viiksinaama herrasmies ja nuori, hattupää nainen.
Herrasmies jäi istumaan rattaille ja pitelemään ohjaksista levottomasti
polkevaa hevosta, mutta nainen, pitkä heiskale keveässä kevätpuvussa,
hyppäsi rennosti rattailta alas, kirahti maahan tultuaan, ikäänkuin
olisi pudonnut kaivoon, käyden molemmin käsin sateenvarjon tapaisen
hattunsa reunoihin kiinni, vaan päästi samassa tuokiossa leveästi
remahtavan naurun ja tarttui portin salpaan.
Porttia oli harvoin avattu, sen salpa oli jäykistynyt.
Nainen tempoili sitä tuskitellen hetken sinne tänne, herrasmiehen
antaessa hänelle rattailta nauraen neuvojaan, mutta vihdoin aukeni se,
ja nainen juosta höllähytti suoraan lesken huoneeseen, huohottaen,
silmät liekehtien ja turrat huulet veripunaisina.
Nuori leski hämmästyi tulijaa koko lailla, vaikka se kyllä oli hänelle
vanha tuttu, ja hän peräytyi akkunan ja ruusunsa luota poikineen
nurkemmaksi.
-- No hyvää päivää, Mari. -- Huh! siellä on jo oikein lämmin ilma
-- ja niin pölyä, niin pölyä -- -- ai ai, millaiseksi hattuni on
käynyt, ja se on ensi kertaa päässäni -- -- Onpa siitä aikaa, kun olen
sinua nähnyt, Mari. -- Kuinka sinä olet muuttunut -- laihtunut ja
vanhentunut, rupatti tulija.
Puhuteltu ei vastannut mitään, ei käskenyt vierasta edes istumaankaan,
hymähteli vaan itsekseen, seisoen nurkkapuolella pöydän takana. Eikä
hän olisi ehtinyt mitään vastatakaan, sillä toinen puhui tulvanaan,
kiireellä ja hengähtämättä.
-- Ja täällä sinä vaan asut tässä pienessä tuvassa, niinkuin erakko
lapsinesi. Eikö täällä kummittele -- miehesikin kuoli niin omituisesti,
kerrotaan. Enhän minä siitä mitään tiedä, enkä hänen kuolemaansa
nähnyt, puheita vaan olen kuullut. --
Lesken suunpielissä kävi venähtävä väre, mutta ei vieras sitä
huomannut, puhui vaan omaa puhettaan.
-- Ihmeen punaposkinen on sinulla tämä lapsesi, vaikka itse olet
kalpea. Poikako tämä taas on, vai kuinka muistan kuulleeni?
Hän nypisti lasta leuvasta, mutta lapsi vierasti häntä, painoi kasvonsa
äidin korvan taa hiuksiin ja rupesi itkemään.
-- Hei hei, oletpa sinä ujo, sanoi vieras leveästi nauraa hohottaen.
-- Hilma, etkö jo tule sieltä? kuului rattailla istuvan herrasmiehen
huuto raollaan olevasta akkunasta.
-- Niin tosiaankin, minulla on kiire. Akseli odottaa. -- Kuulehan,
Mari, me olemme nyt julkisesti kihloissa Akselin kanssa.
-- Joko taas! sanoi leski painuneella äänellä.
-- Taas! sanot sinä. Tietysti. Ja nyt se pitää. Mutta olihan minulla
sinulle oikeastaan asiaakin, jonka vuoksi poikkesin.
-- Hilma, tule nyt jo sieltä! huusi taas hevosen pitelijä melkein
epätoivoisella äänellä.
-- Heti, heti! -- Me menemme, näetkö, visiitille pappilaan ja ehkä
pannaan meidät samalla tiellä kuulutukseen -- kuinka nyt tuumitaan.
Mamma tulee jälestä ja hän ottaisi sinut kernaasti mukaan. Käski minun
poikkeamaan ja sanomaan sinulle, että tietäisit varustautua. "Häntä
käy niin sääliksi", sanoi mamma. "Ei hän missään liiku, siellä vaan
yksinään suree, minä otan hänet kerran mukaani tuulahtumaan."
-- En minä sinne, sanoi leski hiljaa, mutta toinen ei sitä ollenkaan
kuullut, hänen huomionsa oli kääntynyt muualle. Hän löi kämmeniään
yhteen ja hypähti ikkunan eteen.
-- Sinullapa on ihana ruusu. Minä juuri kotoa lähteissämme pahoittelin
Akselille, ett'ei pitänyt olla vielä edes ruusuissa kukkia, ei mitään
keväistä vielä. Meillä ovat ruusut niin kituvia, kaikki lehtensäkin
ovat karistaneet talvella ja tuskin ne enää virkoavatkaan. Oi, kuinka
Akseli nyt riemastuu -- --
Silloin kuuli hän takanaan vihlaisevan huudon, jota seurasi kimakka
lapsen itku, ja hän kääntyi katsomaan, pitäen lesken taitettua ruusua
näpissään nenänsä alla, pikkusormi ojona, toisista erillään.
Leski oli vaipunut huoneensa nurkkapuolelle pöydän taa istumaan,
sulkien lapsen syliinsä niinkuin suonenvedossa. Hänen silmänsä
tuijottivat jäykkinä nuoreen naiseen niinkuin lasipallot; verettömät,
melkein läpikuultavat huulet ja kuopille painuneet poskilihakset
vavahtelivat, mutta ei hän enää saanut minkäänlaista ääntä suustaan,
vaikka näytti niinkuin hän olisi sitä yrittänyt.
-- Siunatkoon jumala! huusi pitkä nainen ja hyökkäsi huoneesta
ulos -- -- --
Kohta polkee taas virma juoksija pölyistä maantietä niin että
tömisee, sieramet leveinä huohottaen, karva kiiltäen hikihelmiä.
Ja vieterirattailla keinahtelee viiksinaama herrasmies, ohjakset
oikeassa kädessä ja vasemmassa kainalossa pitkä, naurava nainen, jonka
hytkähtelevällä povella juuri puhkeamaisillaan oleva ruusun nuppu
helottaa.
-- Ne ovat kauhean ikäviä tuollaiset sairaat ja omituiset ihmiset,
sanoo nainen, tehden hyvin happaman näköisen liikkeen suullaan ja
nenällään. -- Ja mitä se mammakin minua sinne -- --? Hän tietysti saa
usein sellaisia kouristavia kohtauksia. -- Ajattele, että hän juuri
tällä kerralla olisi sattunut kuolemaan -- jonka hän tietysti kerran
tekee tuollaisen kohtauksen saadessaan. Mitä me olisimme tehneet?
Oli onni, että sattui se vanha eukko tulemaan sinne kuin käsketty --
ehkä oli hän sitä edeltäpäin pyytänytkin. -- Uh! saada tuollaisia
kouristuksia! Ja kun sinä olisit nähnyt hänen silmänsä.
-- Elä nyt lörpöttele ikävyyksiä, armaani, sanoo ajaja ja painaa
vieruskumppaniaan lähemmäksi kylkeensä, -- saitpa kauniin ruusun sieltä.
-- Ihanan! Kumma, että sellaisessa mökkipahasessa on ruusu voinut noin
menestyä, huudahtaa nainen, ottaa ruusun rinnoiltansa ja painaa sillä
kumppaninsa huulia silmät palaen -- -- --
Vanhapoika.
Tuuli ajaa jo pudonneita lehtiä pitkin esplanaatia, kooten niitä
kasoihin nurmikon reunoille. Puut ojentavat alastomia oksiaan pilvistä
syystaivasta kohti, päästäen kaasulyhtyjen tulet lävitsensä vapaasti
pilkoittamaan yli esplanaatin puolelta toiselle. Valoisat, hempeän
hämärät kesä-illat ovat olleet ja menneet.
Mutta vielä rämähtelevät torvet Kappelin edustalla, laskevat viimeisiä
säveliään niinkuin menojaan menneen kesän haudalla.
Harvoja on enää ulkona-istujia Kappelissa. Enimmät ryyppivät
tavanmukaisia iltatuutinkeitaan sisäpuolella.
Istuu siinä kuitenkin erään pöydän ääressä kolme ystävystä villavaipat
hartioilla, jutellen kesän tapahtumista ja taas alkavista virkatoimista
Helsingissä. Sillä he ovat virkamiehiä kaikki, ovat olleet kukin omalla
tahollaan kesälomalla ja nyt taas tänne yhtyneet täyttämään tehtäväänsä
yhteiskunnan palveluksessa. Kaksi heistä on lihavaa, hyvinvoipaa ja
tyytyväisen näköistä nainutta miestä, kolmas on kalpea, kaljupää
vanhapoika.
Paljon on heillä yhteisiä muistoja menneiltä ajoilta, sillä he ovat
vanhoja koulu- ja yliopistokumppania, täällä Helsingissä jo pari
vuosikymmentä yksissä elelleet, vaikka aivan eri kulmilla maatamme oli
heidän kunkin syntymäpaikkansa.
Jutellaan siinä ja maistellaan hiljalleen tuutingeita, vanhain,
vakautuneitten miesten tapaan, joilla on jo vanhat, koetellut kaavat
kaikkiin tämän elämän moninaisiin menoihin. Ja kun sattuu siitä
heidän ja soittolavan välitse keikkumaan joku yksinäinen nainen, joka
vilkuilee kahden puolen että huomaako häntä kukaan, niin hänestä
lasketaan pientä leikkiä, ja puhutaan nuorenmiehen ajoista.
Varsinkin molemmat naineet miehet ovat nyt, niinkuin aina ennenkin
hyvin halukkaita vetämään esiin entisiä seikkailujaan ja nauravat
niille makeasti. Mutta vanhapoika ei niistä koskaan puhu mitään. Hän
on toisten löpistessä ja nauraessa vaiti, ja nytkin hän katselee vaan
totisena maahan, näppäillen tuhkaa sikaristaan.
Ei siltä, ett'ei olisi hänellä niitä ollut niinkuin noilla toisillakin,
sillä kaikki he olivat samanaikuisia "kansan pyhän tahdon" kannattajia,
kaikki tuon saman, innostuneen ajan innostuttamia miehiä, jolloin
ilta-yöt mellastettiin keskikaupungilla ja aamuyöt laitakaupungilla --
ja päivät paranneltiin kohmeloa.
Mutta vanhapoika ei puhu niistä ajoista koskaan mitään.
-- Kun et sinäkin jo kerran mene naimisiin, sanoo yht'äkkiä toinen
naineista vanhallepojalle.
-- Mikset sinä tosiaan nai? tokasee toinenkin.
Siinä se nyt taas oli! Juuri kuin ei enää olisi muuta puhuttavaa!
ajattelee vanhapoika, eikä vastaa mitään. Ottaa vaan kulauksen
lasistaan ja pistää jälleen sikarin suuhunsa.
-- En minä sinuna tuollaista kituvaa elämää -- oikea koti se pitäisi
miehellä olla.
-- Ja minusta on aina niinkuin naimattomalle miehelle ei voisi antaa
täyttä arvoa.
-- Jotain siitä todellakin puuttuu --
-- Aatteles, kun tulee kotiin ja on lapset vastassa ja vaimo -- --
-- Ja saa tukkapöllyä -- niinkuin lapsetkin --
-- Elä pistele.
-- Mutta mitä tulimmaista te oikeastaan siitä minun naimisestani
tahdotte? Enkö ole teille jo tuhannen kertaa sanonut, että tulen
aivan yhtä hyvästi toimeen nuorena miehenä, naimattomana, akattomana,
vaimottomana, tai kuinka päin te sen tahdotte, tiuskahtaa lopulta
vanhapoika kiivastuen.
Tätä samaa virttä olivat nämä samat kumppanit todella jo tuhannenkin
kertaa hänelle laulaneet ja yhtä monta kertaa oli hän heille saman
vastauksen antanut. He olivat häntä härnäilleet ja kiusoittaneetkin,
mutta ei hän sentään koskaan tätä pahemmin suuttunut, sillä hän oli
hyvänluontoinen mies.
Mutta jok'ikinen kerta, kun puhe tälle alalle kääntyy -- ja sille
se kääntyy säännöllisesti, kun on toinen tuutinki juotu ja alettu
naureskella vanhoille nuorenmiehen muistoille -- niin joka ikinen kerta
muuttuu vanhapoika totiseksi -- vaikka hän ainakin on totisenpuoleinen
-- ja lähtee alakuloisena astelemaan yksinäiseen asuntoonsa, pieneen
kammariinsa vanhanaikuisessa puutalossa Kampin kulmalla, missä
ruokamatamin pöydälle asettamat pari voileipää ja maitolasi häntä
odottavat.
Sinne hän aina astelee alakuloisena ja miettii, miettii juuri tuota
samaa asiaa, mistä häntä tänäkin iltana oli härnäilty ja millä häntä
oli kiusoiteltu.
Ja vaikk'ei hän siitä sanaakaan hiisku, on hän kuitenkin sitä samaa
ainaista asiaa jo miettinyt monta vuotta, joka päivä, melkein joka
hetki, vielä iltasilla vuoteellakin, ja varsinkin juuri iltasilla
yksinäisyydessä. Eikä saa hän siltä mietteeltään koskaan rauhaa. Se
on aina ja kaikkialla jymisevänä pohjasäveleenä hänen aatostensa
alla, vaikka hän iloisessa seurassa kyllä osaa tekeytyä hauskaksikin,
niinkuin sitä ei kuuluisi ollenkaan, sillä hän on siihen jo niin
tottunut.
-- Ett'eivät ne jo väsy sitä asiaa minulta kyselemästä, miettii hän
kotiin mennessään. -- Vaan kyselkööt, ei se siitä kuitenkaan auta!
Yksinään hän on luoviva elämänsä läpi, ja eihän tuota enää paljoa
jälellä lienekään -- --
Hän tulee pieneen kammariinsa, jossa on monta pitkää vuotta asunut. Se
on jo aivan niinkuin osa hänestä itsestään. Tuossa tuo sama iltaruoka
kuin ennenkin, tuossa sama vuode -- hänellä itsellään aivan samat
mietteet tuolle vuoteelle laskeutuessaan kuin joka ilta ennenkin.
Mutta tänä iltana on hän tavallista alakuloisempi, hänet valtaa
omituinen kaiho ja yksinäisyyden tunne. -- Ett'eivät ne voi olla häntä
sillä naimajutulla härnäämättä! -- Jos hän tekisi siitä kerran lopun,
jos hän kertoisi heille tarkkaan koko elämänsä juoksun -- mutta sitä
hän ei voi tehdä, sillä silloin ne alkavat suorastaan yrmiä häntä,
alkavat kaihdella ja halveksua, eikä hänelle jää enää sitäkään vähää
seuraa.
Hän tarkastaa voileipiä, ne näyttävät niin kuortuneilta ja
tympäseviltä, maitolasin sisältö on niin valjun sinertävää -- hän
ei kajoa niihin tänä iltana ollenkaan. Hän riisuu vaan saappaat ja
takin päältään, sytyttää iltapiipun ja heittäytyy muissa vaatteissaan
vuoteelle. Kynttilä jää palamaan.
Samalla tavalla on hän usein loikonut aamupuoleen yötä, puoleksi
valveella, puoleksi unessa, ja mietiskellyt elämäänsä. Nytkin laskee
hän piippunsa lattialle ja ummistaa silmänsä.
Ja kaikki entiset kuvat, sama joka-iltainen panoraama alkaa taas kulkea
hänen silmäinsä ohi. Siinä kulkee koko hänen elämänsä lapsuudesta
nykyhetkeen saakka, eikä muutu muuksi kuin mikä se on. Oi, jos olisi
sellainen voima, joka sen muuttaisi, oi, jos sellainen olisi!
Ne hänen kuvansa alkavat maalta, kotipihan törmältä, puron rannalta
pellon alla, niityltä ja koivikosta puron takana, korkealta nummelta
koivikon takaa, mihin näkyy laajat salot, niin laajat, että ne sulavat
yhteen sineen taivaanrannan kanssa. Hänen huulilleen nousee hymy,
melkein onnellinen hymy, niinkauvan kun hän kulkee lapsuutensa polkuja
kotisavujen nähtyvillä, ja se hymy pysyy niillä sittenkin vielä, kun
hän koirineen, pyssy kainalossa jo rohkenee painua salojen helmaan,
mistä teeren kuherrus syysaamuina kuuluu virstain päähän. Nämä ovatkin
hänen ainoat onnelliset hetkensä nämä, kun hän lapsuutensa muistoille
hymyilee. Vaan jota etemmäksi hän aatoksissaan kulkee kotikulmalta,
sitä synkemmän ilmeen saavat hänen kasvonsa.
Nyt on hän jo kaupunki-elämän temmellyksessä, ja hän alkaa tuskallisena
käännellä itseään.
Yht'äkkiä nousee hän istuilleen kuin säikähtyneenä.
-- Hyi! äännähtää hän, vavahuttaa ruumistaan ikäänkuin pudistaisi
jotain pois päältänsä, ja aikoo vetää housuja jalastaan. Mutta
kallistuukin sentään sinänsä takaisin vuoteelle.
-- Hätäkö niiden on nauraissa ja eläissä niiden, ajattelee hän äskeisiä
ystäviään. -- Niitä on onni seurannut maailmassa -- onnellinen sattuma,
ei mikään muu. Sillä mitä tämä elämä on muuta kuin sattuman peliä -- --
Eikö olisi sopinut hänenkin naida, jos niin olisi sallittu -- naida jo
ennen heitä, silloin kun hanke oli vahva -- ja nyt olisi hän onnellinen
mies hänkin. -- Mutta se olisi pitänyt silloin tehdä, silloin tehdä
-- -- oi katalaa! huudahtaa hän melkein ääneensä ja ponnaseksen taas
vuoteellaan.
Ja niin hän miettii ja miettii, että miksikä hän ei silloin nainut, ja
menee niissä mietteissään horroksiin. Ja alkaa nähdä unta.
Se kuva, joka viimeksi oli hänen mielessään, ilmestyy nyt hänen eteensä
ilmielävänä -- unessa. Ja se on hänen vaimonsa, hänen nuoruutensa
morsian, jonka kanssa hän on naimisissa -- -- onhan hän siis naimisissa
-- -- mitä ne turhia -- --
Unikuva käy yhä selvemmäksi.
Hän on olevinaan maalla. Hän on kotitalossaan isäntänä -- ja emäntä
hänellä on toimelias, ja hyvä, niin hyvä, että hän sitä käsillään
kantaisi. Ja lapsia hänellä on, vankkoja punaposkisia poikia ja tyttöjä
-- -- -- He ovat riihellä -- Aamu on kirkas ja kylmä -- On routanut
maan -- Mutta riihessä on niin mehevän lämmin. Itse lyö hän sitomia
seinään ja vanha Heikki, se heidän vanha renki, lyö toisena. Piiat
kepakoivat ja Janne panee alausta -- Janne on hänen oma poikansa,
vanhin poikansa. Janne on ensi kertaa riihellä ja häntä pitää yhtenään
opastaa -- mutta hän opastaa häntä hellästi ja siivosti -- ja taputtaa
poskelle -- -- Sitten tulee äiti nuorempain lasten kanssa hakemaan
heitä aamiaiselle -- Lapset heittelevät kuperkeikkoja pahnoilla --
puhaltelevat kämmenillään ruumenta jyvistä ja maistavat niitä --
rauskuttelevat nuorilla terveillä hampaillaan kuivia jyviä -- -- He
lähtevät aamiaiselle -- Riihikujassa tulee karja vastaan -- Tiina, se
vanha uskollinen Tiina, ajaa niitä hakaan -- -- lapset pelkäävät sonnia
-- hän ottaa yhden syliinsä, tytön -- poika nousee hänen selkäänsä ja
puristaa pienet käsivartensa hänen kaulansa ympäri -- ja itse painaa
hän tyttöä hellästi rintaansa vastaan --
-- Uuh! sonni, tuleppas vaan tänne -- --
Unikuvat muuttuvat yhä. Hän elää onnellisia aikoja perheensä kanssa.
Hän raataa aamusta iltaan lastensa eteen, toivoen itselleen rauhallisia
vanhuuden päiviä -- sittenkun pojat kykenevät talon hoitoon.
-- -- Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa -- ne ovat hänen onnensa.
-- Niitä hän kulettaa kaikkialla mukanaan -- tekee pienemmille
leikkikaluja -- isompia opastaa työhön -- -- Laittaa pienen vesirattaan
ja vie sen puroon pellon alle, samaan puroon, jonka rannalla itse oli
lapsena leikkinyt -- hakee sitten lapset katsomaan, ja ne ovat riemusta
revetä, kun ratas pyörii purossa -- ja hän iloitsee heidän kanssaan
-- -- Sitten tekee hän sievän tuulimyllyn ja asettaa sen porstuan
päätyyn -- huutaa lapset tuvasta ulos -- ja voi sitä iloa ja huutoa ja
kätten paukutusta mikä syntyy, kun myllyn siivet viipottavat tuulen
käsissä -- -- Hän heittäytyy itsekin pihan nurmelle pitkälleen ja
katselee äänetönnä sinistä taivasta -- ja hän tuntee itsensä
sanomattoman rauhalliseksi ja onnelliseksi -- -- Hän tekee lastensa
hyväksi ja niiden iloksi kaikki mitä voi -- hän tahtoo saada niistä
hyviä ihmisiä, sillä tässä maailmassa tarvitaan hyviä ihmisiä enemmän
kuin niitä todella on -- täällä on niin paljon pahaa, joka olisi
poistettava -- hän sen tietää -- --
Samassa hävittää tämän hänen ihanan unikuvansa räikeä ääni kadulla
hänen ikkunansa alla, riettaitten yökulkijain sekava, humalainen laulu.
Hän herää, ja on yhdellä hyppäyksellä lattiallaan seisomassa.
Hänen rintaansa repii, koko hänen ruumistaan vihloo ja hän tarttuu
molemmin käsin päähänsä. Hän on elävässä todellisuudessa nyt ja hänen
täytyy siinä olla. Hän muistaa taas sen ajan, jolloin hänkin pitemmälle
ajattelematta kuleksi ja reuhasi kaduilla tuolla tavalla. -- Haa, sitä
kirottua aikaa! Joko se taas nousee hänen päähänsä! Se tekee sen, tekee
entistään repäisevämpänä, entistään selvempänä.
Hänen päässään pyörii ja kohisee, kiehuu ja polttaa, ja hän alkaa nähdä
kuvia siltä ajalta, jonka muisteleminen hänet aina saa vavahtamaan.
Ja hänestä näyttää nyt niinkuin kammarin seinä kohoaisi ylös kuin
teaatterin esirippu, ja siellä hän näkee katkeran menneisyytensä -- ja
ylinnä kaikista näkee hän siellä erään kurjan saatanan naisen haamussa
-- saman haamun, joka häntä kaikkialla ahdistaa, joka hänelle ei anna
rauhaa yöllä eikä päivällä, joka häntä vainoo ja ajaa kuin painajainen
-- joka hänen voimaansa ja ytimiänsä kalvaa ja jäytää, joka häntä pala
palalta syö -- --
Hän tuijottaa eteensä niinkuin tahtoisi katseillaan lävistää seinän.
-- Eikö siltä katalalta saa rauhaa -- eikö se enää milloinkaan häntä
jätä -- Mutta sen täytyy hänet jättää, hän ei sitä kestä -- sen täytyy
jättää -- täytyy -- -- --
Matami tuo aamukahvia "maisterille" niinkuin aina ennenkin. Hän avaa
oven, mutta kirahtaa kauheasti ja pudottaa tarjottimen kädestään
-- -- Hänen maisterinsa riippuu vaatenaulassa vuoteensa jalkapäässä
hirttäytyneenä.
Äidin kuoltua.
En ollut koskaan voinut ajatella, miltä tuntuisi, jos äiti kuolisi.
Ja pienempänä olin aina ollut suorastaan vakuutettuna siitä, ett'ei
minun äitini kuolisi milloinkaan, vaikka kyllä tunsin toisia
pikkupoikia lähiseuduilta, joiden äiti jo oli viety kotini ohitse
hautuumaalle ja siellä siinä mustassa arkussaan syvään hautaan
peitetty, niinkuin oma äitini minulle kertoi, kun kyselin mihin niitä
vietiin. Ja usein kulki muitakin ruumissaattoja kotini ohitse, joka oli
maantien varressa lähellä kirkkoa.
Kellojen soitto oli silloin kuulunut kirkontornista hautuumaan takana,
jos oli sattunut myötäinen tuuli olemaan. Minä olin talvella ikkunasta
katsellut pihan ylitse maantielle, ja kesällä piha-aidan raosta
polvillani lähemmältä tarkastanut, kun ne menivät ohitse. Ja kaikki
ihmiset -- ja niitä ajoi joskus pitkä jono hevosilla perässä -- olivat
äänettömiä, jotkut pyyhkiellen silmiään. Eikä ne puhuneet minulle
mitään, vaikka muulloin kirkkoon ajaessaan aina naurahtivat ja huusivat
jotain ohimennessään, kun näkivät minut aidan takana.
Ja ne kulkivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa sen mustan arkun
perässä, että hevoset toisinaan kompastuivat edellä menevän rattaisiin
ja sitten ne perimmäiset seisattuivat kokonaan. Ja minä katselin yhä
ja näin kuinka ne nousivat kaarevaa mäkeä ylös, niinkuin joku sieltä
mäen päältä olisi hitaasti vetänyt vyyhdille pitkää, mustaa köyttä.
Sen pää katosi lopulta näkyvistäni, se oli tullut kerälle mäen, päällä
läpikäytävän ympärille, jonka katto näkyi kotipihaani.
Oli niitä joskus viety ohitse pieniäkin kirstuja, mutta ne eivät
koskaan vetäneet niin huomiota puoleensa kuin ne suuret mustat,
joiden päällä ajaja totisena istui, ja joiden näkemisessä oli jotain
salaperäisen kammottavaa. Kun pieni, valkea kirstu oli poikittain
ajajien polvilla ja ne silloin usein ajoivat juostenkin, tuntui minusta
aina, niinkuin siinä olisi ollut jotain iloistakin seassa. Ja minä
juoksin pitempää katselematta huoneelle äidin luo.
-- Äiti, äiti, niin pientä sievää kirstua veivät --, polvillaan vaan
sitä pitelivät ja juosten ajoivat! -- Kukahan siinä oli?
-- Joku hyvä pikkupoika, jonka Jumala on ostanut enkelikseen, sanoi
äiti.
-- Ottaako se sen sieltä haudasta enkelikseen?
-- Ottaa, lapseni.
-- Kuinka se saa?
-- Elä nyt kysele niin paljon. Kyllä Jumala saa.
-- Ottaisiko minutkin?
-- Kaikki hyvät pojat ottaa, kun kuolevat. Etkö muista kuinka olen
sanonut.
-- Mutta en minä tahdo sentään kuolla, äiti on parempi -- -- -- minä
näkisin, kuinka se ottaa. Aina kun menen puotiin hautuumaan ohitse, en
näe siellä muita kuin hauturi-Nikon -- -- -- Ottaisiko Jumala äidinkin?
Sellaista kaikkea kyselin, mutta en koskaan ottanut oikein uskoakseni,
että enkelinä olisi niinkään hyvä olla kuin äidin luona. Eikä sekään
koskaan mennyt täydelleen päähäni, että kukaan hyvä ihminen kuolisi.
Niissä mietteissäni päätin kerran päästä näkemään, kun niitä pantiin
hautaan, että tapahtuisiko siinä mitään erinomaista --.
Ja niin sattui, että pääsinkin katsomaan, kun erään toisen pikkupojan,
naapurin Jannen äitiä haudattiin. Äiti oli kutsuttu "saattamaan",
niinkuin hän sanoi minulle, ja minä sen kuultuani aloin pyrkiä mukaan.
Äiti ei luvannut ottaa minua mukaansa kastumaan, kun oli märkä ja huono
keli, ja meidän oli käytävä jalan, kun hevosta ei ollut. Vaan minä
aloin itkeä, enkä herennyt, ennenkuin pääsin.
Mutta äärettömän totiset ihmiset, lukkarin yksitoikkoinen laulu,
jota vanha suntio pää tutisten säesti, ja papin kumajava ääni, kun
hän haudan pääpuolessa puhui, valkeat hiukset tuulessa hajallaan --
kaikki se teki minuun kammottavan vaikutuksen, enkä nähnyt, en kuullut
mitään sellaista, mitä olin odottanut, en Jumalaa enkä enkeliä. Ja kun
äitini, papin lakattua puhumasta ja lukkarin laulamasta, meni toisten
vanhempain ihmisten kanssa ihan haudan äyräälle ja heitti sinne alas
kädellään hiekkaa, kurotin minäkin päätäni, äidin hameesta kiinni
pitäen, ja katsoin hautaan. Vaan kun näin, kuinka syvällä se musta
arkku siellä oli, ja kuulin kuinka ontosti se kumahti vastaan, kun
hiekan kokkare putosi sen kanteen, valtasi minut kauhu, minä vetäysin
äkkiä takaisin, takerruin molemmin käsin äitiin kiinni, ett'en putoaisi
sinne alas, ja aloin itkeä ja itkin niin hillitsemättömästi, että äidin
piti viedä minut hautuumaalta pois maantien puolelle.
Siellä hän minua hiljalleen torui tyhmästä käytöksestäni ja kysyi, mikä
minun tuli.
En ollut itsekään oikein selvillä, mitä se oli, joka minua pelotti ja
pani itkemään, mutta joku aavistus se oli siitä, että minunkin äitini
mahtaisi joskus kuolla. Ja se tunki nyt ensi kertaa sotkemaan entiset
hyvät mietteeni.
Lopulta sain nyyhkytellen ja äidistä yhä kiinni pitäen sanotuksi:
-- Ett'ei äitiä vaan pantaisi hautaan -- --
-- Sitäkö sinä, lapseni, itket!
-- Ni-iin, minun tuli niin ikävä, kun aattelin, että jos äitikin
kuolisi ja tuotaisiin kotoa pois tänne hautuumaalle -- ja ne
heittäisivät äidinkin päälle hiekkaa.
Ja taas tuli uusi itku.
Mutta äiti pyyhkäsi pallolle käärityllä nenäliinallaan ensin omia
silmiään ja sitten minun, ja sanoi lohduttavalla äänellä, syvään
huoahtaen:
-- Elä itke, ei äitiä panna hautaan, kun sinä vaan olet hyvä poika --
Pitemmälle hän ei sillä kerralla ennättänyt puhua, sillä minä aloin
innokkaasti kysellä, millä tavalla minun pitäisi olla hyvä.
-- Että nyt ensinnäkin lakkaat itkemästä, sanoi äiti.