kumppanistaan. Kotiin tullessa oli alkanut sataa ja hän oli kastunut
aika lailla. Oli sentähden, saatuaan märät vaatteet päältään,
sytyttänyt tulen pesään ja istuutunut siihen valkean loisteeseen.
Hän istui kädet polvilla ja katseli kuinka kuusipuut räiskyen
paloivat pesässä. Nousi ylös, kohensi puita, heitti nurkasta muutaman
puun lisää ja asettui taas tuolille takkavalkean eteen.
Hän näytti alakuloiselta. Vaikka oli iloisena, joskin märkänä, tullut
kotiin, istui hän nyt tavallista miettivämmän näköisenä, sillä hän
oli tuskin päässyt kamariinsa metsältä tultua, kun jo vanhempi renki
oli pyrkinyt pakinoille ja pyytänyt vähän rahaa. Ja se oli vienyt
kuin puhaltamalla Jopin päästä kaikki jahtimietelmät pois.
Kun ei ollut rahaa tällä kerralla yhtään.
Kirottua rahaa, ett'ei sitä pidä saaman tarpeeksi! tuumaili hän.
Ensin se niin pikainen pyynti oli vähän vavahuttanut, mutta heti
piti ottaa kova muoto päällensä, ja hän oli sanonut tiukasti
rengille, että en minä nyt märkänä sinulle rahoja kaiva. Anna aikaa
riisuutuakseni edes -- ja kyllähän huomenna saat, mitä sillä yöllä
teet. Ja renki oli mennyt pois.
Mutta Jopin se juttu pani tuumimaan. Hän tuumi sinne, tuumi tänne,
ja hautoi päässänsä, mistä sitä saisi, ja vielä ihan huomiseksi.
Ei hän ennen ollut ikänä tällaiseen pulaan sattunut, ei isän
eläissä koskaan, sillä isä oli aina maksanut palkollisten palkat ja
kaikki mitä talosta meni. Eikä hän ollenkaan ollut muistanut, että
muutto-aika oli kohta käsissä ja pitihän niille maksaa palkka, kellä
vielä oli saatavata. Ja saatavaa niillä oli kaikilla, piioillakin
paljon vielä.
Hän alkoi aatoksessaan kokoilla, paljonko ylisummaan menisi ja
muistikin, että Jussille ei mene enään mitään, se on palkkansa
hävinnyt pelissä ja ehkä vähän enemmänkin.
-- On se edes hyvä, tuumi Joppi, päästen hiukkaista paremmalle päälle.
-- Ja Iita sitten -- jaa, se jää taloon, ja vaikk'ei jäisikään, niin
kyllähän sen kanssa aina selvän saa.
-- Mutta toinen piika ja tuo Heikki juutas, joka on melkein koko
palkkansa sisässä pitänyt -- menee sitä sentään toista sataa, ja
kyllä siitä tulisi ilmeinen häpeä, joll'ei palkollisilleen voisi
maksaa. -- En ymmärrä, mistä se isävainaa otti rahaa, kun sillä
sentään aina oli oma tarve. -- Mutta se nuukaili, ja vaivasi liiaksi
itseään, ukko parka -- rääkkäsi suorastaan ruumistaan. Eikä hän
elellyt herrasseuroissa -- ei ymmärtänytkään sitä.
Joppi kynsäsi päätään, nousi tuolilta ja kohenteli taas pesää. Ei
ottanut ajatus oikein seisattuakseen mihinkään kohti. Hän käveli
pitkin permantoa. Pikari ja tyhjä puteli olivat aamulla metsään
lähtiessä jääneet pöydälle. Ne hän pisti kaappiin.
Kaikki oli tyhjää nyt, ei kukkaro yksin.
Tuli alkoi jo hiiltyä, mutta ei Joppi viitsinyt ottaa valkeata
lamppuun, vaan heittäysi hiilustan hämärässä valossa pitkälleen
vuoteelle.
-- Olisiko lainata rahaa ensi hätään, jatkoi hän miettimistään. --
Mutta mistä nyt tähän kiireeseen lainaa? Naapurin ukolla kyllä olisi,
mutta ennen menkööt talo ja tavarat, ennenkuin siltä juutalaiselta
pyytää. Etemmäksi ei viitsi lähteä, kun on väsynyt, ulkona sataa ja
on pimeä. Lähteköön susi!
-- Kun olisi päivällä tullut mieleen, niin olisi pyytänyt Nuurperilta.
Ajatus palasi tämänpäiväiseen jahtiin, tahi siinä jahdin muassa
oikeastaan metsään. Se oli joskus ennenkin pysähtynyt samaan kohti,
ja varsinkin viime aikoina, kun Joppi Teuron puolella takametsässään
alkoi jahtailla, asustanut yhä useammin niissä suurissa hongissa
siellä, joista Nuurperikin tänään oli sanonut, että "tuossa niitä
markkoja makaa".
-- Makaa siellä rahan roskaa, ei muuta kuin ottaa vaan, kosk'ei
osannut jo ennen ottaa isä. Ja mikä estää ottamasta näin
tarvittaissa. Se täytyy tehdä heti kuin sopii vaan, se täytyy! Hullu
tässä päätänsä puutteessa pinnistelköön, päätteli hän.
Se ajatus otti nyt Jopin ajussa varman, pysyvän olinpaikan, eikä
jättänyt huomispäivän pienelle rahantarpeelle eikä rengin saataville
sinne sillä kerralla enään mitään tilaa.
Joppi sytytti valkean, huusi Iitaa laittamaan illallista, ja otti
pyssyn nurkasta, alkaen sitä siivota, vihellellen ja puhutellen
koiraansa.
Samassa ilmestyi taloon vieras.
Joppi kuuli tulijan koputtelevan jalkojaan porstuassa ja kysyvän
piialta onko isäntä kotona.
Kamarin ovi aukeni ja mies astui sisään. Pitkä, viiksinaamainen mies,
sateesta märkänä, pitkissä, yli polven ulottuvissa varsisaappaissa,
leveä hattu päässä, pyssy kädessä, ja keltainen, taitteille
käännettävä mittapuikko palttoon rintataskusta puoleksi näkyvissä.
Se oli Tukki-Oskari.
Hänen oikea nimensä oli Oskari Alander, vaikka häntä yleensä
kutsuttiin vaan Tukki-Oskariksi. Hän oli Korvenkylän Alatalon poikia
-- samasta pitäjästä -- vaan kun isä oli kuollut ja talo tullut
vanhimmalle veljelle, oli Oskari joutunut kotoaan pois. Isä oli
käyttänyt häntä vähän kansakoulussa, jossa hän oli oppinut jonkun
verran kirjoituksen alkeita, ja sen vuoksi oli Oskari tuuminut,
että työmieheksi hän ei rupea, kyllä "pännän" pitää elättää. Oli
ottanut nimekseen Alander ja oleillut jonkun ajan puotipoikana siellä
täällä maakauppiailla, vaan kun se ei oikein vedellyt, yhtynyt
lopulta tukkimiehiin, koska se ammatti oli hänestä niin vapaata,
ja elätellyt itseään keksillä. Vaan hänpä olikin pian kohonnut
tavallista tukkijunkkaria ylemmäksi kirjoitustaitonsa avulla. Kun
osasi sen verran piirtää numeroita, että voi paperille lukea tukit ja
merkitä niiden ko'on, pääsi hän "vartesmanniksi" Porin puulaakiin,
osti taskukirjan ja mittapuikon ja piti niitä aina rintataskussaan
näkyvissä, niinkuin arvonsa merkkeinä, ja kulki kuin herrat ainakin.
Keväät ja kesät hän johdatteli uittoa ja piti jokirannan kyläin
tytöille hyvää suuta, syksyt ja talvet mittaili tukkia metsissä, ja
oli lopulta saavuttanut niin suuren luottamuksen, että puulaaki jo
uskoi hänet metsäkauppoja hieromaan talonpoikain kanssa. Uskottiinpa
aina joku summa rahojakin hänelle, että hyvän kaupan syntyessä voisi
antaa myöjälle käsirahoja.
Ja kun rahaa piteli, osasi siitä aina säästää itselleenkin jonkun
markan lisätuloksi, vaikka palkkakin oli jo tavallisen hyvä.
Sentähden olikin Oskari aina hyvissä varoissa ja kulki siistissä
vaatteissa. Ryyppymies hän oli kohtalainen, mutta joi aina varovasti,
ei milloinkaan liikaa, paitsi juuri aniharvoin, kun sattui jonkun
parhaan ystävänsä kanssa turvalliseen paikkaan. Hän säästeli rahoja,
ja hänen hartain salainen toivonsa, perimmäinen päämääränsä oli,
saada kerran koetella metsäkauppoja omalla kukkarollaan.
Hän oli hiljan palannut Porista kotiseudulleen ja kierteli siellä
metsiä pyssyineen -- noin vaan niinkuin muuna metsämiehenä --
mutta itse asiassa tarkastellen tukkipuita ja aprikoiden, mitä
mistäkin metsästä lupaisi, jos saisi omistajan kauppoihin ryhtymään.
Jopillakin hän tiesi olevan Teurossa hyvän metsän, aivan ojan
varrella, jota myöten uitto kävi keväällä mainiosti väljemmille
vesille Vanajaan päin. Sen metsän hän oli jo salavihkaa tarkimmilleen
tarkastanut, ja olipa eräänä päivänä ollut vähällä, ett'ei hän
tapaturmassa Joppiin yhtynyt tämän jahtimatkoilla, mutta oli saanut
hänet sivuutetuksi. Siitä olisi voinut syntyä epäluuloa vanhain
ystävysten väliin, sillä hän oli Jopin, niinkuin monen muunkin
kanssa, vanha hyvä tuttu, ja olivat he ennen monasti koetelleet kumpi
nakin lyönnissä oli etevämpi.
Nyt hän näytti tulleen taloon kuin puolittain sattumalta.
Sisäänastuttuaan asetti hän pyssynsä ovipieleen, laski märän hattunsa
tuolille pesän eteen ja tervehti Joppia.
-- No mutta Oskarihan se on. Mistä päin sinä -- tsooh, älä siinä
rähise -- ja Jopin piti kesken puheen ruveta taltuttamaan koiraansa,
joka vieraan tullessa oli horkuksistaan herännyt ja alkanut haukkua.
-- Ei se pure, elä pelkää --
-- Jaa mistä minä tulen. Sen kyllä kuulet, kun saan tämän märän nutun
päältäni ja kuulen annatko vanhalle ystävälle yösijaa.
-- Sehän tulee pyytämättäsikin, vaan mitä sinä tällaisessa
jumalanilmassa kuljet, pimeällä vielä?
-- Se nyt käy niin, että joka tyynellä istuu, se tuulella soutaa.
Olin tuolla kirkolla ja päätin sieltä lähteä taas kerran katsomaan
kotikylän puoltakin, Korventaa, mutta kun on paljon tuttuja, niin
tulee viivähtäneeksi. Luulin saavani hevosen, vaan en saanutkaan,
ja niin läksin tästä oikoteitä käymään jalan. Olisin kyllä mennyt
yhtäpäätäkin pimeän vuoksi, vaan tuli tuo jumalaton sade, ja kun ei
erittäin kovaa kiirettä ole taas räin syyspuolella, ajattelin, että
poiketaanpa Hinkkalaan katsomaan miten siellä Joppi isännöi -- ja
emännöi, sillä eihän sinulla vielä kuulu akkaa olevan.
-- Ei ole, eikä ole tulostakaan tietoa, mutta on mulla hyviä piikoja
--
-- Hyvä on sekin.
Iita, nuorempi piika, tuli samassa kamariin. -- Että vaikka emännäksi
kelpaa, katsopa tätäkin, sanoi Joppi.
-- Jaha! Kah Iitahan se on, vanha tuttu, sanoi Oskari paiskaten kättä
tytölle.
Iitan poskille lenti puna Oskarin tervehtäissä, vaan ei sitä miehistä
kumpikaan puolihämärässä ovensuussa eroittanut.
-- Mistä sinä tämän tunnet? tiedusti Joppi.
-- Olinhan talvella täällä, etkö sitä muista.
-- Niinpä olitkin tosiaan. Kuule Iita, onhan siellä vielä teelehtiä?
Keitäppä meille sajua.
-- Sitävarten juuri tulin. Kyllä minä keitän, sanoi piika ja poistui.
-- Häpeä sanoani, jatkoi Joppi, mutta nyt on talo niin kuiva,
ett'ei ryyppyyn päästä. Eikä se usein ole sattunut, vaan nyt juuri
pahimmoikseen.
-- Onpa oltu ilman ennenkin. -- Mutta nythän minä vasta huomaan, että
sinusta on tullut jahtimies. Ja oletpa hankkinut aika komean pyssyn,
vallan takaaladattavan, ja koiran. Vai onko se omasi tuo koira?
-- Kyllä se taloon kuuluu, sanoi Joppi vähän mahtavana.
-- Sinäpä poika olet, ja millä sinä niitä kaikkia ostelet, kun kuulin
kesällä oriinkin ostaneesi?
-- Että millä minä ostan, kysyt.
-- Niin, että mistä sinulla aina riittää? -- vai oletko pelannut
pyssyn Helsingin herroilta, koska tuolla tullessani kerrottiin niitä
täällä pitkin syksyä käyneen.
Joppi säpsähti, niinkuin olisi äkkiä herännyt, ja kourasi
otsatukkaansa -- aivan huomaamattaan. Päässä välähti ajatus, että
pelatahan hänen olisikin pitänyt niiltä pyssy ja koira silloin kun
olivat heillä yötä ja yhdessä hummattiin. Voi yhdeksänkolmatta!
Miks'ei ne olisi pelanneet, kun muutakin pelattiin. Olisi pannut
hevosen vastaan -- ja voittanut, varmaan voittanut, sillä ei ne
järinkään tarkoilta näyttäneet. Ja sitten olisi niillä tavaroillaan
ostanut muuta tarvetta, tai pannut saatuaan rahat taskuunsa.
Mutta katuminen ei enään auttanut, eikä varsinkaan puhuminen
Oskarille niin ääretöntä tyhmyyttä, ettei olisi pelannut. Piti ruveta
äkkiä rauhalliseksi vaan.
-- Voitin kuin voitinkin nämä helsinkiläisiltä, vastasi hän
riuskasti, temmaten pyssyn Oskarin kädestä ja heiluttaen sitä, niin
että piippu välähteli lampun valossa. -- Ja Pekka oli vastassa,
oriini.
-- Ja niinkö paljon rohkenit? Puhutkohan vaan totta, sanoi Oskari,
joka oli huomannut Jopissa jotain epäillyttävää.
-- Totta tai valetta, se on yhdentekevä pikkuseikoissa, vastasi Joppi
harmissaan. Ja luuletko sinä, ett'ei Jopilla olisi aina niin paljon
perää, että ostaakin jaksaa, mitä tarvitsee. Kalut pitää olla hyvät,
syödään mitä saadaan.
-- No no, ei senvuoksi sentään että leipä puuttuisi, vaikka limppu
ostosessa on, sanoi Oskari leikillisesti. Mutta joko sinut on
kastettu oikeaksi jahtimieheksi? Joko olet jäniksen peijaisiin
sattunut?
-- Kyllä ne ovat tapahtuneet jo kumpikin. Tänäänkin ammuin jäniksen,
Nuurperin kanssa, vastasi Joppi.
-- Vai Nuurperin kanssa olit.
Niin, ei minua saaliin halusta yksin huvita metsän käynti, enkä ole
juuri suuria saanutkaan, kun en ole vielä oikein tottunut ampumaan
juoksevaa otusta, mutta hyvä seura, se se pääasia on, olen huomannut.
Kas sellaistakin päivää, kuin tässä hiljattain helsinkiläisten
herrain kanssa metsällä, ei ole minulle monasti sattunut. Voi Anttila
vainaa! Tiedäppä, että kotona pistettiin liiviin ensin koko yö, ja
kun aamulla metsään lähdettiin, piti meidän Jussin kantaa kokonainen
kannu konjakkia evääksi, kuuteen metsäpulloon pantuna, ja siihen
vielä viinit ja muut hyvät lisäksi. Ei kastetakaan joka poikaa
sellaisilla pidoilla jahtimieheksi.
-- Ja jäniksiä tuli vahvasti, kysyi Oskari.
-- Ei saatu, oli liian kuiva sää. Ei ne herrat siitä sentään
pahoillaan olleet, vaikkei saaneetkaan, lupasivat tulla uuden kerran.
Eikä ne olleet erittäin saaliinhaluisia nekään, kuin mitä vähän
aamusta ensin. Malttuivat kumminkin pian, kun olivat huomanneet ilman
mahdottomaksi. Minä kyllä olen sen jälestä käynyt yksikseni itseäni
harjoitellen, vaan olen huomannut, ett'ei se sitä ole kuin seurassa.
Kyllästynyt olisin melkein jo, mutta sattui sitten Nuurperi tulemaan,
ja toista se oli heti tänään, vaikk'ei lähimainkaan niinkuin se iso
jahti, hui hai!
-- Mutta jos mentäisi huomenaamunakin, sanoi Oskari. Ei ole
minullakaan mitään hengen hätää matkallani, ja kun sattuu pyssykin
olemaan muassani.
-- Sehän ihmeesti sopii, mutta peijakas -- Joppi napsautti sormiaan
-- kuinka mennään, kun ei ole evästä mitään. Toin kyllä hiljan
Helsingistä tavallisen satsin, mutta se tuli tässä kulutetuksi niin
ja näin, niinkuin ymmärrät, ja lopputilkasta saatiin tänään tuskin
matti puolelleen. Viitsitäänköhän lähteä.
-- Koetetaan, sittehän tiedämme kuinka se ilman viinaa käy, ehdotti
Oskari.
-- Mutta sinä et tiedä kuinka se on mukavata, kun metsässä tapaa
sopivan paikan, sitten istuu, ja siinä iloisten jahtiveikkojen kanssa
ryyppää, sanoi innokkaasti Joppi.
-- Voi veljeni, kyllä minä tiedän, mutta minkä puutteelle voi.
-- Totisesti! Eipä sille näin suutapahkaa voi yhtään mitään.
Puutteesta puhuttaissa lensi Jopin mieleen taas se huominen
rahantarve, ja jos huomenna juuri voisikin asian kaartaa, niin
tarvitsee sitä pian kumminkin, pyhäinpäiväksi. -- Mutta aivan samalla
kertaa iski mieleen jo metsän myyntikin, ja siinähän se oli omassa
kamarissa nyt paras metsänostaja kuin käsketty. Kyllä siitä on nyt
pidettävä kiinni -- ja onhan se voinut vallan sitä varten tullakin,
vaikka sanoi muilla asioilla kulkevansa, eikä tahdo heti ilmaista
mieltänsä. Onpa varmaan tullut sitä varten, veitikka! Pitää sitä
viivyttää, koska on halu viipyä. Ehkä jo aamulla rupeaa asiata
alkamaan.
-- No Joppi, mitä tuumit nyt? sanoi Oskari, kun tämä näytti jotain
mietiskelevän.
-- Mietin, että mennään metsälle aamulla kuin mennäänkin, koska
sattui hyvä toveri, sanoi Joppi.
Ja se oli sillä päätetty.
Piika toi teetä ja alettiin sitä ryypiskellä.
-- Pitääpä pistäytyä vähän ulkona, sanoi Oskari ja läksi kamarista.
Mutta hän kääntyikin tuvan puolelle, avasi oven, kurkisti tupaan ja
kysyi matalalla äänellä, että onko Jussi siellä?
Jussi oli jo ennättänyt vuoteelle. Ei hän vielä nukkunut, vaan
kun ei ollut mitään puhdetyötäkään, oli hän ruvennut vuoteelleen
ovipielessä, vastapäätä uunia.
Hän kavahti ylös, kuultuaan Oskarin äänen, ja meni ovelle, kun
huomasi ett'ei toinen aikonut tulla sisään.
Oskari veti hänet porstuaan ja puhui siellä hetken hiljaa hänen
kanssaan.
-- Joll'ei Kulmalasta saa, niin ei sitte mistään. Siellä melkein aina
on, mutta tämä on tavaton matka, enkä lähempänä tiedä, sanoi Jussi
kuultuaan Oskarin asian.
-- No ei sillä kiireempää ole kunhan aamuksi saat, kuiskasi toinen.
Kyllä minä vaivasi muistan, tuossa on rahaa.
Oskari meni takaisin kamariin, mutta Jussi puki kiireellä päällensä,
läksi tuvasta ulos ja hävisi pilkkosen pimeään syyssateeseen.
Kamarissa olijat eivät tahtoneet oikeaan mielialaansa päästä sinä
iltana. Pakina kulki jäykänpuoleisesti, vaikka sitä kyllä koetettiin
hierustella. Lyötiin korttiakin niinkuin tavallista oli, mutta leikin
vuoksi vaan, sillä Joppi ei nyt sanonut viitsivänsä rahapeliin ruveta.
He katselivat vuoroin toinen toistansa -- salaapäin -- ja kumpikin
koetti ikäänkuin haistella toisen tuumia.
Ja lopulta kumpikin varsin vainusi toisen aatoksen juoksun, vaikka
koetti pidätellä itseään tuomasta omaansa ensiksi esille, sillä
heidän molempain ajatus pyöri aivan samassa navassa. Oskari tiesi,
että Joppi herroiksi eläissään alkoi olla yhä kovemmassa rahan
pulassa; ja ett'ei hänellä nytkään ollut rahoja, sen hän huomasi
varmaan. Yhtä varmaan hän arvasi, että Joppi myö metsää heti, kun
vaan jokukin ostaja ilmestyy, ja olisi myönytkin jo, mennyt tarjolle,
joll'ei isävainajalta olisi jäänyt hiukan rahoja. Vaan eihän
hänenkään, Oskarin, sopinut suuta päätä ruveta kauppaa hieromaan,
sillä sehän olisi näyttänyt kovin hätäiseltä, ihankuin puulaakilla
olisi kova metsän tarve, ja hän nyt olisi vallan sitä varten taloon
tullut. Pitää vaan kysästä noin ohimennen, kun sattuu sopiva
tilaisuus. Oskari istui vakavana, heitellen huolettomasti lehtiä
pöytään, mutta Joppi ei näyttänyt illemmalla aivan levolliselta. Hän
alkoi epäillä, että jos Oskari ei ottaisikaan puheeksi metsäkauppoja,
vaikka kyllä metsästä ja metsänkäynnistä oli pakistu pitkin iltaa.
Ja mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Tuntuisi kovin köyhältä, jos hän
itse rupeaisi tavaraansa tarjoilemaan.
Siihen suuntaan juoksi miesten ajatus ja alkoi lopulta niin painaa
kumpaakin, että keskustelu viimein joutui ihan pakkolain alaiseksi.
Ruvettiin lopulta yhdessä Jopin vuoteelle maata. Vielä valkean
sammutettua, kun ei heti unettanut, kertoi Oskari entisiä
jahtiseikkailujaan, hän kun oli paljon metsiä kulkenut.
-- Oli sekin mukava tapaus -- alkoi hän taas uutta juttua, kääntyen
lattianpuoleiselle kylelleen ja heittäen pimeässä pesän suuta
kohti paperossin tyngän, jota oli vielä makuullaan imeskellyt --
oli sekin mukava tapaus, joka minulle viime talvena sattui Riuttan
maisterin metsässä, kun meidän puulaaki siellä tukkia kaatoi. Istuin
tukkitelalla ja merkkailin puita kirjaani, niin alkoi pyy viheltää
takanani kuusikossa. Otin pyssyn, sillä se oli muassani, ja aloin
katsastaa kuusikkoon päin, mutta ei siellä mitään näkynyt ja vihellys
alkoi siirtyä etemmäksi. "Elähän huoli, vielä sinä tulet sieltä
lähemmäksikin", ajattelin. "Taitappa tuosta näreestä sileä oksa",
sanoin miehelle, joka oli muassani, ja tuo tänne. "Mutta ollaan
hiljaa." Minä tekaisin kuusen oksasta piiskun ja aloin viheltää.
Pyy vastasi heti ja tuli lähemmäksi taas, ja me kyykistyimme miehen
kanssa telan ta'a, minulla pyssy viressä. "Kumma pyy, kun ei lentoon
pyrähdä", sanoi mies, kun se yhä lähenteli ja aina vastasi. "Kyllä
sen kohta näät", sanoin minä, "se juoksee maassa". Mutta sieltä
alkoikin kuulua isompaa kapsetta, kuin pyyn pyrinätä, ja samassa tuli
kuusien välistä näkyviin maisterin partainen naama, silmät sirillään
tarkastellen pitkin maata, ja miehellä sormi liipasimessa. Me
rupesimme nauramaan ja minä huusin, että tässä on erehdytty kumpikin,
mutta maisteripa vasta suuttui! Piti sellaista elämää, että jos
huonompia miehiä olisi oltu, niin käpälämäki olisi otettu. Sakottaa
lupasi, kun hänen maallaan pyssyillä kuljetaan, ja häntä vielä
narrataan. "Mutta onhan metsä puulaakin", väitin minä. "Vaan maa on
minun", väitti maisteri. Silloin otin kovan pään minäkin ja sanoin,
että kun maisteri kerran saa puulaakilta viisikymmentä tuhatta --
-- Saiko se roisto viisikymmentä tuhatta, keskeytti Joppi hätäisesti
vieruskumppaninsa puheen.
-- Sai se, mutta siinä olikin metsää, veikkoseni.
-- Ilmanko se on tullut yhä ylpeämmäksi, jos on ainakin tavallaan
ollut. Ei minua muu niin pistätä, kuin että se niillä rilloillaan
aina rällää, eikä jumalaa mainitse vastaantullessa, sanoi Joppi.
-- Olin minä juhanina sitä niistää kievarissa, kun jouduimme sanan
käänteeseen, mutta maltoin mieleni sentään. -- Vai niin paljon sai!
Kas kun en ole sitä ennen kuullut.
-- Saa sitä metsästä rahaa, kun ottaa vaan, sanoi Oskari
huolettomasti, mutta aina metsänsä mukaan kukin. Kohtuuden mukaan
jokainen. -- Vaan muutamat tahtoisivat olla järin susimaisia,
niinkuin tuo Jussilakin. Hän on tarjoillut sitä mäkeä tuolla puolella
Teuron, jonka tiedät --
-- Kyllä tiedän. Paljonko vaatii?
-- Neljää tuhatta kahdeksantuumaisiin saakka, pienestä mäen
nyppylästä. Vaan ei puulaakikaan rahojaan ilmaiseen jakele, ehei,
sanoi Oskari haukotellen.
Niin se käy, kun menee tarjoilemaan, ajatteli itseksensä Joppi. Mutta
minä kun en tarjoa, niin maksaa ne minulle neljä tuhatta tältä puolen
Teuron, mäestä ja korvesta, vaikka siellä on vähemmän isoja puita,
kuin Jussilalla vastapäätä. Minä sen tiedän. -- Vissiin se huomenna
kysyy sitä, varsinkin kun mennään sinne päin metsälle. Ja sitten
tehdään kauppa, se antaa käsirahaa, pitäisi sen antaa, että kauppa on
pitävä -- ja sitten tulee perästä koko tukko --
Oskari ei puhunut enään mitään. -- Mahtaa nukkua jo, arveli Joppi.
Ja nyt sai Jopin mielikuvitus siivet sivuunsa siinä mukavassa,
lepposassa lämpimässä peitteen alla, ja alkoi kulkea ennen
aavistamattomia aloja.
Aatos meni varmassa rahain toivossa niin pitkälle, että tuntui
melkein siltä, kuin olisi hänellä ollut niitä jo kourassa, ja
herkkänä liikkeiltään alkoi se löytää jo paikkojakin, mihin niitä
asetella.
Nämä huoneet, ne oli korjattavat. Monasti oli pitänyt suorastaan
hävetä näitä mustuneita, sammallettuja seiniä, kun joku parempi
vieras sattui tulemaan. Maalata pitää koko talo, panna paperit
seiniin ja kattoon -- miks'ei heillä niinkuin herroillakin. Mutta
parempi maalari pitää hakea, kuin se on ollut, joka pappilan salin
kattoon on kaikellaisia ruohonkorsia tuhrinut -- hän oli katsellut
niitä, kun oli isä vainaata maahan toimittamassa. Sellainen on
haettava, joka osaa kattoon maalata kaksi pyssyä ristiin joka
nurkkaan, ja seinälle koiran kuvan -- tai hevosen. -- Sielläkin
Helsingin ravintolassa oli linnunkuvia seinällä -- ja jäniksiä. --
Se on niin mukavata, jos sattuu jahtiherroja. -- Ja uunit on lyötävä
maahan, ei ne enään vie savuaankaan -- ja tehtävä uudet kaakelista.
-- Vaan ihan ensimmäiseksi pitää ostaa rillat, kun on hyvä hevonen jo
-- ja niillä ajaa että soi -- ajaa kirkolle -- ja sattuisipa silloin
Riuttan maisteri vastaan, niin löisi hevosta selkään ja laskisi
komeana ohitse -- näyttäisi, että on meilläkin rillat. -- Ja Joppi jo
hykersi mielihyvästä käsiään, ajaessaan niillä uusilla rilloilla.
Hänen tuli oikein kuuma ja hän työnsi peitettä alemmaksi.
Oskari rykäsi ja käänsi kylkeään.
-- Etkö nuku vielä? kysyi hän. Minä jo yritin nukkua.
-- En tiedä mikä lie, kun minua ei nukuta.
-- Mitä sitten tuumit?
-- Tiesi hänen, on tässä maailmassa toisinaan tuumimistakin, vastasi
Joppi.
-- Onpa kyllä, vaan heitä pois. Kyllä siinä on tuumimista, jos
tuumitaankin! Oletko ajatellut edes, mihin päin aamulla lähdemme?
-- Lähtään Teurolle, siellä on hyvät maat, vastasi Joppi päättävästi.
-- Se on minulle oikeastaan takamatkaa, mutta jos hevosen panet, niin
yhdentekevä. Pääsemmehän sillä takaisin, sanoi Oskari.
-- Pannaan hevonen, on niillä aikaa --
Miehet painuivat uneen, kumpikin omissa mietteissään.
Aamulla ajaa koluutettin metsään sitä huononpuoleista ratastietä,
joka vei kylästä maantielle ja kirkolle.
Siinä oli kyläin keskivälillä noin puolen peninkulman levyinen
metsämaa, jonka läpitse Teuron oja juoksi, tullen oikealta puolelta
suuresta Kilpisuosta. Kylätie vei ojan poikki pikkuista ennen
yhtymäkohtaansa valtamaantiehen, josta toiselle kädelle käännyttiin
kirkolle, toiselle taas rautatielle. Sitä metsämaata, joka oli
vuoroin korpea, vuoroin mäkeä, kutsui kumpikin kylä takamaakseen,
vaikka se oli niiden keskivälillä, mutta siellä oli kummankin kylän
metsäpalstat, ja ne aina sattuivat viljeltyjen maitten taakse,
kylästäpäin katsoen.