* * * * *
Mutta entä mitä itse nuo 25,000?
Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä
vetelevät he?
Ovatko he tolkulla koko pykälästä?
Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat
enemmän tai vähemmän hyvänsuovan "hoitajan" hoteissa. Ja iäkkäämmät
tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista.
Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja -- --
Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.
Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet
kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat
sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan
tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää
koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli
ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas
ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat
"kuollut" ja "tapettu" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai
tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä
sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa
askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja
siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun
nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada
selkäänsä. Ja kuitenkaan ei _näille_ ollut tapahtunut mitään.
Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja
ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin,
jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki
isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. -- --
Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli
omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se
ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta
hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.
Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.
Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.
Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.
Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti
ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli
alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli
saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä
ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen
täältä.
Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.
Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei
olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset
raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain
pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui,
mitään ei saatu.
Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan
kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:
-- Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse!
Eipä sitä ole leipää liiaksi _ihmisillekään!_ Mene pyytämään --
isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä
rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!
Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.
Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin
vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään
pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat
ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset
veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään
tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi
varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana,
sairaana ja viheliäisenä ja -- nälkäisenä, vielä kymmenesti
nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta
syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin,
varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin
kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen.
Kaikkien, kaikkien, kaikkien!
Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.
Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä.
Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku,
kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan
myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja -- valkoiset terroristit.
Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin
ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä
koko onnettomuuteen.
Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.
Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, _meitä
kaikkia_, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne
ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.
Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.
Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma
laupeudenoppi. _Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari.
Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita_. Kun kaikki
ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.
Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku
paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole
muuta kuin yksi ainoa muu tunne: _vihan_.
Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin
naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään
vaaratonta nyrkkiään.
Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle,
jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin
huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan,
niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään
aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita
kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.
Kunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja
nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen "hulikaanin" laiha
mutta sitä luisevampi nyrkki.
Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon
kostoakihelmöivät nyrkit.
Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".
_Nääntyville veljille_.
Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä
perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä,
te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä
ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.
Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,
joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:
Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa,
mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.
Sama kannustaahan maailman kansoja huuma,
mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,
jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,
min alkusoittoa taistonne ainoastaan.
Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,
käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.
Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,
päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.
Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain,
ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet,
ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain.
Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!
Historiassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman
julmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa
suunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari
pystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei
tiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen
harkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen
"sivistyneistö" kahdennellakymmenellä vuosisadalla "rauhoitti" maansa
työväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten
murhat eivät liene pöyristyttävin muoto.
Sillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että
"oikeuden ja totuuden esitaistelijat", jotka huusivat koko sivistyneen
maailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten
hairahdusten johdosta, itse _heti siihen tilaisuuden saatuaan_
kuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten
tielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä
toimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on
näissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän
uhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin
tapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi
torjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi
dum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan -- ja kaikki oli ohi.
Sen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan
siunaus.
Mutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, "kuoleman
esikartanoilla", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä,
ettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä
mitään vertauskohtaa. "Kuoleman esikartanoissa" ilmeni Suomen yläluokan
sairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana,
harkituimpana ja -- tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin
työläisistä yksi osa nälällä _vähin erin_ kuoliaaksi, toinen osa
turmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei -- kärsittyään kaikki nälän kauhut
aste asteelta -- vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana
toisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi
-- ja jää yhä vielä -- fysillisesti murtuneena ja ehkä myös
psykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka
tapauksessa ennenaikaiseen hautaan.
Suomen "valkoinen" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren,
Suomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden
vankileirien luurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja
konnuuden parkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien,
monienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen
onnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin
hepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden "hienontamiin"
piirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton
työläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä
ylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja
kiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä,
luurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!
_Valkoinen Suur-Suomi_.
Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä,
se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä
ja piinapenkkien luona ja hautausmailla
ja milloin kunniattoman kerjurin lailla
se suurempansa eessä on polvillansa
ja onkii myötätuntoa vahvempansa
valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa.
Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.
Niin pieni, että kauhuksensa konsa
se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa,
ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita
kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita
ja aikakirjoihin tää musta lehti:
Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti
ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa,
kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.
* * * * *
Mutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen
vallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei
mitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen
terrori -- se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet,
Tosiasioita! Tässä niitä:
Kurkistakaammepa esim. _Tampereen_ leirille. Tänne saivat vangittujen
omaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa
oli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät
tienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa
nälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana
saivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan
ja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan,
vankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan
mukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei
yritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla
vankileireillä kun annettiin sama kielto -- _oltiin sovittu työläisten
tappamisesta nälkäkidutuksella_.
Ja niinpä -- palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle -- oli
siellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman
tapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle
saappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä
maksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai
vangin tekemään mitä hyvänsä. -- Lienee muuten tunnettua mitä
elintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä
mielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden
näille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset
olivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja
taas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi
varatuilla ruokavaroilla. -- Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä
päivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen,
haisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken
onnistuisi saamaan osapalan. Tästä "ravinnosta" saivat vangit hurjia
vatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä
ahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät
sitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa
vankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat
vangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan
ole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75
gr. "leipää" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa
vihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota
Renvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämällä
_sinne_ kokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin
oleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehty
_saksalaisille!_ Näille voittamattomille! Näille maan uusille
isännille!
Kehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat
kalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli
seurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin
ajettuminen ja -- kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin
suorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä
olivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista "nahan päälle
ilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun". Ja
niinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus
lähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsi
_neljännestä koko vankimäärästä_.
Muudan _Hämeenlinnan_ vankileiriin tutustunut toveri taas tietää
kertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät
täitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman "meheviksi". Jos taas
heinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan
repimään siitä heiniä syödäkseen: "ne olivat parempia kuin saksalainen
vihanneskeitto". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua
myöten. "Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit
niihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota."
Muuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että
oli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat
eivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa. _Kaikki opererattavat
potilaat olivat siis tuomitut kuolemaan_.
Toinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät
olleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta
kauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin
kymmenillä vuosilla.
_Riihimäen_ leiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin
tämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:
"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja
milloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri
oikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten
ulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä
uskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa
tilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä
ooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet
vankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella,
ja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka
hulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety
kellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. -- --
"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset
venäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan
Siperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai
tahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Mutta
_täällä_ ei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen
venäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja
sitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla
tahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja
asian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten
tämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni
tarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut
hulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään,
viedään hän kellariin, ja -- vaatteiden puutetta valittaneella vangilla
on seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti
ratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä.
Tästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa
huonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku
mielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin
toisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin
kaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten
taidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin
pyydämme vaatteita.
"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää,
että tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja
todennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei
oloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen."
_Viipurin_ vankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: "Olin
punaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin
myös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely
sentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia
tapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet
virua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa
kymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja
syöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen
niin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja
tunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat
alituisena seuranamme. -- Nyt ovat lahtarit opettaneet meille
menettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan
voisi olla niin julma kuin lahtarit."
Tärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvaus
_Suomenlinnan_ kidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana
piirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:
"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä
täällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut
lähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta
pystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on
eräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi
hyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama
poloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän
suullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.
"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä
sairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt,
jaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.
"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät
hänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään,
joka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja
ampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä',
ja potkien sitten raadon vähän syrjempään.
"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet
ovat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt
syöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot
ovat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia -- sillä koko täällä
oloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! -- ja niin syöpäläisten
syömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu
ennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa,
kaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon
heitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan
pihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa,
ei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja
luita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää
muita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää
muita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes
kerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia,
ruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan
tämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan
sitten niissä toisissa, huonommissa.
"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä
tästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään
kuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut
mielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa.
Heistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.
"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.
"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme
kunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja
silloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että
vaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty.
Ne olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi,
alkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui
olevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän
tuossa pihamaan liejussa.
"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee,
potkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä
on kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan.
Kiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle.
Siellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten
komennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.
"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen.
Joku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään
jonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle
kallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato
valmis kuopattavaksi.
"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään
taas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa.
Me kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että
tuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi
kurjuutta!
"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa.
Kasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei
kävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua
päällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja
pakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään.
Sieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.
"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään
kuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä,
veri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa
minuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on
kai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain
saadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en
pelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa.
Ja sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni."
Muuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen
sanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan
oli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746,
ilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman
päällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688,
ilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. -- Hirvittävän nälän
lisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! --
Näin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä "parempia".
Hirveimpään huutoon joutui _Tammisaaren_ vankileiri, jonka käypänä
nimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen
asukkaista tietää kertoa:
"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä
vaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen
henkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka
päivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien
lukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin
5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64
vankia.
"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse
vähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä,
vieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita
tunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla
tai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden
raahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin
50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden
ohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.
"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani
ulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt
kesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.
"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas
kuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja
vangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi
säilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka
kalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu
syömään niitä, pysy vatsa kunnossa.
"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan
saakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon,
vetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen.
Kaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita."
Mutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat
eräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä;
niillä ei ole päteväin todistusten arvoa.
Siispä on turvauduttava "pätevämpiin". Tutustukaammepa aito
porvarillisen professorin, _Robert Tigerstedtin_ Tammisaaren
vankileiriltä antamaan raporttiin:
"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren
vankileirillä ollut _hyvin suuri_, kuten seuraava taulukko osoittaa":
Kesäk. 6-12 p 5,90
" 13-19 " 8,56
" 20-26 " 23,00
" 27-3 " heinäk. 14,00
Heinäk. 4-10 " 18,87
" 11-17 " 26,76
" 18-24 " 41,11
" 25-31 " 42,38
"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä.
Koko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä,
jolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien
kuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä
viikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella
viikolla."
"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen
200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on
huomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta
siinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan
_nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli _86 % 15-20 ikävuosien
väliltä!_ Kirj. huom.)"
"Tätä _kauhistuttavaa kuolevaisuutta_ ei edes voida selittää sen
kautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia
kulkutauteja."
"Joka tapauksessa on _kuolevaisuus_, nimittäin 42,33 tuhatta kohti
viikossa, _ennen kuulumatonta_, ja _vastaavaa on tuskin tapahtunut
tsaarivallan vankiloissa_, taikka jos semmoista on sattunut, on sen
aiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu
semmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa
määrässä epäterveellinen käsittely."
"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on
ainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen
sijaan _1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla_."
Näin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää
liioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka
ruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin
valmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori?
Pötyä!
Mutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan
jälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joista _naisia_ lienee
ollut 5-6,000, "onnistuivat" valkoiset täten päästämään hengiltä
kaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen
työläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.
Ja kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti
supistunut minimiinsä -- siitä huolimatta, että "terveydelliset
olotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät", kuten valkoinen
sotaministeri sievästi huomauttaa -- jos olisi annettu vankien omaisten
tuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä
kiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui "että _vangit eivät viiteen
päivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita_"
(virallisesta tarkastuskertomuksesta!).
Ja niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: "Olot vankileireissä,
kaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät.
Vangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa.
_Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon_, niin että
alimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan
ruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että
kärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja
miten sattuu menemään."
Näin kertoi eräs valkoinen.
Hyve häpeäpaalussa.
Niitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!
Ken niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain
piirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan
alhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin,
jotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan
työläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika
synnyttää.
Tarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja
ahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan
palavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat
kuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea
jylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää
ne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien
vuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti
ylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin
omasivat vuosikauden kulttuuriperijät -- porvaristo.
Tuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset
latturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle,
lahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla
äänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin
huomispäivän sarastuksessa.
Emmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme
saaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku
vaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun
jättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön
Golgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?
Mutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki
sentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä
luokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.
Ylväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.
Kas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:
* * * * *
Vangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja
perkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään
kuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät
kuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet
sotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan.
Ja siksi toiseksi: _nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa
rehoittanut mielivalta_. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen
ruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan
kieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja
keikahtelivat. Keikahdelkoot!
Mutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien
hirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat
epätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin
lukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien
luokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä
ihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin
suihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat
valkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat
lahtarien verkkoihin.
Niinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon
kirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.
Hänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa
vaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.
Tämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä
kasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän
kuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää,
yhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa
saatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.
Tämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu
pelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla,
jotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä
annoksista.
Mutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat
tuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon
kivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden
saastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.
Arvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen
epätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä,
jos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.
Perheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin
tyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.
-- Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira! _Minä_ en salli
sitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin
toimitan hänelle ruokaa!
Ja eväskääry mukana läksi hän leirille.
Mutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon
esitaistelijan.
Tyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa
minne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita,
kalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen
uhreja.
Niitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.
-- Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla
pitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin
ruokaa kuin toinen?
Ja suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän
kalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän
riuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.
Mutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin
vartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan
päällystönsä luokse.
Nämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla
kannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä
kaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen
tylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin
eleisiin.
Tietysti häntä "tutkittiin". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä
tyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut
luvattomasti avustaa "punaroistoja".
Ampua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan
olivat tupaten täynnä jo muutenkin.
Siispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.
Ja tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa
tilapäiselle korokkeelle "kaikkien nähtäväksi".
-- Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!
Ja se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.
Nuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika
häntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut
kuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen
työläiskoti, "punaroistojen" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman
paljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen,
niin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli
raakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti
saada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin
työläiset tavallisesti iässään.
Niin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta
väristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme,
jota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.
Hän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena,
vaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä
työläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa,
ja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen
työväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkea _viha_.
Karjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa
häpeäpaalussa.
Kohtalonsa välttäminen.
"Ei välttäne kohtaloaan" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä
työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan,
ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai "pahaa". Kuka tahansa paksupäinen
mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi
tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei
viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin
kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten
helvetissä.
Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän
menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin
hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui
jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri
olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja,
monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori
tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli
vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen
kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut
punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen
vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin
Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.
Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli
talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi,
ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi,
kuten varhemmin -- raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät
leimansa _suojeluskunnan_ lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei
tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin
mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli
ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän
jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut
hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei
ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä
saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä
ja sisarensa jo ovat saaneet _ansaitun palkkansa_. (Siinä toinen
valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä
hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun
työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!),
joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin
nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!).
Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän
nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri
tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt
kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana
merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden
jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi
tulla ammutuksi.
Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään
sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli
herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi;
korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa,
n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan.
Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!
Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi
syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".
Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen,
mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.
-- Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä
hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa
kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita,
uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä
valko-oikeuksien huoneentaulu!
Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle
toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä
"oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden
loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!
Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen
kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi
vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä
tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää
jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.
Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien
kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä
luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina,
mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina.
Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.
Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran
oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei
kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.
* * * * *