Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan,
kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi,
ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan.
Oi, kunpa vielä elää sais! -- noin vaikersi ne kaksi.
Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään
kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu,
kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään
en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.
Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin,
ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi,
kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin,
niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.
Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en,
en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren,
näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen,
ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.
* * * * *
Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä "kohtalon" hänelle suomana iltana,
päätti kirjoittaa äidilleen jonkun _iloisen_ sanan. Heittää hyvästi --
näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä
viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on
kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi
kuitenkin ihana lohdutus, että
manan mailtakin maanitus käskevä soi,
elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan.
Suku sorrettu tää jos sortuukin,
uus nousevi vankka varmaan,
povell' onnettomimman äidinkin
vesa vainotun varttuvi hentoisin
taas urhoksi aattehen armaan.
Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi,
iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi
ajan taivaan seestyissä harmaan.
Suru suurihan kurjia kannustaa
ja kaipuu, mi ei ole laannut.
Vihan hetteistä heikkokin voimia saa,
ylös yllyttää vert' uhkuva maa
ja polvi, sen helmassa maannut. --
Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa
rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä
povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän
nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä
variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta
lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen
liittyvän tapauksen.
* * * * *
Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:
Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt
samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään.
Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet
silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari
hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja
pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen
kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset,
kiväärit vireissä, taloa kohti.
Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain
kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä
maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt
astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja -- mitä
näkivät!
Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön
häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella
saivat kiristetyksi, minkä jälkeen -- elleivät puuttuneet henkeä
koskeviin asioihin -- katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä
tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet
talon tavaroita täyteen ja -- Hanneksen astuessa pirttiin -- paraikaa
kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden
miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea
tämän ohimolle.
Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden
edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä
kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin
kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista,
viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen
toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan
sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti
tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa:
luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän
isäntää olemaan tuomitsematta _koko_ köyhälistöä.
-- Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se
ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti
hän.
No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään
kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän
luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin
palkita tämän hyvän työn.
Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä
mielijohteesta -- ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston
taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu -- tuli hän
pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä
käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja
niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että
punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa
että henkensä. -- -- --
Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena
kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista
seuraavana aamuna ammuttaville "punaroistoille".
Noita viheliäisiä näytelmiä! -- viheliäisiä silloinkin, kun pappi
tosissaan saapui suorittamaan "velvollisuuttaan", mutta kerrassaan
katalia, milloin -- ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan -- papit
saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle
matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään
ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena
herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä
henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja
rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin
ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla
ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.
Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän
tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei
ilkeydestä.
Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen
käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta
hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin,
sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun
paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi
tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan
sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun _piispan paimenkirjeessä_,
että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin
hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit
nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan,
ettei sinne "moni lurjuskin läpi luistaisi" ja toiseksi oli koko juttu
kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain
taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään
etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki
pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi
toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman
kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä -- ikuiseen elämään. Sela!
No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä
veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti
lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä
jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa)
esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia
mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat
iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan
veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen
esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon
opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet
autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman
valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan
tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä,
mutta parahiksi ennen kuolemaansa "kaduttuaan" pääsevät hekin "karitsan
oikealle puolelle". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii
riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi "varastaa" leivän taikka
nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.
Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä
Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan
tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja
ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.
Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin
ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen "perille"
toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.
Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän
oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun,
aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain
oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana
maailmassa.
-- Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu,
ei suinkaan ollut mikään ilkimys.
Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.
Pappi näet sai asian uudellen "oikeuteen". Istuntoon kutsuttuna todisti
pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli
asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria,
josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon
lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin
ollut sosialisti? Ei _ollut_ ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä
_tästä_ alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia _viime_ aikoina
niin puolelta kuin toiseltakin. --
Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen
kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin
"hairahtunut".
Ja niin oli "oikeuden" sanomattomaksi surukseen "lievennettävä"
Hanneksen kuolemantuomio -- kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta:
sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa
perille -- -- --.
Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin
harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.
Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140
luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee
kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät
300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista "johtajista" oli suuri osa
sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen.
Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia,
niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin
voivan _vastaisuudessa_ nostaa vereentukahutettua työväenliikettä
jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi,
summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. "Rikoksista", joista toisissa
"oikeuksissa" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla,
voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita
oikeudenkäynnin aikana ei _oltu edes mainittu_; monet taas joutuivat
kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo
mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina.
Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään
painoa.
Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan
ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän
nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan
tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!
Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset -- siinä
porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin
tuhosi, osin teki "vaarattomaksi" _satatuhatta_ Suomen työläistä.
Valkoiset bakkanaalit.
Ja niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää
metsästettiin.
Oli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan -- Saksan --
turvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.
Meitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla
punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se
valkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen
hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista
sekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista
tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja
manttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti -- pettivät
kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko
maan "sivistyneistö" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa,
paljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta
maantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan
nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen
saksalaisen kanssa -- kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat.
Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa
hirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin
kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet
kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.
Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät
kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa
kansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen
välikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse
valkoiselle "isänmaan ystävälle" -- tämä jaksoi maksaa: jos rahat
loppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei
nyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja
murhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.
Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät,
ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä.
Saksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla.
Saksalaisille "vapauttajille" tarjosivat ujostelematta sulojaan
vallasnaiset -- se oli _nyt_ kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen
hyveen vaatimus.
Valkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden
vaisut äänet eivät kantaneet kauas.
Kohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden
tarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä
karnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen
surkeudesta. Niinpä kirjoitti _Turun Sanomat:_ "Ei mässään maassa ole
kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä
poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen
oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan
vauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään
vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä
aseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen,
_kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun_, ei valtiotalouden
asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain
siitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen
hinnalla. -- Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä
alennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla
on päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että
suorastaan kammottaa." _Uudessa Suomettaressa_ taas oli kerran
tällainen viehkeä pala: "Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät
neuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta
kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, _kun rosvot rehentelevät
julkisilla toimipaikoilla?_ Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava
jokaiseen seipääseen". -- Ja mainittu _kirkolliskokous_: "Nälänhätä
uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä
nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä
ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. -- -- -- Kaikki
tämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin
enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla
nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa:
paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas."
Ja itse vanha noitarumpu, _Juhani Aho_, nähtyään kuinka kauas hänkin
osaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa
voimattoman ukkelin ärinään: "Rakuunan kannusten kilahdus kylän
raitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja
evankeliumi) -- --". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut
pötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki -- kaikki samaa sorttia.
Vielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinen _Fyren_-lehti
tragikomillisista asioista.
"Oli aika -- kirjoitti lehti -- ihana aika, jolloin me, niinpian kuin
joko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli
puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme
loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille
tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan _venäläistä
turmelusta_ jotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään
keisari Wilhelm tiuskaa sanan _Ludendorff_ ja Ludendorff sanan _Keisari
Wilhelm_. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea
pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi -- mutta se ihanuus
katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen
vedenpaisumukseen.
"Sitten tulivat _saksalaiset_ maahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat.
'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat
talonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat
kulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi:
'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia
ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia
siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'." Kerrottuaan sitten
valaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: "Sanottakoon lyhyesti,
että saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään
nälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä
kulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, että _lannoitusaineita
vastaan tahdottiin ottaa_ (Suomen eduskunnan aloitteesta) _punaisia
vankeja Saksaan_, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada
elintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla
sotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki
paperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset
olivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian
aivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä
oli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä
täältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin
ruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu."
Näin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.
Mutta eivät suomalaisetkaan "vapaustaistelijat" olleet oppimestareitaan
huonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni
häpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi
-- "_koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä_". Ja lehti jatkaa:
"Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä
kassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat
enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi -- erään
rykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia
oli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita,
joilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien)
Lockstetter-leirisivistys." Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan
valkoisten pylväännenään nostamasta "vapaussankarista" ja työläisten
joukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: "Nyt hänen kunniastaan on
tuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa,
suuruudeltaan 180,000 markkaa -- vai oliko se enemmän selvittämättömiä
eikä edes selvitettävissä olevia varoja." Ja edelleen: "Nuori
jääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä
Karjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui
itseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä
ja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja". Eräs
jääkäriupseeri X -- -- -- tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs
jääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri
niinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi
hevosta omasta patteristaan -- -- -- Turussa vangitaan vänrikki
Wahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg -- -- --".
"Meidän saksalaiset opetusupseerimme -- huomauttaa Fyren kaiken edellä
olevan jälkeen lopuksi --, jotka niin usein lausuivat pohjattoman
halveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt
ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa."
* * * * *
Tähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.
Mutta soraäänet hukkuivat -- ja hukkuvat yhä vielä -- bakkanaalien
remuun.