keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka
itse hän sitä ei ollut kuullut, kuin jonkun kerran koko elinaikanaan,
eikä hän sitä uskonutkaan, eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu.
Omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin
kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain
muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki
makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän
mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän
kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.
Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla,
senaikaisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä
sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa -- niille
tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli
sattunut yöksi eräs kuleksiva pohjalainen.
Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljon ja
jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät
juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sen tähden, että tahtoivat
vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli
niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan
etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.
Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan
tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa
pitkälle rahille ikkunan alla ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka
rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä
hyryyttivät taampana heistä ja kuinka Vilho torkkui takan suun sivussa,
nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla
kiinnitetty aapisen selkään.
Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta,
renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä
huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. -- Mutta sitä puukkoa!
Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herenneet
kehräämästä ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt
suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla
oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen
uniset silmänsä olivat kirkastuneet.
-- Oi ihmeellistä kalua!
Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan
mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli
lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin päinpuusta, milloin pitkin. Eikä se
pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vaan näpissään
peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen
hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vaan höllästi vasemmassa kädessä ja
lastuja tuli vaikka minkä näköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin,
niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli
kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes
siitä lopuksi oli jäljellä vaan hieno ja suora tikku, terävä molemmista
päistään.
-- Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen
ja katsellut tikkua kädessään. -- Kunpa nyt olisi talossa makkaran
teko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka, kokonaisen
parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.
-- Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin
-- mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit
kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. -- Erinomaisesti tekee
sileän jälen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät
sellaista.
Vilho oli juossut isänsä luo porstuakammariin.
-- Etteköhän osta isä minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen,
jolla on ihmeellinen puukko.
-- Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan
vaarivainaa, joka ensimmäisenä paikkakunnalla oli kattanut
rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka
ja punannut koko talonsa. -- Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit?
Minä olen katsellut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se
siitä tunnu siirtyvän.
Siihen se asia oli jäänyt.
Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä
sellaisella puheella tarkoitti.
Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään
hyvillään, ett'ei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan
rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja
koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu,
että se oli juuri se puukko, jolla "heijän puolehna plaattihin miestä
lyyä."
Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut,
eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.
-- Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli
hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen.
Puukkoja hän ei sentään mielin määrin saanut, niinkauvan kuin isä eli.
Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.
Ja puuta hän vuoli, milloin vaan siihen tilaisuutta sattui, mutta
hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi
makkaratikuksi. Aina se loppui kesken.
Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.
-- Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä
pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita
tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.
Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaran teon vuoleksimaan
tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.
-- Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan
puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. -- Mutta malttakaahan!
Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.
Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa
sepän omassakaan pajassa taottamassa, ett'ei Vilho olisi teettänyt
itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista,
tehtiin katkenneista vikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin
teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vaan saanut
Vilho mieleistään, vaikka aina puukontaonnan ajan seisoi sepän vieressä
levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.
Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä
oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas epätasaisesti karaistu. Kunnon
lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä
olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.
Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen ja nauroi jo oman kylän seppäkin.
Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei
hänessä ole kuitenkaan puukon tekijää.
Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan
naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti -- hänellä oli jo silloin
emäntänsä Anna -- ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä
seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.
-- Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.
-- Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinän rako
täynnä.
Niitä oli todellakin pitkät rivit kammarin seinänrakoihin pistettyinä,
niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä
tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut
kenenkään muunkaan kajottava.
-- Antakaa minun olla vaan puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.
Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut
mikään. Sillä ei hän ilennyt puukon vuoksi mennä varta vasten sepän
luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli
itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!
Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen
ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.
Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle
hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimmäistä kuormaansa vei,
niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki. -- Voi
sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua! Eikä
ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.
Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän
katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella
mahdilla, kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvän, jos mistään,
sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.
Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut
täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi, ja illalla saunassa
itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.
Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla, kuin sen
pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikkupoikana nähnyt ja jota hän
yhä vielä muisteli kaikkien sepäntekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran
kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella
siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin kuin
toinen ehti sitä ajatella ja jätti sileän jälen.
-- Siinä oli taika, sanoi seppä. -- Se oli noiduttu, koska mies oli
pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle
puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.
-- No minä en lähde niin kauvas kotoa, en, vaikka saisin koko
Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.
-- Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä
kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli
hänen käsialojaan moittinut.
Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti
isävainaansa ja oli kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan.
Koko kirkko-ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei
hän niissä keksinyt mitään kummallista.
-- Löpisköön mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti Vilho.
Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki
pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin
varalle, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin
sattui vetämään.
Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä
rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun
oikein sileäksi.
-- Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.
-- Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. --
Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä
hankaa.
Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä
lohkaistuun puupalikkaan.
-- Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän
saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja, kuin pohjalainen
ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä
puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella
saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ett'ei päässyt
kelvollisen puukon omistajaksi. Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä
puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten
kammarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja.
Hiukan pötyä jää ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.
Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi
lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä
lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.
Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän
sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti taiteensa
kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika
lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli
suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat
toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta
ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät
vajavuudet.
-- Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihe Vilho, kun
hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista
kärjistä. -- Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin
minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme
makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämmestä. Oi sitä
puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan
kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämmet suoraksi pingotetussa
sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin
vaan -- noin! Mutta se täisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän
metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.
Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut
mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman
hiekkapaperia -sekin Vilhon salaisuus tiedettiin -- ja lisättiin taas
asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo
keskellä kämmentä." Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan
Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön
hakemaan sillä syyllä, ett'ei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat
kesken.
Silloin pääsi aina Vilholta leveä nauru.
-- Saat niitä piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän
niitä juuri tehdäänkin. -- Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen
tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin
paikassa puute.
Ja aina kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli
johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho
oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi
hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan
pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi.
Vaan joll'ei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:
-- Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa,
kun on valmiit aineet -- ja vielä useampi sitä syö -- mutta tarvitaan
siinä tikkujakin -- tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu
-- heh!
Ratsumestari.
Kerran, eräänä rankkana syysiltana, istui joukko maalaisnaapuruksia
koolla paikkakunnan vankimman tilanomistajan luona jutustelemalla
lyhentäen pitkää puhdetta ja vanhan, hyvän maalaistavan mukaan
hämmennellen sokeria ja konjakkia kuumaan veteen.
Siinä oli illan mittaan puhuttu paljon kaikenmoista jokapäiväistä
lorua, niinkuin tapana on tavallisten kuolevaisten kesken. Lopulta
alettiin puhua ryyppimisestäkin, sen eri muodoista ja vaikutuksista,
jotka tiedetään niin tuiki moninaisiksi, ja samalla muisteltiin monia
vanhoja miehiä, jotka sillä alalla olivat saavuttaneet jonkunmoisen
"rekordin". Oli jo joku joukosta moittinutkin koko tuota tapaa,
arvellen, että se olisi melkein hylättävä. Mutta oli sitä sentään taas
kiitettykin, kun kuunneltiin luonnonvoimain reuhuamista ulkona ja
huomattiin, että nuo höyryävät, kellertävät lasit vaan lisäsivät sitä
lämpimän, kodikkuuden ja turvallisuuden tunnetta, jonka joka ihmisessä
synnyttää takkavalkea pesässä ja vedenpitävä katto, silloin kun taivas
valaa vettä ja tuuli ulvahtelee nurkissa ja ikkunan pielissä.
Joku joukosta oli juuri lopettanut jutun Junttilan vaarista, yhdestä
paikkakunnan tunnetuimpia viinamiehiä, joka kuolinvuoteellaan oli
viimeiset voimansa ponnistaen kääntänyt ripittävälle papille selkänsä
ja arvellut, että "tuohan on liian pieni ryyppy niin pitkälle
matkalle", kun isäntä, vanha, punanenäinen ja valkeahapsinen, jäykkä
tilanomistaja hetken äänettömänä istuttuaan yht'äkkiä kysäsi:
-- Muistaako kukaan teistä sitä vanhaa ratsumestaria?
-- Ketä ratsumestaria? Sitäkö, joka on haudattuna tämän pitäjän
hautuumaalla ja jonka haudalla on mahtava kivi?
-- Sitä juuri.
-- En muista minä, vastasi yksi.
-- En minäkään. Tulin vasta jälkeen hänen kuolemansa tälle
paikkakunnalle, vastasi toinen.
-- En minä liioin, mutta puheita hänestä olen kyllä kuullut. Mahtoi
olla arvossa pidetty ja etevä mies, koska on niin upea patsas
haudalleen pystytetty. Kuuluihan haavoittuneen Krimin sodassa ja
elelleen sitten tässä pitäjässä lopun ikäänsä eläkettä nauttien, sanoi
kolmas.
Kukaan seurasta ei ollut tuntenut, ei edes muistanutkaan häntä, vaikka
jokainen kyllä oli kuullut yhtä ja toista hänestä puhuttavan.
-- Niin, tehän olitte lapsia silloin vielä useimmat, kun ratsumestari
täällä eleli, paitse sinä Laurila -- niin, ja Pehkonen myös, mutta te
molemmat asetuitte tosiaankin vasta myöhemmin näille maille, sanoi
isäntä. -- Hahhah! jatkoi hän nauraen ja lasiaan sekoitellen. --
Ei ollut ratsumestari ruudin savua haistanut koskaan muualla kuin
manöövereissä, vielä vähemmin hän oli ollut Krimin sodassa, vaikka
kyllä hän sotaväessä ollessaan oli saanut jalkaansa haavan, jota
poti ja ontui kuolemaansa saakka. Ne olivat turhia juttuja hänen
sotaretkensä, sen olen kyllä jälestäpäin saanut tietooni, vaikka ei
hänen entisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään. Se vaan tiedetään,
että hän meidän pitäjässä eläkkeellä eleli kymmenkunta vuotta -- tai
oikeastaan täällä eläkettään joi, sillä viinamies hän oli vertaansa
löytämätön, niin tosi harras sillä alalla, että hän herätti milt'ei
suoraa kunnioitusta.
-- Oikean kelpo sotilaan esikuva siis, naurahti joku joukosta.
-- Vertaansa löytämätön, kuten ma jo sanoin, toisti isäntä. -- Ikävätä,
ett'ei teistä tämän paikkaisista ainoakaan ollut miehen mitassa hänen
eläissään, paitse minä, vanha rähjä.
-- Mutta kuinka joutui hän asumaan juuri tänne? Oliko hän täältä päin
kotoisin, vai oliko hänellä omaisia täällä?
-- Ei kumpaakaan, vastasi isäntä. -- Hän putosi tänne niinkuin pilvistä
ja jäi siihen, mihin putosi, niinkuin joku omavoimaton esine, joka
ei kykene itseään siirtämään. Sukulaisia hänellä kyllä oli muualla
maailmassa, mahtaviakin, niinkuin tiedetään, mutta koko kymmeneen
vuoteen ei hän heidän luonaan käynyt, eikä heistä liioin kukaan
täällä. Sittenkun ukko oli kuollut, tulivat kyllä ja pystyttivät
hänen haudalleen tuon korkean kiven, että jälkimaailma näkisi, missä
yksi suuren Nikolain aikuisia sotilaita ottaa viimeistä untaan. --
Teitä ihmetyttää, että sanoin hänen joutuneen tänne niinkuin pilvistä
pudonneen. Tahdon antaa siitä tarkemman selityksen ja kertoa muutakin
hänen elämästään täällä, sillä tunsinpa miehen hyvästi, lukemattomat
ryypyt yhdessä ryyppäsimme, ja olinpa kantamassa häntä vielä hautaankin.
-- Kertokaahan, sanoivat kaikki, hiukan uteliaina.
-- Tämä meidän rautatie, alkoi vanha tilanomistaja, tämä maamme vanhin,
niinkuin tiedätte, oli vast'ikään avattu liikkeelle, ja sitä myöten
alkoi tänne hiljaisiin maakyliin tipahdella yhtä ja toista -- yhtä ja
toista, kuinka kulloinkin sattui. Minä lähdin tästä eräänä päivänä
asemalle, noutamaan jotain tavaraa, en nyt varmaan muista mitä. Juna
oli jo mennyt menojaan, mutta aseman edustalla oli sentään vielä
iso kansajoukko ympyrään ryhmittyneenä niinkuin jotain katsellen ja
ihmetellen keskellään. Menin tuota lähemmältä katsomaan minäkin, mikä
kokouspaikka siinä olisi -- ja silloin näin ensi kerran ratsumestarin.
-- Kas peijakas! Häntäkö se kansa niin ihmetteli?
-- Aivan häntä, ratsumestaria. Ja todella olikin siinä vähän
ihmeteltävää. Joukon keskessä istui noin viiden kannun vetoisella,
pystyyn asetetulla viinanassakalla keski-ikäinen mies, sotilaslakki
päässä, vanha, olkalaputon sinelli yllään, housuissa leveät, punaiset
saumat, kannus toisessa saappaassa, toisessa vaan katkennut tynkä
-- istui siinä ja kiroili kolmella kielellä ja pitkä huuliparta
harrillaan, äkeänä niinkuin olisi istunut sian selässä seiväs kädessä.
-- Ja sekö oli ratsumestari, ihanko sama, joka nyt lepää tuon muhkean
hautapatsaan alla? kysäsi taas joku nauraen.
-- Sama mies, en minä nyt tähän muita sekoita, sillä tapani on aina
pysyä asiassa, vastasi isäntä. -- Hän oli ollut Helsingistä tulossa,
oli sikahumalassa ollen hukannut pilettinsä, ruvennut riitelemään
konduktöörin kanssa ja joutunut junasta pois juuri tähän meidän
asemalle. Siihen aikaan ei oltu juuri turhan tarkkoja työntämään
junasta pois humalaista, niinkuin nyt, mutta katsokaas, riita on
aina riita ja sen lopullinen ratkaisu on melkein aina toisen voitto,
toisen tappio. Kapinetta hänellä ei ollut muuta minkäänlaista, paitse
tuo viinanassakka, jonka päällä hän siinä istui ja ärhenteli kansan
ihmeteltävänä.
'Ei osoiteta kunniaa vanhalle sotilaalle', huusi hän, 'mutta kyllä minä
vielä näytän'. -- 'Eiks kuka oli näki minun kapsäkki?' Kuka perkel
djeevel varasti minun kapsäkki?' -- Tähän tyyliin oikeastaan kävi
hänen puheensa meidän kielellä, vaikka minun on vaikea matkia hänen
murrettansa, kun olen selvä suomalainen.
Kaikki vakuuttivat, ett'ei asemalle jätetty mitään pakaasia, mutta
kysyttiin sentään, millainen se kadonnut kapsäkki oli.
'Millainenko se oli? Se oli semmoinen, semmoinen' -- hän osoitteli
käsillään -- 'ette te kollot ymmärrä, pässinpäät. Se oli näin suuri,
juuri kuin kymmenen kannun viina-ankkuri -- tämä on viiden kannun
tässä, mutta se oli puolta suurempi!'
Kaikki remahtivat nauruun. Hän suuttui ja nousi hoiperrellen
istuiltaan ylös, mutta kuullessaan pulpahduksen nassakastaan, jonka
noustessaan potkasi jalallaan kumoon, lauhtui hänen kiukkunsa ja hänen
omakin suunsa meni irvistävään nauruun, niin että pitkän, pörröisen
huuliparran alta tuli näkyviin rivi suuria, mustuneita hampaita.
'Ei sotamies saa surra yhtä kapsäkkiä, sanoi hän; menköön menojaan,
mutta me otamme nyt yhden pienen pirun'.
Hän kopeloi nassakan suullisen auki ja antoi sen sisällön pulputa
kauvan aikaa suuhunsa niin että hölisi.
-- Olipa siinä viinamiestä. Viidenkannun nassakan suusta vaan!
-- Siitä vaan. Ja vaikka oli jo niin humalassa, ett'ei tahtonut
jaloillaan pysyä, niin eipä pudottanut astiaansa, vaan keikkui sen
kanssa kuin merimies laivan kannella. Ja mitä viinaa valahti partaan,
niin ei hukkaan heittänyt sitäkään. Kiersi pitkän huulipartansa, ensin
yhdeltä, sitten toiselta puolelta peukalon ja etusormen väliin ja veti
imasta massauttaen läpi huuliensa, aivan kuin särpimen puutteessa
kitunut köyhä ihminen vetää suolaisen silakan, ennenkuin rupeaa sitä
syömään. Sitten tarjosi hän nassakastaan kaikille, koko joukolle. Joka
miehen piti ryypätä -- ja sillä ensi tempauksellaan ihastutti hän heti
kaikkien, mielen. 'Ihmeellinen mies, liiankin hyvä mies, vaikka vähän
kiroilee', sanoi jokainen.
-- Ei hän ainakaan ollut kitsas.
-- Ei ollenkaan kitsas, silloin kun vaan oli ainetta runsaasti, olipa
se sitten hänen omaansa tai muitten, mutta hukkaan hän ei sallinut
sitä tärvättävän tippaakaan, sanoi isäntä. -- Niin, matkalaukkunsa
hän unohti heti, ja liekö sitä hänellä ollutkaan. Pitkät ryypyt
humalluttivat hänet uudestaan niin, että hän kykertyi maahan. Siinä
alkoi hän sorista ja soperrella hevosestaan ja korttieristaan, johon
hänen nyt välttämättä pitäisi päästä.
-- Mutta eihän hänellä ollut mitään korttieria, huomautti eräs seurasta.
-- Niin sitä luultiin mekin siinä silloin, naurahti tilanomistaja,
mutta hänelläpä oli sellainen. Hän kirosi ja vannoi, että kruunua
palvelleella miehellä, vanhalla sotilaalla pitää olla korttieri joka
paikassa missä vaan ihmisiä asuu -- ja vielä sielläkin missä niitä ei
asukaan. -- Se on esivallan määräys. Ja kun hän todella alkoi meitä
kaikkia jo vähän huvittaa ja olimme uteliaita saamaan tietoa, mikä hän
oikeastaan oli miehiään ja niillä asioilla hän kulki, niin otin minä
hänet viinalekkerineen rekeeni ja vein kievariin. Sinne tuli jälessämme
muitakin, ja kun oli hänen lekkeristään taas otettu 'pieni piru
kylmästä tultua', kuten hän sanoi, ja hän oli komentanut tulta pesään
niinkuin kotonaan ainakin, alkoi hän kertoa elämänsä vaiheista.