tilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana
tukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä,
käyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili
niiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua
kokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää,
samalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään,
sillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka
Miihailille oli jaossa lohkaistu.
Kuusikymmentä vuotta oli Miihaili Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt
auringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten
taa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen
säännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt:
samaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen.
Mutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään
muuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin
hyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi
elämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen
päivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien
salojen keskellä.
Vähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä
sentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu
heinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille
metsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti
sieltä heinää noutamaan.
Miihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan
tuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas
pitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan
suussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi, ja potkasi yhä
innokkaammin eteenpäin -- --.
Tatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja,
ja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa
vaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä,
eikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha
ilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja
hiestä höyryen sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.
-- Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. -- Ei ole
Miha -- -- on hänen haamunsa -- -- hänelle on vahinko tapahtunut -- --.
Tatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa
edes ääntä.
Mutta se on Miihaili sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja
nousee tulisesti suksilta.
-- Hirvet tshorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan
painuu pala kurkusta, kun kuulee miehensä äänen.
Miihaili loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee
ampumatarpeet housunsa taskuun.
-- Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.
-- Ka särkeneet ovat --, heinät syöneet -- vielä viime yönä viimeksi
käyneet, puhuu Miihaili katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä
latuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä
viidakkoon rimpisuon rannassa.
Tatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka
Miihaili on tuonut.
Lehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel
vierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun
hän istahtaa navetan kynnykselle, sammenevat hänen silmänsä kokonaan
ja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana,
tuolla suon takana, hetteesen painumassa -- ja hän kuulee sen ammuvan
apua, mutta ei pääse auttamaan.
Tulee ilta ja tulee jo yö, mutta ei kuulu Miihailia kotiin.
Tatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän
tuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa
sitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän
tuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalan kuvan
nurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan,
mutisten rukouksia.
Kaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.
Mutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä
ja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla
kervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin -- mutta niitäkään ei ole
enää kuin aivan vähän -- ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun
oli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran
rinteelle.
Hän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro
keitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset
jauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta
säkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin.
Sitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän
tyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja
vie lopun pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu
sitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin
kostein silmin.
Aamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia
lehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle
hauteen.
Päivä kuluu, eikä Miihailia kuulu. -- Olisiko lähteä hiihtämään hänen
latuaan -- eipä tiedä kuinka hänen on käynyt -- on se ruotsin laki --
ja ne ruunun metsänvartiat -- jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen
Ilja Patrosenkin -- käräjissä käyttivät -- Kuopiossa kuljettivat -- ja
tukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.
Moneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa
suksilleen, kun näkeekin Miihailin hiljalleen hiihtävän kotiinpäin
suolla.
Alakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miihaili kotiin
ja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä
lymyillyt ja hirviä odotellut, ne kun usein entisille syöntitiloilleen
palaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut
hän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle
päin kulkeneet. -- Vielä ne palaavat, päätti Miihaili, ja odottanut
olisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä -- --.
Pitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen
käteensä ja meni navettaan.
-- Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.
* * * * *
Iltahämärässä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan
lavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka
välillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.
-- Kavahtakaa, ett'ei kukaan näe, sanoo hän.
-- Muistakaa Ilja Patrosta -- kova on ruotsin laki
-- Meillä on oma lakimme, sanoo Miihaili lyhyesti ja astuu alas lavolta.
He panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä
kirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina,
nyhkäsee vanha Miihaili poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä
viilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä,
kontit selässä.
Metsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka
samoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina
kohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan
kuluttua katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.
Kun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen
heinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä,
painautuu kyyrylleen suksillaan ja viittaa sauvallaan edessä olevaan
koivikkoon.
Siellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden
tummat vartalot on Miihailin tarkka silmä huomannut aukean ylitse
valkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti
valaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet
yhteen kohti sieramiaan levitellen.
Hetken aikaa on kaikki hiljaista. Ei kuulu kuin kaksi pientä
napsahdusta, kun kumpikin miehistä vetää pyssynsä vireeseen. Vaan he
epäröivät ampua, sillä matka on liian pitkä.
Miihaili yrittää kumarassa työntää lylyään vähän eteenpäin, mutta
samassa tuokiossa kääntyvät hirvet pakosalle. Jyrin luikku pamahtaa
Miihailin olan ylitse ja elukat katoavat metsään.
-- Yhteen on sattunut, täällä on verta, huutaa Miihaili, joka
ensimmäisenä ennättää hirvien seisontapaikalle. -- Sinä olet jaloiltasi
keveämpi, tuossa pyssy, lähde edellä, lisää hän hätäisesti ja ojentaa
pyssynsä Jyrille, lataa sitten Jyrin tyhjän pyssyn ja lähtee luikumaan
samaa latua.
Yksiä jälkiä ovat hirvet juosseet ja aina välistä näkyy niissä verta,
jota on roiskunut pieniä pisaroita sivummallekin hankeen. Yli rimpien,
halki korpien, poikki huimaavien vaarojen ovat ne kulkeneet, mutta yhä
on Jyrki hiihtänyt jälestä. Jo ensimmäisen vaaran alta tapaa Miihaili
poikansa kontin. Hän viskaa sen ladusta vähän sivummalle näreen juureen
ja heittää siihen omansakin. Vaaran toisella puolella suolla on Jyrin
nuttu. Sen ottaa Miihaili matkaansa.
Hurjasti pakenevat hirvet, mutta hurjemmin vielä karkaa Jyrki niiden
jälestä. Paksu hanki kantaa hiihtomiehen mainiosti, mutta hirveä se
upottaa ja uuvuttaa, niin korkeajalkainen kuin onkin. Ja Jyrki huomaa,
että yksi niistä on alkanut jäädä jälelle -- se on vasikka, jota hän
haavoitti -- hän vasikkaa tähtäsi, se kun kääntyessä jäi viimeiseksi.
Kahta kiivaammin työntää hän lylyä ja tulee yhä lähemmäksi hirviä,
kunnes vihdoin eräälle suolle tultuaan näkee jo viimeisen niistä,
vasikan, suon toiselta rannalta vaivaloisesti ponnistelevan ylös
metsään. Häneltä pääsee ulahdus niinkuin koiralta, joka näkee
saaliinsa. Vihurina on hän suon toisessa laidassa ja kohahtaa siitä
metsään, nousee jyrkkää ylös polvet vavahdellen, ja harjun selällä
aukealla kohdalla vilahtaa saalis jo toistain hänen silmiinsä. Hän on
kuin heittämällä tasaisen harjanteen toisessa laidassa, joka loivasti
laskeutuu pohjoista kohti, ja siinä näkee hän harvan petäjistön läpi
hirven vasikan rämpivän puolimäessä ja tuskin pääsevän enää ollenkaan
eteenpäin.
Hän laskee kohti ja lävistäisi sen suksiensa kärkiin ja kaatuisi sen
päälle, mutta hän kaartaa sievästi sivulle ja kääntyy poikkiteloin
rinteellä vasikan alapuolelle.
Hirven vasikka on kaiken aikaa kääntänyt päätään hiihtomiehen mukaan,
joka sivutse on laskenut hänen eteensä, ja yrittää nyt entisiä
jälkiään harjulle takaisin. Se katsoo taakseen Jyrkiä suurilla,
kosteankirkkailla silmillään, mutta samassa pamahtaa pyssy niin että
hongikko kaikuu, Jyrki hyppää suksiltaan ja painaa vielä puukollaan
siltä kurkun poikki, ja kostea loisto sen silmissä sammuu.
Samassa kuuluu toinen laukaus kaukaa harjun laelta päin. Jyrki alkaa
katsella ympärilleen ja säpsähtää kamalasti, kun päätään kääntäessään
huomaa harjun alapuolella hevosmiehen, joka parhaillaan sitoo
rimpuilevaa hevostaan puuhun kiinni.
-- Hirtehinen! Siinähän kulki Lylyvaaran talvitie -- --
Oikeastaan se ei ollut mikään tie, olihan pari umpeen mennyttä reen
jälkeä ja kovaksi hiihdetty suksen latu. Mutta se oli kuitenkin
tavallinen kulkureitti pogostalta salolle päin, ja aina siinä pohja
tuntui sen verran, että Matti Solehmainenkin, pitäjän poliisi, siitä
nyt hevosineen ajoi palatessaan salolta joltain virkamatkalta. Hän
oli äsken juuri päässyt harjun kohdalle ja loikonut mietteissään
liistereessään, kun hevonen oli äkkiä seisattunut ja alkanut teroitella
korviaan. Samassa oli ilmestynyt tien sivuun aivan hänen kohdalleen
kaksi hirveä aikeessa tulla tielle, vaan kun olivat huomanneet
hevosmiehen, olivat loikanneet sivuun ja kaartaneet harjulle päin
takaisin.
Hän oli seisattanut hevosensa ja katsellut jonkun aikaa niiden jälkeen.
Silloin oli hän huomannut kolmannen, vasikkahirven, ja ennenkuin hän
vielä oli päässyt reestään ylös, oli Jyrki jo tehnyt siitä lopun.
-- Ahaa, tuumaili Matti poliisi, katsotaanpa, ken tuo on miehiään.
Näyttääpä Kuismanvaaran Jyriltä, eikäpä tässä lähitienoilla muita
olekaan niin rohkeita hiihtäjiä -- -- Kas! olipa siellä toinenkin mies,
koska taas pamahti -- --
Mutta harjulle takaisin ponnistelee jo Jyrki mitä koivista lähtee ja
jättää hirven vasikan veriinsä virumaan valkealle hangelle suuren
petäjän juurelle.
* * * * *
Parin viikon kuluttua saavat Miihaili ja Jyrki haasteen kahden hirven
tappamisesta ja saapuvat kelirikon aikana viikkoisilla eväillä, soita
sompien käräjille pogostaan.
-- He ovat syyttömiä. -- Mitä heitä sinne vaivataan. Maksakoon poliisi
heille vaivan palkat, sillä he eivät ole koko talvena hiihtäneet
Lylyvaaran kulmalla, vielä vähemmin tappaneet hirviä.
Oikeus ei voi tuomita miehiä, mutta he jäävät kuitenkin epäluulon
alaisiksi ja asia alistetaan hovioikeuteen. Siellä määrätään Miihaili
poikineen puhdistusvalalle sekä käymään sitä ennen papin tutkinnossa.
Seuraavana kevännä saapuvat he, ensin papin luona käytyään, taas
käräjille ja astuvat lakitupaan puhdistusvalalle. Pappi on myös
saapuvilla ja hänen lausuntonsa mukaan on isällä kyllä täydelliset
tiedot valan tärkeydestä ja pyhyydestä, mutta pojan käsityskanta siitä
on hänen mielestään horjuva. Ei hän kuitenkaan voi poikaakaan valalta
estää.
-- Ette siis ole tappaneet niitä kahta hirveä, jotka poliisi
Solehmainen viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta tapasi
ammuttuina lähellä Lylyvaaran talvitietä? kysyy tuomari tuimana.
-- Emme ole.
-- Astukaa valalle.
Pappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan
kaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja
nostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea
valaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.
-- Minä Miihaili Kuismanen -- ja Jyrki Kuismanen -- -- lupaan ja vannon
-- ett'en ole viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta -- --
-- Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki -- siinähän se oli
hankiaisen aikaan -- parhaalla hiihtokelillä --
Tuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki
ne, jotka ovat asian menoa seuranneet, rykäsevät ja alkavat katsella
toinen toistaan. Mutta vanha Miihaili lausuu rohkealla äänellä tuomarin
jälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa
vavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.
Tuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä
pystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin
itsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi
etumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.
-- Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ellet koko talvena ollut sillä
kulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari
Jyrille. -- Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran
puolella.
-- Ka tulihan niiden jälkiä katsastelluksi, sanoo Jyrki, pälyiltyään
kauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.
-- Ja ammuit myös --
-- A lienee tuo yhteen sattunut --
-- Astu sivulle!
Pappi viittaa Jyriä poistumaan, ja hän peräytyy nolona oven suuhun,
katse lattiassa.
Tuomari katselee hetkisen vanhaa Miihailia, mutta tämä seisoo vakavana
yhä, käsi pystyssä, niinkuin se olisi siihen asentoon kasvanutkin.
-- Kuka ampui sen toisen hirven? kysyy tuomari.
-- Ka, en minä! paukauttaa Miha, aivan kuin olisi lyöty vasaralla
naulaa.
Miha lukee tuomarin jälestä valan loppuun, suutelee papin viittauksesta
ristiä ja raamattua, pyyhkäsee harmaata partaansa ja poistuu selkä
edellä ovelle sekä siitä eteiseen.
Jyrki tuomitaan hirven taposta kahdensadan markan sakkoon, tai sitä
vastaavaan vankeusrangaistukseen, ja kun hän astuu lakituvasta ulos,
kohtaa häntä ensimmäisenä eteisessä vanhan Miihailin pistävä ja
halveksuva katse ryppyisten kulmien alta.
-- Miestä sinusta toivoin, sanoo Miihaili, -- hyvästi päätti asiamme
kihlakunta, hyvästi hovi, itse et suutasi voinut hillitä, kehno olet.
Lesken ruusu.
-- Katso, lapseni -- katso, poikani pienoinen -- isän ruusu puhkee
tänään kukkaan -- toivomme täyttyy, odotuksemme toteutuu. Muutetaanpa
se toiselle akkunalle, tuolle, johon aurinko jo paistaa. Siinä se
riemastuu, siinä se tuossa tuokiossa avaa teränsä -- --
Niin puhui äiti lapselleen, istuen ikkunan ääressä pieni poikanen
polvella ja neule käsissä, ja katsellen hellyyttä ja iloa uhkuvin
silmin ikkunalaudalla olevaa ruusua, jonka vaaleanpunainen umppu juuri
oli aukeamaisillaan.
Hän ei ollut sen näköinen, että olisi ilon päiviä viettänyt, mutta
juuri nyt, juuri tuota puhdasta ja pehmeän hienoa kukkanuppua
katsellessa muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan. Ne saivat eloa, silmä
välähti niinkuin joku kaukana kangastava toivo olisi yht'äkkiä tullut
ihan lähelle, valjuille, kuoppiin painuneille poskille nousi heikko
puna niinkuin ruusun umpusta tarttuneena, ja suu aukesi hymyyn.
Pois hän asetti neuloksensa, siirsi pojan polvelta käsivarrelleen ja
nosti toisin käsin ruusun vastapäiselle akkunalle, josta keväinen
aurinko juuri alkoi katsella sisään.
Hän oli eilen iltapäivän pitänyt ruusuaan lännenpuolen akkunalla, sillä
hän tahtoi, että aurinko paistaisi sille koko päivän. Hän tahtoi, että
sillä aina olisi lämpöä ja valoa. Mutta ei ollut hän voinut sitä vielä
ulkona pitää, sillä talven routa henkäili vielä viimeisiä henkivetojaan
pinnalta sulaneen nurmen alla. Hänen ruusunsa ei ollut villiruusu,
vaan hellällä hoidolla kasvatettu, jalostettu. Se olisi ulkona vielä
vilustunut, joskin muut maan ruohot jo nostivat terhakasti vihantia
päitään talven painamien kuivien korsien seasta.
Auringonpuoliselle akkunalle nosti äiti ruusunsa ja raotti akkunaa,
sillä ilma tuntui lämpimältä, oli kuin kesä olisi jo sieltä pyrkinyt
sisään. Ja hän hengähti syvään ja pitkään, puhalsi jotain raskasta
rinnastaan ulos ja veti suun täydeltä kevyttä kevätilmaa tilalle
keuhkoihinsa. Hän tiesi loppuneeksi ensimmäisen talven sitten miehensä
kuoltua, kylmän ja pimeän talven, joka synnyttää synkkiä ajatuksia
murheelliseen mieleen, joka luo kolkkoja ja kalpeita varjoja, joka
äännähtelee salaperäisesti ja aaveentapaisesti kaikkialla, huoneitten
nurkissa, metsissä, kuja-aidoissa, joka valittaa jalan alla -- --.
Ja lapselleen hän puhui, eikä ollut hän vuosikauteen juuri muille
puhunutkaan.
-- Se on isän ruusu. Katso kuinka suloinen se on, sanoi hän ja taivutti
tuoksuvaa nuppua hiljaa huulilleen.
-- Itä -- itä -- sopersi pienoinen, joka opetteli ensimmäisiä sanojaan
äännähtelemään, ja tavotteli pieneen käteensä kukkaa hänkin, toinen
käsi äidin kaulassa.
Äiti peräytyi edemmäksi, sillä hän tiesi pojan kädessä olevan jo
niin paljon voimaa, että hän olisi kukan murtanut, jos olisi siihen
ylettynyt.
-- Itä -- itä, huusi poikanen äskeistä kiivaammin, melkein jo
kiukkuisena, sillä hän olisi välttämättä tahtonut saada kukan käteensä.
Hänelle oli äiti ruusun yhteydessä puhunut niin paljon isästä, että hän
oli alkanut kutsua sitä "isäksi".
-- Ei sinulla ole isää -- ei ole meillä isää, pienoiseni. Isä kuoli ja
vietiin mustalla hevosella hautaan -- hop, hop! poikaseni, mustalla
hevosella hautaan. Siitä on huomenna kulunut jo kokonainen vuosi, puhui
äiti puoleksi laulavalla äänellä ja hypitti poikaa kainaloista.
Hänen katseensa, joka äsken juuri keväistä taivasta katsellessa oli
kirkastunut, muuttui murheelliseksi ja hämäräksi taas.
-- Ooh! hengähti hän raskaasti. -- Kokonainen vuosi! Kuinka murehtia
pitkä, ja kuinka sentään muistossa lyhyt. On kuin tuossa vielä
makaisit, rakkaani, kuolinvuoteellasi.
Hän katsahti äkkiä ja vaistomaisesti taakseen vuoteelle ja oli siten
tehnyt tuhansia kertoja.
-- On kuin näkisin sinut siinä vielä, niinkuin hetki sitten olisit
silmäsi ummistanut, ja sentään on juuri huomispäivänä jo kulunut
vuosi umpeen, kulunut kesä ja talvi, kun ne sinut siitä jäykkänä ulos
kantoivat. Niin olet muistossa lyhyt, sinä synkeä vuosi nyt -- ja
sentään -- ne syksyiset pimeät ja kaamean hämärät talviset yöt, niistä
oli jokainen niin pitkä, kuin olisi aurinko jo yhden kuluessa tehnyt
tuhannen kierrosta muilla mailla, muilla taivailla, ja jättänyt minut
iankaikkiseen pimeään. Ah! Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla
lapsi sylissä.
-- Ja kun muistelen hääpäivääni, on kuin sekin olisi ollut vasta eilen
-- tuo kirkas, kesäinen päivä, joka mielestäni silloin toi minulle
loppumattoman onnen, joka puhalsi kaikki murheet, kaiken tuskan ja
epäilyksen näköpiiristäni pois, pois lämpimältä ja iloiselta taivaalta
sellaiseen kaukaisuuteen, jota en edes rohkeimmalla kuvitusvoimallani
voinut mitata. -- Oi sitä autuasta kesäistä aamua, jolloin _hän_
tuli ja toi tullessaan tuon ruusun -- se oli kukassa silloin myös --
täydessä kukassa. Se oli hääpäiväni huomenlahja -- -- ja voi! kun
ruusuni oli toista kevättään umpulla, silloin jäykistyi ainiaaksi se
käsi, joka sen minulle oli notkeana ojentanut. Oi onneni, onneni,
kuinka pian sinä jätit minut pimeässä hapuilemaan.
Hän alkoi taas katsella kukkaansa, ja äkkiä kirkastui hänen silmänsä
uudelleen. Hän suuteli lastaan tulisesti, kiireellä, otsalle, poskille,
kaulaan, ja kietoi hänet syliinsä sellaisella voimalla, kuin olisi
pelännyt, että se häneltä riistettäisiin pois. Ja huudahti melkein
ilonsekaisella äänellä:
-- Se on muistojemme ruusu, mutta se on samalla myös toivojemme ruusu,
pienoiseni. Meidän toivomme on toteutunut, isän kukka avaa teränsä jo
huomenna, ehkä jo tänään, ja sitten me huomenna, isän kuolinpäivänä
viemme sen hänen haudalleen. Me otamme hevosen, me otamme kylän
Taavetin, vanhan Taavetin kyytiin. Mutta emme ota sitä mustaa hevosta,
jolla isää itseään vietiin, otamme sen Taavetin varsan, sen iloisen
juoksijan, ja viemme sillä isän ruusun. Hop, hop! noin me menemme,
tuomme sieltä ruusun takaisin taas -- hoidamme sitä ja annamme sen
kukkia kesän kotona. Se hukkuu talveksi, mutta me elämme toivossa, että
se hellästi pitäen avaa taas silmänsä isän kuolinpäiväksi. Ja sitten
me sen taas viemme sinne haudalle, istumme siellä sen kanssa päivän
ja muistelemme menneisyyttä. Niin me teemme aina, vuodesta vuoteen --
keväästä kevääseen, mutta aina tuomme ruusun haudalta pois, ett'eivät
pahat ihmiset sitä siellä taittaisi, ett'ei se saisi siellä turmiota
ja näivettyisi. -- Meillä on niin vähän puhtaita ja ehjiä ruusuja,
lapseni, mutta tämän me sellaisena säilytämme. Me isän muiston puhtaana
pidämme.
-- Oi poikani, oi sinä toinen ruusuni, puhui hän yhä, silitellen
hellällä kädellä pojan hienoja hiusuntuvia.
-- Niinkauvan kun sinäkin pysyt puhtaana kuin kukkamme tuossa, on
onni ja rauha kumppaneinasi. Ja jos sinua onnettomuudetkin lyövät,
niin sinä ne kestät, sinä ne voitat, kun teräsi on terve ja täysi. Et
ennen lakastu, ennenkuin oma syksysi tulee ja painaa sinut levolle
-- -- mutta se aika on vielä kaukana, se on hyvin kaukana, lapseni.
Hyvin hoidetut ruusut elävät kauvan -- ja minä sinua hellästi
hoidan, sydämmeni ja sinusta tulee mies, -- ja hän painoi laihoilla
käsivarsillaan taas poikaansa syliinsä niin rajusti, että pienoinen
parahti -- --
Ja hetkisen viihdyteltyään lastaan, -- melkein itsekin säikähtyen
niin voimakkaasta tunteittensa purkamisesta -- ja saatuaan pojan
pikkuisen suun nauruun, jatkoi hän taas entistä puhettaan hänelle
-- tai oikeastaan itselleen. Oli keveämpi itsensäkin kanssa ääneen
keskustella, ja tuntui sentään niinkuin olisi ollut kumppani, kun
toisinaan sai vastaukseksi jonkun heikon äännähdyksen.
-- Lapsoseni, puhui hän -- isäsi taittui nuorena, vasta kevääseen
päästyään. Hänet maailma oli murtanut, ja murrettuna sain hänet minä.
-- Liian kauvan oli hän ollut rakastavan hoidon puutteessa, alttiina
turmiolle, joka joka sopesta vaaniskelee tässä kavalassa maailmassa
-- -- Mutta hänen muistonsa elää meissä puhtaana -- hänen ruusunsa elää
ja puhkee kukkaan. Oi ilon päivää, oi ihanaa keväistä päivää tätä, oi
huojennuksen hetkeä -- --!
Samassa seisautti joku hevosella ajaja portille niin että jyrähti.
Lesken pieni asunto oli ihan maantien varressa, mutta harvoin oli
siihen kukaan hevostaan seisauttanut viimeisen vuoden kuluessa, harvoin
kukaan jalankaan astuja portista sisään käynyt.