Poikaasi.
* * * * *
Historian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä
on jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri, _Ragnar Jändel_, on
ikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka "astuivat
levollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä
kohti kiväärinputkia -- melkein hymyillen odottaen kuulia."
Näin helisi hänen kanteleensa:
_Työläissankarit_.
Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuitte
päin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi.
Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele,
te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.
Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain?
Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain?
Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain,
näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?
Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain,
joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen,
ol' ihanin ja valtavin unelma saada vain
yhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.
Ja seistessänne -- tiedän sen -- eess' iäisyyden yön
te rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan.
Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn,
ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.
Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi,
ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen.
Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi:
Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!
Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä,
vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voi
ja ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä,
sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.
Ma sauvahan oon tarttuva ja pyhiin pyrkivä,
oon käyvä, kussa Golgata on työläisurhojen,
ja hurmeisesta hukasta sen kummun etsivä,
mi muistuttavi töistänne, töist' aatteen urhojen.
Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oon
ja kummultanne noutava uljuutta uutta näin
ja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon,
käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.
Mutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä
valkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku
punikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös
saanut häneltä säkeistönsä.
Tälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen
sijaan laulanut laulusensa.
Kas tässä:
_Koston perijä_.
Kova kohtalos, piltti sa pienoinen,
niin nuornahan orvoksi jäit sä.
Ajan melskeisen, verihohteisen,
periturmion luokkasi näit sä.
Oli nuorna jo kauhu sun saattos:
sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.
Verin värjätyt kunnaat Tampereen
sun rakkaimmistasi puhuu,
työn urhoista aikahan vastaiseen
punapaadet hurmeiset huhuu.
Taru kertova on miten ylhä
oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.
Käsi kädessä kuinka astuivat
tuliputkia vastaan he innoin
ja kuinka uljaina kaatuivat
he vertavuotavin rinnoin
elon luokkansa lunnaaksi antain,
erän kalleimman uhriksi kantain
ajan alttarill' ankean.
Taru kertova on miten julmurit
sukukuntaasi sortivat kurjaa,
miten kahleita kantoivat sankarit,
tuta tuskaa saivat hurjaa
tai vanhempaisi lailla
elon oikeutta vailla
manan maille he häädettiin.
Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo,
joka vainovuosista haastaa,
kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo,
joka työläisrintaa se raastaa,
vaan tulena _sua_ se hiiltää,
jota miero ja orpous viiltää,
jota huuhteli hurmevuo,
Sotakutsuna kaikuen sulle se soi,
verivelasta muistuttaa se.
Se maksa ja tee tili tuikea, oi,
pois sortaja valta sa laase!
Isäs, äitisi poikana vartu
ja työläisurhona tartu
sa kalpahan kostajan!
Valkoinen terrori: verilöylyt.
Mielenkiintoisessa analyysissään "Vallankumouksen koulu" lausuu toveri
_O.V. Kuusinen_, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa,
m.m. näinikään:
"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä
koskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla
pedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa
on tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta.
Suomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut
suuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko
kolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei.
Järjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on
Suomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja
järkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä
koston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan
päästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa
alaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain
luokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista
ihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa
noudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen
kostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on
nähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman
hekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä
tunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt
vangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen
toisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno
osakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa
ruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan... Nauttii niin
liiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa -- kuten kaikki
huijarit -- että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku
yksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta
nähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille,
sanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa
svinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen
kostonnautinnossa."
Niin.
Edessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto,
ja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo
luokkasodan aikana -- omalla alueellaan -- mutta varsinkin een jälkeen
hullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta
työväenluokkaa tykkänään unohtivat, "ken pitää rikkaat leivässä".
Nähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja
porvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin.
Turhaan eivät kirjailijat sellaiset kuin _Juhani Aho, Ilmari Kianto_
y.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia
viettejä.
Työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin
sellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös
tuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä,
väestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei
yksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei
varsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi,
porvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä.
Tuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin
valkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle
retkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat.
Mutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat
kauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla,
joissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä
"monarkistisen osakeyhtiön" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria
työläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat
työläisveressä ja -niljassa.
Niin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin
joukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla
ovat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin
hampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki
vaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut
estäisivät näkemästä koko kauhujen korven -- rikkainkaan fantasia ei
kykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä
veriteoista.
Saadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä
vain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.
Alkakaamme vaikkapa Vaasasta, missä työläiset eivät olleet lainkaan
aseissa. Täällä vangittiin heti kansalaissodan alussa paljon työläisiä
ja venäläisiä sotilaita, joita alettiin vähin erin ja kaikessa
hiljaisuudessa joukottain teloittaa. Tarkoitus oli, etteivät murhat
koskaan tulisi päivänvaloon. Sen takia tapahtuivat teloitukset öisin
meren-jäällä. Ampumisen jälkeen sidottiin uhrien jalkoihin kivi ja
ruumiit upotettiin jään alle. Tiedetäänpä, että useita olisi upotettu
elävänäkin.
_Varkauden_ tapahtumia taas kuvaa muudan toveri näinikään: "Ei
milloinkaan olisi voinut kuvitellakaan mitään sellaista mitä sitten
antautumisemme jälkeen tapahtui. Valkoiset verikoirat janosivat verta,
työläisten verta. Kerran siihen makuun päästessään eivät he tunteneet
mitään rajoja, vaan alkoi mitä hirvittävin verilöyly. Ensi aluksi
meistä eroiteltiin _joka kolmas mies_, ja ammuttiin armotta. Näin
tapettiin yli 300 toveriani, parhaita toveriani, parhaita työläisiä.
Meistä jälelle jääneistä karsittiin ja ammuttiin sen jälkeen vielä joka
kymmenes, ja vielä myöhemmin kahdessa erässä, ensin 40 ja myöhemmin 80.
Lahtarien kuularuiskuista sai surmansa myös _usea vaimo ja lapsi_.
Kaikki ruumiit, joita ei suuren lukumääränsä vuoksi viitsitty haudata,
heitettiin virtaan tai painettiin avantoihin."
Tähän tapaan menettelivät valkoiset alueellaan (huom.! Kemi, Tornio,
Rovaniemi, Kokkola, Pietarsaari, Seinäjoki, Kannus, Ylivieska, Kajaani
j.n.e.) jo silloin, kun punaisen Suomen alueella veisattiin
sydäntäsärkeviä jeremiaadeja siellä sattuneiden, kylläkin valitettavien
väkivallantekojen johdosta, jotka kuitenkin supistuivat valkoisten
tekemien murto-osaksi.
_Tampereella_ taas teloitettiin kaikki venäläiset ja joukottain
suomalaisia työläisiä aivan vankileirin seinustalla. Ammuttujen yltä
riisuttiin kaikki vaatteet ja "jätettiin puolialastomat ruumiit
virumaan siihen _korkeaksi kasaksi, jonka päälle uudet teloitettavat
pakotettiin kiipeämään_. 'Telotushuvinäytelmää' pysähtyivät viereiselle
sillalle katselemaan suuret joukot porvareita -- kaikki vähänkin
sosialidemokrateiksi tunnetut oli vangittu -- ja kuului monen suusta
yllyttäviä ivahuutoja. Varsinkin tuntuivat monet hienot rouvat ja
herrasneidit olevan ihastuneita tähän raakaan murhaamiseen." -- Näin
jauhoivat Mannerheimin myllyt Tampereella 600 työläistä.
_Hollolassa_ tapettiin Pyhäniemen pyörätehtaan _koko työväestö_, ja
muuten kaikkiaan, maalaispitäjään nähden, kerrassaan tyrmistyttävä
määrä, _1,335!_
_Hennalan naisvankien_ kohtalosta tietävät punaisenristin tytöt kertoa
seuraavaa: "Joka aamu noin kello neljän ajoissa ilmaantui sotaherra
ovellemme huutaen kuuluvalla äänellä joukon nimiä, joiden sitten käski
seurata itseään. Sitä jatkui säännöllisesti kahden viikon ajan, ja
tytöt tottelivat reippaina, luullen pääsevänsä kotiin. Mutta kun
kutsutut eivät koskaan palanneet, aloimme aavistaa noiden huutojen
kamalan tarkoituksen. Ja kylmä hiki nousi yli koko ruumiimme,
kun taas aamun sarastaessa kuulimme oveltamme tuon raa'an, juopuneen
äänen, -- -- Myöhemmin saimme lähemmin kuulla noiden urhoollisten
siskojemme kamalasta kohtalosta. Pystyssä päin, vallankumouslauluja
laulaen olivat he käyneet kohti hautausmaata, missä _itse kaivoivat
kuopan, jonka reunalla sitten saivat surmaniskunsa_. Ja kun murhaajat
kielsivät heitä laulamasta, korottivat he vain äänensä sanoen: Antakaa
meidän laulaa; kauanhan emme enää teitä häiritse. Ja niin katkaisi
vasta pyövelin kuula heidän laulunsa. Edellä kerrotulla tavalla
_murhattiin satoja naisia välittämättä siitä, olivatko nämä pakolaisia,
punaisenristin väkeä_ tai sotilasnaisia -- ja ilman minkäänlaista
tutkintoa."
_Helsingissä_ saksalaiset ja paikalliset valkoiset kaupunkia
valloittaessaan _rakensivat barrikaadeja elävistä työläisistä_.
_Lahdessa_ oli ruumistuotanto niin tavaton -- noin 2,000 -- ettei
kaikkia uhreja keritty kunnollisesti lopettaa: "hautaan heitettiin niin
haavoittuneet kuin kuolleetkin. Ei ole siis ihme, että jotkut
murhatuista nousivat haudoista."
_Hämeenlinnan_ vankileiristä kirjoitti muudan toveri: "Jouduin
lahtarien vangiksi Kosken pitäjän Riihimäen talossa 12 toverini kera.
Talon kartanolla ammuttiin meistä heti 8. Loput meistä vietiin erääseen
saunaan, jossa ennestään oli vankina 34 meikäläistä. Seuraavana aamuna
teurastettiin meistä taasen 11. Jälelle jääneitä lähdettiin
nälkiintyneinä kuljettamaan Hämeenlinnan lähellä olevaan Harvialan
kartanoon. Nälkiintyneet vangit eivät lahtarien mielestä jaksaneet
kyllin nopeasti kulkea tätä monipenikulmaista taipaletta, jonka vuoksi
nääntyneimmät teurastettiin välillä. Perille pääsikin 27:stä vain 8
voimakkainta. -- -- Jouduin Hämeenlinnan vankileiriin. Kolme päivää
siellä oltuani vietiin leiriltä 60 vankia ja ammuttiin ne eräällä
rämeellä. Ja siihen tapaan jatkui 2 kuukauden ajan," -- "Me punaiset
olimme valtamme päivinä aivan ylenpalttisen lempeitä. Ihmiskunnan
siunaukseksi olisi pitänyt poistaa alueeltamme nykyään vallassaolevat
verihurtat", huomauttaa lainaamamme toveri kuvauksensa lopussa.
Mutta voiton kaikista veivät _Viipurin_ verilöylyt. Siellä viettivät
Mannerheimin pyövelit pyörryttävimmät orgiansa. Kaikkiaan _tiedetään_
siellä teurastetun 3,000 työläistä, mutta todennäköisesti on tuo määrä
aivan liian pieni, "Joka päivä aamun sarastaessa toimeenpantiin
teloituksia -- satakunta ammuttiin aina kerrallaan kuularuiskuilla ja
kivääreillä. Uhrit vietiin eräälle eläinten hautauspaikalle, jossa he
ensin saivat kaivaa hautansa, jonka jälkeen teloitus suoritettiin. Tätä
joukkomurhaamista jatkui koko toukokuun. Punaisten rauhanneuvottelut
hylättiinkin juuri siksi, että saatiin tilaisuus suhdattomaan, jopa
kerrassaan mielipuoliseen murhaamiseen."
Mutta "paras" viimeiseksi. Juuri tätä kirjoitettaessa on julkisuuteen
saatu seuraava Viipurissa sattunut tapaus, joka antaa häikäisevän kuvan
valkoisten murhaamiskiihkosta: "Eräänä iltana oli kaupungin hienostolla
juhla, seikka, josta vangitkin olivat saaneet vihiä, ja useimmat heistä
olivat selvillä siitä, että tuleva yö toisi heille kamalia ylistyksiä.
Aavistus, mikä toteutuikin, sillä tuskin oli saapunut vielä puoliyö,
kun joukko sikahumalassa olevia upseereja naisineen saapui leirille
hauskutellakseen ampumalla vankeja. Pidettiin kiirettä ja otettiin
eräästä kopista kaikki vangit sekä vietiin hietakuopan reunalle, missä
heidät kaksitellen ammuttiin puolipäihtyneiden naisten hohonauraessa,
suosioonsa osoittaessa ja kallistellessa maljoja mukana tuodusta
samppanjasta. Kaksi seurueessa olevaa porvarisnaikkosta pyysi saada
koettaa taitoaan aseiden käytössä, ja he käyttäytyivät kuin ilmi
perkeleet heidän laskuunsa valittuja uhreja kohtaan. Päihtyneinä kun
olivat, eivät he kyenneet enempää tähtäämään kuin muutenkaan
kunnollisesti käyttelemään asetta, jonka takia vartijan oli
täydennettävä murhatoimitus ampumalla armolaukaus. Sinä yönä murhattiin
yhdeksän työläisiä muiden vankien kauhuksi, nämä kun saattoivat
ikkunoistaan seurata tapausta."
Tällaisia kauhuja Viipurissa. Mutta ettei luokkatietoinen työläishenki
vankileirillä niistäkään hämmentynyt, näkyy kirjeestä, jonka muudan
kidutusvanki sieltä on lähettänyt. Paitsi muuta, lausuu hän:
"Mainitsemisen arvoista on, että kaikki tapettaviksi tuomitut ovat mitä
reippaampia ja toivorikkaimpia jälkeenjääneiden tulevaisuuteen nähden.
Kuolemaan mennessään lausuvat he, että he tietenkin mielellään
näkisivät uuden ajan koiton, mutta kun kerran ovat kuolemaan tuomitut,
niin ottavat he sen vastaan tyynenä tietäessään kuitenkin olleensa
mukana vapaan työläis-Suomen luomistyössä. He ovat jättäneet jälkeensä
runoja ja kirjoituksia, joissa kuvastuu tämä ajatus samalla kun he
tuovat ilmi järkähtämättömän kostonajatuksensa. _Kosto kolmanteen
polveen!_ ovat toverimme huutaneet koirahaudoilla kuollessaan, ja sitä
huutoa ei Suomen köyhälistö ole unhoittava, ennenkuin veljien veri on
kostettu. Ja se aika ei liene kaukana, sen humina jo kuuluu
avaruudessa."
Vielä ei ole saatu läheskään selvyyttä kaikista näin ympäri
maata pääasiassa ilman lain varjoakaan murhatuista. Eräästä
oikeusasiakirjasta kuitenkin käy selville, että yksistään 73
maalaiskunnassa on tapettu 6.796, 19 kaupungissa 8,800 ja sellaisissa
pitäjissä, joissa on surmattu vähemmän kuin 10, 231 eli yhteensä
15,817. Mutta kokonaan _puuttuu tietoja 250 maalaiskunnasta ja 17
kaupungista_.
Kun sen sijaan "punaisten ennen kuulumattomien hirmutekojen" uhrien
lukumäärä pysähtyy satoihin (642 tapausta on porvarien taholta todettu)
ja näistäkin kuului suuri osa "suojeluskuntiin", siis suoranaisiin
vihollisiin, joskin murhatapausten sattuessa olivat aseettomia.
Kuitenkaan ei _näitä_ tekoja punaisten johdon taholta hyväksytty, vaan
tuomittiin ne mitä jyrkimmin. Jopa saivat jotkut punakaartilaiset
hengellään maksaa omavaltaisuutensa.
Mutta miten oli laita porvariston? Paitsi sitä, että sekä valkoisten
sotajohto että yleinen mielipide peittelemättä _käski ja yllytti_
työläismurhiin (joihin liittyi _lukemattomia ryöstötapauksia_),
annettiin niiden toimeenpanijoille vielä "yhteiskunnankin" tunnustus
selittämällä nämä _armahdetuiksi_. Annettiin näet armahdusmanifesti,
joka kuului: "Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan
nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan
levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet
yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut
tarpeen, _jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta_."
Mikä viehättävä tapa kartanonomistajalle päästä vähemmän suotavasta
torpparistaan, työnantajalle suoriutua "uppiniskaisesta" työläisestä
ja suurmurhaajalle ja -rosvolle seurausten pelotta tyydyttää
intohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi
"kenttäoikeudelle" tai "valtiorikosoikeudelle" -- vedit tukasta tai
parrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!
Kuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön,
majuri _Gustaf Aminoffin_ kiertokirje "valtiorikosoikeuksien"
syyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoitti _armeijan tahdon ja
toivomukset_ m.m. seuraavasti:
"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille,
sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille."
"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan
kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet _minkään aatteen_
puolesta."
Ja valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan "laillisesti"
julistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin
valtiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu
täytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut
niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää
kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.
Kuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten
lukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet
kaikkensa kaihtaakseen "kulttuurin esitaistelijain" veriset jäljet.
Sen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi.
Virallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.
25,000 orpoa.
-- Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen
porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut
vapaudenristin kirjoituksista "Pois tarpeeton hentomielisyys" tai
"Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi" j.n.e,,
joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, -- Mitähän, jos mä panisin
tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua
yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin
lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että "kapinan" johdosta on
sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.
Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan
ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia
tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset
valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin
samanlaisia: kuinka "meidän pojat" löivät pakosalle kymmenen kertaa
vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko
punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat
vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja
maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää
panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin -- miksipäs ei palstan
täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin
vähemmän tärkeätä?
Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä
vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö
seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.
-- Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita
pahuuksen punaisia _kaatunut_. Mutta arvasihan sen, kun _meidän_ sakki
kerran otti ja näytti. Hm.
Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan.
Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.