunut pihanpuoleiselle
seinustalle, vasemmalle ovesta, ja anastanut siinä istuimikseen
renkien vuoteen ja siitä peräseinään jatkuvan pitkän rahin, mutta oli
niitä jäänyt paljon seisomaankin ovensuuhun.
Tytöt taas pakkautuivat pellon puoleisen ikkunan alle, seinän
ja uunin nurkkaukseen ja siitä ylöspäin, piikain asuntapuolelle
tupaa. He olivat heittäneet huivinsa päästä olkapäilleen alas ja
silittelivät, kuiskaillen, joskus tukautettuun nauruun purskahtain,
hiuksiansa, mikä kädellään, mikä salavihkaa kammalla. Ja oli siinä
näkyvissä keltaisia tai pellavaan vivahtavia paksuja palmikoita,
punaisia poskia ja pyöreitä, lihantyvekkäitä vartaloita, jossa rinnan
ja suolivyön seutu oli saanut vapaasti paisua ja vaurastua.
Oli jo tullut pimeä ja tuli sytytetty lamppuun pöydälle tuvan
perällä. Siinä tarjottiin kahvia kutsutuille vieraille ja paraimmille
tutuille, joita joukosta noukittiin ja kuljetettiin pöydän luo.
Hanurin soittajista taitavin oli jo asettunut rahin yläpäähän,
ihan tuvan nurkkaan, ja soitteli siellä hiljalleen polkan tahtia,
ikäänkuin koetellen kuinka se lähtisi luistamaan. Tyttöjen joukossa
alkoi joku kengän kärki, tuskin kuuluvasti, napautella samaa tahtia
lattiapalkkiin ja joku pullea ruumis joutui hiljaiseen huojuntaan,
kuin tietämättään.
Ei oltu perällä tuvan vielä päästy oikein lämpenemään, mutta oven
suussa oli jo aika mehka miesten joukossa.
-- Jaa, että heitettäisi, kuului sieltä.
-- Niin "kellua ja kellua", sanoi pohjalainen.
-- Onko siinä henkeä?
-- Kyllä se käy ja kukkuu --
-- Taitaa käydä kun kannat --
-- Ei maar, kallista korvasi tänne, niin kuulet.
-- Kolista roskat sisästä, jos siellä mitään on, ja pane punikin
kaulaan mokoma --
-- Äläppä, poika! Ehta amerikalainen, kymmenellä kivellä --
-- Mutta vaihdetaan --
-- Ei vaihdeta. Tämä mies huippaa aina.
-- Ann' tulla, jos tohdit, hei!
Pihalta alkoi kuulua laulu, kova, niin kova kuin kahden humalaisen
miehen kurkusta pääsee, ja sanat kuuluivat selvästi tupaan miesten
noustessa koluten portaita ylös:
-- Nämä ne pojat punakoita, kuin Porista parhaat herrat -- -- hei
-- äh! -- Vieläkö sinne mahtuu tyttöjen tupaan pieni poika-pari?
Avatkaa, tääll' on paraat vieraat vielä oven takana. -- Kun sokeria
löimme rommin sekaan useammat kerrat --
Tuvassa olijoista joku kielsi, toiset taas käskivät avaamaan ovea,
kosk'ei miespahat näy pimeässä löytävän säppiä.
-- Otetaanko joukkoon, vai tehdäänkö kiusaa? kysäsi joku talon
tytöiltä. -- Ne on niitä puulaakin miehiä, Tukki-Oskarin joukkoa,
kuuluu.
-- Annetaan tulla, eihän niitä pelätäkään, sanoivat pojat.
Avattiin ovi.
Miehet hoippuivat keskelle lattiata ja katselivat nauravaa
tyttöparvea.
-- Älkää hemppuni ilvehtikö, sanoi toinen tulijoista. -- Kuka on joka
talon pihtipielet niin nuuskinut, että pimeässä heti avaimeen osaisi.
-- Mutta täälläpä lystit tulee -- ja nämä ne pojat punakoita, kuin
Porista -- hih! -- ja hän pyörähti korollaan ympäri, niin että avoin
nuttu ja pitkät kaulahuivin päät levisi siiviksi sivuun. -- Näin
monihaarainen minä olen -- mutta kuka täällä soittaa?
Ei kuulunut vastausta.
-- Mutta minä kysyn, kuka on pelimanni, kuka on kukko tässä
kanaparvessa?
Jo luultiin miehen haastavan riitaa ja hanurinsoittaja, roteva mies,
nousi kiivaasti seisaalleen tuvan nurkasta ja kysyi tiukalla äänellä,
että mitä sillä tiedolla tehtäisi?
-- Ei riitaa, ei, vastasi Porilainen, mutta minä tahtoisin voidella
kieltäsi. Voisitpa muuten sanoa, että olet illan soittanut Porin
pojille, eivätkä edes suuhusi sylässeet. Haeppa jonkunlaista
lasiastiaa, niin katsotaan, löytyisikö mitään täältä nuttuni
liepeistä. --
-- Kylläpä oletkin aika herra, kun luulet, että sinua varten tänne
olen soittamaan tullut. Tuollaisen miehen minä lyön seinään ja annan
siihen jäädä, vastasi soittaja, heittäen, niska jäykkänä, katseensa
muuhun miesparveen.
Siihen se sanajupakka sillä kerralla jäi, sillä pihan poikki kävi
ratasten räikinä kuin ampumalla ja eteisestä kuului sellainen jyräys
ja räminä, niinkuin ukkonen olisi sinne iskenyt ja katto alkaisi
sortua alas.
Näkyipä se väräyttäneen jokaista tuvassa olijaa, rohkeimpiakin.
Jokainen vilkasi ympärilleen, eikä kukaan liikahtanut ovea kohti,
vaan oli ovensuuhun äkkiä jäänyt kokonaan tyhjä aukko.
-- Portti auki -- kuului ärjyvä huuto oven takaa.
Kaikki tunsivat isännän äänen.
Iita juoksi ensimmäisenä esiin ja työnsi oven auki.
-- Herra Jeesus -- parkasi hän ja peräytyi, sillä vastassa oli
vaahtosuu, korskuva hevonen, joka hyppi pystyyn ja oli lyödä häntä
kavioillaan.
Useoita miehistä työnsihe ovelle ottamaan selkoa asiasta ja
rohkeimpia kävi kiinni hevosen suitsiin, joka huomattiin Jopin omaksi
orhiiksi, Pekaksi. Rillain kopassa, josta takapyörät olivat särkyneet
portaille, istui Joppi huutaen ja huitoen piiskalla, niin että siitä
sai hevonen ja joka mies, joka yritti lähelle.
Hän oli kuuro kaikelle puheelle.
-- Jopilla on rillat ja ori -- ja Joppi ajaa perälle saakka --
herroiksi vaan, hihkui hän ja sai, miesten ponnistuksista huolimatta,
hevosen tupaan, mutta siihen loppui tie, sillä etupyörät kävivät
tuvan ovipieliin kiinni, vaikka ne leveästä, kaksipuolisesta porstuan
ovesta olivat tulleet lävitse.
Tämä Jopin herroiksi kotiin tulo kuului muorinkin kamariin niin
hyvästi, että sieltä läksi ulos muori ja hänen perässään Jussi,
joka vanhalta emännältä oli koetellut viekoitella rahaa lainaksi,
kumminkaan onnistumatta.
Muori oli arvannut asian heti ja itkusilmissä hän nyt riensi tupaa
kohden.
Portaitten pielessä makasi mies, särkynyt kärrynpyörä vieressä.
Vaikka jo oli jotensakin pimeä, tunsi Jussi sen heti Tukki-Oskariksi,
ja jäi häntä siihen pimeinpäin tunnustelemaan ja nostelemaan, mutta
muori nousi siunaten ja itkien eteiseen, jossa oli ääntä ja pauhua
kuin sotakentällä. Kuka koetti hillitä hevosta, kuka Joppia, vaan
hevosta ei saatu aseista, kun Joppi yhtenään huitoi piiskalla,
eikä tainneet miehet oikein paraansa päästä yrittääkään. Sillä
joukossa oli sellaisiakin velikultia, joita tämä näytelmä taisi
huvittaa, vaikka tytöt tuvassa parkuivat ja rukoilivat herran nimessä
toimittamaan hevosta pois.
-- Voi hyvä jumala sentään, poika parka sinua! Pitääkö vanhan äitisi
sinut näkemän tuollaisessa tilassa! Jumala yksin tietää, mitä
varten minun täytyy oman rintani alla kantamasta saada näin paljon
katkeruutta eläissäni, hän sen yksin tietää. Ei tämä ole enään
viisasten työtä. Koettakaa hyvät miehet saada edes hevonen ulos ja
tulkaa katsomaan tänne portaille. --
Niin puhui vanha emäntä, ja Joppi, kuultuaan äitinsä valittavan
äänen, talttui, heitti piiskan pois ja hoippuroi rillain kopasta,
missä hän vielä istui, toisten joukkoon lattialle.