Hannes.
Jälkikirjoitus: En saanutkaan kirjettäni kulkemaan. Sen sijaan ennätin
saada sinun Jobin-postisi. Kärsimyksen malja täyttyy.
Siis myös isäkin. Aavistelin sellaista, vaikka en uskaltanutkaan pohtia
ajatusta loppuun saakka.
Isäkin siis! Tuo kelpo, ajatuskannalleen uskollinen proletaari.
Mitä auttoikaan nyt häntä parlamenttaarisuutensa ja "rauhallinen
kehityksensä".
Seinää vasten!
Ei suojele vaalilippu lahtarien kuulalta. Se olisi hänen pitänyt
ymmärtää. Mutta ei. Vanhat, hengettömät lauseparret olivat juurtuneet
liian syvään hänen mieleensä. Ja niin sai hän hengellään maksaa
kauniin, mutta hedelmättömän periaatteensa. Valkopedot saivat
himoamansa viattoman veritilkan. "Rauhallinen kehitys" vyöryi yli
työläisruumiin.
Surullista, surullista, surullista!
Näen sinut siellä, äiti, sairaana ja avuttomana ja yksinäisenä. Näen
sinun surun ja koettelemusten uurtamat piirteesi. Näen sinut unettomana
yön aaveiden ympäröimänä oihkivan vuoteellasi, jonka ääressä ei kukaan
valvo.
Enkä kuitenkaan voi auttaa sinua. Kuinka julmaa!
Mikä enää siis kannustaisi elämään? Kosto!