Ja siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. --

Ymmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle,

mitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. -- --

Sanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän

puhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta

kanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä

tekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.

Kuoleman kentillä.

Yöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat

olivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä

puhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä

lahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa.

Nurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa

ratsuväkeäkin.

Kuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia,

kun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää

kohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti.

Tähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti.

Lämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he

painalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa

armeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen

puutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset,

kaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä

kohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään

näännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha,

luokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä

miehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan

kysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen

vihan tyydyttämisen.

Senvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat

tehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta.

Komppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset

ajattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset

palkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden

tulevaisuutta he menivät puoltamaan.

-- Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.

-- Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.

Marssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.

Päästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama

levennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien

välissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat

hyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin,

valkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.

-- Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä

tykkejä?

-- Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli

ilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi

röyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko

olento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu

porvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä

omantunnon tuskia.

Heiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman

taakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata

tietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa

iski päällikön nyrkki vahdin maahan.

-- Emme ole raakalaisia! huudahti hän kiihtyneenä vahdille, joka kömpi

ylös tien vierestä. -- Joudut toverioikeuden tuomittavaksi.

Sotavankeihin ei saa koskea! Joka sotavangin surmaa, ammutaan!

Aikoi vielä jatkaa, mutta samassa annettiin määräys etenemiseen. Ja hän

astui komppaniansa etunenään.

Rintaman täytyi pujotella metsän läpi. Lähellä kylää levisi aukeama.

Hannes saattoi jo eroittaa kartanon kylän keskipaikkeilta.

Rät! Rät! Prrrrr!

-- Kuularuisku!

Etujoukko heittäysi lumeen. Joukko määrättiin kiertämään kylän oikealle

sivustalle, lähemmäksi kartanoa.

Kuului yhteislaukaus punakaartin riveistä. Kanuunoita eivät he olleet

voineet mukanaan kuljettaa. Ratsujoukko oli jättänyt hevosensa metsään.

Askel askeleelta, nousten kumaraan ja laskeutuen jälleen vatsalleen

eteni rintama. Nyt jäi musta pilkku lumelle, toinen, kolmas...

Ruumiita. Kuularuisku oli tehnyt tehtävänsä.

Toiset jatkoivat etenemistä ampuen, yhä ampuen.

Sillä välin marssi joukko tiukasti eteenpäin. Kylän reuna oli

saavutettu, kun äkkiä pamahti laukaus, toinen. Ne eivät osuneet.

-- Yhteislaukaus! Eteenpäin!

Joukko lähenee juoksumarssissa kylää. Tuhoava tuli kaataa joukosta

kymmeniä miehiä. Hanneksen rinnalta kaatuu useita. Toiset komennetaan

pitkälleen, jatkamaan ammuntaa. Lähetetään hakemaan lisäväkeä. Kun se

saapuu, noustaan jälleen hyökkäykseen. Aivan kylän rajalla astuu

rakennuksen takaa äkkiä esiin mies, punainen nauha käsivarressaan. Hän

haparoi käsillään ilmaa, hänen silmänsä ovat puhkaistut, korvansa

silvotut. Hannes pysähtyy... Se on punakaartilainen! Lahtarien silpoma!

Mies kaatuu samassa luodista, ei tiedetä, kummalta puolen se tuli.

Raivosta riehuu rintama edetessään kylään.

Kartanosta ammutaan yhteislaukaus. Vasta kun talo on melkein seulana,

kohotetaan ikkunaan valkoinen vaate.

Valkoiset haluavat siis antautua!

Luottavasti, arkailematta astuu pienempi joukko, Hannes mukana, taloon.

Mikä näky! Ruumiita ikkunan edessä penkillä. Keskellä lattiaa. Tuvassa

seisoo kymmenkunta valkokaartilaista, heidän joukossaan kaksi jääkäriä,

puvusta päättäen.

Samassa nousevat valkokaartilaisten pistimet.

-- Koirat! ehti päällikkö huutaa nähdessään törkeän petoksen.

Kymmenestä saksalaisesta kivääristä pamahtaa samassa yhteislaukaus ja

viisi miestä kaatuu oviaukossa toistensa päälle. Samassa pamahtaa

kahdesta ikkunasta laukauksia, ja minuutissa näkyy lattialla vain

röykkiö valkokaartilaisten ruumiita ja ovensuussa punanauhaisia.

Kuolemankorinaa, huohotusta, vääntelehtimistä.

Kohtalo oli suosinut Hannesta. Hän ei saanut naarmuakaan. Mutta

tulikasteensa hän kyllä sai. Muutamissa tuokioissa oli hän saanut kokea

sodan hirveimmät kauhut, muutamassa tuokiossa ehti hänestä karista koko

hänen entinen vanha minänsä, kuten hänestä tuntui. Elämä, kuolema,

sääli, hyväuskoisuus, säveys -- joutavia! Ne ovat rauhallisen elämän

käsitteitä. Tapa ellet tahdo tulla tapetuksi, petä ellet tahdo tulla

itse petetyksi, ei armoa, sillä sitä et itsekään saa -- et ainakaan

roistoja vastaan taistellessasi. Siinä mietteet, jotka heräsivät

Hanneksen sisimmässä ensi järkytyksestä toivuttuaan ja haikein mielin

silmäillessään kunniattomien vastustajiensa uhreina kaatuneiden

toveriensa kylmeneviä ruumiita.

* * * * *

Tavantakaa lauloivat tykit, tuon tuostakin rätisivät kuularuiskut ja

konekiväärit, ja lakkaamatta vinkuivat kuulat juoksuhaudoissaan

Työläis-Suomea puolustavain proletaarisotilaiden tuliputkista. Ja

tuolloin tällöin valaisi yöllistä taivaanrantaa pommien sytyttämäin

rakennusten valtaisat loimut.

Kahakoitiin vaihtelevalla onnella. Miehiä kaatui kummaltakin puolen.

Hannesta yhä edelleenkin luodit karttoivat.

Kerran tapahtui kummaa.

Vihollinen hyökkäsi. Sen taajat ketjut lähestyivät meikäläisten

juoksuhautoja. Mutta vaikka hyökkääjät ampuivat taajoja

yhteislaukauksia, eivät kuulat lentäneet maille halmeillekaan. Joku

yksinäinen kuula vain mäsähti juoksuhaudan turpeisiin tai paukahti

läheisiin puihin. Taistelun tuoksinassa ei tätä merkillistä seikkaa

kuitenkaan keritty sen pitemmälle aprikoimaan. Meikäläiset päästivät

vihollisen aivan lähelle suojapaikkaansa. Mutta sitte suuntasivat he

murhaavan tulensa hyökkääjiä vastaan. Näitä kaatui luokona ja rippeiden

oli paettava henkensä kaupalla meikäläisten syöstessä juoksuhaudoistaan

ja itsepintaisesti ajaessa heitä takaa.

Taistelun tauottua vasta arvoitus selveni. Hyökkääjäin enemmistö oli

ollut työläisiä, jotka olivat _ampuneet ilmaan_ ja heittäneet henkensä

nostamatta asettaan luokkatovereitaan vastaan, sortuneet naamioidun

teloituksen uhreina.

Mitä lausuikaan tästä upouutukaisesta julmuuden laadusta sama kyvykäs

kirjailijamme, joka jo edellä luvussa "Työmies ja talonpoika" sai

puhevuoron.

Kas tässä mitä hän kipenöivällä kynällään valkoisten naamioittujen

teloitusten paraikaa muodissa ollessa kirjoitti:

Naamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.

Mikä hirmusanoma Svinhufvudin kauhumailta! Nämä onnettomat, ikänsä

herrojen ja isänmaan hyväksi raataneet työläiset olivat niitä, jotka

ovat joutuneet samaisten Mannerheimien y.m. toimeenpaneman naamioidun

teloituksen uhriksi. Ne oli, toisin sanoen, _väkivallalla pakoitettu

valkoisten riveihin_ ja ajettu sitten etulinjalle taistelemaan niitä

omia työläisveljiänsä vastaan, joilta he odottivat apua ja pelastusta.

Ne työläiset eivät sittenkään pettäneet omia veljiänsä vaan ampuivat

ilmaan. Sen kyllä olivat edeltäpäin jo tienneet Mannerheimit,

Svinhufvudit y.m. He eivät olleet toivoneetkaan niiltä työläisiltä

taisteluapua. He olivat pakoittaneet ne työläiset vain sinne

etulinjalle voidakseen ne tuhota naamioidulla teloituksella, ilman

muodollista oikeudenkäyntiä. _Tämä kauhuntapaus_ ei kuitenkaan ollut

ainoa, vaan ainoastaan yksi lukemattomista, jokapäiväisistä

tapauksista. Herrojen Svinhufvud-Mannerheimien ja Renvallien pakollinen

asevelvollisuus ei ole mitään muuta kuin veristä naamioittua

teloitusta. Sen pakollisen asevelvollisuuden nimessä ja varjossa

raahaavat samaiset pyövelit joka päivä Suomen hyödyllisiä, paljon

kärsineitä työläisiä etulinjoille joukkoteurastuksen, naamioidun

teloituksen uhriksi. Kaikkien sotien historiasta en ole tavannut mitään

niin hirvittävää, niin pöyristyttävän veristä ja raakaa, armotonta ja

sydämmetöntä. Ei voida esim. hunnien kuninkaan Attilan osoittaa tehneen

mitään niin kauhistuttavaa, niin liioitellen kuin hänen julmuuksistaan

puhutaankin. Ja Attila oli kuitenkin alkukorpien villi henki. Nykyiset

sivistyskauden Svinhufvud-Mannerheimit painuivat kyllä ensiksi Lapin

läheisiin synkkiin korpiin karatakseen niiltä pimeyden perukoilta

työväestön niskaan ja todellakin näkyy, että he ovat niillä perukoilla

imeneet muinaisen synkän Lapin raakaa, pimeää ja veristä noidanhenkeä.

Ne hyödyttömät herrat ovat lähteneet tuhoamaan Suomen hyödyllistä

työväestöä, kauheimman ja syvimmän raakalaiskauden hengessä ja

merkeissä.

Ja eihän se ole mitään odottamatonta kun ottaa huomioon, että samaisten

kauhuntöiden ensimmäisenä toimeenpanijana on Mannerheim.

Se mieshän on nimittäin kasvanut Venäjällä venäläisen kenraalin

hengessä ja kukapa ei tietäisi mitä henkeä venäläinen kenraali on

edustanut ja edustaa. Sitä venäläistä kenraalia ovat edustaneet esim.

miehet, joille omakin kansansa on antanut kaameat liikanimet: "Puolan

pyöveli", "Persian pyöveli" y.m., y.m. ja se samainen venäläinen

kenraalihan on Suomessakin tunnettu Isonvihan kenraaleista

kenraaliluutnantti Bobrikoffiin ja Mannerheimiin asti. Onhan tosin

Mannerheim saanut kasvatuksensa alun suomalaisessa, suomalaisen

työläisen hiellä kustannetussa Haminan kadettikoulussa, mutta

varsinaisen sotilaskasvatuksensa hän on kuitenkin saanut Venäjällä,

pyövelikenraalien kotimaassa. Lisäksi oli Haminankin kadettikoulu aivan

venäläismallinen julmurien kasvatuslaitos.

Kuu hän sitten vielä Venäjällä kävi läpi oikean bobrikoffkoulun, sai

siellä lopullisen ja varsinaisen sotilaskasvatuksensa, oli ja kasvoi

niiden Mjäsojedoffien y.m. joukossa ja hengessä, jotka järjestelivät

verisiä pogrommeja, riehuivat hirsipuinensa ja rosvosivat

kenttäoikeuksinensa, niin arvaa, että hän, juuri _hän_ on mies

paikallaan panemaan toimeen naamioittuja teloituksia. Ei ole siis ihme,

että juuri semmoisen miehen kutsuivat tänne Venäjältä Suomen porvarien

johtomiehet, Svinhufvudit, Ståhlbergit, Ivalot, Danielsson-Kalmarit,

Schybergssonit, Alkiot, Gebhardit, Rantakarit, Virkkuset, Ingmanit ja

lukemattomat muut "humaanisuuden" edustajat. Mannerheim ei ole heidän

toiveitansa pettänyt. Se on osoittanut olevansa venäläisen

pyövelikenraalin perikuva. Sotaoikeuksien turhaa muodollista työtä se

on osannut helpoittaa m.m. panemalla toimeen sen naamioidun

teloituksen, josta tässä on puhe. Länsi-Europan porvaristo käytti

aikoinaan työläisjoukkojen tuhoamiseksi hirmuisia verilöylyjä, Venäjän

pyövelikenraalit järjestelivät siinä tarkoituksessa pogrommeja ja

niiden pyövelikenraalien verinen perikuva Mannerheim on nyt keksinyt

uuden teurastustavan: naamioidun teloituksen. Hänkin näet tahtoi omalta

osaltaan rikastuttaa ihmiskuntaa ja sen kulttuuria jollain omalla

keksinnöllänsä. Tosinhan muinaisen Lapinkin noitien synkkä henki

kauhistuu sen keksinnän edessä, mutta mistä välittää se, joka on

rahasta itsensä pyöveliksi myönyt.

On kumminkin elämässä voimia, joita ei voida murtaa tälläkään

Mannerheim-Svinhufvud-Renvallien kamalalla naamioidulla teloituksella.

On merkille pantava, että Mannerheim eli ja toimi Venäjällä juuri niinä

aikoina, jolloin siellä hänen joukkonsa rosvosi julmimmin kuin koskaan

ennen. Juuri niinä vuosinahan Nikolai Verinen, Stolypin y.m. kokivat

hirsipuilla ja kenttäoikeuksilla tuhota koko työväen asian. Juuri niinä

vuosinahan järjestelivät Mannerheim-Stolypinien pimeät voimat hirmuisia

pogrommeja yli Venäjän. He uskoivat voivansa tuhota köyhälistön asian

sillä. Mutta miten on käynyt? Stolypiniä ei ole, Nikolai Veristä ei ole

ja niiden nöyrä kätyri Mannerheim ei totisesti uskaltaisi tällä

hetkellä astua jalkaansa Venäjälle, joten hän joutuikin Suomeen

joksikin lappalaiseksi tai sanottakoon valkeaksi pyöveliksi. Sen sijaan

nyt Venäjällä kukoistaa köyhälistön vapautusasia kukassaan, juo yhä

uutta voimaa, kehittyy, kokoaa yleismaailmallisia köyhälistön voimia

ympärillensä. Hirsipuut eivät peloittaneet. Ei näy peloittavan

Mannerheimin naamioittu teloituskaan Suomen työläisiä. Teloitettaviksi

ajetut ampuivat ilmaan, uhrasivat nurisematta oman elämänsä luokkansa

vapauden hyväksi. Nyt huutaa se teloitettujen viaton veri. Se lähettää

kautta aikojen terveisensä Suomen työläisen sydämeen ja Suomen

työläisen sydän tulee tuntemaan velvoituksensa sitä verta kohtaan. Yli

naamioittujen teloitusten kohoaa tässä maassa lopultakin työväen

voittoisa asia, ja Mannerheimien, Svinhufvudien, Renvallien kohtalo

tulee lopullisesti olemaan Nikolai Verisen kohtaloa. Kuten ei Venäjä

voi olla enää Nikolai Verisen isänmaa, niin ei Mannerheimilla y.m. ole

enää tässä maassa isänmaata. Isänmaan multa, joka suo hellän rauhan

naamioidun teloituksen uhreille, on kauhistuva Mannerheimien hautoja.

Niiden hautojen yllä tulee kohoamaan aina kansan synkkä kirous, kun

taas kansan siunaus on iäti seppelöivä naamioidun teloituksen uhreja.

Kun venäläiset kasakkakenraalit olivat tuhonneet veriin Unkarin

vapaustaistelun, hirtätti Itävallan pyövelikenraali kolmetoista Unkarin

sotapäällikköä ja hautautti ne saman hurmeen alle. Siitä kummusta on

tullut Unkarin pyhiinvaelluspaikka. Suomenkin porvarien sanomalehdistö

on tuontuostakin sille kummulle vaeltanut, ja ennustaja ennusti, ettei

tuon Unkarin pyövelin päämies tule saamaan rauhaa, ennenkuin häntä on

kohdannut kolmetoista suurta onnettomuutta. Se ennustus toteutui. Onko

ehkä Suomen porvaristonkin ennen loppuansa kestettävä yhtä monta suurta

onnettomuutta, kun nyt teloittavat jo naamioidunkin teloituksen avulla?

Eihän kai porvaristo voisi muuta kuin iloita, _jos työväestö alkaisi

seurata sen esimerkkiä_, s.o. pakoittaisi kaikki työttöminä kuleksivat

virkamiehet ja muut herrat lähtemään etumaisille linjoillensa omiensa

ammuttavaksi. "Minä annoin teille esimerkin", sanoi muinoin profeetta.

Kun Englanti kohteli vastoin sodan lakeja 17 saksalaista vedenalaisen

laivan vankia, antoi Saksa lyödä yhtä monta englantilaista

sotavankeuteen joutunutta korkeaa upseeria jalkarautoihin ja Saksaa

ihailevat porvarimme eivät voisi muuta kuin iloita, jos käytettäisi

heidän jumaloimansa Saksan esimerkkiä. _Elköön sitä kuitenkaan

omaakaan kamalaa esimerkkiä seurattako_, sillä totisesti eivät

pyöveli-Mannerheimit ole niitä miehiä, joista sopisi esimerkkiä ottaa.

Samaisella Mannerheimillä ei muun muassa ole koskaan ollut isänmaata,

ei aatetta, jonka puolesta taistella. Hän on niitä palkkapyöveleitä,

jotka myövät miekkansa sille, joka vain maksaa ja jommoisia käytti m.m.

Rooman maailmanvalta samalla kun niiden käyttäjät niitä mitä syvimmin

halveksivat ja inhosivat. Aikoinaan möi samainen Mannerheim miekkansa

Venäjän veriselle hallitukselle, oli Japanin sodassa Aasian kansoja,

kuten Koreaa orjuuttamassa, kuului sittemmin Persian y.m. orjuuttajiin.

Äsken hän kullasta myömällään miekalla soti Saksaa vastaan, kunnes nyt

möi miekkansa Suomen työväen orjuuttajille ja taistelee nyt Saksan

riveissä, siis entisiä herrojaan ja ostajiaan, Venäjän liittolaisia:

Englantia, Ranskaa y.m. vastaan, samoin niitä pieniä kansoja,

Serbiaa, Belgiaa, Montenegroa y.m. vastaan, joiden vapauden

"hyväksi" hän äsken juhlallisesti miekkansa Venäjän veriselle

sortohallitukselle möi. Soveliaampaa päällikköä, sopivampaa

naamioittujen teloituksien ja muiden hirmutöiden toimeenpanijaa eivät

Suomen porvarien johtajat Ståhlbergista Danielsson-Kalmareihin, pappi

Virkkusiin, Schybergssonneihin y.m. asti olisi voineet koko maailmasta

löytää. Mainita sopii vielä, että samainen Mannerheim silloin kun hänen

miekkansa oli myöty Venäjän veriselle hallitukselle, oli siis sen

miekkansa myönyt _Suomen ja sen vapauden tuhoksi_. Hän se, ollen tuon

verisen hallituksen ostama kätyri, toimitti siis osaltaan Svinhufvudit

Siperiaan ja kymmenet Dagens Pressin herrat Krestyn vankilaan. Häntä

vastaan taistellakseen lähtivät jääkärit Saksaan ja tuo kalpansa myönyt

kenraali soti silloin Nikolai Verisen palvelijana urheasti päästäkseen

nuo jääkärit hirttämään maankavalluksesta, kunnes sitten möi tuon

miekkansa jääkäreille, joille niinkin kunnoton kapine nyt kelpasi.

Viheliäisinkään juutalainen narikkakaupustelija ei ole myönyt samaa

kenkärajaparia niin moneen kertaan kuin tuo verinen kenraali miekkansa,

eikä siis ihme, että hän on siitä tunnustukseksi saanut Nikolai

Veriseltä kultamiekan. Samallainen kenraali se Venäjän hirmuvallan

palvelijana hirtätti täällä talonpoika Lukkarisen, teloitutti

sota-aikana talonpoikia jos muitakin kenttäoikeuksissa ja toimitti

niitä laumottain Venäjän vankiloihin, joissa niistä monot

"hävisivät" iäksi. Mannerheim-suvut ovat niitä yleismaailmallisia

juoksulaissukuja, joilla ei ole missään isänmaata, ei koskaan

ihanteita, ei aatteita. Sen ihannemiehen on Suomen talonpoika nyt

Alkioittensa, Gebhardiensa ja muiden toimesta saanut tänne

johtajaksensa. Sen miekkaansa alati kaupiskelleen valkean pyövelin

käskystä teloittaa se talonpoika nyt niitä maansa työläisiä, joiden

työtä hän niin kipeästi kaipaisi voidakseen elättää nuo miekkansa

myömisellä elävät Mannerheim-suvut. Voihan Suomen talonpoika myös

ylvästellä, että on häärinyt sellaisessa herrasseurassa kuin entisen

pyövelinsä, maansa vihollisen ja hirttäjänsä. Mutta mitäpä siitä. Onhan

Savon talonpoikaa opetettu ylpeilemään ja kerskumaan silläkin, että

hänellä "on laiha kukkaro ja köyhäks' keksittiin". Profeetathan

ajavat aasilla ja herrat talonpojilla. Sopiihan Suomen talonpojan

tulevaisuudessa runoissansa ylistää nykyisen johtajansa Mannerheimin

nimeä ainakin luettelemalla kuinka monasti tuo valkea pyöveli on

miekkansa myönyt. Silloin kun hänen miekkansa oli Venäjälle myöty, iski

hän sillä kauppakalullansa tietysti myös Viron, Liettuan, Puolan,

Ukrainan ja muiden semmoisten kansojen orjuutuksen hyväksi. Nyt ovat ne

kansat vapautuneet hänestä, kuten muistakin Mannerheimin tapaisista

kirouksistansa. Sen sijaan ovat työläisten vapauttaman Suomen herrat

kutsuneet tuon samaisen kansojen kirouksen Suomeen teurastamaan

Svinhufvudien ja Renvallien apuna työläisiä ja perustamaan tänne

venäläismallista helvettiä hirsipuinensa, naamioittuine teloitnksinensa

ja muine valkean pyövelin hirmuinensa. Sekä Japanin sodassa että

nykyisessä tuotti samainen pyövelinmiekka onnettomuutta ja kirousta

Venäjälle. Tuon siten kaikkialla selkäänsä saaneen ja tappiolle

joutuneen venäläisen hirmukenraalin raahasivat nyt Suomen herrat tänne

koettamaan tappeluonneaan suomalaisen työläisen ja talonpojan

kukkarolla ja verellä. Juudas Iskariot oli suuri, mutta sittenkin on

Mannerheim Juudas Iskarioteista suurin, sillä hän kantoi maksun siltä,

jonka petti. Onhan siinä Suomen talonpojalle ja ylioppilaalle

ihannemiestä johtajaksi ja esikuvaksi. Missä vain nyt ne porvarilliset

runoilijat, Ahot ja muut, jotka sen miekkansamyöjän ylistykseksi

runonsa myövät, jonka kauppakalulla nyt talonpoika ja ylioppilas maansa

työläistä teurastaa.

Mutta te, pyövelien naamioidun teloituksen uhrit! Varman kuoleman

edessä seisoessanne te ette pettäneet työläisveljienne toivoa, ette

kavaltaneet aatettanne. Te ette lähettäneet omaa elämäänne

pelastaaksenne luotejanne veljienne sydämeen vaan taivaan tuuliin.

Kauniimpia sankaritekoja ei voida tässä maailmassa tehdä. Hiljaisempia,

sankaritöitä ei voida koskaan suorittaa. Siinä sankarityönne

hiljaisuudessa piilee ihmiselämän runous kaikessa syvyydessään. Te

astuitte teloituslavalle ääneti, apua huutamatta, valittamatta, kostoa

toivomatta. Teidän hiljaisessa uskollisuudessanne on jotain niin suurta

ja syvää, että kaikki Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit jäävät sen

rinnalla varjoon. Te olette hiljaisella uskollisuudellanne osoittaneet,

että Suomen työmies sittekin edustaa sitä suurta, syvää, hiljaista ja

jaloa, jota eivät mitkään maailman runot kykene täysin kuvaamaan.

Tekonne ihanuus ja suuruus on kätketty sen suuren koruttomuuteen,

siihen hiljaiseen, vaatimattomaan rauhallisuuteen, jolla olette sen

suorittaneet.

Sankarit ja miehet! Ette myöneet miekkaanne rahasta, vaan uhrasitte

elämänne oikeuden hyväksi. Humiskoot Pohjolan tuulet iäti teidän

kunniaanne! Paljastukoot päät aina kun tekoanne mainitaan. Yhtä

hiljaisina, koruttomina ja onnettomina kuin olette astuneet tässä

maassa halki ikänne työhön ja vaivaan luomaan huolettomia päiviä

niille, jotka teidät nyt naamioidulla teloituksella teloittivat, yhtä

koruttomina astuitte elämänne syvän tragiikan, sen naamioidun

teloituksen eteen. Ja kuinkahan kylmät tulevatkin tässä maassa olemaan

sen työläisluokan päivät, jonka hyväksi ääneti itsenne uhrasitte,

kuinkahan pitkät ja pimeät tulevatkin olemaan sen yöt, aina tuo

vuodatettu verenne sille luokalle suuren viestin niiltä kentiltä,

joilla te ääneti itsenne uhrasitte. Aina on se työläisluokkanne myös

lausuva muistollenne niin suuren siunauksen kuin vain voi lausua

ihmissydän. Teidän tekonne on suuria, koruttomia runoja, jotka

ymmärretään ilman sanoja. Se on niitä liikuttavia lauluja, jotka halki

aikojen etsivät tien ihmissydämeen.

Viha ja rakkaus.

Hiljaista.

Oli aivankuin tykit, kuularuiskut ja kiväärit olisivat torkahtaneet.

Vain silloin tällöin kuului jostakin kaukaa yksinäinen kiväärinlaukaus.

Luonnossa oli kevään ailahdus. Pihka oli alkanut tuoksahtaa nenään ja

päivisin varisi sulava lumi kevättä hiljaa huokaavien kuusten oksilta.

Mutta yöt olivat täyttä talvea.

Hannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat

palvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan

ollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja

mielen.

Tiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut

havaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot

olivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut

odotettavissa.

Otollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit

vetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana

toimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä;

mene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa

olevat pojat vetäytymään paikoiltaan.

Ja niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain

vieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin

lakkasi.

Yksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien

eteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan

saada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla

vuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää

ihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä

Maria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta.

Rakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami

elämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti

ponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus -- siinä se fata

morgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän

proletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta

vailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi

helvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen

uupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan,

yllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi,

lemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! -- --

Ja Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä,

sydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat

tuvanikkunat öisestä kylästä.

Ja häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja

mielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään

missä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja

ikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä

alakuloiselta hyminältä.

Hän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla

kulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut,

kuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin

liukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä

hänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä

silmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella

eteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin

huomasi nyt vasta vastustajansa -- hän oli vain umpimähkään punaisia

pälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä

silmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä

olevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta

juuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen

pamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen

rintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja

sieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan

vääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut,

ja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:

-- Siinä palkkasi, _konna_.

Sillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän

kuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli

hänen -- veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut,

mutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja

tuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja

Kainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän

poskessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin

hirveämmäksi.

Hannesta pöyristytti. Mitään katumusta ei hän tuntenut, päinvastoin oli

hän hiljaisuudessa toivonut tämän suuntaista jälleennäkemistä. Mutta

ihmisiä ei miellytä rumuus, ja milloin sitä on yhteen ihmiseen

kiteytynyt näin runsaasti kuin nyt siinä kuolleena viruvaan luokkansa

pettäjään, peririkolliseen, ja kun tämä lisäksi on veli, lihallinen

veli, saman työläisperheen jäsen, niin on se jo enempi kuin mitä

normaalityöläinen jaksaa sulattaa.

Hannesta puistatti. Nyt hän vasta myös huomasi, että hänen olkapäähänsä

koski ja että jotakin lämmintä valui alas pitkin hänen käsivarttaan.

Hänen silmänsä pimenivät ja voimattomana lyyhistyi hän kuolleen

Juudas-veljensä viereen hangelle.

Sitten oli hän kuulevinaan joitakin epäselviä ääniä, hälinää, ja

lopuksi hänestä tuntui, että hänet kohotettiin ylöspäin, että hän

ikäänkuin keinui tyhjässä ilmassa. Sen jälkeen hänen sieluntoimintansa

herkesi.

* * * * *

Tietysti se oli unta. Mutta yhtäkaikki sanomattoman somaa.

Hän lepäsi vuoteella. Mutta Mari istui hänen luonaan, hyväili varoen

hänen kättään ja kuiskasi helliä, ihania sanoja hänen korvaansa. Hän ei

kyennyt niitä eroittamaan, mutta hän oli varma siitä, että ne olivat

niitä samoja, joita hän oli tottunut Marin suusta kuulemaan milloin

lemmensyleilyyn vaipuneina oli unohdettu koko ulkopuolinen maailma ja

vain eletty toinen toisilleen kahden sielun sydäntä hivelevässä

sopusoinnussa, sanoja, joita ei hän kuitenkaan mielestään ollut

pitkään, pitkään aikaan kuullut. Mutta mitäs, hän olisi voinut vaikka

vannoa, että hänen korvissaan helisi:

-- Rakas!

Ja tajuttomalla voimanponnistuksella kohotti hän verkkaan silmäluomiaan

ja, aivankuin olisi pelännyt näkevänsä vain tyhjän avaruuden tai jonkun

ventovieraan ihmisen, loi hän epäluuloisen, kysyvän katseen suuntaan

missä hän mielestään oli kuullut tuota rakasta kuiskutusta. Ja kuka muu

istui hänen vuoteensa ääressä kuin Mari itse, Mari ilmi elävänä, luuna

ja lihana. Ah, mikä ihana herääminen ja mikä ääretön tyydytys, ettei

kaikki ollut vain kuumeisen unta, ilkeää, haihtuvaa harhaa.

Mutta miksi jatkaa? Miksi koettaa kuvata sellaista, mistä kynä voisi

loihtia ilmi vain murto-osan, miksi lainkaan puuttua tuohon ikuiseen

arvoitukseen, jota tuhannet ja taas tuhannet taiturit ja nerot ovat

kautta aikojen kilvan käsitelleet koskaan pääsemättä pitemmälle kuin:

_on_, mutta voimatta koskaan tyydyttävästi selittää: _mitä_ ja _miksi?_

Riittäköön meille, kun saamme tietää, että myös Mari oli päättänyt

kantaa kortensa yhteiskekoon, päättänyt hänkin tehdä voitavansa

luokkansa vapaustaistelun hyväksi, ja hän oli tämän päätöksensä tehnyt

jo ennen kuin Hannes oli kotoaan lähtenytkään mutta mielinyt odottaa

siksi, kunnes tämä oli ymmärtänyt velvollisuutensa ilman, että siitä

piti "syrjäisen" huomauttaa. Siinä syy miksi hän oli Hannekselle

sanonut: "Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin", ja sen

takia hän myös eron hetkellä oli niin näennäisen huolettomasti

virkahtanut: "Näkemiin!"

Kohta Hanneksen lähdettyä oli hänkin rientänyt kaupunkiin, liittynyt

Ensi-Avun itsensäuhraavaan joukkoon, ja tässä oli hän nyt sieluineen ja

ruumiineen mukana keventämässä miestovereidensa kärsimyksiä. Ja Hilma,

Hanneksen sisko, oli seurannut hänen esimerkkiään, mutta joutunut

jollekin toiselle suunnalle.

Niin että siinä sen nyt Hannes kuuli, ja kuuli samalla, ettei hän ollut

saanut mitään vakavampaa vammaa; vaarattoman naarmun vain olkapäähänsä,

mutta liikarasitus ja mielenjärkytys olivat käyneet yli hänen

voimiensa. Laukauksen kuultuaan olivat kauempana olleet toverit

rientäneet paikalle ja vieneet tajuttoman Hanneksen kenttäsairaalaan,

missä tämä nyt heräsi uuteen elämään rakastettunsa hoivissa.

Kelpaa vapaussankarin siten herätä, ja kelpaa sorretun luokan silloin

taistella kalleimmastaan, kun sen yksilöjen pyyteet sulautuvat

yhteiseen pyrkimykseen; kun jokaisen köyhälistön jäsenen sekä rakkaus

että viha kannustavat samaan suureen päämaaliin: sorrettujen

vapautukseen. -- --

Mutta luokaamme katsaus siihen maailmaan, missä uuraat, väsymättömät ja

rakkautta uhkuvat punaiset laupeudensisaret liikkuivat. Antakaamme

yhden heistä omin sanoinsa kertoa sydäntä särkevistä, mutta samalla

proletariaatin ennen aavistamatonta suuruutta kuvaavista havannoistaan:

Aatteen uhrit.

Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja

työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.

Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.

Punaisen paperin ympäröimä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan

salia.

Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen

suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet

silmäluomet. Hän on ollut ensimmäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti

haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja

syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen hänen nuorille,

kauniille poskilleen.

Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen

sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan.

Hänen käsivartensa on pahoin ruhjoutunut, vaan hän ei koskaan valita.

Hänellä on vaimo ja lapset, mutta, köyhälistön onni on ollut hänelle

heitä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi

yhteisen kansansa edun vuoksi.

Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suuremmoista

puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan miten hän

nauraen sanoi päivällä:

-- Äitimuori kielsi minua menemästä rintamalle, vaan minä karkasin.

Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita

pyöreän pehmeitä, poikamaisia piirteitä.

Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen

mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän

kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hanakoilla

sanasutkauksillaan kaikkien kasvoille leveän hymyn.

Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan hänen

nukkuessaan siinä rauhallisena.

Salin toisessa päässä voihkii kaunis, kalpea, tumma nuorukainen.

Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee:

-- ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän

valkokaartilaisia!

Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on

ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat

ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää.

Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin

pyhä. Hän on uhrannut itsensä kuin ihmiskunnan vapahtaja elämän

hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän

kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset

ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.

Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet,

kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset

hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita

heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä,

nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.

Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi rientäneet

lättiläiset.

Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa

vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.

Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin

kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä

kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen.

Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko

ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat

tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa

häntä kovin.

Hän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin

suuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine

pitkine silmäripsineen.

Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja,

loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja

salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun

katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun

väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.

Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus

ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa

pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja

mahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava

vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin

öinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina

etelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman

taantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!

Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen

tummia, säännöllisiä kasvoja.

-- Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen

lähelleen.

Haavoittunut hymyilee heikosti.

-- Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.

Hän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja

vaieten.

Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike näkyy

rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.

Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä on

tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermosto on pilaantunut.

Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta

puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset

taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen

viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalla tahallaan kuolemaan

ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. Tietäähän koko maailma, että

Kaledinit ynnä kumppanit möivät rahasta Riian kaupungin ja sen osan

Kuurinmaata saksalaisille.

Kuljen pitkän tyhjän salin läpi, eteisen poikki yksityiseen huoneeseen.

Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu siinä

tautivuoteella.

Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa

kastanjaruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu

ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus

lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien

alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."

Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen

ylitsensä ja kysyn:

-- Särkeekö jalkaa kovin?

-- Hieman, hän vastaa huoaten,

-- Koettakaa nukkua!

-- En voi.

Hieron hänen kipeää jalkaansa.

Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.

Sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän

sulkee silmänsä.

-- Pitää nukkua, sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.

-- En voi.

* * * * *

Uneksin sanoin kuvaamattoman kauniita unelmia tuon jalopiirteisen

lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia

ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on

tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905-1918!

Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.

Oi sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton.

Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vaan rumuutta ja

alhaisuutta?

Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.

Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.

Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.

Kauhea on ihmiselämä!

Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja

verenvuodatusta.

Istun kauan kasvot käsien varassa.

Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.

-- Mitä mietitte?

-- En mitään, sanon ja tukahdutan tunnelmani.

-- Se on minulle niin kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.

Ei sinun pidä tappaman.

Leirillä pakinoitiin. "Leiri" käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne

punaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli

epämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes

kostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa

ihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä -- taivashan

sitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky

patjan -- siellä taistelulinjoilla.

Pakinoitiin, niin.

Toiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä -- Punaisen Suomen

punaisia lehtiä.

Joku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen

väkivallanteoista.

"Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa,

etteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin

tullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella".

-- Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun

johdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään

varoittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä

ylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua

ihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään

lahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.

-- Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan

jumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka

ulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida

kieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi

puuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia

j.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden

poistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä,

että yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä,

vahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat

puoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.

-- Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani

heilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että

noiden tihutöiden takana ovat juuri "heiluvat ainekset", kaikellainen

sakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia

_meille_, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä

silmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä,

ylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla

jokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta

saadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja

sylkäsi.

-- Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti

tähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri,

nähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti

kävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän

sovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki

esikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä

porvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne

sydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä

aikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen

tekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä

yksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä

takaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme,

voi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman.

Rakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi

astua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.

-- Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta

ensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii

"pahojen tekojensa huonoista hedelmistä". Mistä näitä kaikenlaisia

hulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista

ja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä

ja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää

sanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat

satuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella

niistä mahdollisesti on ollut aivan _erikoinen_ aihe iskeä, kun tuli

tilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi

olisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta,

luonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin

kieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä

oikaista -- kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät

nimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.

Ja toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain

alaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla

varmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo,

herraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen

kopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan

sitä jotakin puhuttu heidänkin "erehdyksistään", ovathan he

"vahingossa" tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja

haavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi

saamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan

heidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen

sijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt

halu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me

sitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana

jättäneet?

-- Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni

ovensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt

outo, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin

silmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen -- miehellä oli

"nilkastahirtettävät" ja naapukka -- oli hän pohjalaisia. Saattajat

osoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset

vetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat

virkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän

istuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin

kuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että

mies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja

kestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja

oli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin

"valkoisesta" Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.

-- Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän

tovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.

-- Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.

-- Onko sitä sitte sellaista?

-- Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu

joitakin porvareita.

-- Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden,

hulikaanien, huomautti joku.

-- Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan

päinvastainen kuin "valkoisessa" Suomessa. Siellä murhaavat

herraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, "kulttuurin

esitaistelijat", "oikeuden ja totuuden apostolit".

-- Murhiako siis sielläkin?

-- Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä

siellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan

puhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä

osin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette

te täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät

valkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat

heitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat

pistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi

runtelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan

joukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim.

Kemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä,

porvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista.

Mitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy

paikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä,

seuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes

ajatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä

ajattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä,

Pietarsaaressa -- ja mitä eläimellisemmin -- satakunta, Vaasassa,

Torniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla

joukottain, ilman mittaa ja määrää, ja _Seinäjoella_, verikenraali

Mannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata,

ehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet

murhaamaan vain "joitakin", ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä,

tapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa

valokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.

Niin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on

rosvottu. Ei ole "valkoisessa" veri-Suomessa työväestöllä enää

ainoatakaan taloa -- ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! -- eikä

liioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat

tuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä

työväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo

oltiin tehty rauha, ryntäsivät "kulttuurin esitaistelijat" kirjapainoon

ja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden

raakalaismaisuudella.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia

proletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin

vankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain

virkaa.

-- Ja me täällä, me punaiset "murhamiehet, rosvot ja varkaat", puuttui

nyt puheeseen äskeinen äkeä "kruuvaaja", me emme täällä tiedä miten

sulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää

täällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä

loistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon

puolesta paremman ravinnon kuin _me_ ja sen lisäksi kiltit

porvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja

virvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän

"vankeudessaan" kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on

"hyväntahtoisesti" ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä

makeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa

hallitukselle: _Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen

Kaartin ylipäällikön välillä_; -- sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä

vallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me,

työläiset, -- no, eihän kannata puhuakaan.

-- Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen

konsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, _että

Ruotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa

kontrollia punaisiin sotavankeihin nähden_. Eikö siellä sitten ole

pantu rikkaa ristiin?

-- Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä

suhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti

tuloksetta.

-- Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan

työläiset. Ja se on _aivan eri juttu_. Työläiset syökööt vaikkapa

täitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on

pidot pinteessäkin. -- Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä

haittana.

-- Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin

kuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa,

niin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan

sellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että

siitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.

Mitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan

sisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän

jos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin

vangeille siellä vielä _sai viedä_ ruokaa:

* * * * *

Kaupunki oli valloitettu.

Nälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän

urheiden työläisten vastarinta oli murrettu.

Ryysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin

kellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.

Ja valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja,

pidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja

röyhkeilivät.

Kaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli

päivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.

Yhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat

uhriensa parahduksilla.

Työläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva

herrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva

sotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai

mieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa

pyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit,

opettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.

Työläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.

Onnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä

pelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen

nilviäisten tortyyrihekumaa. -- --

Tolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut

tuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään

kohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään

selittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja

varsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan

tarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden,

ymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.

Työläissolidariteettia.

Heräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä

tervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta

silmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli

ollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.

Katselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien

ihmistäydet reet.

Siinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret

kaupunkiin riemuitsemaan "totuuden ja oikeuden voitosta", ja

onnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan "jalosta työstään"

ja kiduttamaan telkien takana olevia "roistoja" ivapuheillaan,

loukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen

vetämillä naamoillaan.

Mutta riensi myöhemmin ohi muitakin.

Sitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän

päättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin

majoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä,

sitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta

kidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja

muotoaan.

Ja sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata

unohtaa.

Niitä meni yhtenä jonona.

Hiihtäviä naisia nimittäin.

Pussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia,

repaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden

koukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin

asti -- kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina:

koettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden

poikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja --

palavia terveisiä kodeista, missä "punaroistoja" ei suinkaan tuomittu,

vaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta

onnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.

Mutta ennenkaikkea -- viemällä ruokaa, niin.

Mistä?

Jokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-,

kuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään

ollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.

Ja nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset

taisteluun.

Mistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?

Kotona olevien suista.

Rakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin,

teki ja leipoi.

Jokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen "ryöstettiin"

puhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu

sieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään

leivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä

sälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo

kärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot

lapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä.

Kaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa _nyt_.

Sillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä

ruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset

tarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.

Heille siis. Heille siis.

Ja niin liukuivat silmieni ohi kalpeat, huolien uurtamat, repaleiset

naisjonot, hiihtäen kaikki samaa päämäärää kohti, kohti kidutusleirejä,

kaikilla kannustajana sama ihana tunne: auttaa herrasraakuuden uhreja,

hoivata uljaita, kaikkensa alttiiksi antaneita luokkataistelijoita,

tukea punaisen lipun alla voitettuja omaisia.

Ja siinä maantielle tuijottaissani ymmärsin, ettei työväenluokkaa

suinkaan vielä oltu nujerrettu ja ettei sitä voidakaan nujertaa.

Luokkaa, jota elähyttää niin palava yhteenkuuluvaisuuden aate, rakkaus

ja uhraushalu, ei lahmata kuin kellastuneita korsia rauta-anturan alle.

Se kestää, nousee, uhmaa ja taistelee yhä uudelleen, kunnes se on

murtanut ikeensä, kostanut kohlunsa ja vapauttanut maailman.

Olkoon, että työläisrintama tällä kerralla olikin murtunut ja että

valkoinen vandalismi riehui ujostelemattomassa alastomuudessaan vaatien

tuhansia työläishenkiä verenhimonsa tyydykkeeksi.

Hämähäkki kutoo verkkoaan.

Ja siltä aikaa kun Punaisen Suomen naurettavan säveä proletariaatti ja

sen valtuutetut pitivät huolta, että tuhansien vangiksi otettujen

valkoseikkailijain päivät olisivat olleet niin miellyttävät kuin

suinkin; sillä aikaa kun sotajohto ja ylemmät sekä alemmat

hallinto-elimet laativat sydäntäsärkeviä julistuksia "punaista

terroria" vastaan, jonka _puutteensa_ juuri valkoiset saivat punaisten

alueella tehdä lähes mitä mielivät, sillä aikaa kun Suomen

Kansanvaltuuskunta "sääti lakeja ja järjesti maan oloja" sekä "oli

valmis jättämään valmistamansa kansanvaltaisen valtiosäännön yleisellä

kansanäänestyksellä ratkaistavaksi" (tietysti oli saatava äänestää

niidenkin, jotka olivat painaneet puukon proletariaatin kurkulle!) --

kun ajateltiin "koko yhteiskunnan" parasta, kansalliskokousta, mutta ei

kiinnitetty läheskään riittävää huomiota aseelliseen toimintaan,

punaiseen armeijaan, jonka varassa koko proletariaatin joko voitto

tai täydellinen menetys _sillä haavaa_ oli -- sillä aikaa kun

proletariaattiarmeija kasvoi sankaruudessa, mutta ei lukumäärässä, teki

kouliintuneiden upseerien ja asetottumuksen puutteesta huolimatta

uskomattomia urotekoja mutta vuodatti hiljakseen verensä kuiviin,

näki nälkää ja kurjuutta -- sillä aikaa valkoinen hämähäkki

salonkivaunussaan Seinäjoella täydenteli verkkoaan yhdessä

rytäkässä sotkeakseen siihen ahnain silmin vaanimansa punaisen

"rauhanhäiritsijän", proletariaatin.

Vapaaehtoista körttiläis- ja seikkailija-armeijaa vahvistettiin, kuten

sanottu, pakollisen laittoman asevelvollisuuden kautta hankituilla

voimilla. Tuo Renvall-hallituksen katala teko ei ollut kauneimpia

valkoisten luokkasodan aikana suorittamista konnuuksista. Työläiset

nostettiin työläisiä vastaan. Vähät välittivät nämä mustat sielut

kansainvälisten sotalakien pykälistä. Maailmankodassakaan, missä

eläimelliset intohimot vyöryivät valtoineen yli siveyskäskyjen, ei

sentään koskaan _pakotettu vastapuolta sotimaan omaa väkeään vastaan_.

Mutta tähän ryhtyivät Renvallit ja Mannerheimit. Ken ei mielisuosiolla

astunut valkoisten riveihin, hän pakotettiin siihen asevoimalla, kun

hänen vastarintansa ensin oli poliisiputkissa ja vankileireillä

heikennetty nälällä ja rääkkäyksellä; ken ei sittenkään alistunut hän

sai lyhyen tuomion. Valkoisten murhaaman työläisen veli tai poika sai

monen monessa tapauksessa luvan astua samaisten murhaajain riveihin.

Mutta mitäpä siitä. Valkoisten voimat varttuivat sitä mukaa kuin

punaisten hupenivat.

Eikä ne varttuneet yksinomaan asevelvollisuuden avulla. Lahtarien

avuksi riensi myös ruotsalainen prikaati, joka käsitti pääasiassa

palkkamurhaajaluontoisia ja moraalisesti vajamittaisia olentoja;

suoranaista rikollistyyppiä sanotaan tuossa vain joitakin satoja

käsittävässä lahtarilaumassa edustaneen jopa pariinsataan nouseva

bandiittijoukko. Eikä käy kummasteleminen, jos "Suomen Ystävien Seura

käydessään audiensilla Kuningas Gustafin luona värväyksen

helpoittamiseksi pyysi amnestiaa kaikille rangaistuksen alaisille

sotilaille, mutta ei ainoastaan sotilasrikoksiin vaan myös yleistä

siviililakia vastaan tehtyihin rikoksiin nähden! Tiedettiin, missä

piirissä oli parhaat värväysmahdollisuudet!" [Ture Nerman: Svarta

Brigaden.] Ei siis ollut syrjäisten syy, ettei brigadistien maine

Suomessa parantunut; päinvastoin: "rosvotakseen ne tänne tulivatkin",

vakuuttelivat suomalaiset valkoiset jälkeenpäin, siten vain

konstateeraten tietyn tosiasian mutta myös vierittääkseen omia

raskaita syntejään näiden laajalle omalletunnolle.

Näiden lisäksi keräsi Mannerheim armeijaansa joukottain venäläisessä

armeijassa palvelleita vastavallankumouksellisia suomalaisia upseereja.

Kukkuraksi haalivat vielä venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia

päälliköitä.

Ja yhtä kuumeisesti kuin hääri Mannerheim valkoisella puolella,

toimivat hänen kätyrinsä punaisella. Vehkeilevä porvaristo

harjoitti laajaa provokationia ostaen aseita ja jopa kokonaisia

taistelusuunnitelmia kornilovilaisilta upseereilta, jotka muka

kumouksellisina olivat liittyneet kumousarmeijaan. Ei varoja eikä

vaivaa säästetty koetettaessa kylvää proletaarisotilaissa

erimielisyyttä ja epäluuloa päälliköitään ja Kansanvaltuuskuntaa

kohtaan.

Lisäksi osoitti Ruotsi "puolueettomuuttaan" sillä, että lähetti

retkikunnan "ihmisystävällisistä" syistä valtaamaan Ahvenanmaata. Siten

estettiin punakaartit valvomasta kulkua Pohjanlahdella ja

valkokaartilaiset saivat vapaasti temmeltää Turun saaristossa.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Pian saivat ruotsalaiset väistyä

saksalaisten tieltä Ahvenanmaalta. Maata kaupitteleva hallitus oli

Svinhufvudin välityksellä lopullisesti solminut ennen suunnitellut

kaupat Saksan kanssa, ja saksalaisia retkikuntia lähetettiin eri

paikoista yrittämään maallenousua Suomeen. Kauppoihin kuului Suomen

kytkeminen Saksan imperialismin alaiseksi vasallivaltioksi, saksalaisen

prinssin tuleminen Suomen kuninkaaksi j.n.e. Mutta pääasiana tietysti

oli maan köyhälistön verinen masentaminen.

Ja vaikka Seinäjoen valkoisella pyövelillä olikin ylivoima sekä miesten

ja upseerien lukumäärään että teknillisiin apukeinoihin katsoen, ei

Punainen Suomi olisi sitä säikähtänyt. Eikä se aluksi säikähtänyt

saksalaisiakaan. Mitä ajatteli Työläis-Suomi tietojen saapuessa

Renvallien maankavalluksen ja saksalaisten rankaisuretkihankkeiden

johdosta, käy ilmi seuraavasta usein lainaamamme kirjailijan

horjumatonta luottamusta proletaariarmeijaa kohtaan uhkuvasta

mielipiteen ilmaisusta:

"Helpompi on lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja

työväen asia.

"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman punaisen

sotilaamme puoleen. Mitähän tuleekin, niin niiden punaisten

vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden

nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihin ottaa.

Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia nimiä,

joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät. Muinaisilla

kentillä teurastettiin kansoja yksinomaan rosvoavien valtioiden ja

rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä niissä taisteluissa sotivat

orjuuttajat orjista. Vilppulan, Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on

punainen sotilas ensikertaa astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan

historiaa. Sillä hetkellä, jolloin punakaartilainen polki jalkansa

niiden kenttien lumeen, saivat ne historiallisen hohtonsa. Niiltä

kentiltä lähtevät nyt ne uudet tiet, joita myöden on lähdettävä

kulkemaan kaiken uhalla, kestäen synkimmätkin yöt, pisimmätkin

taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin haudoista. Punakaartilainen on

niillä kentillä astunut historian tekijäksi ja vaikkapa sen ensi rivit

sortuisivat verisiin hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie

halki suurimpienkin vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin

riemukulussa, kuten seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko

ihmiskunnan asia. Ei siis vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa

ja kansan. Se kauppakirja ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule

pysymään, sillä siitä puuttuu tärkein, nimittäin kansan ja

punakaartilaisen puumerkki. Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen

muodot vaihtelevat. Verisiltä kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin

-- rauhallisille, luoville työmaille. Ehkä on niillä rauhan

työmaillakin ostettu monet voitot kalliilla hinnalla ja ehkä ne

verettömien, joskin raskaiden taistelujen voitot tulevat olemaan

ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden rauhan taistelujen punaisen

armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan nykyiset punaisen sotilaan

verellä punatut kentät. Uudet nimet, Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat

niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat polvet hakevat rohkeutta ja

voimaa taistelussa, joka mitenkä sen muodot nimittelevätkin, ei lakkaa

ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin kauppakirja, jolla porvaristo möi

Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."

Mutta, samoin kuin porvaristo, niin, ja koko maailma piti Saksaa

voittamattomana, samoin oli myös Suomen proletariaattiin juurtunut

pelonsekainen kammo saksalaista rautanyrkkiä kohtaan, mikä ei suinkaan

vähentynyt siitä, että se juuri oli pakottanut Neuvosto-Venäjän mitä

raskaimpaan rauhaan, ja mikä kammo nyt, kun Punaisen Suomen kaikki

elävä voima oli sidottu kauas sisämaan rintamille ja selkäpuoli siten

jäänyt aivan turvattomaksi, piankin oli kasvava välttämättömän häviön

varmuudeksi.

Kas tässä mitä juuri lainaamamme kumoustoveri kirjoitti vain viikon

kuluttua äskeisestä:

Tuho on ovella.

Ovella on se tuho, joka ei tullut kutsumatta. Portilla seisoo

saksalaisen vallan hahmossa se turma, jonka porvaristo tänne hakien

haki. Vihollinen on jo aivan muurien edessä.

Sillä yhä enemmän selkenee se, kuinka syvän haavan on porvaristomme

leikannut kansan sydämeen sillä kauppakirjalla, jolla se alisti maansa

Saksan poliittisen holhouksen alaiseksi juuri vapauden päivän

aamuhohteessa. Sen sopimuskirjan vaikutukset ovat niin syvät, että

ainoastaan harvat jaksanevat sen tajuta. Aivan viime päivinä, kun

Saksa sai Venäjän allekirjoittamaan sen pakkosopimuksen, joka jätti

Itämeren-maakunnat, Viron, Liettuan ja Kuurinmaan, Saksan armoille,

lausui Saksan keisari: "Se saavutus on meille _saksalaisille_ niin

suuriarvoinen, että ainoastaan jälkeentulevat polvet jaksavat sen arvon

täydellisesti käsittää." Ja kuitenkaan se poliittinen saavutus ei vielä

ollut niin luja ja syvällinen kuin se, jonka Saksa saavutti sillä

kauppakirjalla, jolla Suomen porvaristo möi maansa. Itämeren-maakuntien

kansat eivät olleet hakeneet Saksaa orjuuttajaksensa. Siellä oli jäänyt

kansan protesti kaikkia niitä asiakirjoja vastaan, joilla Saksa laski

siellä isäntävaltansa perustuksen. Toisin on Suomessa. Täällä

porvaristo suorastaan _pyysi_ Saksaa juurruttamaan täällä poliittisen

valtansa. Yhden ainoan kerran on maailmassa tapahtunut niin tuskallisen

syvä maanpetos. Se tapahtui silloin, kun Irlannin viimeinen

parlamentti, sitten kun sen jäsenet oli lahjottu englantilaisella

kullalla -- sehän oli kolmekymmentä miljoonaa -- möi maansa, julistaen

Irlannin Englantiin yhdistetyksi. Mitä Irlannin kansa sen kaupan takia

on saanut kestää, kärsiä ja kokea, sen tiennevät kaikki, samoin kuin

senkin, millä katkeralla kirouksella se muistelee noita maansa

kavaltaneita edustajiansa.

Mutta sen sijaan on maailmassa hyvin paljon, jopa aivan tuoreita

esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan

valloituksen juuri siten kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen.

Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä,

s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai

taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen

kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden

oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla,

päättäen siten valloituksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti

toteuttanut esim. Indian orjuutuksen. Saapuihan Indiaan Englannin

valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Indian

Kauppakomppania, joka laski Indiassa Englannin vallan perustuksen

rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti

Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen

voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään

valtauksen täydellisesti.

Ja edelleen: Vain muutamia vuosia sitten jakoi Venäjä ja Englanti

Persian n.s. vaikutuspiireihin, s.o. molemmat sopijat myönsivät

toisillensa oikeuden valvoa etujansa -- etupäässä taloudellisia --

omassa vaikutuspiirissänsä. Näennäisestihän oli siinäkin sopimuksessa

kyllä jätetty Persian itsenäisyys koskemattomaksi, maa näennäisesti

suvereeniseksi, mutta kaikki kyllä tiesivät, että se itsenäisyys oli

enää ainoastaan näennäistä, oli ainoastaan kummitus, joka kummitteli

vain valtiollisissa asiakirjoissa. Tehtiinhän asiassa esim. Saksan

valtiopäivillä välikysymys, jossa hallitusta pyydettiin ilmoittamaan

tietääkö se, että Persia on nyt jo valloitettu ja jaettu ja hallitus

kyllä myönsi sen tietävänsä, mutta samalla ilmoitti, että Persian

itsenäisyyden hyväksi ei tulla uhraamaan yhdenkään saksalaisen sotilaan

sääriluuta.

Ja taaskin on huomattava, että Persian silloinen murhenäytelmä ei ollut

niin syvä kuin nykyinen suomalainen. Taaskaan ei orjuutus tapahtunut

Persian kansan suostumuksella, vielä vähemmin sen pyynnöstä, kuten

Suomen orjuutus. Lähettihän kyllä Venäjä kohta sopimuskirjan tehtyä

veriset retkikuntansa valvomaan sopimuksella saamiansa "oikeuksia",

hirtättihän se vielä yksinpä Persian ylimmäiset papitkin, mutta

sittekään ei kansa taipunut. Se kansa tahtoi olla itsenäinen ja taaskin

on kansan protesti osoittanut elinvoimansa: Persia kulkee nopein

askelin vapautta kohti. Venäjän valta on siinä maassa enää kamala

muisto, Englannin valta kuolemaisillansa, sopimuskirjat arkistotavaraa.

Se kaikki tapahtuu Persiassa juuri niinä päivinä, jolloin Suomen

porvaristo myö myömällä maatansa, kutsuu saksalaisia "rauhoittajia",

vaikkapa itkikin Persian kohtaloa silloin, kuu Venäjä lähetti sinne

"rauhoittajansa".

Tuho on ovella. Suomen porvaristo on kutsunut talonpojan tuvanharjalle

turman, maahan vieraan vallan rauhoituksen nimessä. Samoissa nimissä

kutsui Indian englantilainen Kauppakomppania Indiaa orjuuttamaan

Englannin aseelliset voimat. Samoissa nimissä samosivat Persiaan

Venäjän sortohallituksen veriset kasakkalaumat. Vain joku vuosi sitten

koki Japani aivan pääsemällä päästä palauttamaan järjestystä Kiinaan.

Suomenkin porvarien sanomalehdet, varsinkin Suometar, silloin aivan

itkivät Kiinan kohtaloa, selittäen, että jos Japanin sallitaan maan

rauhotuksen nimessä viedä aseelliset joukkonsa Kiinaan, tietää se

Kiinan itsenäisyyden ehdotonta loppua. Nyt ovat samat porvarit aivan

kutsumalla kutsuneet vieraan maan aseelliset voimat Suomeen ja juuri

saman rauhoituksen nimessä. Mieleeni on jäänyt kuinka noissa

porvariemme kirjoituksissa toivottiin, että Kiinan kansa tulisi

käsittämään, mikä tuho sitä uhkaa vieraan kansan aseellisen

sekaantumisen johdosta ja että sen siis on tehtävä kaikkensa estääkseen

Japania sekaantuminen. Aivan samat porvarit nyt rukoillen rukoilevat

Saksaa sekaantumaan Suomen asioihin. Kiinalaiset eivät myöneetkään

maataan. Suomen porvaristo sen möi. Ja Juan-shi-kain hallitus teki

kaikkensa estääkseen Japanin sekaantumisen, niin kovin kuin se olisikin

sitä Japanin näennäistä apua tarvinnut. Vaasalaiset Renvall- ja

Svinhufvud- y.m. pikku Juan-shi-kait kulkevat omia pimeitä polkujaan.

Tuho on ovella. Miten syväntuhoisa porvarien kauppakirja on, sen

todistaa esim. Turkin kohtalo. Olihan kyllä Turkkikin teoreettisesti

itsenäinen, mutta todellisuudessa ei. Ja miksi ei? Siksi, että se oli

erästen pakotettujen, kapitulatsiosopimusten johdosta joutunut

suurvaltojen suhteen aivan samanlaiseen holhottavan vallan asemaan,

johon porvarien kauppakirja nyt on polkenut Suomen Saksaan nähden, Ja

kuitenkaan ei noiden suurvaltojen valtiovalta ollut tunkeutunut Turkin

valtiovallan elimistöön niin syvälle kuin nyt tunkee Saksan

valtiollisen vallan holhous ja teho Suomen valtiotoimeen, Niiden

suurvaltojen valta ei ulottunut Turkissa toki elämän kaikille, vaan

rajoitetuille ja määrätyille aloille, eikä koskenut asioita, joissa ei

joku asianomistajista ollut suurvaltojen alamainen. Lisaksi oli Turkki

Suomeen verraten edullisemmassa asemassa sen johdosta, että sillä oli

turvanansa melkoinen aseellinen voima, jota pienellä Suomella ei voi

koskaan olla, joten toinen sopimusvalta, Saksa, voi sopimuksensa

tulkinnassa ja kehittämisessä harjoittaa täyttä mielivaltaa. Kaiken

lisäksi oli Turkin suojana se, että sopimus, sekaantumisoikeua ei

koskenut yhtä ainoaa valtaa, vaan monta keskenään vaikutusvallasta

kilpailevaa, joten ne jo pelkästä kateudesta ja epäluulosta joutuivat

olemaan Turkin suojana toistensa pahimpia pyyteitä vastaan. Suomella ei

ole mitään näitä etuja ja miten onnettomaan asemaan pieni kansa voi

joutua suuren n.s. suojelijansakin, saati sitten holhoojansa suhteen,

siitä on esimerkkinä m.m. Bulgaria, jota Venäjä "suojeli". Kävihän se

Venäjän "suojelus" Bulgarialle niin raskaaksi, niin tukahduttavaksi,

että koko kansan pyrkimysten päämääränä on aina Stambuloffin ajoista

lähtien ollut siitä "suojelijasta" vapautuminen. Ja kuitenkaan

ei Venäjällä ollut mitään kirjallisia suojelusoikeuksia, ei

sekaantumisoikeuksia, kuten on nyt Saksalla. Venäjän alamaisilla ei

ollut Bulgariassa valtiollisia oikeuksia, kuten nyt porvaristo myönsi

Saksalle. Poikkeuksena oli vain kirkon ylin johto, mutta se ei ollut

mikään valtio-oikeudellinen oikeus, vaan samantapainen kuin on paavin

valta kaikissa roomalaiskatoolisissa maissa. Se, että Saksa takaa

sopimuksissansa Suomen integriteetin, ei merkitse mitään, sillä olihan

Venäjäkin taannut Bulgarian integriteetin ja kuitenkin tunsi Bulgaria

olevansa epäitsenäinen kansa. Olivathan suurvallat taanneet saman

Turkille ja kuitenkin luettiin Turkki riippuvien kansojen joukkoon

kuuluvaksi. Takaahan Saksa kyllä siirtomaittensa integriteetin ja

kuitenkin ne siirtomaat ovat kaukana itsenäisestä valtiosta. Takasi

Saksa kyllä Belgiankin integriteetin, jopa suvereenisuudenkin, mutta

sodan alkaissa saman Saksan Lontoossa oleva lähettiläs ilmoitti siitä

takuusta Englannin hallitukselle sanasta sanaan, että: "Sehän on vain

paperilappu".

Tuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä

kylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin

syystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme

olleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä

Saksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen

joutuneet kansat saaneet kokea.

Kun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä

uskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta

sen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien,

Renvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä

verisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit

poissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet,

jotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä

suuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä

hätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen

avain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain

ne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi

ehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki

hakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat

esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta

yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat

aina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien

kansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne,

jotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä.

Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat

sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen

Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin

suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin

Unkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin

magnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä

monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan

hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa

estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja

hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt,

kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla

kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö

muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten

joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se

Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka

silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta

on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis:

_oikeutta plebeijeille!_

Vilppulasta Tampereelle.

Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää --

kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä

erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.

Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.

Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.

Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin

hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! -- oli Hanneksesta mielestään

tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi

luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui

hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja

tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko

vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa

puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se

seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä

hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen

kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet

pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin

_hänenkin?_

Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja

konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.

Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista

kuukauden ajan varustamia asemia kohti.

Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.

Tuuma tuumalta -- saa sanoa --, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat

punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli

harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen

aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien

haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti

tunnilta!

Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei

Hannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.

Ja niinpä vihdoin -- kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun

jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen

juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi

Vilppulaa.

Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin

oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa

runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky:

_peräytykää!_

Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa

strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman

sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja

Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden

etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän

takana Orivedellä.

-- Peräytykää!

Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat

verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä

tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa

koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!

Ja kuitenkin: peräytykää! -- Oli peräännyttävä.

"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä -- kirjoitti

jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö -- vastata joukon kysymykseen:

miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? -- Sanoin

rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku

sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? -- Tällä kertaa ja tällä

paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. --

Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. -- On, ellei juuri

tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; -- Emme saa tuottaa häpeää

joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen

täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! -- Joku lisäsi tällöin: ja nyt

on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."

Ja niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten

maihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta

provokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi

sairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä

pelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.

Mutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta

avaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.

Ja paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa,

Orivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin

selittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten

monesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan

tietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.

Kas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:

"Painamme eteenpäin -- -- rapina alkaa -- kestää tunnin -- --

puolitoista. Kuuluu: antautukaa. -- Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas

eteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja

nousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin --

tiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä

tultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi --

toinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin

miehiä, mutta otetaan vastaan -- myrskyisellä tulella."

"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan.

Valitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat

lahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä

tulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme

Vehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava

eteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? -- Punaisia!

-- Mitä punaisia?! -- Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!"

Ja junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes

paikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja

sokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä

valitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä

hirvittävällä matkalla viskannut.

Mari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana

junassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut

helpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain

miestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan

vieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten

punasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla

kylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen

lieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti

yhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli

melkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat,

hellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta

kamppailleiden haavoja.

-- Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta

päästyä.

Ja kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden

käsivarteen näistä. "Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä

kohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla",

huomauttivat myöhemmin tytöt.

Noita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän

sankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka

tyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä

voittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.

Sillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä

-- hoivatessaan niin hyvin punaisia kuin _valkoisia_, jotka

jälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin

katalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä -- vaan myös milloin he

tarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan

aikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin

paikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.

Niin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille,

millä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.

Sankarittaria, sankarittaria!

Tampereen tragedia.

Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa

ollut toveri tähän tapaan:

Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta.

Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen

alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään

yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa --

uudistetulla koneistolla.

Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että

pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä

erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän

onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja

siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi

vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit

varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja

alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean

tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin

joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä

yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä.

Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan

paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet

sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit

rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa.

Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan

piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä

eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.

Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet

täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja

omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin

edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he

sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi

uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi

viikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.

Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä

linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen

kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin

syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä

järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan,

jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten

murrettu näiden vastarinta.

Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä

suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai

lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen

ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.

Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin

useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä

aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja

etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32

tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa

huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä

hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien

hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset

joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne

myöhemmin järjestykseen.

Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään

hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään

saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien

tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa

suojassa yhä likemmäksi.

Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit

ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.

Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin

antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin

puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle

luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme

taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.

Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä

piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista

ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin

jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen

käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä

kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu

muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä

edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät

muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he

punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä

kerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen

tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei

ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.

Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden

valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat

äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat

unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin

tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut,

räjähtelivät käsigranaatit.

Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä

kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen

puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien

ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40,

niistä puolet _naisia_.

Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli

murtautunut piiritysketjun läpi.

* * * * *

Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.

Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia

taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä

sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden

asema toivottomaksi.

Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa.

Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli

proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja

yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.

Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin

Neitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.

Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen

taistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.

Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu

vain tarinoissa.

Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta

kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan _valkoinen_ luutnantti tiesi

kertoa:

"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli

punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka

enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä

suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun

poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi

kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan,

missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä

kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on

kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on

päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja

kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan,

ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön

saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme,

mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku,

jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja.

Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa

keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut

kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta

tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan."

Peli oli _täydellisesti_ menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja

perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima

kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen

nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan

Venäjälle.

Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa,

aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.

Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja

hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme

sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme _viime_

numerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun

hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen

rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin

selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli

alistuttava välttämättömän pakon edessä, ja _senkin_, joka sittemmin

Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin

oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.

Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:

Omin voimin.

Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan

tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän

elämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien

hetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä

pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin

on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru,

häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä

hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se

elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön,

onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan

tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden,

jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon,

joka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä

lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan

seiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku.

Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.

Tätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen

työväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa

tähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin

voimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva

ja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika

etäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa

tuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa

täytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea

omin voimin, jää aina kulkematta.

Ja niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines

ymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin

se olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön

kohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin

sittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa

itsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne

irralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja

perhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja

kun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois.

Niillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot

erehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään

pesemättä.

Omin voimin -- siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin

tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu

nykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan

oma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä

petä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai

onnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen

työväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen

työväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy

nousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua

jokaisen harha-askeleensa taakse. _Sen joukossa ei saa missään

vaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on

petturi_. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta

ainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja

akanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä

pelastusta etsimään.

Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen

työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle

erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan

hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä

joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien

kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot.

Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja

pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa

pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja

voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä,

vaan omin voimin.

Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on

muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille

muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta

jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa

näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä

keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa,

mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet

kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat

sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin

on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut

loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän

saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava

maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta

voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne

päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei

tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen

työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä

polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan

edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen

polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen

höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan

pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan

nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä

sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut

työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat

nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä,

joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo

vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia

orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja

henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei

etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista

voimista.

Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla

kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon

tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla

ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta

ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa

vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei

näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla.

Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan

aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi,

on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä

voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen

ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita

sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin

voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin

voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista

tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan

hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin

voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine

vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä

tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti

rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan

pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä

silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja

työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei

sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on

ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se

jaksaa kulkea omin voimin.

Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas

vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut!

Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin!

Sillä _missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta_.

Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta

näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini

ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras

tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle

lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei

koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva

on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä.

Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava

tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos

maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri

kerjäläissauva.

Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta

huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja

turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä

mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja

sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä

rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden

veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen

luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan

kovia ne kohtalot lienevätkin. _Elämän alle ei sorru koskaan se, joka

kulkee omin voimin_. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa

luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan.

Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa

herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen

työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja

elää omin voimin.

Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin.

Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus,

voitto ja elämä.

Kirje ruumiskasoilta.

Rakas äiti.

Kohtalo on tehnyt minusta pahaa pilaa. Sen sijaan, että se olisi

lähettänyt kohdalleni armeliaan granaatin tai asianmukaiseen kohtaan

sattuneen kiväärinkuulan -- ja siitä, etten niitä Tampereen piirityksen

aikana karttanut, siitä saat olla vakuutettu -- sen sijaan pakotti

kohtalo minut ei ainoastaan kärsimään kaupungin menetyksen tuottaman

katkeruuden vaan myös kokemaan kaikki sitä seuranneet kauhut.

Ihmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä --

vieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä

tästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa

yhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän

vielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta

siksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai

huomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta

mielipuoleksi.

Sitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinulle _siitä kauheasta_. Niin,

tokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?

Vaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän

varsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita.

Ja kuitenkin -- no, ymmärrät kun kerron.

Tietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin

haltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua "kulttuurin esitaistelijoita"

olivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä

joukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat

pistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä,

mutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten.

Ensi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli

siinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa

olentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta

syömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina

ja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa

joutua ammutuksi.

Sitten ajettiin meidät kuin teuraskarja -- tosiaankin teuraskarja! --

rautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn

rakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta,

ettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin

kylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla.

Eivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan,

viihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja

makasiinin seinustalle: ensin kaikki "ryssät" -- perkele, koskahan

noidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! -- sitten

meikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä

raivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät

körttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset

puhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot,

sieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran

päältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.

Ja sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!

Mutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.

Joukko vankeja vietiin hautaamaan "kaatuneita" tovereitamme. Minäkin

jouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin

heikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin --

ne ovat aika ankaria työnteettäjiä.

Olin jo useita tunteja häärinyt valtaisan "haudan" pohjalla ottaen

vastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita.

Haudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne

kumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista,

ryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama

hermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat

lyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset

-- ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.

Kätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä "ryssiä", punakaartilaisia,

miehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen

ruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi

ruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa "järjestelytyöni" --

kekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että "ryssäin huorat"

oli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon -- kun

sattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin

kasvoihin.

Ja mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena,

kylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin

häväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan

seinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen

alastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani

typertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä

ennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka

hermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon,

koskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta

helvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut

yksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin

toivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä

hellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian

tahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä

hänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan

partaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen

alastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.

-- Lopeta jo halaileminen, nauraa hohotti lahtari haudanpartaalla;

ryssät voivat panna pahakseen!

* * * * *

Tiedät, äiti rakas, etten koskaan ole ollut halukas ensimäisenä

nakkaamaan kiveä. Mutta jos silloin siellä raatokuopassa joku olisi

sanonut, että lahtari ja yleensä porvari on ihminen, niin en olisi

voinut pitää sanojaa täysijärkisenä. Ainakin syntyi silloin päässäni

oma uusi ajatukseni heistä. Ja se on kannustava askeleitani ja

_määräävä tekoni_, jos oikukas kohtalo joskus sallisi minun päästä

vapaaseen elämään.

Sisko-raukka!

Taikka oikeastaan: uljas sisko!

Sain nimittäin myöhemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt:

Kuten Mari, täytti myös Hilma, joka hänkin oli perääntyväin joukkojen

mukana ajautunut omalta suunnaltaan kaupunkiin, viimeiseen asti

velvollisuutensa. Sanon, että sellaiset tytöt ovat kunniaksi

luokallemme! Palavista taloista, granaattien lennättämien sorakasojen

alta, kaikkialta etsivät ja hoivasivat he toisten Ensi-Avun tyttöjen

kanssa haavoissaan viruvia punakaartilaisia.

Tapasin heidät monesti luotituiskussa -- ja muualla ei ollut aikaa

kohdatakaan.

No, niin. Kaupunki oli jo lähes antautunut. Viimeisiä katuja juuri

puhdistettiin. Miehiä meni kuin heinää. Keskellä muuatta katua kaatuu

yksi monista. Kaatuu, yrittäen turhaan nousta jaloilleen. Taistelun

temmellyksestä välittämättä rientää paikalle punaisenristin tyttö.

Kumartuu haavoittuneen puoleen. Katu "puhdistuu". Veren päihdyttämät

lahtarit ryntäävät paikalle.

-- Kädet ylös! huudetaan.

Mutta punainen tyttö on kuin toisella planeetalla. Hoivaa vain

haavoittunutta, kohottaa tämän päätä. Se retkahtaa tahdottomana tytön

rinnalle. Kuolema on lopettanut poloisen kärsimykset. Tyttö vain

pitelee poloisen päätä ja tuijottaa kuin unessa kuolevan silmiin

ikäänkuin katseellaan tuudittaen tämän ikuiseen rauhaan, ikuiseen

lepoon!

-- Kädet ylös! ulvovat valkoiset.

Mitään käsiä ei nouse. Nousee sen sijaan surun sortama impi, mutta

nousee suorana ja ylväänä luoden pelkäämättömän, uhkaavan katseen

valkoisiin. Mutta käsiään ei kohota.

-- Ampukaa! näyttää luja katse lausuvan.

Kehotusta noudatetaan. Sivistyksen esitaistelijain dum-dumkuula kaataa

sankarittaren. Murskatuin päin vaipuu hän iljanteiselle kadulle

kylmenevän urhoa viereen.

Siinä siskoni, ja toverini -- Kallen tarina.

Mutta älä itke, äiti. En minäkään itke. Kyyneleet ovat huonoja

lohduttajia; niiden sumuun peittyvät surumme syyt.

En itke, vaikka minulla olisi siihen syytä viljemmältikin.

Mari nimittäin on kadonnut jäljettömiin. Kukaan ei ole häntä nähnyt

elävänä, mutta ei myöskään kuolleena.

Häpeä sanoa, mutta epätieto hänen kohtalostaan kalvaa minua enemmän

kuin ympärilläni liikkuva kuolema, kuin kaikki kauhut. Vielä

teilauslavallakin on ihminen näköjään oma itsensä hyveineen ja --

heikkouksineen. Annettakoon minulle se anteeksi.

Mutta yötä ja päivää jyskyttää aivoinani: missä hän?

Hirveätä.

Ja kuitenkin on ympärilläni niin ääretön määrä kauheutta.

Korvissani korahtaa. Äskeinen vierustoverini heitti henkensä.

Lähetä pian tietoja kotoa.