tuorstai. Anna koko markalla vehnästä, kun sitä vielä on, ell'ei
tulisikaan huomiseksi uutta. -- Mutta kun nyt olisi kuka keittäisi,
niin kannun pannun joisin vielä, sanon minä.
-- Ei tulisi mitään, sanoi eräs pitkä miehen roikale paikatuissa
vaatteissa. -- Minä kerran tein sen tempun Hirvisalolla ja söin markan
vehnäset yhteen iloon, niin yököttämään rupesi, vaikka menihän tuo
sentään.
-- Tekisi kai sen toinen, minkä toinenkin.
-- Ei toki. Miehillä on eroa.
-- Lyödäänpä vetoa!
-- Vaikka lyödäänkin, et sinä kumminkaan jaksa sitä kuin minä, sanoi
tuo pitkä mies ja ojensihe seisaalleen ikäänkuin näyttääkseen, kuinka
paljon hänen mittaansa mahtuu ja kuinka turhaa Ovaskaisen väitös oli.
Asia ei päättynyt muuten kuin vetoon, ja se lyötiin sellainen, että
sen, joka häviäisi, joka vähemmän määrän jaksaisi juoda, olisi
hankittava kannu kymmenen markan konjakkia voittajalle. Tämä saisi
sitten oman harkintansa mukaan antaa siitä maistimia tapanneellekin,
mutta tappaajan pitäisi joka tapauksessa jättää raha jo ensi
tilipäivänä työnjohtajan haltuun, ett'eivät akat pääsisi asiata
sotkemaan.
-- Mutta kuinkahan sitä saa kulkemaan, tuumaili Ovaskainen hiukan
epäröiden.
-- Kyllä Makkonen panee toimeen, koska hänen hoteihinsa päätitte jättää
rahankin, sanoi eräs miehistä. -- Hän tuottaa jauhonvetäjien mukana.
Eikä hän otakaan näistä pikkukaupungeista, hän tuottaa omansakin sinne
ensin Helsingistä saakka siltä -- siltä -- -- mikä se nyt onkaan, jolla
siellä on parasta?
-- Siltäkö Mesmontoselta? tokasi joku.
-- Niinhän se taitaa olla, sama, joka on annakassakin.
-- Ei ole ihan paikallaan, huomautti joku kolmas, vaan en nyt muista
tarkemmin minäkään. Kun olisi annakka -- --
-- Mitä te pikkuasioihin takerrutte, sanoi työnjohtajan sijainen, sehän
on pääasia, että sieltä tulee hyvää, sillä kyllä ne annakan tekijät
tietävät. Minä keitän kahvin puulaakin pannulla, että tulee saman
vahvuista kummallekin. Viisi penniä kuppi.
-- Ala keittää, veto pitää, sanoi Ovaskainen.
Useimmat joukosta olivat vankan kahvinjuonnin jälkeen jo alkaneet syödä
illallistaan.
Pari nuorta miestä, kuleksivia maankiertäjiä, ahmi pelkkää vehnäleipää
Ameriikan läskin kanssa, jota he viilsivät suuria paloja kerrallaan
suuhunsa.
Mutta kahvin kiehuttua alkoivat vedonlyöjät koetella kumpi voittaisi,
ja koko miesparvi seurasi tarkkaavaisena heidän suurta kilpailuaan,
laskien mikä minkinmoisia arveluita ja sukkeluuksia joukkoon ja
kohennellen nuotiota.
Pirtti-Taavetti oli vetäytynyt syrjemmäksi konttineen, josta naverteli
suuhunsa leipää ja suolaisia muikkuja. Oli hänellä siellä pieni
rasiallinen voitakin, mutta sitä otti hän vaan silloin tällöin murenan
suupalan päälle, ja istui koko syöntinsä ajan melkein selin toisiin,
pimennossa, aivan kuin olisi vältellyt tuoda konttinsa sisältöä nuotion
valoon kaikkien nähtäville. Syötyään otti hän tupakkavehkeensä, täytti
hiljalleen ja hartaan näköisenä piippunsa, kurkotti sitten nuotiosta
hiilen, jota pompotteli puhallellen kämmenellään, ja laski sen siitä
osavasti piippunsa pesään. Vetäytyi tämän tehtyään syrjemmäksi taas ja
alkoi vakavana ja mietteihinsä vaipuneena katsella muuta joukkoa.
-- Jättikö Makkonen tänne paperossia? kysyi nuorista miehistä yksi,
pyyhkiellen nuttunsa hihaan hyytynyttä rasvaa suupielistään ja hangaten
kämmeniään saapasvarsiinsa.
-- On niitä vielä.
-- Annapa tänne puntti!
-- Kyllä nyt Ovaskainen hävisi, koska jo noin hitaasti ryyppii, kuului
samassa nuotiolta.
-- Sano sitten vasta, kun hävisi, vastasi Ovaskainen pahasti
röyhtäisten.
-- Menee tuo nyt sentään jo liian pitkälle, jos sallitte minunkin tähän
asiaan suuni avata, sanoi sivultapäin Taavetti, joka tähän saakka oli
äänettömänä ja nurpean näköisenä katsellut tätä omituista kilpailua. --
Liian pitkälle menee! Juoda tuolla tavoin markkoja kahvissa ja tärvätä
vielä terveytensä. Ja kotona on Ovaskaisellakin akka ja lapset nälässä.
-- Se on hävytön vale, että meillä nälkää nähdään, äyhkäsi Ovaskainen
yhä pahemmin röyhtäisten. -- Ja mitä minun akkani sinuun kuuluu. Hän
elättää kyllä itsekin itsensä ja vielä lapsetkin, jos siksi tulee.
-- Elättää Helsingin herrain tappurain kehruulla ja kerjäämällä. Viime
viikollakin kuului rovastilta saaneen viisi kappaa leivän apua, kun
osasi hyvästi suutansa käyttää.
-- No eikö se ole hyvä, että aina saa?
-- Saapihan se, ja hakee aina välillä vaivaiskassastakin -- --
-- Anna hakea. Sitävartenhan sinne olemme maksaneet mekin, että sieltä
saamme. Vai luuletko sinä, että se täytyy sinne muitten hyväksi jättää?
intti Ovaskainen, koska ei voinut Taavetin sanoja valheeksikaan väittää.
-- Pienet taitaa sinunkin maksusi kassaan olla, koska jo kymmenen
vuotta olet maksuvapautta nauttinut, sanoi Taavetti vakavana. -- Eipä
olisi kassoista meidän maksuilla montakaan penniä antaa, joll'eivät
tilalliset niitä ylläpitäisi.
-- Tilallisetko? Niitä nyt ei tarvittaisi maailmassa ollenkaan,
nylkyreitä.
-- Ei tarvittaisikaan, alkoivat toisetkin väittää yhdestä suusta.
-- Nylkyreitä kylläkin. Koettavat puulaakeiltakin ilmaisilla metsillään
nylkeä viimeisen pennin, vakuutti työnjohtajan sijainenkin muka varmana
asiantuntijana.
-- Niistäpä olemme kumminkin lopultakin riippuvia jokainen tässäkin
joukossa, väitti Taavetti, alkaen jo kiivastua. -- Mihin luulisitte
loisiksi pääsevänne, kenen kirjoihin, joll'ei niitä olisi. Vai tässäkö
eläisitte ikänne puulaakin metsässä kuin sudet ilman kattoa, eikä ole
paljon katoista tietoa puulaakin taloissakaan.
-- Herroiksi eletään missä vaan, eikä kaivata maanmyyrien apua, hihkasi
se pitkä mies, joka Ovaskaisen kanssa joi kilpakahvia. -- Ja kun
eivät pitäne kirjoissaan, pankoot kansiinsa. Ja jos asia taas siksi
tulee, että me koviksi rupeamme ja oikeutta vaadimme, niin elättää
saavat kokonaan, sillä ei laki sentään salli köyhääkään puulla päähän
lyötävän, ehei. On niillä rahoja talollisilla maksaa kassoihin, koska
eivät palkkaakaan maksa, jos niille työnkin tekisi. Rahoja keräävät
kirstunsa pohjille ahneuksissaan ja sen verran tarjoovat päiväpalkkaa,
ett'ei sillä mies elä. Ja rupeatko niiden ruokaan, niin tulee nälkä
niiden kurnaalilla maatessakin. Mutta puulaaki maksaa, eikä kitsastele.
En ole tänäkään talvena alle neljän markan päivää tehnyt minäkään.
-- Mitäpä niistä suurista paloista on ollut sinullekaan hyötyä, koska
repäisevän näkyvät tuossa juuri Ovaskaisenkin suun, vastasi Taavetti,
sillä juuri samalla hetkellä alkoi Ovaskaisen sisältä purkautua kahvia
sellaisella voimalla, että oli koko nuotio sammua.
Kaikki alkoivat nauraa.
-- Jopa mies hävisi.
-- Kyllä tämä on surkeata ja hävytöntä, päätti Taavetti vielä toistain
äkäisenä, vaikka naurattaa oli tahtonut vähän häntäkin ensin.
-- Eipä olisi näin käynyt, mutta en ole muuten oikein ramussani,
sanoi Ovaskainen painuneella äänellä, vatsaansa pidellen. -- Tuosta
vasemmasta kylestäkin alkaa pistää kuin puukolla ja yhä viluttaa. Olisi
nyt tässä jo se koljakki edes, että saisi lämpimän.
-- Luuletko siitä sinun suuhusi tipahtavan, sanoi voittaja
pilkallisesti.
-- Annathan toki vähän -- --
-- Annan jos tahdon.
-- Mutta joll'en minä toimittaisikaan sitä -- --
-- Ohoh! Onhan tässä vierasmiehiä, vaikka lakiin mentäisiin. Onko sillä
vielä paljonkin palkkaa sisässä?
-- Kaksitoista markkaa, vakuutti työnjohtajan sijainen, katsottuaan
taas ensiksi kirjaansa.
-- Hyvä on, kymmenen niistä jää Makkosen haltuun.
-- Se on pakosta jätettävä, oli yleinen päätös. -- Ja sitten
ensimmäistä seuraavana sunnuntaina ryypätään, siksi se jo ennättää
saapua.
Mutta Ovaskainen ei enää huomannut näitä päätöksiä, sillä hän alkoi jo
ääneen valittaa ja värisi kuin haavan lehti.
Kaikki oivalsivat, että hän oli todellakin sairas, eikä enää naurettu.
Toisessa kodan puolikkaassa oli työnjohtajan erityinen makuutila, kaksi
karhun taljaa, joiden välissä hän makasi, kun sattui salolle yöksi
jäämään; ja kun hän oli poissa, silloin oli hänen sijaisellaan aina
etuoikeus taljoihin. Mutta nyt syntyi niistä riita, sillä useimmat
miehistä tahtoivat, että ne tällä kertaa olisi annettava Ovaskaisen
peitteeksi, koska hänen uikutustaan oli mahdoton koko yötä kuunnella.
Sijainen oli kopea puolestaan, mutta taipui vihdoin enemmistön
mielipiteeseen, vaikka vastahakoisesti kyllä, ja Ovaskainen peitettiin
karhun taljoilla lähelle nuotiota, johon taas yöksi väännettiin kaksi
suurta kelohongan puolikasta.
Toiset miehistä, ne joilla oli jotain peitteen tapaista, nukkuivat
heti ja kuorsailivat syvemmällä kodan seinivierissä, mutta toiset
taas ahtautuivat lähemmä nuotiota ja valvoivat kauvan, tupakoiden,
hiljalleen pakisten ja valitellen kylmää. Ne kaksi nuorta miestä,
jotka olivat vehnästä ja läskiä syöneet, olivat ylen huonoissa
tamineissa ja kiroilivat, että piti taas tulla tällainen pakkanen. He
lisäsivät pientä puuta nuotion toiseen päähän, heihin yhtyi repaleinen
vedonvoittajakin, ja siinä alkoivat he kolmessa miehessä lyödä
kortteja. Ja heihin liittyi vielä työnjohtajan sijainenkin, äkeillen,
ett'ei ollut tilaa missä makaisi.
Kauvan valvoi Taavettikin. Hänen ei ollut kylmä, mutta hän valvoi
muuten, mietiskeli ja äännähteli toisinaan ajatuksissaan, ikäänkuin
toisille puhuen, vaikk'ei häntä kukaan kuullut.
-- Hm! ymähti hän. -- Noin sitä käy, noin hullusti käy, kun
aattelemattomasti ja tyhmästi eletään. Eikö sopisi säästää hiukan.
-- Hm! Hankkisi edes nuttua päälleen silloin, kun ansiot ovat näin
hyvät -- -- Mutta ei hankita, ei huolita -- ei surra huomista päivää
ollenkaan -- hm!
Tuossa puoliyön seuduissa nukkuivat jo kaikki, paitse Ovaskaista, joka
ei saanut unta, vaan yhä värisi ja valitteli. Hänen kyljessään oli
niin kova pisto, ett'ei hän voinut jäsentäkään liikauttaa, makasi vaan
selällään karhun taljan alla. Siinä hän lojui ja näki kattoaukeamasta
kappaleen tummaa taivasta, tuikkivat tähdet ja hienon savupatsaan,
joka nousi korkealle tyyneen pakkasyöhön. Ja katon reunoista nuotion
kohdalla näki hän roikkuvan pitkät jääpuikot, jotka yhä venyivät.
Toisinaan putosi niistä vesitippa nuotioon ja silloin kuuli hän sieltä
heikon pihahduksen.
Yksi tippa putosi hänen kasvoilleen ja tuntui niin suurelta ja
kylmältä, että hän säikähti ja koetti vetää taljaa ylemmä, mutta ei
voinut. Jo putosi toinen ja kohta kolmas. Enemmän kuin nuo tipat,
alkoi häntä nyt kiusata ajatus, että mistähän niitä tipahtelee, kun
puikkoja on vaan tuolla nuotion kohdalla. Oliko havukatto alkanut
vuotaa, ja siellä nyt nuotion lämpimästä sulaa kaikki päivällä satanut
lumi ja tippuu hänen päälleen, eikä hän voi välttää? -- Jo alkaa
tehdä jääpuikkoa ihan hänen päänsä kohdalle, hän näkee sen. Jääpuikko
suurenee hänen silmissään hirveän suureksi, hirren kokoiseksi, ja
paksunee. Se ulottuu jo katosta hänen kasvoihinsa saakka ja painaa
niitä jäätävällä painollaan. Hän huutaisi, vaan ei jaksa. Kurkkua
ahdistaa -- -- Kummallista, ett'eivät toiset herää tähän kylmään, jonka
tuo uusi jääteli luo ympärilleen -- Mutta yht'äkkiä solahtaakin koko
hänen näkemänsä suunnaton jääpuikko kuumana vetenä hänen päälleen. Hän
kuulee itse omissa korvissaan surkean parahduksensa, mutta samassa
menee hän horrostilaan, eikä tajua enää mitään. Hänellä oli ankara
keuhkokuume. --
* * * * *
Aamulla saapui työnjohtaja Makkonen kuormineen salolle, sillä hän oli
lähtenyt jo varsin varhain Kirkonkylästä liikkeelle, niinkuin virkaansa
huolehtiva mies ja innokas kaupantekijä ainakin.
Taavetti oli kahden kesken sairaan ja hourivan Ovaskaisen kanssa
kodassa, sillä kukaan muu ei ollut tahtonut hänen vaalinnassaan
työpäiväänsä hävittää.
-- Kyllä tämä on nyt toimitettava kotiin, ett'ei se tänne kuole, arveli
Taavetti vakavana.
-- Mikä sen nyt tässä toimittaa, tiuskasi työnjohtaja. -- Ettäkö
ajettaisiin uupuneella hevosellani umpi hangessa heti takaisin taas.
Minäkö hänen sairauteensa olen syypää -- elä joutavia. -- Onko sillä
edes millä maksaa? kysäsi hän sitten, väiteltyään ensin hetken aikaa
Taavetin kanssa.
-- Ell'ette maksutta anna hevosta, niin kuuluu hänellä olevan
kaksitoista markkaa ansaittuna.
-- Alle kuuden markan tästä ei kukaan anna hevostaan sellaiseen
löylyyn. Lähtekää sitten, jos haluttaa, sillä eihän häntä sentään sovi
täälläkään pitää.
Samassa ilmestyi illallinen vedon lyöjä kahden muun miehen kanssa
kodalle, sillä he olivat kuulleet työnjohtajan tiu'ut, ja asia
päättyikin siten, ett'ei Ovaskaiselle jäänytkään saatavaa kuin kaksi
markkaa, josta rahasta työnjohtaja lopulta suostui antamaan hevosensa
kyytiin, riitaannuttuaan ensin Taavetin kanssa niin pitkälle, että
käski hänet työstä pois.
Kun Ovaskainen oli saatettu siihen taloon, jossa hän joukkoineen asui
loisena, tuli hänen eukolleen kova hätä. -- Mitä sille nyt tekee?
Pitäisi saada edes lääkkeitä, muuten se tuohon paikkaan kuolee. Mutta
eihän sillä onnettomalla ole rahapenniä -- kukkaro on ihan tyhjä -- kun
ei olisi vaan tuo tuoja tyhjentänyt -- kuuluu ennenkin varastetun siltä
siellä salolla -- ja nyt se tuokin hylky pääsi jo lähtemään -- -- Oi
voi! Mikä tässä nyt juoneksi, kun miespaha ei jaksa edes puhua -- -- ja
pitää olla kunnanmiehen todistus, ennenkuin lääkäri antaa maksuttoman
lapun apteekkiin.
Vasta toisena päivänä pääsi Ovaskaisen vaimo miehensä sairautta
ja kovaa köyhyyttään lautakunnanesimiehelle valittamaan ja sai
kirkonkylästä lääkkeitä.
Tauti parani, niin että Ovaskainen vähitellen toipui jo liikkeelle,
mutta työhön hän ei pitkään aikaan kyennyt. Hän elää kituutteli useita
viikkoja puolella ruistynnyrillä, jonka isäntä oli hänelle kesäisen
työn eteen antanut. Mutta kevättalvesta, kun hän nälkiintyneenä
ja puoli-alastomana yritti vihdoin uudestaan työhön, kääntyi hän
keuhkotautiin, joka vei häneltä loputkin voimat.
Isäntä ei voinut hänelle enää antaa, eikä häntä luonaan pitää,
sillä lahjaksi olivat menneet nyt kaikki entisetkin antimet, ja
niin vietiin hänet joukkoineen, vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa
kunnan vaivaistaloon kitumaan viimeisiä päiviään. Siellä hän ei muuta
tehnyt kuin valitteli köyhän kansan ja työväen kurjaa asemaa tässä
maailmassa. Ikänsä on tehnyt työtä, vaivaisrahoja maksanut, ja sentään
niin tunnottomasti kohdellaan, ett'ei edes kahvikuppia anneta. Ja
tunnottomia ovat kaikki! Eikö sopinut isännän pitää häntä luonaan,
siellä oli edes lämpimämpi pirtti. Tai eikö isännän sopinut maksaa
sitä palkkaa, mitä hän vaati, silloin kun puulaakiin meni, niin ei
olisi hän tukkimetsään mennyt -- mutta kun ei maksanut, saituri, eikä
lainannut hänelle edes nahkasia. Sieltä hän sitten sai taudin, jota nyt
vaivaistalon viheliäisyydessä täytyi potea -- --
Ja siinä uskossa hän vaivaistaloon kuoli, että hän ikänsä kaiken oli
kärsinyt suurta vääryyttä varakkaampien puolelta, -- siitä hänen
köyhyytensä, siitä hänen tautinsa, siitä koko hänen kurja kohtalonsa.
"Meren Valloittaja."
He olivat valloittaneet kaiken maan, he olivat anastaneet haltuunsa
kaiken, mitä jalan alla kovaa oli, ja he tahtoivat masentaa merenkin.
Sillä he eivät kärsineet mitään vapaata taivaan alla.
He riistivät ja raastivat ja repivät kappaleita maasta niinkuin
nälkäiset sudet. He piirsivät siihen rajojaan verellä ja murskasivat
raa'alla voimalla kaikki allensa, niinkuin kyntömies laskee vakojaan
pellon multaan ja tallaa mäsäksi tiellään tonkivan vaivaisen madon.
He polttivat kaikkialla ryöstämäänsä maahan kultaisten kruunujensa
leimat, ja nyt he aikoivat painaa oman leimansa mereenkin ja käyttää
ulapoita astinlautoinaan, aivan samoin kuin heidän rautaisten jalkainsa
alla vaikeroi ja huokaili poljettu maa.
Ja he panivat orjansa maalla takomaan merelle kahleita.
Orjat painoivat paletta ja heiluttivat moukaria, kalke kävi ja
ahjot hehkui, miehiä murtui toisia nousi, kullan voimasta he
kaikki pusersivat viimeisen hikensä ja mehunsa. Ja vihdoin saatiin
sitkeimmästä teräksestä, mitä maa povestaan antoi, syntymään uljas
linna, joka uhkamielin ja riemun raikuessa työnnettiin hyrskähtäen
mereen.
Se ui vesillä kuin valas, sen kyljet olivat vankat kuin vuoret, sen
terästorneista ammottivat suurisuisimmat ja kauheimmat kanuunat, mitä
koskaan oli nähty, ja varmoina voitosta kastoivat maan ryöstäjät uivan
linnansa "Meren Valloittajaksi."
Meri oli rauhallinen eikä säikähtänyt. Se antoi oudon linnan mielin
määrin ihailla ylpeätä ja korskaa kuvaansa tyynessä pinnassaan, ja sai
sen upealla komentosillalla astuskelevat uljaat, kultatakkiset herrat
siihen vankkaan vakuutukseen, että nyt oli meri heidän: he laskisivat
ulapalle vaan ja ottaisivat sen ainiaaksi omaksi saaliikseen.
Ja kun sen uuden linnan voimaa koeteltiin, kun sen teräsputkista
huumaavalla tärinällä laskettiin vonkuvia kuulia halkaisemaan ilmaa,
kesti meri tyynenä senkin, otti kuulat kohahtaen helmaansa ja kuljetti
kaijun ylitsensä kaikkiin saariinsa ja toisille rannoilleen saakka,
niin että sielläkin vielä vavahti maa ja luotojen kalastajat, meren
lapset, kummeksien nostivat päätänsä kokeissaan verkkojaan. "Se on
se huhuttu 'Meren Valloittaja'", sanoivat he toisilleen, "mutta ei se
sentään merta masenna, ei emoamme lannista".
Eikä se masentanutkaan, ei taivuttanut valtikkansa alle, vaikka
ylpeydessään luuli ja uhkamielisenä varustihen sitä valloittamaan. Se
ei tuntenut merta, eikä se tuntenut taivasta, sitä ikuisen ja korkean
vapauden kuivumatonta lähdettä, joka on meren voimakas liittolainen.
Sillä meri uinaili kyllä rauhallisen näköisenä, sen silmä loisti
kirkkaana ja viehättävänä tummasta syvyydestään, ja sen olisi luullut
yhdellä tempaisulla ottavansa. Mutta se uinaili vaan omaa voimaansa ja
vapauttaan.
Kanuunain kidat ahneina ammollaan lähti "Meren Valloittaja" viiltämään
ulappaa, ja ne, jotka olivat maan ryöstäneet, päättivät nyt mereenkin
rajansa piirtää ja leimansa lyödä. Mutta vaikka heidän uiva linnansa
syliä syvältä ulapoita kynti ja terässiivillään veden harjoille
hajoitti, niin umpeen meni jälki, ja meri takana hymyili yhtä tyynenä
taas, kuin jos sotkaa olisi sylissään uittanut.
Ja kun ei saatu merkkiä mereen, kun ei saatu siihen rajaa reväistyksi,
ei kultaisen kruunun leimaa lyödyksi eikä omia loistavia värejä
painetuksi, niin tyrmistyi "Meren Valloittaja", käänsi kaikki
tuliputkensa kohti taivasta, että kaiku kuuluisi meren etäisimpiinkin
sopukoihin saakka, ja tahtoi siten koko voimallaan julistaa, että meri
oli ääriään myöten hänen sekä niitten, jotka hänet lähettäneet olivat.
Kaiku kiiri entistä repäisevämpänä kauvas ja korkealle ja taivas
vastasi siihen niinkuin isäsen iskiessä. Se vastasi pitkällä juminalla,
se synkkeni ja musteni ja alkoi henkiä voimakkaasti, loukkautuneena
maan anastajain rajattomista pyyteistä. Ja samalla synkkeni ja musteni
myöskin meri, joka on taivaan pettämätön kuvastin. Ja jota kiivaammin
taivas puhalsi henkeä keuhkoistaan, sitä raskaammin myös alkoi kohoilla
meren vapaa rinta. Sen silmä tuimeni, vaikka oli äsken vielä ollut niin
kirkas ja viehättävä, se rypisti kulmiaan, veti otsansa kurttuun. Se
pudisti hartioitaan, joilla hetki sitten oli valloittajaansa tyynenä
kantanut, se ärjyi ja heittelehti ja sen joka hermo alkoi väristä.
* * * * *
Ja taas syytivät kanuunain kidat tulta ja jyskyivät, ammottavampina
kuin koskaan ennen. Terästornit tärähtelivät, kalpeina ja hikeä valuen
työnsivät miehet panoksia putkiinsa, hätäisiä, väräjäviä komentosanoja
huudettiin, ja rämisten räikyivät vaskitorvet ja paukkuivat rummut.
Mutta laukaukset olivat nyt hätälaukauksia, hiki miesten otsalla
oli kalman hikeä, ja kuoleman tuska ahdisti komentajain rintaa. Ja
vaikka olisivat koko teräslinnansa yhtenä ainoana tulipallona ilmaan
lennättäneet, ei olisi heidän hätäänsä kuultu sittenkään eikä apua
tullut mistään. Sillä meri ärjyi ja ulvoi niinkuin raivoon kiihoittunut
karhu, joka ei kärsi hätähuutoa, vaan omalla äänellään tukahuttaa
saaliinsa valitukset.
"Meren Valloittajasta" oli tullut meren leikkikalu.
Ja vaikka oli taottu sitkeimmästä teräksestä, mitä maan povesta
löydettiin, niin kasaan luuhistui se lopulta niinkuin vanha astia,
josta vanne isketään poikki, luuhistui harmaakivistä kallioluotoa
vastaan, jonka sileällä harjalla aallot vaahtona temmelsivät. Se painui
pohjaan, missä meri on aina tyyni, missä ikuinen pimeys ja kylmä
hiljaisuus vallitsee, eikä jäänyt siitä aaltojen ajeltavaksi muuta kuin
kappale sitä hienoimmasta puusta tehtyä siltaa, jolla kultakauluksiset
herrat olivat uljaasti astuskelleet ja suuntailleet suuria tuumiansa.
Meren kalat uiskentelivat kanuunain kidoista sisään ja ulos, ja pienet
äyriäiset, jotka pohjassa asuvat, tarkastelivat niitten ihmeellistä
lukkorakennetta, mutta sillan kappale ajautui rannikolle ja joutui
kalastajain omaksi. He sen vetivät saareensa maihin, ja nyt se on
heidän astinlautanaan, porraspuuna pienessä suon silmänteessä kahden
kallion välissä, jonne he sen kantoivat ja josta heidän polkunsa kulkee
rantaan ja kala-aittoihin.
Siitä he iltasin astuskelevat ylitse mennessään valkamaansa ja
lähtiessään verkoilleen, siitä he aamusella palaavat tyytyväisinä
takaisin majaansa korjattuaan saaliinsa aittoihinsa.
Ja sen saman porraslaudan yli he astuskelevat silloinkin, kun meri
on vimmastunut ja he odottavat sitä lauhtumaan. He käyvät kalliolta
katselemassa, minkä muodon se milloinkin ottaa, äityykö se vai onko
rauhoittumaan. Ja he odottavat tyynellä mielin, sillä he tuntevat meren
ja tietävät, ett'ei se kärsi uhkaa. He tietävät, ett'ei sitä väkisellä
oteta, ett'eikä siltä pakkokeinoilla mitään saa, vaan sen siltä saa,
minkä se suosiosta antaa.
Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.
Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä
aljettaissa, että isäntä, Vilho, kysäsi pariakymmentä vuotta
vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:
-- Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meilän äjes on?
Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat
seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja
piippu suussa, suupielet tipahdellen, kyhninyt niskaansa.
Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui
tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo
oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokasi sitten vihdoin emännälleen:
-- Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?
Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin,
lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä
kämmentä." Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle
tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli
suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä
piti komennon.
Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään
perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää, ja
näkyi heti ensimmäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta
tahansa. Ja Laukealasta taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä
joka taholta ympäröivät metsät. Kylä oli harmaja ja ikäänkuin matalaksi
likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen
alla, aivankuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien
keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.
Laukeala yksin kohosi keskellä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja
oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku
epämääräisen harmaalla pohjalla.