Hän muisti vielä, että yöllä oli ollut puhetta rikkaasta

KUN TALONPOJASTA TULI HERRA

Kirj.

Kalle Kajander

Otava, Helsinki, 1912.

I.

Aamusella varhain olivat Hinkkalan miehet menneet kahden päivän

eväillä perkiölle heinään, sillä kahdessa päivässä tavallisesti

perkiön niitty korjattiin, kun poutana pysyi. Vaimoväen oli määrä

tulla perässä kokoamaan miesten niittoa, sitten kun olivat saaneet

aamu-askareensa tehdyksi.

Neljän miehen siinä heilutettiin väärävartta pitkin mutkikasta noroa.

Lakeisen mittaa tuli aika huippaus, sillä noro mentiin pituuttaan

halki, vaan aina kun päähän päästiin, ojennettiin hetkinen selkää ja

lapattiin vikatetta.

Etumaisena niitti talon vanha muonamies Eerikki; sitten kaksi

renkiä, ja viimeisenä ponnisteli itsellismies, joka heinässä teki

veropäiviään peltotilkustansa, kymmenen päivää kesässä talon ruualla.

Melkein äänettöminä olivat miehet niittäneet koko aamun, sillä

vanhalla Eerikillä, etuniittäjällä, ei ollut tapana työssä paljon

puhua.

"Näin kasteen aikana täytyy lyödä kuin vierasta sikaa", tahi "siinä

se on taas syrjä joka puree", eli muuta sellaista oli hänen tapansa

vaan tokaista, kun vikatetta lapattuaan läksi uudelle lakeiselle,

eikä ehtineet toisetkaan silloin suuria turisemaan, jos mieli perässä

pysyä, vaikka sisullensa heidän usein kävi sellainen "höyryllä

ajaminen", niinkuin he sanoivat.

Mutta kun päivä paistoi murkinalle, asetti Eerikki rautansa

mättäälle, pyyhkäistyään ensin sen terää heinätukolla ja silmäiltyään

sitä tarkoin kannasta kärkeen, ja läksi sitten astelemaan latoa

kohden, missä eväät olivat.

Ennen häntä ehtivät sentään toiset miehet leivän kimppuun, sillä

hän kulki hiljaa, miettivän näköisenä, ja seisahti jonkun kerran

hetkiseksi tarkastelemaan taivasta.

Aterian aikana jutusteltiin yhtä ja toista, tavallista heinämiesten

pakinaa. Puhuttiin vikatteista ja vikatesepistä, tämän vuotisesta

heinäntulosta ja sen sellaisesta. Vaan kun eväät oli korjattu pois

ovilaudoilta, joille ne ladon lattialle oli syötäissä levitetty,

pistettiin miehissä piippuun.

Aamulla oli ensimmäiseksi ladolle tultua niitetty oven etu ja

heitetty se niitos hajalleen latoon. Siitä nyt kokosi jokainen

kylkensä alle tukon tuoreita, raikkaasti tuoksahtavia heiniä, ja

puhalteli lönkällänsä savuja.

Miesten jäsenissä alkoi tuntua se tavallinen painostava raukeus,

joka aina valtaa työmiehen, kun hän lujasti heiluttuaan on syönyt

vankan aterian ja sitten heittäytynyt koko mitalleen. Nuorempi mies

siinä pian nukkuu kokonaan ja vetää unta vaikka puoli päivää, mutta

vanhalla usein on vankempi velvollisuuden tunne työn täyttämisestä ja

hän torjuu päältänsä unen painon.

Ei ollut vielä piippu palanut pohjaan, kun jo joku käsivarsi painui

rentona heiniin. Se ei viitsinyt enään kulettaa nysää hammasten

väliin, vaan antoi sen siinä kouraan sammua. Sattuipa silloin Heikki,

vanhempi rengeistä, äännähtämään jotain, joka pani joka miehen

uudestaan ryhtymään puheesen.

-- Missähän meidän isäntämies taas peuhoo, sanoi hän ikäänkuin omissa

ajatuksissaan, nousten istuilleen ja alkaen kohennella piippuaan.

-- Jaa-ah, sanoppas muuta, iski heti vanha Eerikki puheesen. Ei ole

nähty miestä sitte toisaamun, kun kotona pellon jalassa heinään

ruvettiin. Mikähän tässä tämänkin talon lopuksi tulee, kun alku jo

näyttää näin hurjalta. Siellä vaan juo ja lyö korttia kirkonkylässä

kauppiasten ja tukkijunkkarien kanssa, ja kun viina sattuu

kotokulmilla loppumaan, niin ajappas kaupunkiin. Enpä ikänä unohda

sitäkään tempausta, minkä hän keväällä teki kiireimmällä työnajalla.

Temmata hevonen parista äkeen edestä ja lähteä reisuun! Kun minä

panin vastaan, ärjäsi poika riiviö vaan, että "elä löpise vanha

hassu, onhan se päivä äestää huomennakin". Mutta sinä huomenna tuli

sade, joka myöhästytti toista viikkoa kauran kylvöä, ja saaliista

siitä kaurasta ei enää tule.

-- No mitä te Eerikki siitä huolitte, onhan se hänen oma asiansa,

ryhtyi puheesen Jussi renki, joka noin niinkuin toisella korvallaan

oli kuunnellut vanhan miehen pakinaa, katsellen ladon ovesta ulos,

viheltäen hiljalleen. -- Hänenhän se oli vahinkonsa, jos olikin, ja

minun hyötyni. Sainpa koko päivän levätä, kun hän vei hevosen äkeeni

edestä, eikä vanha tamma jaksanut yksin vetää, ja huomenis sain vielä

aika hyvät ryypyt.

-- Sinä kanssa ryyppyinesi poika nallikka, äyhkäsi halveksivasti

ymähtäen Eerikki, vaikka tiedänpä -- jatkoi hän -- että useasti

olet Jopin, pahaisen isäntämme kanssa kumonnut pääsi täyteen. Minä

sinun ijälläsi en viinan makua tuntenut ja olinpa jo akallinen mies,

kun ensimmäisen ryyppyni kallistin. Eikä ole monta tullut otetuksi

jälestäkäänpäin. Mutta oli kuinka oli, se vaan on summa, että Jopissa

ei ole talonpitäjää, joll'ei hän tapojansa paranna, ja pyhäinpäivästä

lähden tästä pois minä. Se häntä tällä tavalla retustelkoon ja

kuunnelkoon sen haukkumisia. Kymmenen vuotta tein muonalla työtä isän

aikana tähän taloon ja tulimme ukkovainaan kanssa aina hyvin toimeen,

mutta pojasta olen jo saanut kylläni, vaikk'ei vielä ole ensimmäinen

vuosi lopussa. Se siitä tulee, kun ei lapsena tyyrätä työhön. Joskin

vähän ryyppyyn menevä, oli vanha isäntä sentään itse kova työmies

niinkuin tiedätte, mutta poikaa hän ei johtanut talon toimiin.

Armoitteli liiaksi ainoaansa.

-- Ja kuritti emäntää vaan, heh heh, naurahti siihen itsellismies

ladon nurkasta. Mutta nyt elää vanha emäntä rauhassa ja syö eläkettä.

-- Akat tarvitsevat kyllä ajallansa ojennusta nekin, vastasi

Eerikki tiukasti, mutta se on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Se

oli paikallaan, että vainaja vastaisen varaksi määräsi emännälle

eläkkeen, kun talonkirjoja pojalle teetti, mutta hänen olisi pitänyt

määrätä emännälle myöskin hallitus ja hoito talossa, kunnes nähdään

tuleeko pojasta kalua.

Jussia äkäytti aina, kun moitittiin hänen isäntäänsä.

-- Vai kalua. Mitä saakelin kalua, matki hän Eerikin sanaa. -- Olkaa

huoletta vaan, kyllä se poika asiansa hoitaa, ja miestä siinä on jo

kahtakin vastaan. Eikä olekaan mikään savitalonpoika meidän Joppi,

vaan herrasta hän käy, olipa joukossa missä tahansa. Olisittepa

olleet juhannusiltana muassa, kun sillä uudella oriilla ajettiin

kievariin --

-- Onhan tuo rähinä kuultu. Mutta ei sillä oriilla taloa pidetä,

vaikka siihen Jopilta menikin kaikki isältänsä perimät rahat, joka

penni.

-- Olkaas nyt, Eerikki, kun minä puhun. Voi totisesti kun se oli

lystiä. Me tultiin kievariin ja siellä tuli herrain kanssa väitös

hevosista, vaan mitä ne Jopille! Joppipa lopulta näyttikin, kuka on

herra ja kellä on hevonen.

-- Mene sinä sinnekin herroinesi ja oriinesi, sinä samallainen

haihattaja, ja suoriu niitolle, tiuskasi Eerikki ja läksi ladosta

ulos. Mutta ladon ovella hän kopautti tuhan piipustaan, kaivoi

kukkaroneulalla perät pohjasta kouraansa, heitti ne suuhunsa ja

kieräytti ne kielellään alahuuleen, sylästen päälle.

-- Vai herra, jatkoi hän kävellessään lakeiselle. Etpä poika parka

näy tietävän eroa siinä, mikä on herra, mikä kollo. Kyllä sitten

herroja olisi, jos kaikkia herroina pidettäisiin, ketä herrauttaa.

Eihän tuo osaa Joppi paha edes nimeään kirjoittaa, enempää kuin

minäkään, ja sinä tekaisisit hänestä herran.

-- Mitä se kirjoituksen konsti siihen kuulun. Se herra on, jonka ei

tarvitse työtä raataa, väitti Jussi, ja samaa mieltä olivat toisetkin

miehet, että ne ne herroja ovat, jotka elävät jouten, rahoilla vaan,

syövät ja juovat hyvin ja kulkevat herrasvaatteissa.

Eerikki yksin oli toista mieltä. Hän oli tässä joukossa ainoa sitä

vanhempaa sukupolvea, joka oli tottunut huomaamaan suuremman eron

herran ja talonpojan välillä, kuin nykyaikaiset nuoret miehet.

Vielä rautoja hiottaissa väitettiin tuimasti asiasta, joka nyt

oli jo kokonaan kääntynyt pois isännästä, ja olisi ehkä väitelty

pitemmältäkin, mutta isäntä ilmestyikin samassa itse niitylle.

Hän tuli polkua pitkin metsästä ladon editse miehiä kohden. Käynti

oli koko lailla horjuva, silmät pullistuksissa ja kasvoilla rasvainen

puna.

-- Hyvää päivää, pojat, huusi hän käheällä äänellä, tultuaan

lähemmäksi miehiä.

-- Sillä tavalla sitä kapteenikin huusi leirillä, kun tuli poikia

katsomaan. Mirnaa! Olette siellä koukkusissanne nenä mättäässä,

ettekä osaa seista suorana ja vastata, että 'jumala varjelkoon',

herra isäntä.

Jussi, jota yhdessä isäntänsä kanssa oli marssitettu valkeissa

housuissa Parikkalan kankaalla, nosti vikatteen sivullensa pystyyn.

Toiset nauroivat, mutta Eerikki jatkoi äänettömänä vikatteensa

hiomista.

-- Se on oikein, Jussi, että taidat vastata, kun herrasi ja isäntäsi

sinua tervehtää. Pane pois aseesi, sinä olet ryypyn ansainnut.

Saakeli -- jatkoi hän puhettaan, pyyhkien hihallaan kasvojansa --

että täytyy yksin kulkea niinkuin orpopojan, eikä saa koko kylästä

enään edes puhekumppania. Mikä menee heinään, mikä minnekin,

ja kauppiaskin läksi tän'aamuna Loviisaan kylpemään. Hyvät oli

läksijäiset niinkuin herroille sopii, vaan kun kaikki läksivät

tiehensä, läksin minäkin. En sentään lähtenyt yksin, sillä Hinkkalan

Joppi ei ole kernaasti aivan yksin, katsokaas tätä -- ja hän kaivoi

povestaan pullon. -- Isäntä vieraan väärti, sanoi hän vieden pullon

huulilleen. -- Kas noin, maistappa Jussi. Kyllä se on hyvää, kymmenen

markan tavaraa. Eikä Nuurperi huonoa käytäkkään, ei sano sietävänsä,

kun sillä on katari.

Jussi otti ahnaan ryypyn. Oikein pärskitti ja ryitti.

-- Mikä katari? kysyi hän Jopilta.

-- Etkö sinä tiedä mikä katari on? Mutta mitä te tiedätte, te. Se on

se, kun ei saa mitään huonoa nautituksi, ei syödyksi eikä ryypätyksi,

eikä aina hyvääkään säälleen. Oksennuttaa vaan. Nuurperiakin kuottaa

joka aamu, että on sisälmykset särkyä, ja sillähän sen täytyy

Loviisaan lähteä. Kuulutaan siellä tehtävän terveeksi. Tahtoi hän

sinne minuakin, kun se närästys on alkanut vaivata, vaan en minä

vielä, eikä tästä talon toimilta niin vaan pääsisikään. -- Jaa

helkkarissa, anna maistaa toistenkin miesten.

Jussi, joka oli syventynyt tarkastelemaan lappua pullon kyljessä,

ojensi sen toisille.

Eerikki ei ryypännyt. Hän oli kärtyisän näköinen ja sanoi väkeväin

vaan raukaisevan näin helteisenä päivänä, ja varsinkin ruuan päälle.

-- Niittoa tässä pitäisi riennättää, kyllä tämä jo murkina tunniksi

riittäisi, tuumi hän. -- Olisit pysynyt pulloinesi kotona.

-- Elä neuvo minua, Eerikki. Elä neuvo viisaampaasi, joskin olen

nuorempi. Sitäkö vietävää siellä kotona yksin.

-- Olisit ottanut vikatteen tahi haravan mukaasi edes tuon pullon

asemasta. Kyllä täällä on seuraa.

-- No, no vaari, vastasi Joppi mahtavana. -- Jollei elätä talo yhtä

miestä työtönnä, niin jääköön hiiteen sitte koko talon pito.

-- Jospa elättäisikin yhden siivolla menolla, mutta tällä tavalla

tulee meitä nytkin viisi, jos tässä koko päivä sinun kanssasi suuta

soitetaan. Elä luule Joppi, että sinulle vahinkoa tarkoitan tällä

puheella, mutta suoraan sanoen, minä olen sinua katsellut jo pahaisna

poikana, ja --

-- Elä luule lukkari, että pappi virren alkaa, vai olen minä "sinä"

sinun suussasi, rähjä --

-- Mutta minä rohkenen sinulle puhua suuni puhtaaksi, jatkoi Eerikki

urheasti -- ja sanon, ett'en rehellisenä miehenä julkea sinulta

vajaasta päivästä ottaa täyttä palkkaa, kun sinä itse et etuasi

tajua. Tehköön sen kuka tahansa muu, mutta Eerikki ei tee sitä.

-- Se ei kuulu sinuun, mitä minä omassa talossani ja omilla

rahoillani teen, sinä vanha ärmätti. Ja välipä näillä isän rahoilla,

juo tahi pelaa. Niitä sinä heinää jos haluttaa, mutta me otamme

ryypyn. Kas tätä!

Hän heilutti pulloa korkealla ilmassa ja lauloi keikkuen kahden

puolen:

"Tällaisille pojille ne herrain päivät passaa,

Kun ei ole talon pitoa eikä hellua suremassa".

-- Mutta pianhan tämä loppuu näin pikkuinen pullo.

-- Paljonko yhdestä nuijasta sitten pesee neljää suuta, tuumivat

naureskellen toiset. Niinhän se on kuin sylkäsis kiville.

-- Eiköhän ruveta sentään niittämään, tuumi itsellismies, sillä

taitaa kyllä olla liian vähän ainetta siinä pullossa, että

kannattaisi näin monen miehen ruveta nuijapäivää pitämään, vai mitä

arvelette?

-- Niittämään kyllä, sanoi Eerikki, ja hän vetäsi uudestaan lapan

saapasvarrestaan, jossa hän sitä heinässä kuletti, pisti vikatteen

varren vyönsä väliin ja lapautti vielä hiomisen jälkeen kertaalleen

rautansa oikein purevaksi.

Hän näytti taas lauhtuneen ja päässeen entiselle työtuulellensa.

"Tule terä, tule terä, seitsemän sepän terä" luki hän lyödessään

lapan tahtiin, ja se näytti nuoria miehiä varsin huvittavan. Sitten

lisäsi hän viimeisen kerran lyötyään, että "puri olkoon nimesi" ja

iski vikatteensa heinään.

Sillä välillä oli isäntä vetänyt Jussin syrjään ja kuiskutellut

hänelle jotakin, ja kolme miestä läksi nyt vaan lakeiselle, sillä

Jussi asteli isännän perässä ladolle.

Kun he tulivat latoon, otettiin levein ovilauta ja asetettiin sen

toinen pää kynnykselle ja toinen piimäpurakan päälle ladon lattialla,

niin että siitä tuli ikäänkuin leveä lavitsa. Laudan toiseen päähän

aivan purakan kohdalle istui kahareisin renki, ja isäntä asettui

kynnykselle, vetäen likaisen korttipakan housunsa taskusta. Niillä

papereilla oli monta nakkia lyöty, eikä äkkinäinen juuri olisi

eroittanut, mikä niissä oli selkä, mikä etupuoli, mutta Jopille ne

olivat rakkaat kalut, ja rikkikuluneista kulmista hän tarkkaan tunsi

joka lehden. Ei hän sentään näillä korteilla pelannut oikeitten

taiturien kanssa, mutta aina ne kumminkin olivat matkan varalta hänen

taskussaan.

-- Nakkiako otetaan? kysyi hän lyöden pakan lautaan ja työntäen

lakkinsa toiselle korvalle.

Jussi tahtoi viimeistä voittoa, sillä se olisi hauskempaa, eikä käy

niin kovalla kiireellä kuin nakki.

-- No siinä on lehdet, olkoon sinun tahtosi. Pullo pistossa tietysti.

Tämä on lystiä näin heinässä, Jussi.

-- Karttuuhan niitä jo pulloja puolikkaankin pistolla, mutta pannaan

ensin määrä kuinka monta.

-- Kolme mieheen. On tullut niin paljon tänään haukatuksi jo, ett'ei

taida enempää jaksaa.

-- Kyllä se passaa paikalle --

Löivät siinä nyt olutta korteilla isäntä ja renki, kiireisenä

heinäaikana ja poutapäivänä.

Olikin oikein tyyni, helteinen heinäpäivä. Pikku linnut, joita

aamulla viserteli joka pensaassa noron reunalla, olivat hiljaisina

painuneet syvemmälle isoon metsään, siimekseen. Ei kuulunut muuta

ääntä, kuin silloin tällöin niittäjien lapan kalkutus ja kärpästen

yhtämittainen surina. Ne parveilivat saaliin himoisina ja lämpimästä

virkkuina kaikkialle, tulivat ladolle ja iskivät vimmatusti kiinni

Jopin niskaan, joka punaisena ja hiestä höyryävänä paistoi ladon

ovella, kuin varsin heitä varten asetettu syötti.

Vaikka kokonaan peli-innon vallassa, sydäntyi Joppi sentään niille

kiusaajille. Hän työnsi lakkia korvalta toiselle ja vuoroin niskaan,

huitoi ja hosui kortti kädessä, löi kätensä matalaan oven kamanaan ja

päästi pahan kirouksen.

Niittomiehet olivat istuneet mättäälle, panivat tupakan ja

pyyhkeilivät hikeä paidan hihaan.

-- Kyllä nyt pitäisi heittää housut pois ja panna paita poveen! tuumi

Heikki.

-- Tahi paremminkin mennä tuonne latoon, sanoi itsellismies,

harmillisesti naurahtain.

-- Eipä totisesti, jo tämä on liian sikamaista. Ei riitä se, että

yksin laiskottelee ja tuhlaa, vaan vielä villitsee tuon Jussin.

Maksaa palkan ja peluttaa kansaan korttia työn aikana -- korttiahan

ne siellä lyövät, kun niin kättään huitoo tuossa kynnyksellä, puhui

Eerikki.

Mutta toinen renki, se niitolla oleva, nousi kiukkuisena seisaalleen

ja lupasi lähteä metsän katveeseen maata, koska ei nuoremmankaan

rengin tarvinnut työtä tehdä. Muutti hän kumminkin mielensä ja

jatkoi, joskin kovin vastahakaa, työtänsä, sillä Eerikki sanoi

suorastaan synniksi ja häpeäksi maata tällaisina päivinä, vaikkapa

vaan isäntä ei pitäisikään työstään parempaa huolta. Ja mitä Jussiin

tulee, niin tuumi hän, ettei siitä sillekään muuta koidu kuin

vahinkoa, sillä ihan vissiin se pelaa Jopin taskuun takaisin oman

palkkansa. Itsellinenkin arveli viisaammaksi olla työn riitteessä,

sillä kuka sen juonet tietää, voipihan se lukea heidän päivänsä

vajaaksi, ja hänelläkin on ne veropäivät tehtävät, että pääsisi

muualle rahatöihin.

Ladossa jatkui peli ja hikeä pyyhittiin sielläkin ja koetettiin

rientää, että saataisi jotain suuhun siinä helteessä.

Jussi oli jo useasti ennenkin pelaillut ja juonut isäntänsä kanssa,

kun tällä ei sattunut muita kumppania olemaan, ja yhä hauskemmalta

se alkoi tuntua hänestä sellainen "herras-elämä". Hän pitikin Joppia

oikeana esikuvanansa. Sillä tavalla pitäisi hänenkin kerran saada

elää, ei siitä työn raatamisesta ole huvia mitään, eikä hyötyä. Mutta

ollappa rahoja, elää niinkuin tahtoo ja tehdä mitä haluttaa!

Ylenmäärin miehekkäältä näytti isäntä Jussin silmissä nytkin: lakki

korvallisella, noin vaan riuskasti, että pysy siinä tahi putoa,

paperossi huolettomasti huulilla. Sitä ei tarvinnut suustansa ottaa,

kun lehteä löi, eikä puhuissaankaan. Siinä se vaan keikkui niinkuin

ilman itsestään suupielestä toiseen, savuja tuli ja tuhka putosi

mihin tahtoi, mutta ei vaan pudonnut itse paperossi. Siihen tarvitaan

jo konstia sellaiseen, kun piippukin tahtoo tunkea savun sieraimiin.

-- Ja ääni se tuli niin syvältä, sillä oli niin miehuullinen, leveä

juoksu -- aivan toista kuin esimerkiksi naapurin isännällä, jonka

pehmeätä puhetta ei ollenkaan voinut kunnioittaa.

Toisinaan häntä kumminkin vähän harmitti, että isäntä melkein

aina voitti, mutta oppirahojahan piti aina maksaa, ja minkä sille

paremmalleen teki. Eikä hätää isompaa niin kau'an, kuin oli

palkkaa saamatta. Tottapa hänkin lopulta oppii yhtä tarkaksi, kun

harjoittelee, aina harjoittelee kun sopii.

Niissä tuumissaan oli Jussi jo hävinnyt viisi pistoa.

-- Kuinka isännälle jäi kortti käteen? huomautti hän, ruvetessaan

uudestaan pakkaa sekoittamaan.

-- Heh heh heh! Etkö sinä sitä huomannut? Vai et saakelikseen

huomannut, ja minä juuri otin sen pakan päältä, otin vallan

koetteeksi, pitikö huomaamasi. He, pane pakkaan takaisin, häh häh! Ja

Joppia nauratti niin että oli ojentua, mutta Jussissa heräsi pieni

epäluulo.

-- Otetaan pois se pullon loppu. -- Kas niin, koetappa nyt osaatko

nakata tuohon koivuun. Jos osaat, olet piston voittanut, sanoi Joppi.

-- Jaa tällä pullollako nakata?

-- No sillä juuri, mitä siitä on säästää.

Jussia vähän säälitti niin kaunis kapine, mutta koetti hän sentään

taitoansa, ja pullo meni pirstaleiksi koivun kylkeen.

Jatkettiin peliä ja jo rupesi Jussikin voittamaan. Häntä hävetti

hieman, että oli äsken huomauttanut isäntää siitä kortista. Ehk'ei

sillä ollut siinä mitään petoksen aijetta, näytti vaan muuten

vikkelyyttään. --

Kuusi pulloa oli pelattu ja kolme tullut kummallekin.

-- Tuuritaanko? kysyi Joppi. -- Etteikö tuurita? Mitä pelkäät?

Joppi tuurii aina, sehän vasta asiasta selvän tekee. Keväälläkin,

muistatko, kun Nuurperin kanssa rattaita pelattiin -- niitä

turkulaisia -- niin tuurittiin, vaikka oli satamarkkanen vastassa, ja

tällaista rätkäystä sinä --

-- Mutta jos häviän koko pelin ja nyt olisi vaan puoli.

-- No ei se sitten peliä olisikaan, jos aina tasan pantaisi. Ja jos

häviit, niin onhan sinulla palkkaasi vielä paljon saamatta, eikä raha

sukua ole, että sitä surra kannattaisi.

-- Kunhan vaan ei loppuisi kesken.

-- Toista sitä myntätään, aina uutta.

-- Ei, vaan minunpa palkkani jos ei riittäisi --

-- Elä sure, kyllä minä siitä räkninkin pidän.

Jussi suostui ja hävisi koko pelin, kuusi pulloa olutta, ja oli hänen

mentävä nyt hakemaan niitä kirkonkylän kievarista. Joppi laski kuuden

pullon hinnan hänen kouraansa ja varoitti puhumaan asiansa emännälle

kahdenkesken. -- Kyllä se antaa, sanoi hän, kun kuulee kelle sitä

viet. Tyhjennä eväspussisi ja koeta rientää, sillä minua alkaa

kuivattaa. Vähemmässäkin helteessä jo, oh hoh!

Renki läksi kiirein askelin ladosta ja hävisi niityltä metsäpolulle

rohtiminen reppu kaulassa.

Joppi yksin jäätyään heittäysi pitkälleen.

Häntä kovin raukaisi viime yötinen valvominen, vaan hän päätti

kumminkin pysytellä valveilla siksi, kunnes saisi olutta.

-- Äs, kun janottaa, pitää juoda purakasta piimää. Jatkakoot miehet

vedellä, jos haluttaa.

Hän nousi istuilleen ja joi. Tuntui taas vähän virkeämmältä.

-- Mitähän nyt tekisi -- tuumi hän.

Siinä loikoili talon isäntä, nuori mies, tai pikemmin vasta mieheksi

tulossa, vaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt mennä edes katsomaan

niitä kolmea miestä, jotka tuossa kappaleen päässä ladosta niittivät

hänen heinäänsä, että niittävätkö ne, vai makaavatko. Jussi kyllä oli

varmassa toimessa, kunhan vaan pian palaisi. Muiden toimista hän ei

lukua pitänyt.

Talvella, isän kuoltua, ei Jopilla ensin ollut ajatusta talon pidosta

mihinkään suuntaan, vaan kun isävainaan pienet rahasäästöt olivat

loppuneet, silloin alkoi koko isännyys tuntua hänestä joltakin

sellaiselta pahalta, liikapainolta, josta keinolla tai toisella

pitäisi päästä.

Että työt hiukankaan kulkisivat tasapainossa naapurin kanssa,

siitä olisi hänen pitänyt -- jos vähänkään olisi asiata ajatellut

-- kiittää muonamiestään Eerikkiä. Sillä hän kävi niinkuin vanha

seinäkello, oikein pitkävetoinen, jonka Jopin isävainaa vielä

eläissään oli vetänyt käyntiin. Ja varmana voi pitää, että se vuoden

kävi, vaikka kyllä ontuen jo, sillä Joppi tölmi ja rukkaili sitä

yhtenään. Mutta yhtä varmalta näytti, että kun se kerran seisattuu,

niin ei Hinkkalan talossa enään ollut sen vetäjää.

Alussa oli äiti myös ohjaillut talouden toimia, mutta Joppi oli ollut

huomaavinaan, että äiti koetti hänen vapauttansa, itsenäisyyttänsä,

rajoitella, ja pani senvuoksi isänsä tekemän kauppakirjan puustavin

mukaan täytäntöön. Hän muutti äitinsä asumaan pieneen, yksinäiseen

kamariin pihan laidassa, ja antoi hänelle sinne eläkkeen.

Nyt Joppi kieriskeli ja hikoili ladossa.

-- Oih, kuinka riivatun pitkältä tuntui aika odotellessa. Kun nyt

olisi ollut muassa se uusi korttipakka, vaan senkin piti jäädä

kotiin. Olisi tässä nyt merkkaillut niitä -- nämä vanhat alkaa jo

joka mies tuntea. Hän sentään katseli vielä kertaalleen vanhankin

pakan, taitteli joistakuista korteista lisää kulmia ja teroitti

mieleensä. -- Näillä vanhoilla on sentään niin helppo pelata

tuollaisten Jussien kanssa --

Hän kääntyi selälleen heinille, kädet pään alla. Katse osui ladon

kattoon.

-- Siinä on vielä vanhoja nuijalautoja, vaarivainaan halkomia. Kyllä

näkivät vaivaa silloin, kun eivät ymmärtäneet sahata. Veistellä

nölkkiä ensin puhteilla säkillinen nauloja, ja sitten säkkineen,

nuijineen metsään! -- Kuinkahan ne silloin mahtoivat elää, kun ei

tämä talonpito nyt kannata. Mutta niillä oli viina omasta viljasta

ja polttivat nurkan takaisia, sellaisia haisevia palturia, joita

Linnantakaiset vielä markkinoillakin polttavat. -- Ja mitä ne ennen

vanhaan tiesivät tästä elämästä. Eivät ne osanneet herroiksi elää,

eikä herroja ollutkaan kuin pappi ja vallesmanni, ja ne nyt ei paljon

merkitse --

-- Ei nyt enään talonpito kannata, sanoi Nuurperikin yöllä, kaupat ne

on, jotka vetelee, kaupat ja virka. -- Tiesi hänen, mutta mahtavasti

se kauppias vaan elelee. Eikä kehrää silkkiä Jusliinikaan, vaikka

on vaan komsarjuksen palkka. Istuu kievarissa aina. Ja Tukki-Oskari

sitten! Se porho kääntää rahaa kuin muutakin paperia -- --

Jos möisi tämän talon, elelisi rahoilla vaan ja tekisi kauppoja. Tai

lyöttäytyisi Tukki-Oskariin ja möisi ensin metsän --

-- Hoh hoh hoijaa -- Joppia haukotutti pitkään ja aatos alkoi käydä

sekavaksi.

Hän muisti vielä, että yöllä oli ollut puhetta rikkaasta

naimisestakin. Tunsi hän rikkaita tyttöjä, niinkuin esimerkiksi

Sillanpään Alman. Hän oli kerran kaupunkimatkalla huomannut, että

kyllä se tyttö läksisi, jos koettaisi. -- Ja kaikki tytöthän hänestä

pitivät -- ei ne nahjuksista pidäkään. -- Iitakin, oma piika --

jaah, mutta niittenhän piti muistaakseni tulla tänne haravoimaan --

missähän ne viipyy. -- Pitää asettua ovipieleen maata ja kun Iita

tulee ja astuu latoon, käydä jalkaan ja vetää heiniin --

Mutta uni voitti, Joppi kääntyi kylelleen ja siihen ovipieleen

heinille nukkui.

Piiat tulivat ja yht'aikaa tulivat niittäjätkin päivälliselle,

Eerikki morkaten piikoja, että olivat liiaksi viipyneet. Samaan

liittoon saapui Jussikin kievarista, reppu pullollaan kylessä.

Joppi olisi herätetty, mutta Eerikki oli niin kovana, että siitä ei

tullut mitään, ja lopulta Jussikin, ruokaa maistamatta, kellahti

nukuksiin.

Iltapäivällä kävivät piiat vähä väliä ladolla juomassa, rykivät ja

kolistelivat purakoita. Mutta kun miehet alkoivat heitä kovin ivata,

täytyi heidän heittää salainen yrityksensä saada nukkujia valveille.

Isäntä ja renki nukkuivat aikansa. Illan suussa he heräsivät ja

joivat oluet poskeensa.

Kun tuli kotiinlähdön aika, läksi isäntä piikain kanssa yhtä matkaa.

Sanoi auttavansa karjan ajamista, sillä se oli vietävä mennessä

kotiin. Ja kun he olivat tulleet ylitse kuusikkoharjaisen mäen, joka

eroitti naapurin niityn Hinkkalan perkiöstä, alkoivat he laulaa, ja

kaiku kulki pitkin naapurin niittyä alas korven rantaan, missä niityt

yhtyivät. Sieltä se kiersi takaisin noron perukkaan ja tuli miesten

kuuluville, kun he juuri rupesivat ladossa illallistamaan.

Jussi näytti tulleen levottomaksi. Hökläsi muutaman suupalan ja sanoi

lähtevänsä kylille yöksi, kun ei täällä kumminkaan saa hyttysiltä

nukkua.

Mutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä

korjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä

se suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei

ilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo

kertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.

2.

Jos työt Hinkkalassa olivat kesällä jääneet takapajulle, niin

alkoivat ne syksyn puoleen jäädä sitäkin enemmän, sillä palkolliset

odottivat vaan vuotensa loppua ja heillä oli jo römppäviikon

kaikki hauskuudet niin mielessä, ettei työ ollenkaan sujunut. Eikä

varsinkaan ilman johtoa, sillä vanha Eerokin oli jo tuskastunut.

Hän oli huomannut suotta uurastavansa, sillä hän ei siitä korjannut

kiitosta eikä palkkiota, haukkumasanoja vain työkumppaneiltaan ja

toisinaan isännältäkin.

Ja pyhäinpäivästä hän oli muuttava naapuritaloon, toiseen Hinkkalaan,

mistä oli ottanut muonamiehen pestin.

Ei viitsinyt hän kau'aksi muuttaa, kun oli ikänsä kaiken näillä

yksillä paikoilla ollut, samoja tanhuita tepastellut ja tuttuja

työmaita pitänyt.

Hinkkalan arossa olisi vielä ollut joku sarka, pari, itäneitä

kaurakasoja riiheen korjattava, mutta maa oli syyssateista jo

niin liettynyt, ettei säälleen kantanut hevosta, ja kun isäntäkin

oli sanonut, että "mädätkööt siellä, välipä sillä muutamalla

kauratynnörillä", niin päätti Eerokin, että mädätkööt sitten hänen

puolestansa.

Se toisinaan vähän pistätti, kun kylän miehet virnistelivät, että

onpa aika hyvin itäviä kauroja Hinkkalassa. Mutta syytön oli hän

siihen, tiesiväthän sen kaikki.

Isäntä itse, Joppi, ei käynyt työmailla katsomassa enään senkään

vertaa kuin kesällä.

Hän oli näihin saakka kuluttanut aikaansa huhtoen korteilla,

pulloilla ja hevosilla, mutta nyt alkoi hän sen lisäksi vielä

reistailla pyssyillä ja koirilla.

Hänestä oli äkkipäätä tullut metsästäjä, ja se uusi urheilun haara

veti häntä alussa kovasti puoleensa.

Syyskauden oli pitäjällä käynyt Helsingin herroja jahdissa. Olivat

aina tulleet lau'antai-iltana junassa koirineen ja eväineen ja

pitäneet taloissa hauskaa elämää, niinkuin herroille ja jahtimiehille

sopii.

Ensin oli mellastettu lähempänä rautatietä olevissa metsissä, mutta

kun ei mielestään saatu niissä tarpeeksi riistaa, ja kun oli kuultu,

että syrjäpitäjällä vasta oikein jäniksiä vilisi, niin alettiin

painua etemmäksi asemilta.

Sattuipa sitten kerran, että tuli heitä roikka Jopinkin luo yöksi.

Kolmella hevosella he tulivat ja talonväki juoksi ulos joka sorkka.

Mikä komea näky siinä oli!

Hienoja vaatteita, vihreäreunaisia takkia, sulitettuja hattuja,

siroja verkoitettuja jahtilaukkuja, kiiltäviä torvia, kirkkaita

pyssyjä, ja miehillä uljas ryhti! Siihen vielä reuhtovat, ulvovat

koirat, joita tuskin jaksoi kahleista hillitä, kun ne rattailta alas

otettuina alkoivat turpa maassa kiskoa taluttajaansa pitkin pihaa.

Sauna piti olla herroille ensiksi ja piiat pesemässä -- vaikka kovin

ujostellen ja kömpelösti he sen tekivät. Mutta siinä ei auttanut, kun

herrat tahtoivat maasaunaa ja Joppi komenti.

-- Kuinka herrat voisivat itse itseään kylvettää, oli hän sanonut.

Herrat saivat haltuunsa asuintuvan vastassa olevan salihuoneen,

toisella puolella porstuan, ja siellä otettiin kylvettyä totivehkeet

esille. -- Laulettiin, reuhattiin ja lyötiin korttiakin.

Konjakista ei ollut puutetta, sillä kuului yhdellä herroista olleen

itsellään konjakkipuoti. Niin ainakin kehäsi miehille tuvassa Joppi,

kun hän salin puolelta juoksi sinne jollekin asialle.

Hän olikin koko illan kuin haltioissaan sellaisesta lystistä ja siitä

kunniasta, mikä oli hänen taloansa kohdannut. Renkien ja piikain piti

olla varpaillaan, valmiina tarvittaissa.

Yhden piti aina seistä salin ovipielessä kuin sähkökellon napin, että

kun siihen painettiin, niin jo tuli lentämällä kuumaa vettä ja mitä

milloinkin tarvittiin. Ja toiset syytivät tuvassa puita hellauuniin

kuin masinaan.

Joppi teki parastaan juonnissa ja laulun loilotuksessa, mutta

erittäinkin neljän kuninkaan lakikirjan selvityksessä. Ja kun vieraat

häntä kehuen ihmettelivät, että maallakin voi löytyä niin hauskoja

miehiä, kohosi hän omissa silmissään koko harppauksen lähemmäksi

herroja, ylemmäksi kyntömiehiä, mokomia vihelijäisiä maanmöyrijoitä,

niinkuin monet isännät olivat.

Ja että sellaiset vieraat pääkaupungista olivat tulleet heille yöksi

ja pyytämällä pyytäneet häntä joukkoonsa totia juomaan, se jo näytti,

että hän herrasta mahtoi käydä.

Ei ne joka talossa olisi isäntää seuraansa pyytäneet, vielä vähemmin

kehuneet hauskaksi mieheksi, ei sellaisia kuin esimerkiksi naapurin

ukkoa, jolla aina on nahkaväärä hampaissa ja sylki valuu pitkin

suupieltä. Eikä ketään tässäkään kylässä.

Ja kun Joppi töyttäsi tupaan viemään kahvikupilla konjakkia

rengeille, jotka siellä koiria vaalivat, löi hän yhteen kämmeniään ja

hihkasi, että ne ne vasta herroja ovat -- ovat jumaliste ne herroja,

jotka meille jahtiin tulevat. Ja kas niitä koiria! Tse, tse "rolhvi",

kas kuinka silmät leiskaa. Onhan näillä pitäjänkin herra-pahoilla

koiria, vaan mitä ne on -- rakkia!

Koska isännän tietysti piti tuntea seudut ja kylän maat niin

pyydettiin häntä aamulla mukaan metsälle, ja vielä iltamyöhällä

täytyi Jussi rengin ajaa paasata peninkulman matka hakemaan

jahtivoudilta lainaksi pyssyä ja muita jahtikojeita, sillä Jopilla

ei itsellään sellaisia ollut. Olisihan tainnut lähempääkin jonkun

pahaisen saada, mutta eihän niiltä viitsinyt panna hakemaan, eikä

niillä kaikenmoisilla ilennyt herrain joukkoon lähteä.

Aamulla, kohmeloa paranneltua, lähti joukkue liikkeelle. Jussi

otettiin mukaan myös kantamaan jäniksiä ja eväitä.

Jo portailla joku innokkain töräytti torvea. Se sai talonväen tuvassa

ikkunaan, ja Jopin äitikin, eläkemuori, pyyhkäisi kamarissaan pihan

laidassa pienen akkunansa ruutua kurkistaen siitä ulos.

Alas pihalta läksivät jahtimiehet, navetan päitse peltokujalle, ja

siitä piti tehtämän ensimmäinen ryntäys pellon vastassa olevaan

mäkeen. Sieltä se oli napattava aamujänis. Se oli jo niinkuin

pussissa, päättelivät herrat.

-- Koirat irti, eihän niitä jaksa taluttaa, komensi yksi heti kujalle

tultua.

Koirat, huomattuaan että kahleen koukku solahti kaulaimesta irti,

loikkasivat vimmatusti pellolle, niinkuin vapautensa saaneet vangit,

ja niille pantiin vielä huudolla, usutuksella ja torven päristyksellä

vauhtia perään.

Ne töyttäsivät ensi innostuksessaan vaan vähän matkaa, yksi sinne

toinen tänne, sitten seisattuivat, piehtaroivat, ja kaapivat

tassuillaan jo puoleksi jäätynyttä peltomultaa, häntä jäykässä

kaaressa.

Yksi niistä oli sattunut kääntymään navettaan päin. Se katseli sinne

hetken saaliinhimoisin silmin, ja samassa potkalsihe juoksuun kuin

nuoli, täyttä suuta ulvoen, ja toiset perässä.

Siinä oli talon lampaat juuri lähtemässä yömakuultaan, etsimään

ojavieriltä ja pellon pientareilta jotain vatsansa täytettä, sillä

viimeiset illalla löydetyt kuivat ruohon korret oli jo loppuun

märehditty. Niiden poloisten täytyi vielä roudan aikana etsiä ulkoa

niukka ravintonsa, eikä niitä kukaan viitsinyt edes yöksi tuoda katon

alle. Mutta arvatenkin oli niillä mielestään navetan seinivierellä

jotain suojaa, kun ne aina siinä makasivat yönsä yhteen kasaan

ahtautuneina.

Nyt siitä tuli kamala lähtö.

Ne yrittivät vainoojiaan pakoon henkensä edestä. Ensin taajassa

ryhmässä kaikki, vaan kun koira iski joukkoon ja kaatoi yhden, niin

onnettomat hajautuivat.

Jo nykertyi toinen toisen koiran alle ja tuonne aitoviereen lyykistyi

kolmas, ja koirista kukin kävi ähisten saalistansa kurkkuun kiinni.

Loppu lauma juoksi määkien hajallaan, kunnes yhtyi taas ja seisattui

pellon jalkaan yhteen rykelmään, huohottaen ankarasti ja katsellen

ylös taloon päin, joku rohkeampi joukosta kopauttaen sorkkusellaan

maata.

Herrat huutaen, kiroten ja pauhaten ahdistivat koiria kiinni. Niitä

piestiin armottomasti ja hangattiin ikeniä villatukolla, joka

reväistiin henkitoreissaan potkivan lampaan turkista. Sitä keinoa oli

kuultu käytettävän lampurille koiralle.

Metelin pellolta kuultuaan juoksivat kotona olijatkin ulos. Muorinkin

korviin oli pihalta sattunut huuto, että koirat ajavat lampaita. Hän

riensi pahaa aavistaen kamaristaan toisten jälkeen, sillä hänellä oli

eläkkeestä yksi, iso hyvä villainen, joka kulki talon katraassa ja

talosta ruokittiin.

Siinä se nyt makasi pellolla sorkkaansa liikauttamatta, kurkku

koristen vielä. Oli kuin pahan sattuman kautta ensimmäisenä joutunut

vihollisen hampaihin. Muori tunsi omansa jo kaukaa ja kiirehti itkien

luo. Oli siinä vielä rahtunen elonmerkkiä. Se liikautti suuria

lasikirkkaita silmiään, kun muori polvistuneena viereen nosti sen

päätä.

-- Voi sentään teitä julmia, voi kari-pahaani! Mitä kaikkia sinun

Joppi pitää taloosi haaliman, ei täällä ennen tällaista ollut meillä.

Kun nyt olisi edes kuka tämän lopettaisi, vaikeroi muori.

Jotakuta herroista nauratti vanhuksen valitus, toiset koettivat

häntä lohduttaa, tarjoten lampaasta rahaa. Joppi loukkautui ja alkoi

moittia äitiään, että tämä kehtasi herroja soimata.

Mutta muori jätti heidät kaikki siihen ja sanaakaan puhumatta,

ponnistaen vanhat voimansa, nosti lampaan helmaansa ja alkoi kantaa

sitä kotiin.

Ja kotiin ajoivat piiat koko katraan pellon alta ja telkesivät sen

navettaan.

Metsään tultuaan päästivät jahtimiehet koiransa uudestaan irti. Itse

he istuivat kiville ja eväslaukku otettiin Jussin selästä alas.

Piti ottaa hyvät ryypyt, että saataisi parempi onni, kuin talosta

lähtiessä.

Jopista alkoi tuntua jahti kauhean hauskalta, varsinkin kun sai

huutaa ja elämöidä minkä vaan jaksoi.

Jo saivat koirat jäniksen liikkeelle ja haukku alkoi lähestyä mäkeä.

Tuli siinä kiire miehille. Eväät syydettiin sikin sokin laukkuun ja

Jussi korjaili loppuja. Mikä juoksi polkua pitkin ylös mäelle haukkua

vastaan, mikä riensi alas pellon puolelle että kivet kolisi, mikä

taas loikkasi metsään, sivulle viidakkoon, niin että oksat räiskyi,

jokaisen pyssy ojossa. Kuului huutoja että "missä tääll' on aho?"

Yksi lankesi ja siinä laukaisi pyssynsä, vaan ei kuitenkaan sattunut

kehenkään, ja siinä mylläkässä luultiin jo jänistä ammutuksi.

Vaan samassa tuokiossa tulla vilkkasi jo polkua alas mäeltä jäniskin.

Meni laukaus laukauksen perään kuin sodassa, niin että yhtenä kaikuna

kuului pauke mäeltä kylään. Jussi oli laukkuineen siellä keskellä.

Haulit vinkuivat korvissa, häntä alkoi kammottaa ja hän kyykistyi

suuren kiven taa suojaan.

Haukku kulki pitkin Hinkkalan pellon aitaa toiseen mäkeen, mistä oli

alkanutkin, ja siellä se lakkasi. Kaikki oli taas hiljaista.

Alkoivat kotvasen päästä herrat toisilleen huudella ja kysellä, että

mitenkä se oikeastaan kävi.

Yhdyttiin taas ja tultiin selville, että se kävi niinkuin oli käynyt,

ilman pitemmittä mutkitta. Jokainen oli lakaissut molemmat piiput,

osaamatta, ja jänis luikki omia tuttuja polkujaan makuusijoilleen

takaisin, ehkä tavallista kuumemmilla korvilla ja ihmeissään

tällaisesta kotirauhan rikkomisesta.

Saivat kiittää ampujat onneaan, että niin vähällä leikistä pääsivät.

Olisi siinä hyvässä lykyssä voinut joku saada latingin silmilleen,

sillä niin kiivas oli ristituli.

Tuumailtiin ja odotettiin, vaan ei sieltä mitään haukkua enään

kuulunut.

-- Lemmon koirat, että noin haihtuvat jäljiltä, tuskitteli yksi.

-- No ei tässä suru auta, tuumi toinen. Otetaan ryyppy, ehkä sitte

käy paremmin, kun päästään saaliiseen alkuun.

-- Jaa, otetaan ryyppy, oli yleinen tuuma.

Mutta missä on kontin kantaja?

Huudettiin Jussia.

Jussi kohotti varotellen päätänsä kiven takaa.

-- Vieläkö herrat ampuu? kysyi hän.

-- Hulluko se on tuo mies, ärähti herroista muuan.

-- Tässähän sulaa omaan hikeensä, tuo laukku tänne!

Se oli lihava, pullea herrasmies, sama jolla kuului konjakkipuoti

olevan.

-- Senkin kollo, sättivät toisetkin Jussia. Luuletko sinä

meikäläisten jahtimiesten ihmisiä ampuvan, että kivien taakse lymyyt?

Me emme pitelekään pyssyä ensi kertaa.

-- Siitäpä juuri, tuumi Jussi. Tuleehan vahinko viisaallekin. Vaikka

en tuota juuri pelännytkään sentään.

Avattiin taas taskumatit, kauniit, nahalla päällystetyt.

-- Kyllä siinä jäniksessä mahtoi istua itse paha. Minulla on omia

lataamiani patruunia ja niillä pitäisi kaatua, arveli se lihava herra.

-- Vaan pommasithan viime sunnuntainakin Espoossa, sanoi toinen

joukosta.

-- Tjaah! silloin minulla olikin niitä sporttikaupassa täytettyjä

latinkia, ja niillä ei tee mitään. Vaan nyt se oli kumma. -- Mutta,

jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, metsän puoleltahan sinä itsekin

silloin laskit.

-- Hm, hymähti toinen, minä nyt satuin silloin olemaan vähän väsynyt,

niinkuin veli muistaa. Mutta tätä kertaa en oikein ymmärrä. Epäilen

patruuniani minäkin nyt.

Yksi arveli viaksi sen, ett'ei ollut pyssyään puhdistanut viime

jahdin jälkeen. Yhden taas taisi pyssy vanhuuttaan liiaksi hajoittaa,

ja vielä yksi -- hän oli kiireessä vetänyt väärää liipasinta, ja

sitte kun sai molemmat hanat ylös, lau'aissut liian läheltä.

Joppi oli tähdännyt kyllä paikalle, niinkuin ennen Parikkalan

leirilläkin, mutta mitä tällä suusta ruokittavalla sitten saa,

sanoi hän, näyttäen pyssyään herroille. Ei ollut jahtivouti antanut

takaaladattavaansa.

-- Sellainen pitää ostaa.

-- Kyllä se on ostettava, jos tässä aikansa kuluksi joskus jahtailee.

Otettiin vielä hyvät ryypyt, sillä evästä oli vahvasti, ja lähdettiin

kovalla pauhulla eteenpäin. Joukko alkoi vähitellen tulla niin

äänekkääksi, että siinä piti jänisten väkiseltäkin liikkeelle

kavahtaa, sillä kylässäkin jo tultiin huoneista ulos kuuntelemaan ja

kummeksimaan, että mikä ihmeen meteli siellä metsässä oli.

Alimmaisen Hinkkalan isäntä ei enään malttanut kotomäellä kuunnella,

vaan veti pitkävarret jalkaansa ja sanoi kävelevänsä lähemmältä

tarkastamaan.

Jahtijoukko oli tullut halki metsän kylän niittymaille.

Siinä oli alkupäässä Ala-Hinkkalalla pieni uutismaa. Rukiina se oli

ollut ja heinälle kylvetty, ja sitä varten oli ukko siihen keväällä

hakkauttanut ladon, oikein salvunurkilla, pälhityistä hirsistä.

Kattoa se oli vailla ja piti vasta ensi kevännä katettaman samasta

maasta saaduilla oljilla.

Tuskin oli ladon uusi, valkea seinä tullut näkyviin, kun jo yhden

herroista teki mieli koettaa pyssyään pilkkaan.

Pilkka asetettiin ja hän ampui.

Eikä aikaakaan, niin jo oli seinä pilkkoja täynnä ja koeampuminen

täydessä käynnissä. Ja kun siitä seinästä ei enään saanut tolkkua

miten taajaan tai hajalle kunkin pyssy löi, niin muutettiin toiseen.

Ja niin kierrettiin latoa ampuen, ja ryypättiin välillä.

Jussi oli järjestänyt laukkunsa oikeaksi kenttäravintolaksi ja muutti

sitä joukon muassa toiselta pellonpientarelta toiselle.

Joppi latasi ja ampui hänkin minkä ennätti ja näytti kuinka leirillä

komennon mukaan ammuttiin. Vaan kiireessä ja innoissaan hän oli

kaatanut molemmat ruutimitat samaan piippuun ja ajanut pelkkiä haulia

toiseen.

-- Kas näin, herrat, huusi hän. Katsokaa nyt!

-- Kyllä me näemme, mutta setä Söderlund ottaa ensin pienen

"jeevelin" --

-- Kas näin, kun oltiin ampuma-asennossa ja kapteeni komensi

plii -- --

Laukaus kävi kyllä täsmälleen komennon mukaan, mutta samassa

silmänräpäyksessä makasi Joppi selällään maassa, katkennut

pyssyntukki kädessä.

Hän kömpi ylös, piteli päätään ja heitti kiroten pyssyntukin

kädestään. Ei ollut sentään käynyt pahemmin, kuin että vähän tihkusi

verta takaraivosta ja olkapää oli puuduksissa.

Oli sitä ensin hämmästytty, mutta sitten naurettiin, pilkkailtiin

maanmiesten pyssyjä ja tarjottiin Jopille päänparannusta.

-- Eihän tuo ole kuin kymmenen markan asia, tuollainen tukki,

arveltiin.

Siinä touhussa ei oltu ollenkaan huomattu, mitenkä metsästä

päin asteli mies, vanhanpuoleinen ukko, ja jäi ampujain taakse

kyynärnojalleen aitaa vastaan katselemaan heidän menoansa, ja katseli

siinä pitkän aikaa aivan lähellä, nahkaväärä piippu hampaissa.

Patruunat alkoivat loppua, vaikka niitä paljonkin oli mukaan varattu,

ja ampuminen kävi harvemmaksi.

Ukko rykäsi kerran, pari.

-- Mitä ne herrat täällä meinaa? saneli hän harvalleen, ottaen piipun

hampaistaan.

Hänet huomattiin nyt.

-- Aa, kas naapurin pappaa vaan! Tekeekö mieli herrasseuraan jahtiin?

Mutta pitäisi olla parempi ase kuin tuo tuossa kädessä. Vaikka sillä

kyllä torakoita hengeltä kopauttelee uunin pankolla, niin ei se

täällä kelpaa. Onko nyt papalla multapenkki huulessa, kun piippu on

käteen joutanut, ilakoi Joppi.

-- Tapansa jälkeen kukin pauhaa, vastasi naapurin ukko vakavana. --

Mutta mitä te siitä ladosta meinaatte?

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, vai onko se sinun latosi, että sitä

niin kyselet, tiuskasi se lihava herra.

-- Kyselenpähän vaan, kun olen tässä katsellut, että kuinkahan sen

käy, sillä minun pitäisi siihen ensi kesänä panna heiniä --

Olisi tainnut ukko nimensä kuulla, sillä varsinkin Joppi oli

kovin kielevänä, mutta joukossa tuntui sentään joku olevan hieman

järkevämpi ja vaati poislähtöä.

Koiria ei oltu ollenkaan muistettu. Oli ne siinä kyllä liehakoineet,

kun ampumaan ruvettiin, ja jälempää sanoi Jussi kuulleensa niinkuin

haukkua joltakin suunnalta, vaan ei ollut hänkään asiasta varma.

Lähdettiin takaisin Hinkkalaan päin.

Metsässä tavattiin polulla pieni poikanen, joka oli käynyt

satimillaan ja sattunut saamaan jäniksen, niinkuin ne joskus

ruishalmeen aitovieriä kierrellessään menevät satimeen.

Poika seisattui jänis selässä ja olisi ehkä livistänyt metsään, mutta

tulijat olivat jo liian lähellä.

Jänis ostettiin ja heitettiin kiiltävä markka pojalle. Poika seisoi

siinä vielä hetken katsellen ihmeissään komeita jahtiherroja, kun

he poistuivat, mutta sitten kävi kuin pieni nykäys hänen kädessään,

hän kurkisti rahaansa, puristi sen lujasti kouraansa ja läksi juosta

lyllertämään kotiinsa päin.

Illalla kun Joppi palasi herroja rautatielle saattamasta, vannoi

hän itseksensä vakavasti paikalla hankkivansa oikeat jahtikojeet

ja koiran, sillä niin hauskalta oli hänestä tämä ensimmäinen jahti

tuntunut. Ja ne olivat hankittavat pian, sillä herrat olivat

luvanneet lähtiessään tulla vielä ennen lunta uuteen jahtiin.

Raha vaan siinä asiassa teki pientä kiusaa, eikä ollut muistanut

herroiltakaan kysyä, mitä ne pyssyt ja koirat oikeastaan maksaa.

Ja hän teki puolihumalaisena laskujaan, istuessaan yksinään

rattailla. Antoi hevosen kävellä ja tuumi.

Jos hän veisi kauroja kaupunkiin, onhan niitä. Metsästä kyllä saisi

rahaa, mutta ei saa niin äkkiä kuin tarvitsisi. Mutta hän vie kauroja

-- ja sen ison sonnin. Mikä sitäkään enää ruokkii. Sen hän tekee, ja

paikalla. Huomenillalla hän jo voi tavata samat herrat Helsingissä --

ja käskiväthän ne käymään luonansa, kun kaupunkiin tulee.

-- Nooh! hän läimäytti piiskalla hevosta. -- Pitää rientää, niin

ehtii vielä ennen maatapanoa hakea lahtarin aamuksi.

Sonni lyötiin aamulla penkkiin ja aitasta mitattiin kymmenen tynnöriä

kauroja.

-- Mitähän se talvella syöttää karjallaan, kun nyt jo näitäkin vähiä

kauroja myömään rupeaa? arveli Eerikki, kun rengin kanssa pani

kauroja säkkiin.

-- Myö aina molempia saman verran, niinkuin nyt näkyy alkavankin.

Sillä tavallahan sitä pysyy tasapainossa, sanoi toinen.

-- Kyllä se on vaivaisen tasapainoa, kun hoikkenee kummastakin

päästä, päätti Eerikki. Mutta sen tekee nyt jo mieli niitä eilisiä

herrojaan katsomaan, koska kuuluu Helsinkiin menevän. Ei riittänyt

kotoinen hummastus. -- Ja menköön, suotta minä tässä loruan, lopetti

Eerikki, vetäisten säkin sidettä kiinni.

Joppi meni. Junassa meni ja junaan pani tavaratkin. Möi tavaransa ja

osti jahtikalua, kaikkea mitä tarvittiin, pyssyn, laukun, torven,

komean patruunavyön ja nauhasta kannettavan jahtipullon, isointa

laatua.

Siltä tutulta konjakkikauppiaalta osti satamarkkasella koiran ja

muuta metsämiehen tarvetta. Koiran piti olla maan parhaita. Eikä se

enään lampaitakaan aja, kun oikein maalle asettuu, vakuutti myöjä.

-- Ja nyt sinne vasta hauska on jahtiin tulla, kun on sinullakin

koira -- oli juotu jo veljenmaljat ja he sinuttelivat toisiaan. --

Nyt siitä vasta lystiä tulee, hoki kauppias vielä, kun hän moneen

kertaan jäähyväisiä otettaissa puristeli tiskinsä takaa Jopin

kättä. Ja hän antoi vakavana, käsi leu'alla, katseensa kulkea

pitkin pulloilla täytetyitä hyllyriviä, kääntyi sitten, otti sieltä

muutamalta hyllyltä paperiin käärityn pullon ja pisti itse sen

Jopin taskuun kaupanpäällisiksi -- ett'ei Jopin tarvitsisi tiellä

kannunpulloaan avata, lisäsi hän.

Raha riitti osavasti ja Joppi tuli kotiin täytenä jahtimiehenä.

Ja niin se alkoi metsänkäynti.

Vaan kun aluksi ei ollut oikeata jahtikumppania, niin piti komentaa

edes omat miehet rankain hakkuuseen Teuron kulmalle, metsäpalstaan.

Sillä pitihän sitä olla joku näkemässä, miten jahtimiehenä liikutaan,

ja jonkunlainen toveri, jonka ryypylle huutaisi näkemään kuinka

siitä viheriänauhaisesta kylkipullosta ryyppy kaadetaan kirkkaaseen

metallipikariin.

3.

Eräänä iltana, joku viikko jälkeen Helsingin herrain ison jahdin,

istui Joppi kamarissaan porstuan perässä ja poltti pystyvalkeata.

Hän oli alkupäästä, herroja uuteen jahtiin odotellessaan, kuleksinut

metsiä yksin. Oli tänäänkin ollut jahdissa, mutta nyt oli ollut

seuraa. Kirkonkylän kauppamies oli tullut aamulla aikaiseen

Hinkkalaan, oli lähdetty yhdessä metsään ja Joppi oli kaatanut

jäniksen. Metsällä kulkiessa oli keskusteltu kaupungin herrain

jahdista ja kauppias oli päätellyt, että ei ne kaupungin puotimiehet

otusta saa koskaan, vaikka olkoon kuinka hyvät pyssyt ja laitokset

heillä tahansa. Muuten ovat kyllä iloisia miehiä ja hauskaahan niiden

kanssa on pyhäpäivä mellastaa. Lampuria koiria niillä oli melkein

aina, eikä tiennyt vielä Jopinkaan koiraa taata, kun vaan olisi

ollut lampaita näkyvissä, mutta ne oli kaikkialla jo otettu sisään.

Jäniksen ajaja siitä kyllä tulee, kun vaan oikeitten pyssymiesten

seurassa kulkee.