totella äitiä, siinä yhä lujemmassa uskossa, ett'ei hän milloinkaan
kuolisi, kun minä vaan en pahottaisi hänen mieltään. Enkä
ajatuksissanikaan sen jälestä loukannut äitiä, sillä hän oli aina niin
hyvä ja häntä oli niin helppo totella.
Minä pysyisin aina hänen kuuliaisena pikkupoikanaan. En osannut
ollenkaan ajatella, että kerran tulisin suureksikin -- --
Ainoastaan silloin, kun minut sisareni kanssa, joka oli minua vanhempi,
pantiin kuoppaan perunoita valikoimaan, kammotti minua, ja joka kerta
tuli mieleeni Jannen äitivainajan hauta ja soi korvissani se ontto
kumahdus, joka tuli kirstun kannesta, kun maata putosi sen päälle.
Mutta minä koetin voittaa pelkoni, peläten toiselta puolen, että
siinäkin olisi jotain pahaa, sillä olihan äiti minua juuri siitä
samasta pelosta nuhdellut hautuumaan aidan takana.
En puhunut siitä pelostani mitään kellekään ja vähitellen se haihtuikin
kokonaan. Ja niin oli vakuutukseni vallan ehjä siitä, ett'ei oma äitini
kuolisi koskaan.
Se oli minun uskoni silloin.
Ja kun joskus jouduin asialle kylään päin ja tiellä tapasin toisia
poikia, jotka viettelivät minua seuraansa, en mennyt, vaan riensin
ohitse ja sanoin, että äiti on kieltänyt.
Kesällä heitä tapasin useammin, milloin kiekkoa heittämässä maantiellä
aika mehakalla, milloin jälttää kiskomassa männistössä, joka oli kotini
ja kylän välillä, milloin taas elämöimässä vanhassa nauriskuopassa
männistön laidassa ja polttamassa ojukan lehdistä laittamiaan
paperossia. Talvella heitä oli aina joku, kellä oli tarkenemaan saakka
vaatetta, kelkkoineen nummelta kylään laskevassa mäessä. Minun piti
lopulta välttää heitä kokonaan, kesällä kaartaen tieltä pois, ett'en
saisi kiekkoa sääriini, ja talvella paksun lumen aikana pyörtää kylän
mäestä takaisin, jos mieli säästyä lumikasteesta, sillä he alkoivat
vihata ja härnätä minua ja huusivat aina pilkallisesti jo kaukaa
nähdessään: kas tuolta tulee taas se äitinsä kieltämä.
Kaikki se oli seurauksena siitä, että tottelin äitiäni ja olin alusta
pitäen kylän poikain viekotukselle luja, sillä hän oli sanonut, että ne
ovat pahoja poikia, jotka maantiellä mellastavat.
Minä nielin heidän pilkkansa kernaasti ja istuin joutohetket yksikseni
-- tavallisimmin pöydän alla, joka oli minun rauhoitettu alueeni --
ja leikkelin vanhasta sanomalehdestä karjaa ja hevosia itselleni,
tahi laskin yksikseni mäkeä kotipihan törmältä -- tahi kuuntelin
takkavalkean loisteessa, kun äiti luki minulle Joosepista, jonka pahat
veljensä paimenessa möivät, tai muita ihmeellisiä kertomuksia. Ja
samalla opettelin itse lukemaan.
Elämä oli silloin niin sanomattoman iloista ja rauhallista, enkä
kaivannut mitään muuta seuraa kuin äitini, sillä hän oli aina hellä
ja hyvä. -- Me eläisimme yhdessä aina, loppumatta, ja minulle oli
käsittämätöntä, että pienintäkään muutosta voisi elämässämme tapahtua.
* * * * *
Mutta juuri silloin, kun sitä vähimmin aavistin, tulikin ensimmäinen
muutos.
Sillä olihan minulla isäkin, vaikk'en häntä ole tullut maininneeksi,
hän kun äitiin verraten oli tavattoman vähän minun seurassani. Hän
oleili pitkiä aikoja kotoa poissa, raha-ansioilla maailmassa, ja tuli
vaan silloin tällöin lyhyeksi ajaksi kotiin. Viimeksi oli hän ollut
kaupungin puolella töissä ja kun hän syyskesästä tuli kotona käymään
ja äiti pani minun hänen kuultensa lukemaan, sanoi hän luvun loputtua,
että "nyt se poika viedäänkin kaupunkiin kouluun."
En ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta jonkunlainen paha käsitys
minulla oli jo kauvan kaupungista ollut, sillä isäni oli sieltä usein
palannut kotiin minulle käsittämättömässä tilassa, jolloin joka kerta
luulin häntä sairaaksi. Äiti oli silloin aina ollut itkeneen näköinen
ja vienyt minut eri huoneesen, tai pannut jollekin asialle. Ja nyt
jouduin sinne itse, pois äitini hoivista, kotini tutuilta tanhuilta
pois.
Katkera oli ero äidistä ja kaupunkielämä niin outoa, että teki mieleni
karata kotiin takaisin, ja jos olisin aavistanut, että se elämä sentään
tuli minut kerran viemään niin kokonaan mukaansa, että unohdin äitini,
niin olisikin totisesti ollut parasta karata silloin heti.
* * * * *
Pari vuosikymmentä oli kulunut, olin jo elänyt nuoruuteni ijän
kokonaan, kun lopulta vedin monilla kareilla kolhiutuneen ja pimeitä
maailmanrantoja laahanneen pursihylkyni pysyväisesti vanhoille
kotiteloille takaisin, heittääkseni sen siihen lahoamaan. Sillä vihdoin
olin tullut tajuuni siitä, että se muuten olisi kokonaan uppoava.
Monta hurjaa retkeä oli sillä tehty ajattelemattomain kumppanien
kanssa, laskettu uhkarohkeasti vaan viitattomia vesiä, tuntematta
vaaroja, jotka vaanivat kimmeltelevän pinnan alla -- ja niin oli mennyt
nuoruus huimaa menoa kuin alamäessä irtautunut pyörä, joka johdotta
ollen vauhtiaan yhä lisää, kivissä ja kuopanteissa pompahtelee, kunnes
mäen alle päästyään kaatuu.
Ja murtuneet olivat ihanat nuoruuden toiveet ja murtunut lapsuuden usko.
Tyhjyys oli edessä, ja takana katkerat muistot kadotetusta
menneisyydestä. Ja kaikki siitä syystä, että olin tuhansia kertoja
äidille pikkupoikana tekemäni lupauksen rikkonut, hänen kuvansa
sydämmessäni unohtanut, jouduttuani oman onneni nojassa häälyessäni
kaupunkielämän pyörteesen. Hänen sanansa olin unohtanut, jonka hän
kotoa lähteissäni ja usein jälestäkinpäin toisti, että "elä herran
pelvossa, poikani, ja hyvyydessä."
Se uskoni oli ollut hyvin lyhyt, että äiti eläisi aina, jos minä vaan
olisin aina hyvä. -- Hänen oli kuoltava niinkuin kaikkien muittenkin,
olinpa minä sitten hyvä eli paha. Vaan en koskaan voinut ajatella,
miltä todella tuntuisi, kun hän kerran kuolisi.
Aluksi olin kumminkin nuorempana koettanut loma-aikoina kotona ollessa
pitää jotenkuten vireillä lapsuuteni mielentilaa äidin suhteen, mutta
vuosi vuodelta se oli himmennyt, niinkuin vanha peili, ja vihdoin
kadottanut heijastuksensa kokonaan. Sillä aloinhan minä silloin jo
monessa asiassa olla äitiäni viisaampi ja tietää mielestäni paljoa
enemmän kuin hän. Ja kun miehistyin, oli minulla tietysti jo vakautunut
kokemus elämästä ja sen tarkoituksesta, ja kaavat selvinä ajussani,
joidenka mukaan sen pitäisi kulkea. Ja se miehuus oli ilmaantunut usein
kotonakin ollessa sekä puheissa että töissä, ja aina olin huomannut,
että äiti siitä loukkautui. Mutta enhän minä voinut sille mitään.
Kun olin aamusella palannut kotiin innostavista seuroista, joissa lasin
ääressä oli ilta ja yö maamiehille suurista asioista puhuttu, luin aina
äitini katseesta syvää murhetta ja kuulin hänen aina huokaavan, että
"mitä enää muualla, kun kotonakin tällä tavoin", mutta en huomannut
sitä, että hänkin oli silloin yönsä valvonut, joka yö oli saattanut
lyhentää kokonaisen vuoden hänen elämäänsä. Koetin vaan huolettomasti
lohdutella häntä, sillä enhän minä järkimiehenä enää voinut peräytyä
elämän korkeista aatteista, eihän minun sopinut enää taantua ja
ruveta maata tonkimaan, syrjäytyä valtaväylältä toimettomaksi ja
aatteettomaksi sivustakatsojaksi ja unehtua siihen äitineni, joka ei
minun korkeita pyrinnöltäni käsittänyt.
* * * * *
Minun täytyi kerran peräytyä sittenkin.
Olin kauhulla huomannut, ett'en elämän meren vellovalta ulapalta nähnyt
vankkaa valkamaa missään. Täytyi peräytyä lapsuuteni kotirantaan
takaisin ja siihen jäädä. Ja siinä päätin alkaa elämäni uudestaan siitä
kohdasta, mihin se ensi kertaa lähteissäni oli jäänyt, elää jälleen
äidin kanssa rauhassa, niinkuin lapsena ennen, ja pitää tämän maailman
mellastusta pahana unena vaan, joka joskus soisi korvissani niinkuin
ennen perunakuopassa ollessani se ontto kumaus Jannen äitivainaan
kirstusta -- -- ja vihdoin haihtuisi. Kaikki pahat tekoni tunnustaisin
äidille, kaikki rikokseni häntä kohtaan sovittaisin ja pyytäisin
häneltä anteeksi -- häneltä yksin vaan, enkä keltään muulta, sillä
hän se kumminkin oli ainoa koko maailmassa, joka minua oli todella
rakastanut ja aina rakasti. Hän se minua oli hyvään opastanut, maailma
oli minun suhteeni ollut välinpitämätön. Ja hän antaisi anteeksi ja
niin saisin levottomaan mieleeni ikuisen rauhan.
Mutta omituinen arkuus oli tullut minuun, kummallinen umpinaisuus äitiä
kohtaan, vaikka kaikenlaisille maailman hylkiöille olin sitä ennen
ollut kylläkin avonainen. En saanut mieltäni _hänelle_ puretuksi, en
saanut anteeksipyyntöäni tehdyksi, vaan jäi se yhä tuonnemmaksi. Ja
sillä aikaa soi räminä maailmanrattaista korvissani yhä, vaivaten minua
kaikkialla. Se ei lakannut kuulumasta. -- Kun vaan saisin sydämmeni
avatuksi, niin se lakkaisi kyllä, ja minun täytyy se avata pian,
päättelin aina, kiireesti, ennenkuin äiti kuolee, sillä hän alkoi jo
kovin riutua. Vaan taas lykkäytyi hänen kuolemansakin aatoksissani
johonkin kaukaiseen tulevaisuuteen, jota ei jaksanut ajatella.
Hän oli usein jo niin heikko, että isän ja sisareni kanssa nostimme
hänet vuoteelta tuolille takkavalkean loisteesen, jota hän aina halusi,
mutta hän virkistyi sentään taas. Ja joka kerta, kun tuin hänen
selkäänsä tyynyllä tuolia vastaan, päätin, että nyt minä puhun. Mutta
silloin säälitti minua hänen heikkoutensa ja aloin epäröidä taas.
Tuskan hiki nousi päähäni ja mykkänä tuijotin eteeni.
Äiti huomasi tuskaisen oloni ja sanoi joka kerta: "elä sure minun
tähteni, poikani; minun on niin hyvä olla, kun te olette kaikki tässä.
Pysy itse aina vaan Herran pelvossa." Ja joka kerta oli huulillani
sanat, että minun on oman itseni tähden niin tuskainen olla, sillä minä
olen liian paljon surua äidille elämässäni saattanut. Vaan sanomatta
ne jäivät -- juuri ne alkusanat, ja aloin vaan puhua muista asioista,
jokapäiväisistä huolistani ja toimistani, ja äiti kuunteli tyynenä ja
antoi neuvojaan.
Kun hän sitten taas virkistyi niin, että nousi vuoteelta ylös ja
liikkui huoneessa, olin minä päivän rauhallisemmalla mielellä töissäni
ulkona ja menin illalla hänen kammariinsa juttelemaan kaikista muista
asioista, vaan en siitä, mikä etupäässä mieltäni kalvoi.
* * * * *
Kerran kumminkin, eräänä syksynä, hämärtyi illaksi surumielinen päivä,
summeni synkäksi yöksi alakuloinen ilta, jolloin äiti ei enää vuoteelta
noussutkaan, ei silmäänsä avannut, ei jäsentä liikauttanut.
Ei sytytettykään enää takkaan tulta, ei nostettu enää äitiä sen eteen
tuolilleen, eikä siinä hänen kanssaan päivän töistä ja huomisista
huolista puhuttu, niinkuin syysiltoina ennen hyvääyötä sanottaessa oli
tehty ja menty levolle siinä toivossa, että hän taas aamulla olisi
virkeämpi, vaan polvillamme olimme hänen vuoteensa vieressä sisareni
ja minä ja takan edessä istui äänettömänä isä, vanha pää kumaraan
painuneena, katsellen mustiin hiiliin.
Äiti oli iltapäivällä nukkunut sikeään uneen, joka näytti
rauhalliselta, ja me olimme olleet tyytyväisiä, että kyllä hän siitä
taas vahvistuu ja terveempänä herää. Olimme varpaisillamme vähän
väliä käyneet kuuntelemassa hänen tyyntä ja tasaista hengitystään ja
katselemassa hänen rauhallisia, kuihtuneita kasvojaan, jotka sillä
kerralla näyttivät niin äärettömän tyytyväisiltä, niin omituisen
nuorekkailta ja suloisilta, että hyvänmielen huokaus oli joka kerta
päässyt rinnastamme kumartuessamme hänen ylitsensä.
-- Tehdäänköhän äidin takkaan valkeaa? oli toisiltamme kyselty.
-- Ei huolita tehdä nyt, oli yhteisesti päätetty -- raittiimpi hänen on
nukkua. Ei häiritä häntä.
Mutta illemmalla alkoi äidin hengitys käydä kummallisen harvaksi ja
hiljaiseksi.
-- Mitähän se merkitsi -- --
Kamala aavistus alkoi tunkeutua mieleeni, enkä sen painoa saanut
päältäni pois, vaan lisääntyi se yhä. -- Jos ei äiti heräisikään enää
-- kuolisi kerran kumminkin -- ja kaikki jää hänelle puhumatta.
Isä oli tainnut ymmärtää ensimmäisenä asian laidan ja siksi istui hän
yhä vaan pesän edessä iltahämyn painuessa huoneesen.
Lopulta lakkasi äiti hengittämästä kokonaan, ja kun koetin hänen
kättänsä, oli se kylmä, koetin hätäisesti jalkojaan, ne olivat
kylmemmät vielä. Hän oli jäsentään liikauttamatta, silmäänsä avaamatta,
tajuunsa takaisin tulematta kuollut.
Sanomaton tuska valtasi minut sillä hetkellä.
-- Nyt ei ole minulla enää äitiä, huudahdin silloin päätäni
käsiini painaen ja niin tuskasta parahtavalla äänellä, että isäkin
säikähtyneenä riensi vuoteen luo. Ja kaikki muistot, mihin äiti
oli yhdistyneenä, kulkivat huimaa vauhtia sieluni silmäin ohitse,
vähäpätöisetkin.
Muistin, kuinka äkäinen kukko minua kerran lapsena oli hätyyttänyt,
äiti juossut hätiin, ottanut syliinsä ja vitsalla kukon karkoittanut,
muistin, kuinka hän talvi-iltoina, tehtyään tulen pesään, oli huutanut
minua tuvasta kammariin, että "tule kuuntelemaan, kun vohkottaa
niinkuin juna" -- ja kuinka sitten istuin jakkaralle tulen ääreen
ja tavailin aapista, ja kuinka äiti minun väsyttyäni otti suuren
raamatun polvilleen ja luki siitä ääneensä -- muistin, kuinka hän
oli itkenyt minun paatumustani ja pahuuttani, kun loma-ajoiksi tulin
kaupungista kotiin hurjistelemaan -- muistin, kuinka sitten oikeaan
työhön ruvettuani olin keväisen yön kylvöllä ollut, ja kun aamutuulen
noustessa palasin pellolta tupaan, oli äidillä kahvit keitettynä ja
sitä juodessa iloittiin ihanasta keväästä -- muistin hänen viimeisen
heikkouden aikansa, kuinka eilenkin vielä talutin häntä tuolilleen
istumaan -- kaikki muistin, ja siinä oli nyt kylmänä se käsivarsi,
jolla olin lapsena ilomielin istunut, sanattomana suu, joka minulle
oli helliä sanoja puhunut, ja kiillottomana silmä, joka minua kohtaan
oli pelkkää rakkautta heijastanut -- -- ja sitten viimeiseksi muistin
kauhulla sen, että avaamatta oli jäänyt minulta synkkä, salaisesti
kalvava mieleni hänelle, anteeksi pyyntö tekemättä.
Kenties oli hän arvannut, että minä entistä elämääni todellisesti
kaduin? Mutta oli hän myöskin saattanut ajatella minua vielä niin
paatuneeksi, ett'en tahtonut siitä hänelle puhua. Kuka sen tietää!
Ja miksen puhunut hänelle edes eilen, tänä aamuna vielä, kun hän oli
hengissä, että välimme olisi ollut selvä ja eheä, että tuntoni olisi
saanut rauhan -- -- Nyt se oli myöhäistä! --
Ja näin minä ajattelin sillä hetkellä, näin tuskissani äidin kuoltua
huokailin: kun saisin hänet takaisin vielä, niin liepeisiinsä
tarraantuisin kiinni ja lupaisin olla hyvä aina, niinkuin pikkupoikana
ennen, lupaisin niin, että hän selvät sanat suustani kuulisi -- ja
pitäisin häntä niin hellästi, niin hellästi kuin en koskaan ennen,
en mitään häneltä salaisi, enkä ainoaakaan kyyneltä hänen silmäänsä
saattaisi. Ja me eläisimme sitten vasta oikein tyytyväistä elämää, kun
tuntoni olisi kevyt -- minä pitäisin äidin kammarissa vaan, siellä
hän olisi turvanani ja tukenani lohduttamassa, kun vastoinkäymisiä
sattuisi, ja iloitsisi kanssani elämäni valopäille, sillä hän oli ainoa
ihminen, joka minua todella on rakastanut -- --
Mutta mennyt oli mennyttä ja tyhjältä näytti kaikki, tyhjemmältä kuin
koskaan ennen. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä tullut jo itsekin
vanhaksi -- --
Vihdoin nousin sekavilla tunteilla vuoteen vierestä ylös. Ja kun me
lampun himmeässä valossa vielä katselimme äidin valjuja kasvoja, oli
niinkuin niistä yht'äkkiä olisi kirkas heijastus välähtänyt vastaani
ja huojentanut kutistavaa tunnetta rinnassani -- -- Ja sillä hetkellä
tunsin, että me tapaamme sittenkin kerran vielä toisemme, meidän
täytyy tavata, saan puhua hänelle mitä puhumatta jäi, saan elää hänen
kanssaan ikuisessa rauhassa ja pikkupoikaisessa uskossani, ett'ei hän
koskaan kuole, saan elää hänen kanssaan erillään maailman myrskyistä ja
kaikesta pahuudesta, sillä asuuhan meissä kuolematon henki -- -- --
Ja huojennetulla mielellä taivuin välttämättömyyden painon alle ja
sanoin viimeisen kerran äidille hyvää yötä.
Tukkimetsässä.
Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien
vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä
lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän
puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.
Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on
jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti
kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin
latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta
kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki
molemmat kujan vastassa olevat seinät.
Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti
kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä
häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa
keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu
syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita
kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei
anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista
kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään
puolessa talven pureva kylmä.
Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian
pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä
puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta
varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä
ainoastaan puolen miljoonan puut. -- --
Ilma on ollut päivällä nuoskean puolista ja on hiuteillut lunta, mutta
illan suussa on alkanut vahvasti pakastaa, niin että miesten vaatteet,
jotka päivällä ovat kastuneet, alkavat jo hämärissä, ennenkuin he
majalleenkaan ehtivät, pahasti kahahdella.
-- Tehkää sukkelaan tulta, sanoo heistä yksi, kun heitä eri tahoilta
kirveet olalla ja sahat kainalossa alkaa saapua puolipimeässä majalle.
-- Tehkää helvetissä tulta, muuten tässä jäätyy housut kinttuihin
kiinni, sanoo hän toistain, ja on niin kohmettunut, ett'ei hänessä
itsessään olisikaan sen tekijää.
-- Vai jo Ovaskaisen housut jäätyvät, sanoo siihen eräs toinen,
vanhahko mies lammasnahkaturkissa, ja alkaa ilman erityisempää
kiirettä vuolla tervassälikkeestä lastuja. -- Eipä niissä sitten ole
hikeä, johon kesällä Lehtovaaran heinän niitossa kirosit sulavasi.
-- Samat liinahousuthan nuo näkyvät olevan, vaikka olet niitä vähän
sarkapalasilla peitellyt.
-- Anna peitellä vaan, itsepä ne kannan. -- Kelpaa siinä nyt
Pirtti-Taavetin ylvästellä, kun on päässyt lammasnahkasiin. Mene sinne
Lehtovaaraasi takaisin vaan sontakuorman nojalle ja havuja noppimaan --
luuletko täällä havunappuloita katkovasi, että tänne turkissasi tulit
ylvästelemään. Mene sinne vaan, minä en talonpoikia tarvitse.
-- Aina sama kiista noilla kahdella, sanoi joukosta joku kolmas. --
Viikon on Taavetti jo täällä ollut, eikä ole häneltä vielä muuta
kuultu kuin puulaakin moittimista ja kiistaa Ovaskaisen kanssa. Totta
on, niinkuin Ovaskainen sanoi, että pysyköön täältä poissa, pysyköön
talonpoikain uunin pankolla, koska niitä aina kehuu. -- Mutta johan
tuli on valmis.
-- Onhan se, kun on kuka tekee, tokasi Taavetti.
-- Missä on kahvipannuni? jatkoi sama äskeinen mies, alkaen kiivaasti
penkoa kodan nurkassa, missä oli pannuja useampia, sekä kaikellaista
muuta sälyä, kontteja, laatikoita ja muutamia peitteitä hujan hajan. --
Tuohonhan minä sen puolisilta päästyä olin pistävinäni.
-- Tuossa on omasi, ja tässä on minun, sanoi muuan toinen. -- --
Nuotio loimusi jo täydessä liekissä, sillä siinä oli vaan pientä puuta
ensin illasta, ja vasta yöksi pantiin siihen suutasuksin kaksi suurta
honkatukkia, jotka kestivät kyteä aamuun saakka. Se loi toisesta
oviaukosta kajastuksen harjun rintaan ylös ja toisesta alas korpeen
niin pitkälle kuin metsä salli, mutta keskeltä, katon katkeamasta nousi
punertava loiste ja savu kohti kylmää pakkastaivasta ja saattoi näkyä
virstojen päähän.
Kohta kiehui seivästen neniin pistettynä nuotiolla jo kymmenkunnan
nokista kahvipannua ympyrässä, ja jokainen kohenteli ja hoiteli
omaansa. Muutamissa oli useampi mies samassa yhtiössä.
-- On se tämä kahvikin sentään poikaa, tuumailtiin yksimielisesti, kun
sitä alettiin kuumana ryypiskellä ja käänneltiin nuotiolle kylkeä ja
toista.
-- Ei vedä vertoja ryypylle, sanoi Ovaskainen. -- Jos tuossa olisi,
niin nuijan kulauttaisin yhteen henkäsyyn, ja takaanpa, että tulisi
lämmin. Ei olisi yhteen päivään vilu eikä nälkä. Puhhuh! riivatustipa
tänä iltana värisyttääkin. Ja hyristellen hartioitaan heitti Ovaskainen
hiukan kateellisen katseen Pirtti-Taavetin turkkiin.
-- Kyllä viina voittaa, päättivät muutkin, mutta mistä sitä nyt
tähänkään viluun sieppaa.
Ei ollut sitä ainetta todella otettavissakaan, sillä puulaakin
päälliköt eivät sallineet sitä työmailla pideltävän. He olisivat
kyllä kernaasti sallineet ja pitäneet vaikka itse, ottaneet sillä
tyystin samat rahat takaisin, mitä miehille antoivatkin, ja oli sitä
ennen joskus koeteltukin, mutta kun töistä silloin ei tahtonut tulla
mitään tolkkua, oli se tapa hylätty ja suorastaan työmailta kielletty.
Eikä päässyt Rannan Maijakaan Kirkonkylän laitakulmalta talvella
viinojaan salolle kulettelemaan, vaikka keväällä uittoaikana kyllä
hameet kainalossa kahlaili jokivarsia, korpia sompi, ja hämärinä
kevät-öinä lahtien poukamia veneellään souti ja rantakivien kainaloissa
tuohipäällispullojaan piilotteli -- ei päässyt hän nyt paksun lumen
aikana penikulmia salolle, eikä oikein tohtinutkaan. Niin että miehet
saivat nyt härppiä vaan kahvia, höystellä sitä vehnäsellä ja ryypätä
vaan mielikuvituksissaan "karvaampaa".
Mutta kahvia ja vehnästä olikin sitä runsaammin. Sitä, niinkuin
ruokatavaroitakin, hankki ja piti työmaalla varastossa puulaakin
oma työnjohtaja, ja oli hän nytkin parhaallaan noutamassa pötyä
hevosellaan. Hänen sijaisenaan toimi sillä aikaa salolla eräs alempi
työnjohtaja, joka oli sentään kouluutettu mies hänkin ja osasi
"kirjoittaa".
-- Ei vaan tahdo lähteä tuo vilutus, valitti Ovaskainen kahvia
ryyppiessään. -- Kun olisi kuka keittäisi, niin joisin vaikka kannun
yhteen kyytiin.
-- Ja minusta on kupissa kyllin, sanoi Taavetti. -- Mitä sen hyvän
paljoudesta!
-- Löpise sinä! Joisit kylläkin, mutta olet itara.
-- Itaruutta lienee sinultakin, ett'et talveksesi hanki parempaa
vaatetta -- --
-- Koira! ärähti Ovaskainen ja oli miltei valmis hyökkäämään Taavetin
päälle. -- Kevyempi on heilua. Otinpa tänäänkin helposti neljä markkaa
lienetkö sinä turkissasi könttyröinyt edes yhtä.
-- Eikä ole sinulla sentään neljine markkoinesi vahvempaa vaatetta
päällesi, kun työstä pääset, vaan siinä vilua valitat.
-- Ei tuon Taavetin kanssa viitsi väitellä, se on aina niin
rikkiviisas, päättivät kaikki, sillä he katselivat muutenkin nurpein
silmin samaista Taavettia, eikä vähimmin siitä syystä, että hän oli
aina säästäväinen ja jotensakin hyvissä varoissa, ja oli hänellä oma
mökki, jossa perheineen asui, sekä pieni pellon tilkku sen ympärillä.
Ei hän vakituisesti puulaakin töissä käynytkään, mutta nyt, kun ansiot
niissä olivat tavattoman hyvät, oli hän sentään lähtenyt kokoamaan
hiukan "lisärahoja", kuten sanoi, saadakseen keväällä huoneensa
uuteen kattoon. Sellaiset oman pirtin omistajat olivat paikkakunnalla
niin harvinaisia, että häntä olikin senvuoksi alettu kutsua
Pirtti-Taavetiksi.
-- Ei tässä turhia turista, kaadapa tuohon vielä, sanoi Ovaskainen
ojentaen tyhjän kuppinsa pannukumppanilleen. -- Ja onko siellä vielä
vehnästä? kysäsi hän työnjohtajan sijaiselta. -- Syönmä häntä edes
puolen markan edestä, koska tuntuu sisälmyksissäni, ett'ei tänä iltana
rukiinen leipä ollenkaan painu. Katsopa samalla, mitä tekee koko minun
vehnäsveroni tältä viikolta.
-- Vasta kolme markkaa, sanoi sijainen tuotuaan kapean, likaisen
kirjan lähemmä nuotiota ja selailtuaan sitä. -- Ja kahvit sekä sokeri
puolitoista.