kaikista, ja kohonnut kunniakkaassa ammatissaan ratsumestariksi.
Olisi nyt varmaan kenraali, mutta haava, kirottu haava, jonka hän
sai Krimillä jalkaansa, oli ehkäissyt hänen kohoamisensa. Hänen
oli sentähden täytynyt maata sairashuoneessa kokonainen vuosi,
ja sill'aikaa varastettiin kaikki hänen tavaransa, paperinsa ja
kunniamerkkinsä, joita viimemainitulta yksinään oli sellainen lipas
täynnä kuin 'kahden kannun viina-ankkuri'.
-- Mutta maistetaanpa välillä, kehoitti tilanhaltija vieraita, jotka
tarkkaavaisina olivat kuunnelleet hänen kertomustaan.
-- Otetaanpa sen hauskan veitikan muistoksi, sanoivat vieraat,
-- Niin, sitä hänen viimeistä vertaustaan kunniamerkeistään emme oikein
ottaneet uskoaksemme, jatkoi taas isäntä, mutta siitä hän julmistui,
iski nyrkkiä pöytään, ja vannoi sekä pyhän- että pahanhengen nimessä,
että se lipas oli vieläkin suurempi, melkein kuin puolenkolmatta kannun
ankkuri, ja yksi ainoa kunniaraha oli niin suuri kuin sotamiehen sarkan
pohja. Sen oli keisarivainaja itse kiinnittänyt hänen kaulaansa,
kun hän eräänä päivänä oli tappanut viisitoista turkkilaista
murkinatyökseen. Kaikki ne kunniarahat häneltä oli varastettu -- ja kun
jalkakaan ei oikein ottanut parantuakseen, -- ei hän ollut viitsinyt
ruveta uusia ansaitsemaan, vaan otti eron ja eläkkeen, huolimatta siitä
suuresta kaipuusta, joka oli jäänyt hänen jälkeensä rykmenttiin. Oli
sitten asunut vähän siellä, vähän täällä ja tullut lopulta Suomeen,
joka oli hänen alkuperäinen syntymämaansa. Mutta kun kaupunkielämä ei
häntä täällä huvittanut -- mistä syystä, sitä hän ei maininnut -- oli
hän päättänyt lähteä maalle asumaan -- ja siinä hän nyt oli.
'Mutta eikö ratsumestarin matkan pitänyt olla edemmäksi?' kysyttiin
häneltä.
'Ei kuin ihan tähän, juuri tähän kammariin', vastasi hän, riisui nutun
päältään ja viskautui vuoteelle pitkälleen.
-- Olipa siinä poikaa.
-- Oli kyllä. Sitte aloimme kysellä, kuinka hän tuli haavoitetuksi, ja
silloin koko hänen sotilaallinen uljuutensa ilmeni täydessä kukassaan.
Horastuaan ensin juomalasillisen viinaa suuhunsa ja nuolaistuaan
huulipartaansa, tempasi hän nurkasta rautaisen hiilihangon ja alkoi
sillä manövreerata ja rynnätä nurkasta nurkkaan, niin että meillä oli
täysi työ vältellessämme saamasta iskua häneltä.
'Romtoti romtoti romtom, pum pum, pom pom, pif puf -- -- -- siellä
oli saakelin kuuma paikka', puhui hän tehdessään sotaliikkeitä
hiilihangolla. 'Oli vasta aamiaisen aika', jatkoi hän, 'ja minä olin jo
halaissut pään viideltäkymmeneltä engelsmannilta'.
'Nyt tuli ilmeinen vale', huomautti joku.
'Peruuta sanasi', karjasi hän. 'Tiedätkö sinä, että tämä loukkaa minun
kunniaani, ja vanhan eläkettä nauttivan sotilaan kunnia maksaa enemmän
kuin tällainen kylä'.
Ja kun epäilijä, kuultuaan asian niin kalliiksi, peruutti sanansa,
lauhtui ratsumestari taas ja jatkoi: 'Juuri kun minä katselin,
vieläkö siellä olisi ketään nujerrettavaa, tuli pommi suhisten, noin
suuri, juuri kuin kolmen kannun ankkuri, (hän näytti aina esineitten
ko'on ensin käsillään ja sitten vasta teki niitten suuruudesta
tarkemman selon, huomautti tässä kertoja) tappoi takanani sata miestä
rykmentistäni ja singahutti sirpaleen sääreeni, tuohon juuri. Ei
se sirpale ollut suuri, olipahan niinkuin tuo pienempi ryyppylasi
tuossa pöydällä, mutta luun taittoi että rauskahti. Äs!' märähti hän
ja retkahti tästä voimain ponnistuksesta uupuneena taas pitkälleen
vuoteelle.
-- Urhea sotilas, taisteli ja uupui, nauroi totiseurue tilanhaltijan
kertomukselle.
-- No siihenkö hän jäi asumaan keskievariin? kysyi joka mies, kun
tilanhaltija keskeytti hetkeksi juttunsa.
-- Siihen aluksi, noin vuosikaudeksi muistaakseni. Tämän nykyisen
keskievarin isä-vainaja piti silloin vielä taloa. Hän oli ajoittain
jommoinenkin viinamies hänkin ja heistä tuli ratsumestarin kanssa
väleen hyvät veljekset. Mutta lopulta he riitaantuivat, kun isäntä
rupesi vaatimaan tiliä, väittäen, ett'ei hänen velvollisuutensa ollut
antaa ratsumestarille eläkettä, jos kohta korkea kruunu sen tekikin
entiselle uskolliselle palvelijalleen.
Ratsumestari huusi ja rytysi, että tämä maailma on yhtä 'turakkaa'
kaikkialla. Kun hän oli asunut kaupungissa, oli säännöllisesti
joka kuukausi tullut mikä väkäleuka ämmä milloinkin kutsumatta ja
häpeämättömästi hänen kimppuunsa, niin että hän lopulta oli kyllästynyt
koko kaupunkeihin, niin Warsovaan, Kishineviin, Pietariin ja Helsinkiin
kuin kaikkiin muihinkin järjestyksessä, koska hänet niissä aivan
aiheettomasti oli vähän väliä saatettu pahalle päälle. Pitikö hänen nyt
täälläkin ruveta tuntuvammin painamaan ihmisten mieliin oikeuksiaan ja
antaa 'yks tommoinen', sanoi hän kievarin isäntä-vainaalle, nyrkkiään
heiluttaen. Ja Jaakko-vainaja kiitti kun pääsi hänestä, ja piti
vahinkonaan vuotisen hyyryn, hiukan ruokarahoja -- ratsumestari käytti
yleensä kovin vähän hampaitaan -- ja huikean summan viinavelkaa.
Sen jälestä asui hän vuosikauden yhdessä, toisen toisessa paikassa, ja
nämä hovien herrat tässä ympäristössä auttoivat häntä ja makselivat
hänen hyyryjään, kehuen häntä "intelligentiksi ja hienoksi mieheksi,
niinkuin kaikkikin vanhat sotilaat, jos kohta hän oli hiukan viinaan
menevä".
Ja autoin häntä jo vähän minäkin.
-- Eikö hän sitten koskaan yrittänyt minkäänmoista tointa itselleen?
Ainahan niillä vanhoilla sotilailla on hyvä onni päästä kaikenmoisiin
ammatteihin, kysyi vieraista joku.
-- Kyllä yhden kerran, vaikk'ei silloinkaan oikeastaan itse,
sanoi isäntä ja alkoi nauraa. -- Nämä herrat hommasivat hänet
viinakontrollööriksi, silloin kun tämän vanhan aineen elämänhistoriassa
uusilla asetuksilla taas määrättiin sellainen vaihe, että niitäkin
tarvittiin. Ja kumma kyllä, vaikk'ei miehestä tietty, oliko hän kala
vai lintu, määrättiin hänet siihen tarkkaan tehtävään, ja kun hänet
täällä oli miten kuten saatu pestyksi, siistityksi ja selvitetyksi,
ja hän itsekin asiasta oikeaan tolkkuun päästyään oli siihen toimeen
ottanut hartaasti osaa, sukimalla kuukautisen humalan jälestä tukkansa
vanhaan herrastapaansa, niin että jakaus kulki suorana poikki
päälaen otsasta niskaan kuin linnunrata, lähti hän ensimmäiselle
tarkastusmatkalleen. Mutta seuraavana päivänä kyyditettiin hänet reessä
maaten ja lekkeri rinnallaan Punkkalan prännistä tänne takaisin, eikä
hän sen koommin hiiskunut siitä uudesta virastaan mitään.
Se olikin ainoa kerta, jolloin hän vähän touhahti koko niinä kymmenenä
vuotena, jotka hän tässä pitäjässä eli. Muuta ei mitään tehnyt, ei
missään kulkenut, ei pannut tikkua ristiin. Ei muuta kuin joi joka
kuukauden alusta niin pitkälle, kuin eläkettä riitti -- hän sai sitä
todellakin joitakuita kymmeniä Venäjän ruplia kuussa -- ja kun se
loppui ja hänen joskus täytyi muutamia kuukauden viimeisistä päivistä
pitää kohmeloa, niin ei muuta tehnyt kuin asetteli korttejaan aamusta
iltaan ja niillä povaili, että ottaisiko ensi kuun eläkkeellä heti
koko summan edestä viinaa, vai ottaisiko vähin erin, ja kumminko päin
se paremmin riittäisi _koko_ kuukaudeksi. 'Sotamiehen arvolle ei sovi
työnteko', sanoi hän. 'Se maksaa enemmän kuin pieni kylä'.
-- Kumma, ett'ei äijästä sellaisella menolla jo ennemmin henki
luiskahtanut, ihmettelivät vieraat isäntänsä puheen keskeyttäen.
-- Eihän juuttaasta, vastasi isäntä. -- Jaah, kuinka tämä aika sentään
kuluu, jatkoi hän huokaisten. Minäkin olin vielä nuori mies, silloin
kun ratsumestari tänne ilmestyi, ja nyt on hänen kuolemastaankin
jo kulunut monta vuosikymmentä. Tuossa hän asui viimeksi meidän
torpassa, tuolla lammen takana, ja sieltä me hänet kannoimme hautaan.
Mutta siellä saikin äijä ensin maata pois pohmeloaan pari kuukautta,
ennenkuin hänen viinainen multansa siunattiin.
-- Kuinka niin?
-- Kun ei löytynyt mieheltä paperin lappua, mistä olisi nähty, oliko
hän kristitty vai pakana. Ja niin korkean kruunun vanha palvelija
kuin olikin, ei vaan pappi siunannut, väittäen, että olkoot esivallat
niin jumalalta kuin ovatkin, niin ei siltä ole sanottu, että kaikki
esivallan palvelijat olisivat jumalasta. Vasta kun sukulaisensa toivat
hautakiveä, siunattiin ruumis.
Jaah, jaah! Lukemattomia hullunkurisia, vaikka samalla surkuteltavia
tapauksia voisin hänestä kertoa, huokaili vanha tilanomistaja hiukan
väsyneesti ja maistoi lasiaan.
-- No kertokaahan vielä, vaikka onpa tässä jo melkein kyllimmän kyllä
kuultu viinasta, sanoivat vieraat kaikin. -- Mutta näyttää siltä, kuin
olisikin ukko ollut kaikkien viinamiesten kuningas.
-- Olihan niitä tapauksia, jatkoi isäntä. -- Täällä oli toinen hyvä
hummaaja, se Nakkilan Kaapo, rusthollari, vaikka teistä tietysti ei
kukaan häntäkään koskaan nähnyt. Hän oli samalla mainio hevoshuijari
ja piti aina uljaita orhiita. Kerran oli hän taas saanut rautateitse
tähän asemalle korin konjakkia ja tuli sitä orhiillaan noutamaan.
Ratsumestari sattui olemaan siellä myös, sillä hänenkin odotuksensa
aika oli taas tullut, mutta kun hänelle ei tullutkaan mitään, päätyivät
he Kaapon kanssa asemalla yhdessä maistelemaan tämän tavarata.
Kun siitä sitten piti lähdettämän Kaapon luo, huomasi ratsumestari
hevosen vauhkoksi ja tahtoi lähettää jonkun asunnostaan noutamaan
puuleiliä, mihin tavarat pantaisiin, koska hän päätti, että he varmaan
kaatuisivat ja että lasiastiain pitävyys siinä tapauksessa olisi
liiaksi epäluotettava.
Mutta Kaapo hihkasi vaan, ratsumestari ei ennättänyt edes alas
rattailta, ja niin lähtivät viinaveikot huimaa vauhtia asemalta.
Satuin olemaan juuri pihalla, kun he ajoivat tästä ohi ryskeellä ja
räikinällä. Kaapo ohjissa, kädet ojona, ratsumestari istuen rinnalla,
punalierinen lakki korviin painettuna, pitkät viikset viuhkoina
sivulla, julman näköisenä, pitäen sylissään konjakkikoria ja puristaen
sitä rintaansa vastaan, kuin omaa sydäntään, ja minut nähtyään
huutaen: 'isäntä hooi! anna meille puunassakka, meillä on konjakkia
lasiastioissa ja ne särkyvät. Herra jumala! Elä aja, elä aja, hullu
piru! Ne särkyvät, ne särkyvät. Kun saadaan isännältä neljän kannun
ankkuri, niin aja sitten vaikka helvettiin.' --
Mutta Kaapo ajoi vaan ohitse kuin hurja ja minä jäin pihalle nauramaan.
Vaan kuinka ollakaan, en ollut siitä vielä ennättänyt mihinkään
lähteä, kun jo ratsumestari tulla heittää "yks'kolmattaan", paljain
päin ja suu veressä, niin taajassa tahdissa kuin voi, ja huutaa jo
portilta, että toisin hänelle jonkun puuastian, 'joka sittenkin on
kaikkein turvallisin, puhuttakoon mitä tahansa'. 'Sillä me kaaduimme',
jatkoi hän, 'se hullu ei totellut minua ja pullot menivät rikki. Anna
kiireellä astia, jäi sinne pohjiin vielä vähän. Minä yhdestä otin
pienen, pyhhyh!' -- hän sylkäsi ja pyyhkäsi kämmenellään veristä
partaansa.
'Mutta kuinka on Kaapon laita?' kysäsin minä. 'Jaa, se hullu!' tokasi
ratsumestari, aivan kuin olisi vasta nyt muistanut, että Kaapokin oli
ollut mukana. 'Sinne se jäi maata, ei minulla ollut aikaa katsoa.'
Minä aavistin pahaa ja lähdin tästä heti astumaan tuonne Nakkilan
tienhaaraan, ratsumestarin kirotessa minua samallaiseksi hulluksi, kuin
se toinenkin, ja kompuroidessa keittiöön kovistamaan piioilta kiulua.
-- No oliko pulloissa vielä mitään? nauroi koko juomaseura.
Isäntä otti pienen kulauksen lasistaan ja hengähti syvään.
-- Hm! sanoi hän. Sitä en ennättänyt katsoa, sillä kun tulin paikalle,
menivät silmäni ensimmäiseksi Kaapoon, joka makasi selällään tien
poskessa pää halki ja hengettömänä.
-- Uh! Ihan kuolleena?
-- Aivan kuin se kivi, jonka kyljessä hänen murskautunut päänsä
retkotti. Mutta kun minä juoksujalassa riensin takaisin hakemaan
ihmisiä, tuli ratsumestari vastaani lypsinkiulu kourassa ja huusi
kiiluvin silmin: 'siellä oli siis vielä tilkka jäljellä!' --
Sellaisen lopun sai Kaapo, mutta ratsumestari ei saanut naarmuakaan,
paitse huuleensa, kahmatessaan ryyppyä rikkeimestä pullon pohjasta.
Joka on hirteen luotu, ei se veteen huku.
-- Toinen, todellakin hullunkurinen tapaus sattui vuotta myöhemmin,
jatkoi isäntä. -- Silloin asui ratsumestari Rytkölän vinttikammarissa
ja oli polttaa itsensä sekä talon.
Hän oli jättänyt vast'ikään saapuneen lekkerinsä vuoteensa viereen
ja nukahtanut. Talon väki, jota onneksi oli kotosalla, alkoi tuntea
nenässään palavan vaatteen käryä, ja kohta huomattiin nurkkia
nuuskittaissa vinniltä tulevan savua. Rynnättiin ylös, tölmättiin auki
ratsumestarin kammarin ovi -- ja huone huomattiin olevan täynnä katkua.
Lattia oli jo kytemässä ja jo oli tuli vuoteessakin, mutta ratsumestari
nukkui vaan, kuorsaili parta pörröllään -- ei ollut vielä onneton
tukehtunut. Hän oli luultavasti tupakista jättänyt tulen, sitä kun hän
aina polttaa tuhrusteli vuoteellaankin.
Kun ovi oli avattu, leimahti tuli ilmi liekkiin, ja töin tuskin saatiin
mariseva mies vedetyksi vuoteelta pois. Rytköläinen, joka itse oli
etupäässä, huomasi lekkerin lattialla ja kiirehti saamaan sitä ulos,
sillä hän tiesi, että jos tuli kerran pääsee siihen käsiksi, niin paloa
ei sammuta enää vähät vedetkään. Mutta käsiä kun poltti, vieritti hän
sen potkimalla ovesta ulos. Se vyöryi samaa menoaan vinnin rapuista
alas ja juoksi porstuan lattialle kuiviin.
Tuli saatiin sammutetuksi ja ratsumestari henkiin taas. Herättyään
tuvan vuoteella ja nähdessään isännän, kävi ilon leimaus hänen samean
harmaissa silmissään.
'Jassoo, isäntä! Nyt me otamme yhden pienen pirun', sanoi hän, ja alkoi
pitkällään ollen hapuilla lattiata vuoteen vieressä.
Hänelle sanottiin, ett'ei hän nyt maannut omallaan, vaan alatuvassa
rengin vuoteella, ja selitettiin koko tapaus alusta pitäen. Hän
kuunteli koko ajan, niinkuin asia ei olisi häntä koskenut ollenkaan.
Puhalteli vaan huuliparrastaan ikäänkuin vihellystä tavotellen,
heilutteli kättään ja löi välillä ähkäisten kämmenellä otsaansa, mutta
kun ennätettiin viinan kohtaloon, silloin tuli käänne koko mieheen.
Hänen huulipartansa sai silmänräpäyksessä aivan samallaisen muodon
kuin piikkisian selkä vaaran uhatessa, ja hän ryntäsi noituen ylös,
mutta kellistyi sentään vuoteelle takaisin heti, sillä Rytköläinen
oli tavallista vakavammalla päällä pelastettuaan töin tuskin talonsa
tuhosta ja vielä ratsumestarin kaupan päälle. -- Sillä kertaa jäi
ratsumestari ilman ryyppyä, mutta hän manuutti Rytkölän isännän
käräjiin, vaatien korvausta neljästä ja puolesta viinakannusta -- --
-- Ja sellaisen pukarin kanssa viitsitte tekin seurustella ja antaa
hänelle asuntoa, arveli joku.
-- Niin, kuinka tuo lienee ollut, vastasi isäntä pitkäveteisesti, mutta
minun ja monen muunkin mielestä oli hänessä sentään jotain puoleensa
vetävää -- jotain sellaista, joka ei ole ihan jokapäiväistä, ja jota
minä en oikein osaa selittää. Ja se taisi olla se, että hän aina ja
joka kohdassa otti tuon ainoan harrastuksensa niin äärettömän vakavalta
kannalta, niin tuiki perusteellisesti, ett'ei hän minkään muun asian
maailmassa antanut sitä häiritä. Hän oli periaatteellisesti luja mies,
eikä kertaakaan horjahtanut.
-- Hah hah! Tai horjahti aina, kumminpäin tuon nyt ottaa. Hän oli
suuruuden hullu juoppouden alalla, eiköhän sellainenkin määritelmä
soveltuisi häneen, arveli eräs vieraista. -- Mutta pääasia, jonka
vuoksi te ratsumestaria kunnioititte, oli se, että hänen luonaan aina
saitte tuollaisen "pienen pirun".
-- En voi sanoa, kuinka tuo lienee ollut, päätti isäntä, mutta ainoa
kerta, jolloin hän periaatteestaan poikkesi, se ainoa kerta, jolloin
hän katsoi "arvonsa mukaiseksi" ryhtyä muuhun toimeen kuin viinan
juontiin tai korttien asettelemiseen, olikin hänen kuolemakseen.
-- Hän asui silloin tuossa meidän torpassa, jatkoi isäntä. -- Oli
mateen kudun aika ja aimo pakkaset. Minä pusailin rysiä jään alle.
-- Tässä meidän lampipahasessa on runsaasti mateita -- ja ihmeekseni
ilmestyi ratsumestari luokseni jäälle kutakuinkin selvänä miehenä.
Hän ihmetteli, että muutaman mateen tähden täytyy nähdä tuollaista
vaivaa. Saisihan niitä vähemmälläkin.
'Jokohan saisi?' arvelin minä.
'Saa jumalavit' niinkin', väitti hän heti. Hän oli Venäjällä sen
kyllä nähnyt. Niitä ongittiin. Ja hän oli nyt yht'äkkiä saanut intoa
kalastukseen hänkin ja tahtoi opettaa tämän puolen ihmisille tämän
uuden mateenpyyntitavan.
Ratsumestari innostunut kalastukseen! Sitä en oikein ottanut
uskoakseni. Hän, joka vuosikymmeneen ei ollut muuta sormin pidellyt
kuin viinalasia ja kortteja, ei muuta ajatellut kuin viinamittoja,
hän, jonka sotilaallinen arvo ja kunnia oli niin tarkoissa ja selvästi
määrätyissä rajoissa, ett'ei se koskaan ollut sallinut hänen tehdä edes
tulta oman kammarinsa pesään tai kertaakaan ommella kiinni edes yhtä
ainoata irtipäässyttä nappia housuihinsa, hän, joka ei ikänään ollut
viitsinyt kääntää edes silmäystäänkään mihinkään sellaiseen, mihin muut
ihmiset yleensä täällä maailmassa käyttävät kättensä ja ajatuksensa
voiman -- hänkö nyt olisi innostunut kalastamaan!
-- Hän oli siis poikennut periaatteistaan, huomautti joku seurasta.
-- Niin oli, vastasi isäntä. -- Hän oli todellakin saanut intoa
johonkin todelliseen toimeen -- olkoon nyt vaikka vaan mateenkin
pyyntiin. Perinpohjin, käsin osoitellen, selitti hän minulle koko tuon
uuden pyyntitavan. Tehtiin vaan pieni reikä jäähän, niinkuin 'kahden
kannun ankkurin pohja -- tai yleensä niin suuri, kuinka suurta kalaa
tahdottiin', sanoi hän. Hullu syteköön tuollaisia avantoja! -- Sitten
tehtiin puusta vaan koukku siiman nenään ja pantiin läskiä syötiksi, ja
matikkata tuli, vakuutti hän.
Minä nauroin, mutta hän ei kärsinyt naurua nyt, vaan lupasi näyttää
minulle, kunhan saisi verstaat sellaiset ja minä sytisin onkilävet.
Ensin kumminkin pitäisi olla vähän 'kylmään lähteissä, kylmässä
istuissa ja kylmästä tultua', vaan sitäkin piti sentään saapuman
niinkuin seuraavaksi päiväksi, sillä lekkeri kuului olleen tavallisella
matkallaan.
Kolmantena päivänä, tuli ratsumestari tavallisessa hölkkäviinassa
tuosta yli lammen meille, kelkka mukana ja kelkassa eväät sekä nuo
mainiot onkiverstaat, jotka hän itse oli valmistanut, paitse koukkuja,
jotka torpparin pieni poika oli hänen osviittansa mukaan vuollut
katajanoksista.
En ollut uskonut koko hänen hommaansa, mutta nyt huomasin, että ukolla
oli ihan täysi tosi, ja sen vuoksi otin kelkan minäkin ja lähdin hänen
mielikseen jäälle sytemään onkiläpiä.
Ihmeelliset olivat ne kojeet, joilla nyt piti mateita petettämän. Hän
oli kahteen kävelykeppiinsä sitonut siimat vahvasta sahanyöristä,
toisessa painona iso vaskinen nappi, varustettu venäläisellä kotkalla,
toisessa katkennut kannustin, molemmat niitä harvoja esineitä, joita
hänellä enää oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin hän arvonsa ja
kunniansa perusti. Ja että hän tuollaiset kalliit muistoesineet oli nyt
asettanut tällaiseen kohtaan, sekin osaltaan jo näytti, kuinka tärkeänä
hän tätä onkihommaa piti.
'Otamme ensin yhden pienen', sanoi hän. Ja kun se oli otettu,
pistettiin läskipalanen puukoukkuun ja kumpikin istuimme kelkkaamme,
vähän matkan päässä toisistamme.
Hän oli niin hartaan näköinen, että minun piti kääntyä häneen selin,
peittääkseni nauruani.
'Nykäseekö?' kysäsi hän hetken päästä.
'Ei', vastasin minä.
'No otamme sitten pienen.'
Otimme pienen, vaan ei nyässyt.
'Nykäseekö?' kuului taas.
'Ei vieläkään.'
'No sitten otamme isomman.'
'En minä näin kylmässä enää ota pientä enkä isoa', vastasin minä.
'Mutta minä otan', sanoi hän; ja otti hän vielä kolmannen, neljännen ja
ehkä viidennenkin, yhä isompia, kunnes humaltui kokonaan.
Minua alkoi kyllästyttää tällainen leikkipeli ja päästäkseni siitä,
lupasin välillä käydä katsomassa rysiäni.
Olin astunut kappaleen matkaa, niin jo huutaa karahutti ratsumestari,
että 'nyt tarttui ja iso onkin'.
Käännyin katsomaan ja näin hänen kylellään kelkassa kiskovan ja
riimovan siimaansa, minkä jaksoi, eikähän se vahva sahanyöri vanhan,
humalaisen ja ponnettoman miehen voimilla katkennut edes, vaikka heti
huomasin, että se oli mutkaantunut kelkan sepiin.
'Ah, peijakas, kuinka painaa', ähki hän. 'Tule auttamaan -- -- --
onkohan se kala -- -- mutta jos se on kala, niin elä naura enää.
Kyllä on lujassa -- --. Minä kerran Riiassa nostin Ivanowin kanssa
trossirattaille kolmenkymmenen kannun ankkuria, rykmentin eväsviinaa,
mutta ei se painanut näin paljon -- --. Sooh, nyt se meni', huusi hän
ja kierähti kelkastaan jäälle, huomaamatta ollenkaan, että minä nauraen
olin irroittanut siiman. 'Elä naura -- -- kyllä minä tiedän, että se
oli kala -- -- mahdoton made, mutta pääsi irti, kun et heti tullut
auttamaan. Jumalavit' se oli made.'
Sitten otti hän vierestään jäältä, huurtuneesta pullosta vielä yhden,
ja oli hetken päästä kuin ruumis.
-- Ja kuoli siihen? Ei ollut ihme, kun jäistä viinaa sisäänsä kaatoi,
tokasi eräs seurasta.
-- Ei hän siihen kuollut, vastasi isäntä, mutta sen hän teki, että
minun täytyi työntää hänet kelkassa kotiin, jossa hän kyllä virkosi
taas ja alkoi uhota torpan isännälle, että häneltä pääsi karkuun
sellainen made, joka painoi enemmän kuin 'kahdenkymmenen kannun
viina-ankkuri. Onko kenenkään onkeen koskaan sellaista tarttunut, hä?
Minä olen ensimmäinen. Haa, sellainen kala. Ei ole Volgasta vielä
koskaan sellaista sampia viety keisarin pöytään. Huomenna minä koetan
uudestaan. Romtoti romtoti romtom -- -- --'
Minä lähdin kotiin, mutta illalla tuli sana, että rientäisin?
ratsumestarin luo, sillä hän on kovin sairas. Minä menin. Hän huusi
vuoteella, huitoi käsiään ja heitteli päätään. Lääkettä oli hänelle
kyllä annettu oman tahtonsa mukaan kaikissa mahdollisissa muodoissa.
Sitä oli keitetty maitoon, sitä sipuliin, sitä annettu paljaana, mutta
ei ollut hän tullut ennalleen, eikä nukkunut. Ja vihdoin oli hän
alkanut tuolla tavalla huutaa ja heittelehtiä.
Minusta tuntui heti siltä, että nyt se ratsumestari meni.
Hän asettui kumminkin hetkiseksi ja näytti tulevan tajuihinsa, sillä
nähdessään minut, kävi jonkunlainen elon ilme hänen silmissään. Sitten
koetti hän nostaa päätään, mutta se painoi silloin todella enemmän kuin
kokonainen aami, eikä noussut. Torpanmies nosti sitä, hän viittilöi
peukalolla suuhunsa ja sai vihdoin sanotuksi: 'oikein iso perkele'.
'Se tahtoo ryyppyä', sanoi torppari hädissään ja riensi ottamaan pulloa.
'Elä jumalan tähden enää, kyllä hän sitä lajia jo on tarpeensa saanut,
kaataa se vaan, eikä nosta', sanoin minä. 'Täytyy muita keinoja -- --.'
Mutta siihen loppui puheeni, sillä samassa kuului vuoteelta paha
koraus, ratsumestarin pää oli lauennut taapäin ja suusta purskui
verensekainen vaahto, ja huone täyttyi silmänräpäyksessä sellaisella
löyhkällä, niinkuin koko lattia olisi revennyt ja sen täydeltä
tulvahtanut ylös kaiken maailman viinatehtaitten katkerin sikunan
ja rankin käry yht'aikaa, niin että meidän täytyi törmätä ovi selki
selälleen ja juosta ulos -- --
-- Uh! pääsi joka miehen suusta.
-- Voi kamalaa!
-- Se oli rehellinen viinamies se, jos niitä lie ollut muitakin,
sanoi tilanomistaja päättäen kertomuksensa. -- Mutta lasithan ovat
jäähtyneet, heitetään pohjaan.
Hyvin vastenmielisesti näyttivät lasien pohjat muutamilta sillä kertaa
tyhjentyneen ja jokainen alkoi hankkiutua kotiinsa.