Ja olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei
sille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta
isotella!
Eduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92
edustajasta oli jätetty vain 1 -- muut oli joko tapettu, vangittu tai
ajettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle.
Sivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun
tämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien
varaedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen
työmies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä
vastaan ei oltu nostettu mitään syytettä "maankavalluksesta", hän oli
täysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja
Kajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle
Niemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei
ole Kalle Niemestäkään edustajaksi. -- -- --
Ja tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa.
Laati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.
Laati "kuonokoppalain", jossa säädettiin: "Poikkeuksellisten
olojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista
yhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus
väliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden
voimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden
julkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja
oleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta
takavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen". Tällä
lailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on
täydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.
Laki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin
10-tuntiseksi.
Uusi torpparilaki laadittiin, ja siihen "punikkipykälä": "Jos
vuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista
vapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai
kuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan
lunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus
myöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on
rangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt". -- Näin siis
maalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa
lisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan
myös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!
Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla
lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!
Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta
luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen
aikaansaannokseen, _vallankaappauksen_, jonka se suoritti valitsemalla
maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.
Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista
mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät.
Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä
olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse
valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä
muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin,
harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken
varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka
asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita
ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se
kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta.
Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin
valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset
jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle
ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan
ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta
mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet
Belsazaria! Mene tekel -- -- --
Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan
romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas
muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät
pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.
_Der Kaiser_.
Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut.
Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta,
sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta,
sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.
Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa,
kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa,
ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa
oli teiluritoimesi -- kaikkeutta et voinut sa voittaa.
Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin,
verivirrat vellovat "sankari"-tietäsi salpaa,
korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa,
universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.
Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee;
idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat;
ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat,
suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.
Ja niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti
tiesivät _kaikki Suomen porvarilehdet_ vakuuttaa: _Saksa kestää, Saksa
voittaa!_ Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se
jo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön
keskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät
ulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen
porvarilehdistä lukea tällaistakin: "Vielä ei suuri kamppailu ole
likimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo
ruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi
nimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki
horjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta
läntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä,
peloittavan pitkä matka on _ententen kanuunoilla_ vielä Berliniin,
_eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan_, siitä on Hindenburg kyllä
pitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat
olemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus
astuisivatkin saksalaiselle kamaralle, _josta taivas meitä varjelkoon_,
tulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen
vuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon
yllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!)."
Mutta ensi säikähdyksestä toinnuttuaan loikkasivat valkoiset mässääjät
yli siitä missä aita oli matalin. Yhden tuen pettäessä etsittiin
toista. Ja kas: yhtäkkiä saivat saksalaiset tietää huutia. Ei edes
ymmärretty, kuinka niiden pariin oli jouduttu, kuinka niitä oli saatu
maahan. Kukaan ei ollut pyytänyt Saksan apua. Kukaan ei ollut käskenyt
näitä vierailulle. Ei Vaasan hallitus, ei Mannerheim, ei Svinhufvud.
Koirat söivät oksennuksensa.
Ja saatiin uusia ystäviä. Ja bakkanaaleja jatketaan.
* * * * *
Tätä kirjoitettaessa viettävät valkoiset paraikaa ympäri Suomen
vapauden muistojuhlia. On kulunut vuosi luokkasodan päättymisestä.
Olisi luullut, että valkoinen kuume olisi jo ehtinyt ohi kriisinsä,
että "yleinen rauha ja turvallisuus" perinpohjaisen "rauhoittamisen" ja
ovelien poikkeuslakien johdosta vallitsisi maassa. Mutta, ah, otat
käteesi minkä työväenlehden numeron tahansa, aina saat yhä vieläkin
olla varma näkeväsi uutisia uskomattomista väkivallanteoista,
uskomattomista raakuuksista, joka näyttää muuttuneen eräänlaiseksi
valkosairaudeksi.
Ei ole monta viikkoa vierinyt siitä, kun työväen taholta paljastettiin
kiduttaja Troberg. Mies viaton kuin kyyhkynen, vakuuttelivat
porvarilehdet. Mutta kuin ihmeen kautta saatiin aikaan tutkimus, ja
todettiin, että tämä valkoinen "kuulustelija"-tuomari oli käyttänyt
kidutusta laajassa mittakaavassa. Mutta mitään rangaistusta ei hän
saanut. "Turvallisuus" ei tunkeudu kidutuskammioihin.
Ja tuskin oltiin päästy Trobergista, kun jo kuullaan uusista
hirmuteoista. Maariassa suojeluskunnan aluepäällikkö Marttinen yhdessä
seudun poliisin kanssa rääkkää _naista_, työmiehenvaimo Alina Julinia.
"Ensiksi komennettiin Julin riisumaan päällysvaatteensa, jonka hän
tekikin. Sen jälkeen sitoi toinen poliiseista J:n kädet selän taakse
jonkinlaisella nahkahihnalla niin tiukkaan, että hihna syöpyi veriin
asti. Sitten sanoi Marttinen: Meidän on pehmitettävä teidän selkänne,
koska ette muuten tiedä missä (vankileiriltä karannut) Rinne oleskelee,
johon Julin vastasi, että kun ei hän sitä kerran tiedä, ei hän voi sitä
sen paremmin tietää sittenkään vaikka lyödäänkin. Marttinen alkoi nyt
enemmittä puheitta iskeä vaimo Julinia noin puolen metrin pituisella
kumisella poliisipampulla hartioihin, oikeaan kylkeen sekä reisiin.
Yhtämittaa sai Julin näin noin 10 iskua, jolloin hän meni lievästi
tainnoksiin." Tainnuksista toinnuttuaan pyysi vaimo, joka sairastaa
kohtutulebdusta ja joka rääkkäyksestä sai runsaan vuodon, vettä
juodakseen mutta ei saanut. Sen sijaan sai hän vielä yhdeksän iskua
raakalaisten kumipampusta, -- -- --
Porin maaseurakunnassa taas avaavat seudun "suojeluskuntalaiset"
revolveritulen työväentalolla rauhallisesti iltamaansa viettäviä
työläisiä vastaan ja päälle päätteeksi polttavat koko talon.
Ja niin edespäin. Ja niin edespäin. Päivästä toiseen.
Vielä ei ole viimeisen työläisen selkänahka suomittu, vielä ei ole
viimeinen salamurha suoritettu, vielä on maan työväestö täydellisen
mielivallan alainen.
Valkoiset bakkanaalit näet jatkuvat. Toistaiseksi.
Tarinamme sankari.
_Pakolaisen hyvästijättö_.
Ah, rakkaat ystävät, hautakummuilta lähden,
kova kohtalo häätää murheen murtaman loitos;
ah, niin moni kumppani kaatui silmäini nähden,
tuhon, turmion toi väen kalpean katkera koitos.
Ah, mullissa näämme me myös nyt rakkahan aatteen,
jota valvoimme, vaalimme niinkuin vanhempi lasta,
puna toivon on häipynyt tummuuteen murevaatteen,
kasa tuhkaa on templi, mi häikäisi silmää vasta.
Ja on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde,
joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön,
on kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde,
kaksi kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön.
Ja sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin:
kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän
myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin.
Tämä, ystävät, olkoon myös nykyviisaus meidän.
Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs
ja että kuin akanoina on tuulessa veikot,
sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs,
on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.
Ja jälleen hautakumpujen sammalista,
verimullista nostattaa kukat huomenen uuden
ja sortuneen satulinnamme sirpalehista
taas temppeli pystyttää valon vastaisuuden.
Ja niinpä vaikka vie mua loitoksi haaksi,
meri kohta on juopanamme, mi kutsuen meuraa,
niin ei toki kaikki kaihdu kuohujen taaksi,
mua ystäväinhän aatokset armaat seuraa.
Ja veljeys vain sitä tiukemmin yhtehen liittää
mitä kauemmas käy tie pakolaisen ankee.
Miks kyynelehtiä siis? On työnäni kiittää,
kajo rakkautenne kun rintaani lääkiten lankee.
* * * * *
Hannes olisi ollut luonnottoman sokea, ellei hän olisi ottanut vaarin
kohtalonsa viittauksista. Kun se oli häntä säästänyt kerta kerralta,
täytyi siinä olla kieltämätön tarkoitus. Hän oli määrätty elämään.
Parempi on hyvän asian edestä elää kuin hyödyttömästi kuolla.
Ja hetikohta kun hänelle selveni tämä seikka, viskasi hän
mielenmasennuksensa kuin epämukavan vaatteen. Hän lakkasi elämästä
nykyisyyttä; hän päätti ryömimällä ryömiä tulevaisuuteen. Uuteen
elämään, uusiin taisteluihin!
Ja kuitenkaan ei tämä päätös kypsynyt yksin sen takia, että hän jälleen
oli väistänyt jo jääkylmää kättään ojentavan kuoleman, eikä liioin
koston ajatuskaan olisi riittänyt kannustamaan häntä jalkeilleen. Niin
syvästä kadotuksesta pois pyrkiäkseen tarvitsi hän rahdun muutakin:
rakkaudenkaipuun. Johon kuitenkin ehken sisältyi kaikki muu: _hänen_
kanssaan päin uusia kohtaloita, niin, hänen kanssaan vaikkapa uudelleen
päin kuolemaa. Rakkauden täytyi lääkitä vammat. Rakkauden täytyi koota
kuihtuneet voimat, rakkauden täytyi puhaltaa elävä henkensä kauhuissa
jähmettyneeseen olemukseen.
Mari ei ehkä ollut kuollut. Hannes oli saanut kuulla hänen poistuneen
piirityksen aikana Tampereelta murtautuneen joukon mukana. Tosin tämän
jäljet hukkuivat Hennalaan, jossa niin monen naistoverin retki päättyi.
Mutta kukaan ei voinut väittää juuri _hänen_ siellä sortuneen yhteiseen
kuoppaan. Ja kuitenkin tiedettiin niin monta mainita nimeltä. Ehkäpä
oli hän kirjoittanutkin. Mutta vankien kirjeet, ne tulivat harvoin
perille, varsinkin jos niissä tuli sanoneeksi vähänkään sinnepäin mitä
ajatteli.
Ja Hannes alkoi yhtäkkiä järkeillä: koska en kerran minä ole kuollut,
niin miksi sitten ehdottomasti hänkään. Jos minua kannustaa rakkaus,
niin pitää se myös häntä vireissä. Jos kerran kohtalo on kantanut
minut vahingoittumattomana kuulasateiden halki ja palauttanut
kuolemantuomitun kammiosta, niin ei se kieltäne minulta _tätäkään_.
Ja hän sopi itsensä kanssa siitä, että hänen lemmittynsä eli.
Siispä kannatti hänenkin elää. Vapauteen!
Ja niinpä kun hän sai vain tämän pelkästä arvelusta luontuneen
oljenkorren, tarttui hän siihen kaikilla sielunsa viimeisillä voimilla,
ja se piti.
Toisen kuolo auttaa toista leipään. Erään kuolemaantuomitun toverin
tilalle pääsi hän leirin keittiöön. Siellä joutui ruuan ääreen.
Muutamassa viikossa olivat hänen voimansa lähes entisellään. Ja
ruumiillisen hyvinvoinnin lisääntyessä varttuivat myös sielunkyvyt.
Pian jaksoi hän järjestelmällisesti ajatella ja toimia -- visusti ja
viekkaasti. Pääsi suhteisiin vapaudessa olevien kaupunkilaistoverien
kanssa, Ja nämä tietysti tekivät kaiken uhallakin mitä voivat. Ja
voivat taas niin suunnattoman paljon enemmän kuin valkoisten
vainukoirat koskaan uneksivatkaan. Ennenpitkää odotti Hannesta
tarvittavat varat, vaatekerta ja -- passi. Ja Hannes osasi herättää
vartijoissaan luottamusta. Pääsi käymään "talon" asioissa kaupungille.
Toimitettuaan ne -- palasi. Läksi toisen kerran ja palasi jälleen.
Mutta kolmannella kerralla ei enää palannut. Piiloutui ystävien luokse.
Muutaman päivän perästä läksi. Saapui kaukana pohjoisessa
tuntemattomien, ventovieraiden ihmisten luokse. Mutta nämäkin olivat
tovereita, luokkatovereita, kärsimystovereita, jotka puolestaan olivat
valmiit tekemään kaikkensa tuntemattoman mutta ei sitä vähemmän
läheisen toverinsa hyväksi.
Ja eräänä kauniina päivänä keikkui Hannes selvällä meren selällä
matkalla kohti tuntematonta maata, outoja ihmisiä.
Mutta hän ei tehnyt matkaa yksin. Tilavassa kalastajapurressa oli
kaikkiaan viisi pakolaista, joista vain kaksi tunsi toisensa: nuori
nainen ja mies, pariskunta. Mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei
olla liian varovaisia. Mene ja tiedä, vaikka. Ja taakse jäänyt
onnettomuus oli aivan liian kauhea, jotta enää olisi tarpeettomalla
kevytmielisyydellä turmeltu yhden kortin varaan paiskattua asiaa. Niin
kauan kuu oltiin Suomen aluevedelläkään, liikuttiin vielä mielivallan
helvetissä, oltiin henkipattoja. Ja vielä saattoivat ulkosaarille
asetetut kytät, valkoisten vartiolaiva tai saksalainen kanuunavene
katkaista matkan.
Mutta menevää ei voida pidättää. Jo ilmoitti karttojaan tutkiva
pursimies oltavan vieraan maan aluevedellä. Se sana soi kuin taivaasta.
Vihdoinkin siis, vihdoinkin siis!
Ja vähemmässä kuin tunnin ajassa pääsivät matkatoverit selville
toisistaan. Mukana oli kolme punikkia ja kaksi -- valkoista. Ja kaikki
pakenivat samaa painajaista, valkoista kauhua -- valkoisetkin.
Pariskunta oli punainen. Nuori aviomies oli niitä miehiä, jotka eivät
ole luokalleen häpeäksi, miehiä, jotka kirveensilmässäkin säilyttävät
neuvokkuutensa ja ymmärryksensä. Hän oli karjalaisia, tapellut Antrean
rintamalla luokkasodan alusta alkaen, häätynyt peräytyvien joukkojen
mukana Viipuriin, puolustanut sitä viime hetkeen ja lopuksi joutunut
näkemään, kun valkosudet tekivät puhdasta kuularuiskuillaan lakaisten
saartamiaan työläisjoukkoja, niin aseellisia kuin aseettomia,
miehiä, naisia ja lapsia. "Surkeinta oli nähdä -- sanoi hän --, kun
pakenevat äidit pienine lapsineen retkahtivat kuulien lävistäminä
valtamaantielle, mikä kilometrin mitalta peittyi aikuisten ja lasten
ruumiisiin". Mutta entä hän itse? Ei päivääkään edes vankina. Kortteli
korttelilta rähmi hän näkymättömänä valkoisten ketjujen läpi
kaupungista. Kylä kylältä myöhemmin eteenpäin maaseudulla väärien ja
oikeiden lupalippujen turvin ja metsissä piileskellen. Parisen viikkoa
meni miltei syömättä, miltei nukkumatta. Pääsi omaistensa luokse,
joskaan ei kotiinsa: tiedettiinhän kylällä hänen olleen niitä
kaikkein "pahimpia". Keräsi voimia, ja palasi henkensä uhalla --
kirjaimellisesti pitkin valkoisten pistinten kärkiä -- _takaisin_
Viipuriin hakemaan -- vaimoaan. Veti hänet satumaisella neuvokkuudella
mukanaan läpi Suomen -- silmää räpäyttämättä rientäen yhdestä valkoisen
esikunnasta toiseen -- ja tässä hän nyt oli. Mutta väsynyt hän oli, ja
vaimonsa sitäkin väsyneempi. Vain tuskin huomattavalla hymyllä jaksoi
tämä vakuuttaa miehensä tarinan todeksi. Mutta ihmeellinen se oli.
Mukana olevat valkoiset olivat työläisiä. Kansalaissodan puhjetessa oli
heidän määrä olla puolueettomia. Mutta heidän kävi kuin muidenkin: joko
puolesta tai vastaan. Ellet lähtenyt valkoisten matkaan, olit punikki,
ja se taas merkitsi: kuula kalloosi tai vankileirille! Onnistuivat
kiemurtelemaan sotaväestä mutta suojeluskuntaan joutuivat, ja niin
edespäin ja niin edespäin, kuten heikkojen luonteiden kanssa
aina. Kunnes heidän tehtäväkseen eräänä päivänä lankesi omain
luokkatoveriensa ampuminen. Tällöin joutuivat työläissielut puntariin,
ja luokkatietoisuus painoi toki sentään vielä enemmän kuin oma
mukavuus. Hävetti tie, jolle olivat joutuneet. Pois sellaisesta maasta
minkä vallassaolijat pakottivat työläisen oman luokkansa pyöveliksi!
Pakenivat kuin pahantekijät, ja niinpä hekin nyt viillettivät laineita
lakkapäitä yhdessä niiden kanssa, joita vastaan he jo olivat nostaneet
aseen.
* * * * *
Jos Hannes jo pakoaan suunnitellessaan ja myöhemmin matkalla ollessaan
oli joutunut ihmettelemään luokkansa solidariteettia, joka paikassa kun
karkea mutta lämmin työläiskäsi oli valmis ojentumaan hädässä olevan
_toverin_ avuksi, niin sitä suurempi oli hänen kummastuksensa
huomatessaan, ettei tämä solidariteetti suinkaan tyrehtynyt
rajapaalulla, vaan että se myös vieraassa maassa, missä ei edes
ymmärretty hänen kieltään, ilmeni jos mahdollista vieläkin
vakuuttavampana, että sielläkin jokainen _luokkatietoinen_ työläinen
otti Suomen valkoisesta helvetistä paenneen toverin parhaana
ystävänään, veljenään vastaan, ikäänkuin jatkuvalla, uhrautuvalla
rakkaudentyöllä tahtoen pestä sen häpeän, minkä Suomen riistäjille
itsensä myyneet brigadistit olivat pyövelin toimillaan myös maansa
työväenluokalle tuottaneet.
Maihin päästyä kelpo vieraat toverit hoivasivat pakenijat kunkin
omalle suunnalleen. Eivät nämät olleet ensimäisiä, joskaan eivät
viimeisiäkään. Kaikki kävi joustavasti. Kellä ei ollut varoja jatkaa
matkaansa, häntä autettiin. Eikä kuitenkaan tarvinnut kokea mitään
nöyryytystä. _Toverihan_ auttoi toistaan. Kansainvälinen köyhälistö
osoitti vain yhteenkuuluvaisuuttaan, suoritti toveripalveluksia, joita,
niin luonnollisia kuin ovatkin, ei Suomen proletariaatti koskaan tule
unohtamaan, yhtä vähän kuin se toiselta puolen unohtaa Saksan
sosialistiluopioiden petostakaan, joka ei näiden sitä ennen ja sen
jälkeen tekemistä liene pienin rikos kansainvälistä köyhälistöä ja
sosialismia vastaan.
Hannes oli päättänyt suunnata matkansa aluksi maan pääkaupunkiin, mutta
lepäsi sitä ennen päivän pari matkan vaivoista ja jännityksestä, jolla
aikaa ystävälliset toverit ilmoittivat edeltäpäin määräpaikkaan hänen
tulostaan. Niin että kuu hän saapui sinne, oli häntä vastassa jälleen
tovereita, omia kohtalotovereita, jotka ennen häntä olivat onnistuneet
pääsemään valkoisten verkoista.
Nämä tiesivät Hannekselle ilmoittaa, että _sieltäpäin_ oli saapunut
_muitakin_ pakolaisia. Kummakos siis, jos Hanneksen mieli ensimmäiseksi
paloi päästä tapaamaan seutulaisiaan.
Perille päästyä saattajat osoittivat Hannekselle oven mistä astua
sisään; itse oli heidän mentävä erinäisille asioille.
Hannes astui huoneeseen.
Siellä oli Mari.
Suuri, kuolematon.
Kreikasta ei jäänyt kiveä kiven päälle.
Sitä jauhoivat persialaiset. Sen orjuuttivat makedonialaiset. Se oli
roomalaisten legioonain sotkuporras. Sitä hallitsi milloin yksi tyranni
milloin monet kymmenet tyrannit.
Koko vanha Kreikka jauhettiin nuuskaksi. Perusteellisemmin ei ole
milloinkaan hävitetty mitään maata eikä minkään maan kulttuuria.
Ja kuitenkin; kaikki mitä siinä oli suurta, kuolematonta, se elää yhä
ja on yhä uudelleen ja uudelleen versonut kansallisten rajain kahleitta
ympäri maailman. Solon, Sokrates, Platon ja Aristoteles elävät,
Sofokles, Euripides ja Aristofanes elävät, Feidias veistoksineen elää,
joonilaiset, doorilaiset ja korinttilaiset kolonnat pysyvät maailman
arkkitehtuurin alati vanhana ja silti yhtä nuorekkaana perintönä. Ja
nykypäivän diskonheittäjä, juoksija, kolmiloikkaaja ja painija on
kreikkalaisen oppi-isänsä ihaileva, kuuliainen opetuslapsi.
Myös suuri Rooma murskattiin muruiksi. Jokainen kansa, rotu ja heimo
piti asianaan tehdä sitä olemattomaksi. Ja kuitenkin sen todellinen
suuruus huokuu läpi koko nykyisen "sivistyneen" yhteiskunnan. Ken ei
tahtoisi olla "mies roomalainen". Ilman roomalaista kulttuuriperintöä
olisimme melkoista köyhempiä. Vergeliuksen ja Horatiuksen Rooma elää
aina ja iankaikkisesti. Roomalainen lainlaadinta on suuremmoisen
sitkeähenkisempi kuin ne taloudelliset olosuhteet ja tuotantotavat,
joissa se syntyi. Mutta myös Spartacuksen Rooma -- korppikotkien,
ristinpuiden saalis -- myös se elää.
Entä kristillinen kirkko? Pahasti erehtyi roomalainen prokonsuli Gallio
aikanaan Korintossa olankohauksella kuitatessaan "kynnettömän
köydenpunojan", Paavalin, ja tämän opin. Sivistymättömät kalastajat,
köydenpunojat ja kankurit olivat hypänneet kieltämättä monta vertaa
rehevämmän aatteen selkään kuin roomalainen sivistysylimistö. Paavali
kasvoi määrättömissä mittasuhteissa, oppinsa sitäkin valtavammissa.
Neerojen ja Glaudiusten toimeenpanemat joukkomurhat olivat
apuharvennusta, joka vain joudutti kristillisen kirkon varttumista. Se
ahmasi koko maailman...
Galilei surmattiin, mutta "se pyörii sittenkin".
Kaikki suuri ja kuolematon elää ja säilyy. Väkivalta ei koskaan voi
tehdä tyhjäksi niitä, ennenkun ne itse kieltävät itsensä, kuten kirkko.
Köyhien uskonto taannuttuaan rikkaiden hiestytysvälineeksi kadotti
kasvuvoimansa. Ulkopuolinen väkivalta ei sitä halvannut.
Aatetta, ihannetta, henkistä sisältöä ei voida asettaa alasimelle ja
takoa nuuskaksi. Ristinpuulla kuolee vain ruumis. Roviolla palaa vain
esine.
Pedot areenoilla tappoivat kristittyjä, mutta katakombeissa veisattiin
hosiannaa. Kristityt joukkomurhasivat keskiajalla miljoonia
"harhauskoisia", mutta nämä perivät sittenkin maan.
Ei, väkivalta pääsee käsiksi vain aineellisiin esineisiin, mutta ei
ilmiöihin.
Kehityksen kulkua se ei voi lainkaan estää.
Elävä elämä, elävä aate, elinvoimainen ihanne -- ne ovat ulkopuolella
väkivallan vaikutuspiiriä.
Napoleonin hirmuvalta lakaisi lopuksi alkuunpanijansa. Wilhelm sortui
omain, orjain vetämäin sotavaunujensa alle. Satojen miljoonain tsaarin
yli vyöryivät ärsytetyt massat.
Työläis-Venäjä seisoo avoimin rinnoin koko maailman riistäjäluokkia,
kaikkia suurvaltoja, koko universumin kapitalisti-opinionia vastaan,
mutta sitä vastaan lennätetyt nuolet singahtavat takaisin ampujiinsa.
Sitä vastaan on taisteltu väellä ja voimalla. Se on saarrettu, se on
eristetty, sen niskaan on syydetty tulta, terästä ja lokaa, varsinkin
lokaa.
Ja kuitenkin se seisoo voimakkaampana tuo ryysyinen, raadeltu,
nälkäinen ja loukattu Itä kuin maailmankapitalismi kaikkine
tankkeineen, merihirviöineen, jättimörssäreineen, kymmeninetuhansine
lentolaivoineen, tuhansine ampumatarvetehtaineen, keksijöineen,
insinööreineen, teknikkoineen ja apulähteineen. Seisoo kuin elävä
elämä, jonka nuorekkain, tervein ja suuremmoisin ilmaisu se on,
muumioita uhmaten, jotka lyyhistyvät läjään sen kosketuksesta.
Entä Suomen köyhälistö? Se on lyöty, se on murskattu, se on viskattu
tuuliajolle, Suomi on suuri työläisyhteishauta Kittilästä Kivennavalle.
Köyhälistö-suoneniskut Tampereella, Lahdessa, Viipurissa ja muualla,
kidutukset, joukkonälkämurhat vankileireillä -- kaikkien niiden olisi
luullut lamauttavan sen vuosisadoiksi, tekevän tyhjäksi koko
proletaaripyrkimyksen, kitkevän vapaudenaatteen juurineen. Mutta ei.
On kuin maan pohjakerta olisi lumottu. Se kasvoi kaatuessaan. Kymmenien
tuhansien vainajain haamut työntävät sitä vastustamattomasti eteenpäin.
Vasta väkivalta vihki sen voimatekijäksi. Vasta nyt se tietää mitä sen
olisi _pitänyt_ tehdä ja mitä se tulee tekemään. Tarvittiin Mannerheim
opettajaksi. Tarvittiin muita pyöveleitä, jotka teilasivat sata
yhdestä.
Niin, Suomen työväki on lyöty. Mutta koskaan ei maan yläluokka ole
ollut sellaisen pelon vallassa kuin nyt, koskaan ei se ole riehunut
niin tolkuttomana kuin nyt, koskaan ei se ole ollut epävarmempi
asemastaan kuin nyt, koskaan ei se suurempainsa suosiota saavuttaakseen
ole esittänyt säädyttömämpää, sieluttomampaa lakeijan osaa kuin nyt.
Sillä se tietää edustavansa yli-ikäistä aatetta, menehtymään tuomittua
järjestelmää, kuolemaa -- ajan synnyttämää ihannetta vastaan, elävän
elämän hedelmöittämää järjestelmää, niin, itse elämää vastaan.
Ja kauhukseen huomaa se teilanneensa -- ei itse ideaa, vaan sen
ryysyisiä esitaistelijoita.
"Se pyörii sittenkin".
Suomen työläiskumous elää sykkien samassa tahdissa koko maailman
työläiskumouksen kanssa, elää haudoilla, elää nälkäleireillä, elää
piilopirteissä, etukaupunkien hökkeleissä, työpajoissa, kaikkialla.
Ja hetki on tuleva, jolloin ristiinnaulittu on astuva alas Golgataltaan
ja suorittava suuren vapaustyönsä loppuun.
Vastustamattomasti.
Sillä hengetön, hedelmätön väkivalta seisoo voimattomana suuren,
kuolemattoman edessä, vaikka se teilaisikin sata yhdestä.
Toukokuulla 1919.