miestä pikirihmaa kiskomaan ja ammattiinsa hän oli tottunut kuin Hasti
naskaliin, puhui haudankaivaja, leikkisä mies. -- Sen tiedän minä,
joka tunsin hänet hyvästi, jatkoi hän. -- Yhdessä käytiin rippikoulua.
Ei kenkää lujempaa tehnyt kukaan, vaikka hitaasti kävi lopulta työ,
sillä taudit ja kärsimykset ahdistivat häntä. Mutta loppuunsa saakka
hän yritti ja näettehän sen, kuinka ovat nyrkkinsä rihmain uurtamat
ja kummoinen käsnä pullottaa tuossa peukalohangassa naskalin päästä,
katsokaas! -- Mutta miksi ette ole häntä edes pesseet? lisäsi hän
pahaksuvalla äänellä, katsellen yhä kuihtunutta vainajaa. -- Me pidämme
puhtaudesta täällä meilläkin. Noin likasena minä en sallisi ketään
katseltavan.
-- Häh! Luuletteko te monen vuotiset noet ja piet niin vaan lähtevän?
vastasi kestivaimo närkästyneesi haudankaivajan moitteeseen.
-- Nämähän ne sen tyttäret tahtoivat arkkua avaamaan, niinkuin tapa
aina on ollut, selitteli isäntä.
-- Soitetaanko tälle, että tiedän antaa merkin kellotapuliin? kysyi
haudankaivaja.
Kysymys tuntui isännästä melkein typerältä ja hän katseli kummastuneena
haudankaivajaa.
-- Vai vielä soitettaisiin! vastasi hän melkein pilkallisella äänellä.
-- Millä sille soitetaan, vaivaiselle? Kiitän, jos saan kanttorilta
täysiksi edes kirstun hinnan ja tuontipalkan.
Haudankaivaja loi nurpean katseen Nykäsen laatikkoon, mutta vainajan
tyttäret, jotka yhä seisoivat isäänsä katsellen, kääntyivät pois
kiviaitaan päin ja peittivät silmänsä, purskahtivat itkuun poloiset.
He olisivat niin kernaasti soitattaneet isälleen hautauskellot, mutta
ei heilläkään ollut rahaa. Ja heidän mielensä kävi vielä haikeammaksi,
kun kuulivat, että siinä juuri sitä tarvittiin, juuri rahaa, eikä
mitään muuta.
Ja piirre Nykäsvainajan omallakin otsalla, ohuilla poskilla ja puoleksi
avoimilla huulilla kävi melkein vielä entistään synkemmäksi. -- Eivät
soita hänelle -- -- eiväthän ne ilmoittaneet hänen lähtöäänkään -- mitä
ne sitten ottaisivat pyhillä kelloilla häntä tervetulleeksikaan -- mitä
ne kuluttaisivat siunattua metallia hänen tähtensä, kun häneltä ei
jäänyt rahaa, millä se kulutus korvattaisiin -- ei häneltä jäänyt kuin
kaksi orpoa tyttöriepua ja muutama vanha naskali -- --.
-- Vai ei soiteta, sanoi haudankaivaja. -- Mutta hän oli kumminkin
hyvä mies ja hyvä suutari, lisäsi hän vilkkaasti. Minä menen ja soitan
hänelle kellot. Kyllä te ilman minuakin jaksatte hänet kantaa.
Isäntä katsoi ihmetellen haudankaivajaan, mutta silloin oli tämä jo
ripein askelin menossa kellotorniin päin.
Rusthollarin hautauspuhe oli loppunut ja väki haudalta alkoi hajaantua.
Sittenkun asianomaiset olivat kädestä kiittäneet kirkkoherraa ja yksi
samalla oli pistänyt kymmenen markan setelin hänen kouraansa, jonka
hän likisti virsikirjansa väliin samanpäiväisen evankeliumin kohdalle,
niinkuin kirjanmerkiksi, alkoi hän astuskella yhteisen haudan puolelle,
koska tiesi sinne vielä tuotavan yhden siunattavan.
Samassa kajahtivat kellot.
Kirkkoherra kohautti hämmästyneenä päätään, ja samoin kaikki muutkin.
-- Eikö se ole suutari Nykänen -- --?
-- Sehän se on.
-- Kuka sille soitattaa?
-- Mitä kummaa tämä on?
-- Eikö liene erehdys. Vai olisiko sillä joku varakas sukulainen?
-- Hauturi kuului menneen soittamaan, omalla kustannuksellaan.
-- Onko sillä toisella köyhällä työntää markka kellokassaan, kun markan
vaan saa haudasta -- --?
Lukkari, ollen pois lähdössä, seisattui hämillään hautuumaan portille.
-- Mitä tämä nyt on? Pitäisikö sille laulaakin? Mutta eihän häntä ole
pyydetty -- eikä hänen sovi vaivaiskassasta laulupalkkaansa ottaa, kun
sinne tämän vainajan tähden tulee jo muutenkin sellainen lovi.
Samassa kantoikin jo neljä miestä kylkivääränä, vaatteitaan noetusta
laatikosta suojellen, Nykäsvainajaa portista sisään.
Olivatko Nykäsen kuihtuneet kasvot kellojen kaijunnasta saaneet
iloisemman muodon, sitä ei enää näkynyt, koska laatikon kansi oli
sulettu, mutta kun kirkkoherra huolettomasti ja tuossa tuokiossa
pidettävää saarnaansa mietiskellen lasketteli ulkomuistista siunausta
hänen haudallaan, kuului hautuumaan yläpuolella leivosen viserrys.
Moni nosti katsettaan.
-- Kah, kiuru!
-- Ensi kerran ilmoittaa äänensä tänä kevännä.
-- Hyvä merkki!
Kukaan ei nähnyt kiurua, vaikka kuinkakin silmiään siristi, sillä se
oli niin korkealla. Ja yhä korkeammalle sen tahdikas ja iloinen liritys
kohosi kohti kirkasta lakea, kohosi, kohosi yhä, kunnes sitä lopulta ei
kuulunut enää ollenkaan.
Mutta olikohan se kiuru -- -- --? Ehkä se olikin Nykäsvainaja, joka
kaiken ikänsä toisten nurkissa, noessa ja piessä aherrettuaan oli
kyllästynyt ahtaaseen laatikkoonsa ja lähti nyt omille, väljille
asuma-aloilleen, lehahti riemastuneena kerran täyteen vapauteensa
-- ehkä se olikin hän, joka iloisena laulellen häipyi rajattomaan
avaruuteen -- kuka tietää?
Suuri hyväntekijä.
Samppanja oli kaadettu laseihin, se vaahtosi ja kuohui tulisena yli
reunojen suurille tarjottimille, joilla sitä kannettiin ympäri ja
joilta kymmenet kädet sitä kiihkeästi kurottelivat ottamaan. Ravintolan
suuri sali oli loistavasti valaistu, pöydät notkuivat herkkujen
painosta, hännystakit keikahtelivat, silkki kahisi, hajuvesien ja
hienojen sikarien tuoksu suli yhteen salin parvelta kajahtelevan
musiikin kanssa huumaavaksi lämmöksi, joka nosti hehkun kalpeimmillekin
poskille ja sai tylsimmänkin katseen säteilemään.
Soittajat lopettivat kappaleensa ja puhalsivat fanfaarin.
Kävi kohaus yli salin ja kaikki yksityinen, äänekäs keskustelu hiljeni.
-- Hs, hs! Nyt tulee juhlapuhe. Tohtori Baner kuuluu aikovan puhua,
kuiskailtiin joka puolella. -- Hän tahtoo pitää puheen isännälle,
päivän sankarille, juhlan toimeenpanijalle. -- Kaupunkimme ensimmäinen
puhuja. -- Siitä tulee varmaan mainio puhe.
Ja tohtori Baner nousi seisaalleen perimmäisen pöydän ylimmässä päässä,
tarttui varmalla, tottuneella kädellä korkean samppanjalasin jalkaan,
kohautti sitä vähän ja asetti sen sitten takaisin pöydän reunalle,
hiukan sivummalle.
Hän oli mahtavan näköinen mies ja teki jo seisaalle noustessaan
valtavan vaikutuksen moniin läsnäolijoihin, jota vaikutusta lisäsi
vielä se reipas liike, millä hän kohautti lasiaan ja siirsi sitä
syrjemmäksi tehdäkseen etumustansa pöydällä väljäksi ja vapaaksi
liiallisista esineistä.
-- Hyvä, hyvä! pamahutti heti usea, jonka into jo oli päässyt täyteen
vireeseen ja kielen kanta kyllin liukkaaksi.
-- Hs, hs! kuului toisaalta.
Tohtori oli jo ennättänyt ryäistä kerran, mutta kun hänet heti
hyvä-huudoilla keskeytettiin, vaikeni hän, jäi odottamaan hiljaisuutta
ja alkoi hymyillä. Mutta hänen hymynsä oli enemmän halveksuvan kuin
tyytyväisen näköistä, se oli pikemmin pilkallista kuin iloista. Outo
siitä olisi saattanut loukkautua, vaan ne, jotka tohtorin tarkemmin
tunsivat ja hänen hymynsä huomasivat, kuiskailivat sen tulevan siitä,
että hän ylenkatsoi tuollaisia tarpeettomia kunnianosoituksia, hänellä
kun oli arvoa ja kunniaa jo niin äärettömän paljon, hänellä, joka
oli pankin johtaja, joka oli valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli
anniskeluyhtiön puheenjohtaja, joka oli -- --
Tohtori rykäsi taas kaikuvasti ja nostatti hartioitaan, niin että
kovaksi kiilloitettu paidan rinta paukahti, heitti ylemmyyttään uhkuvan
katseen yli salin, silitti kerran pari suippoa leukapartaansa ja alkoi
puhua:
-- Hyvät naiset -- hyvät herrat! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun
kaupunkimme intelligensi on koolla tässä samassa salissa, tämän saman
seurahuoneen katon alla.
"Intelligensin" kohdalla alkoi sellainen silkin kahina ja supatus, että
seuraavia sanoja tuskin kuului.
Tohtori otti sen huomioonsa ja hengähti vähän.
Sitten puhui hän taas:
-- Satoja, tuhansia katoamattomia muistoja ovat nämä seinät jättäneet.
Monta ihanaa hetkeä on täällä vietetty, monta juhlaa juhlittu, joitten
sankareista useat jo ovat ennättäneet painua turpeen alle.
Tällä kohdalla kuului monelta puolelta syviä huokauksia.
Tohtori jatkoi, ääni melkein väristen:
-- Sadat, sanon minä, tämän kaupunkimme parhaista pojista ja
iloisimmista, ihanimmista tyttäristä, jotka tämän saman laen alla
ovat nuoruuden innossa ja rohkeassa toimintahalussa pyörähdelleet,
sadat ovat jo menneet tuonen tuville, manalan majoille, sillä juuri
tänäpäivänä, tänä iltana on ummelleen kulunut viisikymmentä vuotta
siitä, kun tämä sali ensi kertaa valaistiin, kun täällä ensi kertaa
soitto kaikui ja maljat kilahtelivat.
-- Hyvä, mainiota! huudettiin monelta taholta. Tohtori hymyili taas,
pitkän hetken. Mutta nyt loisti hänen hymyilystään täydellinen itseensä
tyytyväisyys, oikein leppoisa mielihyvä.
-- Yksi elää sentään vielä tästä vanhasta kantajoukosta, yksi, joka
jo puoli vuosisataa sitten oli etummaisena niitten joukossa, jotka
ymmärsivät kaupunkimme kipeimmän tarpeen. Hyvät naiset, hyvät herrat,
te tiedätte ketä tarkoitan -- --
-- Wille, Wille! Setä, setä! -- Herra Mattson, missä teidän lasinne
on? kuiskailtiin, ja nyhkittiin hihasta ja hännystakin liepeistä
pientä, vanhaa ja ryppyistä herrasmiestä, joka hiukan kumarassaan,
silmät viekkaina vilkkuen hiiviskeli pöytien välissä, seisattuen
milloin yhden, milloin toisen luo, ja viittaillen tarjoilijoille, suu
myhähdellen.
-- Minä tarkoitan isäntäämme, tämän Seurahuoneemme vanhaa,
kunnianarvoisaa isäntää, herra Wille Mattsonia, huusi tohtori lujalla
äänellä ja kohotti kättään vanhaan mieheen päin, joka samalla jäi
kahden pöydän väliin yhteen kohti seisomaan ja painoi katseensa
lattiaan.
-- Elää viisikymmentä vuotta, on jo paljon, mutta palvella
viisikymmentä vuotta yhteiskuntaa tarmolla ja suurimmalla
alttiiksiantavaisuudella, se on onni, joka ei tule yhdenkään
kuolevaisen osaksi tuhannesta. Mutta sen on Wille Mattson tehnyt ja sen
johdosta on hän meidät kutsunut tänne tätä harvinaista riemujuhlaansa
viettämään.
Salissa vallitsi syvä hiljaisuus ja tohtori vaikeni hetkeksi,
hypistellen taas suippoa leukapartaansa ja heittäen silmäyksiään
oikealle ja vasemmalle.
-- Huomatkaamme yhtä kohtaa, jatkoi hän taas erityisellä painolla. --
Hän on itse meidät kutsunut tänne, hän on itse omalla kustannuksellaan
pinonnut pöydät kukkuralleen ja laskenut parhaitten tynnyriensä tapit
selki seljälleen -- --
-- Mainiosti! -- Eläköön! -- -- -- Hs, hs!
-- -- kun päinvastoin meidän välttämätön velvollisuutemme olisi
ollut omasta puolestamme toimeen panna tälle kunniavanhukselle
riemujuhla -- --
-- Kori samppanjaa -- minun maksuuni -- ylimääräisestä huusi vallan
kuuluvalla äänellä eräästä sivupöydästä muuan kaksileukainen, paljaspää
herra, pistäen kätensä housunsa taskuun ja viittoillen toisella
kädellään tarjoilijaa.
-- Elköön ymmärrettäkö minua väärin, elköön otettako minua jumalansanan
pilkkaajaksi, jatkoi tohtori -- mutta mieleni tekisi tästä
riemuvanhuksesta sanoa, että kun me olemme isonneet, on hän antanut
meille ruokaa, ja janoisina on hän meitä juottanut, aina ovat hänen
ovensa olleet auki, aina on hän tarjonnut meille auliin palveluksensa,
aina ottanut meitä herttaisella hymyllään vastaan -- --
-- Mitä se sanoo? tiuskasi samassa karkea, humalansekainen ääni eräältä
sivuovelta.
Siihen oli keräytynyt arkikapakan puolelta oven raosta kuuntelemaan
joukko jokapäiväisiä viinaveikkoja, eräs vanhanpuolinen mies
etummaisena, tukka ja tuuhea leukaparta pörrössä.
-- Mitä se sanoo? Se valehtelee. Viisikymmentä penniä minä olen
maksanut jokaisesta olutpullosta ja kahdeksankymmentä tyytingistä ja
markan -- -- soh! -- ja sata kertaa on minut täältä heitetty ulos -- --
no nooh -- --!
Viimeiset sanat kuuluivat jo melkein oven takaa, sillä mies oli saatu
työnnetyksi takaisin kapakkapuolelle ja ovi lukkoon. Mutta seinän
takana tuntui nousseen rähinä, joka ei sentään suuremmassa määrässä
häirinnyt salissa olijoita.
Juhlivien kesken oli syntynyt pieni hämmennys.
-- Kuka se mies oli?
-- Kuinka äärettömän hävytöntä!
-- Kuinka sikamaista!
-- Fyy, kuinka raakaa!
-- Kuka on se roisto?
-- Se on räätäli Itkonen.
-- Sekö saastainen se oli, kyllä minä olen kuullut hänestä.
-- Se on itse täydellisin kurjuus, suurin juoppo ja tappelupukari.
Retuaa yöt ja päivät, ja perhe näkee nälkää.
Tohtori oli vaijennut hetkeksi, purrut huultaan ja taivutellut pientä
parran typästä leukakuopassaan hampaittensa väliin. Hän oli heittänyt
katseensa läpitunkevan tuimana ovea kohden, missä räätäli rähisi, mutta
samassa kävi hänen suussaan taas pilkallinen, halveksiva hymäys, ja hän
jatkoi:
-- Aina hän on ollut valmis palvelemaan yhteiskuntaa, voimiaan
säästämättä vielä nytkin tällä korkealla ijällään, jolloin useimmat
kuolevaiset jo haluavat päästä nauttimaan kauvan sitten ansaittua
rauhaa. -- Mutta ei sillä hyvä, että tämä kunnian vanhus Wille
Mattson on koko elämänsä uhrannut kaupunkimme hyväksi, että hän
on viisikymmentä vuotta seissut vakavana paikallaan myrskyistä ja
vastoinkäymisistä huolimatta -- seikka, joka jo yksinään riittäisi
antamaan hänelle kuolemattoman nimen kaupunkimme aikakauskirjoissa --
ei vielä sillä hyvä, sanon minä:
-- Hyvät herrat ja naiset! Hän on tehnyt vielä paljoa enemmän, jonka
minä suurimmalla kunnioituksella ja vilpittömimmällä kiitollisuudella
saan tämän yhteydessä teille kaikille tiedoksi antaa. Hän on
tänäpäivänä, tämän riemujuhlansa johdosta muistanut kahdentuhannen
markan lahjoituksella kaupunkimme köyhäinlasten kotia, jonka
johtokunnassa minulla on kunnia olla puheenjohtajana -- -- --
Tähän täytyi tohtorin keskeyttää, sillä nyt alkoi uudestaan sama ikävä
häiriö, joka jo äsken oli uhannut.
Se tuli tällä kertaa pääoven puolelta.
Kaikki ravintolan palvelusväki oli sellaisessa juhlatouhussa, ett'ei
räätäli Itkosta kukaan sen koommin muistanut pitää silmällä, kun hänet
oli potkittu bufetista kadulle. Ja kun rauhallisessa kaupungissa ei
riittänyt panna poliisia joka kokoushuoneen ovelle, pääsi humalainen
räätäli astumaan komeasti pääovesta saliin.
-- Nyt tuli jo ihan emävale, huusi hän heti ovelta, keskeyttäen
tohtorin puheen, ja alkoi astua kumarrellen peremmälle. -- Mattsonniko
ne rahat on lahjoittanut? Antakaas, kun minäkin kerran otan
puheenvuoron. Minä en lähdekään tästä ensi heitolla, en -- -- räätäli
puhuu kerran kans' -- --
Pari kyypparia ja joitakuita nuoria, urhoollisia herrasmiehiä oli
hyökännyt hienosti sadatellen ja hammasta kiristellen Itkosen kimppuun,
ja aikoivat työntää hänet oikopäätä ulos.
Mutta räätäli oli erityisesti sapettunut ja sitkeämpi kuin oli
luultukaan. Hän tiesi miltä kohdalta hännystakki helpoimmin repeää,
eikä ottanutkaan lähteäkseen salista ensi hopussa.
Syntyi aimo mylläkkä oven puolella ja ylinnä kuului Itkosen karkea ääni:
-- Me ne olemme lahjoittaneet -- minä ja ne tuhannet muut, jotka tänne
veroa kannamme -- me onnettomat ja nöyrät viinan palvelijat -- -- Pois
kurkustani, kakkulanenä, minulla on puheenvuoro --! Alakerrassa tuolla
-- tillikkapuolella -- siellä Mattsonni niitä rahoja on koonnut -- --
siellä hän ei anna velaksi penninkään edestä -- -- Tämä ei ole yhtä
rosenttia niistä -- ei sadasosaa rosenttia niistä, mitä me sinne olemme
kantaneet --
Ennenkuin useampia miehiä ennätti Itkosen kaulukseen, oli hän saanut
ovea lähinnä olevan pöydän syrjästä kiinni, ja pöytä siirrähti sivulle
kovalla ryskeellä ja helähdyksellä.
Kuului naisten kimakoita kirkaisuja ja äänekkäitä siunauksia.
Joku pyörtyi.
-- Apua -- apua! -- Tuokaa kylmää vettä.
-- Kaatakaa etikkaa ohimoille -- kiireesti -- jumalan tähden!
-- Lääkäriä -- tohtoria? Eikö täällä ole tohtoria?
Eräs kutsuvierasten joukossa oleva lääkäri riensi apuun.
Itkosta alettiin jo painaa kovalla ylivoimalla ovelle, mutta hänen
suutaan ei saatu tukituksi.
Hän huusi kaiken aikaa miesparven keskellä, näkymättömissä, niin
että tuntui siltä, kuin ääni olisi lähtenyt tuosta kummallisesta,
monipäisestä, huitovasta ja ovea kohti teutaroivasta kummituksesta
kokonaisuudessaan.
-- Te rakennatte viinalla köyhäinlasten kotia ja vihitte niitä täällä
samppanjalla, huusi hän. -- Onhan se hyvä, että lapset saavat edes
hiukan sakkaa leiväkseen kaikesta siitä, jolle isät ovat ytimensä
uhranneet -- -- -- Elä revi partaani! -- -- -- Pitäkää te puheita
minulle -- ja meille kaikille juopoille -- pitäkää te kerran juhlapuhe
itse viinalle, elkääkä ylistelkö näitä perkeleen pääkorttierin
ovenvartijoita -- --
Hänet saatiin vihdoin ulos, mutta vielä eteisestä kuului hänen
tuhkauksensa:
-- Eläköön viina -- hip, hip hurraa-aa -- ja olut myös -- -- eläkööt
viinan juojat -- -- hip -- -- --!
Joukko nuoria miehiä astui eteisestä takaisin saliin, hengästyneinä
kovin, vapisevin polvin ja käsin ja punakoina kuin kukot, kuka
korjaillen kulustansa, kuka kalvosimiaan, kuka tarkastellen
hännystakkinsa rintapieliä, kuka silmät hataroina ja nolon näköisenä
hypistellen sormissaan hienoa nauhan pätkää, jonka toisessa päässä
hetki sitten olivat riippuneet nenärillit.
Hämmennys oli ollut suuri.
Siitä toinnuttiin sentään verrattain pian, mutta mieliala tuntui jäävän
masentuneeksi.
Isäntä oli hyörinyt ja kävellyt koko tämän ikävän välinäytöksen ajan
ympäri salia, pahoitellut ja selitellyt vikkelillä käden liikkeillä
sitä auttamatonta erehdystä, minkä hän oli tullut tehneeksi, kun oli
jättänyt bufettipuolen ja alakerran auki muun jokapäiväisen yleisön
käytettäväksi niinkuin ainakin.
-- Minun olisi pitänyt sulkea ne, lakkauttaa täksi illaksi kaikki
anniskelu siellä, mutta -- tjaah! -- hän levitti käsiään ja nypersi
nenäänsä.
-- Siinähän setä olisi tehnyt hyvin väärin kunniallisia ravintolassa
kävijöitä kohtaan -- --
-- Aivan niin. Sinä ymmärrät tämän asian hyvin -- velvollisuuksien
ristiriita, näetkös -- --
-- Ja sitähän on ihan mahdoton tietää, kenenkä nahassa roisto piilee,
hyvä setä --
-- Se olisi ollut ihan mahdotonta, herra Mattson.
-- Ihan totta, ihan totta, vakuutti isäntä, tehden kohteliaan liikkeen
kädellään.
Tohtori oli pahimman metelin ajaksi istuutunut ja alkanut hyvin
kiivaasti keskustella parin vanhemman pöytäkumppaninsa kanssa,
kääntämättä kertaakaan päätään tai katsettaan rähisijään päin, aivan
kuin ei olisi kuullut mitään.
Mutta kun rauha oli palautettu, kohosivat hänen leveät hartiansa
taas juhlallisesti ylös ja hänen kasvoillaan vallitsi kylmä
tyyneys. Ainoastaan vilaukselta vetäytyivät hänen suupielensä
pilkallissurumielisen sekaiseen myhähdykseen, ja hän alkoi taas puhua
tyynesti, maltillisesti ja valituin sanoin.
Hän veti kaikki mukaansa ja mieliala kohosi heti ennalleen, kuin
taikavoimalla. Hän selitti monelta taholta ja perinjuurin sitä suurta
merkitystä, mikä herra Mattsonin lahjoituksella todellakin oli.
-- Hyvät vieraat, naiset ja herrat! alkoi hän lopettaa puhettaan. --
On todella kurjaa, että meillä löytyy näin paljon raakuutta, kuin
juuri tässäkin paikassa hetki sitten on haikeaksi mielikarvaudeksemme
nähty. Mutta sitä suuremmalla syyllä kohotan minä lasini tämän päivän
sankarin, isäntämme, herra Wille Mattsonin kunniaksi, joka on tehnyt
lahjoituksensa juuri siihen suureen tarkoitukseen, että kaikkinainen
raakuus jo kapalossaan tukahutettaisiin -- että se jo alussaan --
kaduiltamme ja kurjuuden ja pimeyden onkaloista joutuisi työn ja
sivistävän kasvatuksen kuriin.
Innostus nousi korkeimmilleen.
-- Hyvä, hyvä! -- Eläköön! huusivat kaikki, ja useat kädet viittilöivät
kiihkeillä soittajien parvelle.
-- Marssia -- marssia!
Torvet kajahtivat, samppanjapullot paukahtelivat tarjoilijain käsissä,
ja korkealla, hurmautuneen yleisön päitten yläpuolella, kymmenien
käsien kantamana keikahteli tuolillaan pikkuinen, ryppyinen Wille
Mattson, heitellen viekkaita katseita allansa pauhaaviin ihmisiin.
Vala.
Kuvaus Raja-Karjalasta.
Miihaili Kuismanen tarkastelee eräänä pakkasaamuna keväthankiaisen
aikaan suksiaan mökkinsä edustalla korkean vaaran laella. Tatjana,
hänen emäntänsä, koputtelee jäitä kelkan jalaksista ja koettelee onko
vetonuora sen sevissä eheä ja kestävä.
Kun sukset ja kelkka ovat kunnossa, työntää Miihaili ruskeat
lapikassaappaansa varpaallisiin, ottaa kelkan nuoran toiseen, sauvan
toiseen käteensä, ja laskee pienen peltotilkkunsa yli vaaran läntistä
rinnettä alas. Hanki ei ole vielä siksi kova, että se kestäisi hänen
jalan vetää kelkkaa, ja sen vuoksi lähtee hän matkalle tällä tavalla.
Emäntä ristii silmänsä ja katselee miehensä jälkeen, kun tämä laskee
vaaran alla olevaan viidakkoon ja siitä suurelle rimpisuolle.
Suon takana kohoaa toisia vaaroja, ja sieltä jostain, penikulman tai
parin päästä, nousee jonkun laelta pieni savu, ja kun Miihaili on
kadonnut näkyvistä, tähystelee Tatjana vielä kauan aikaa länttä kohti
ja keksii savut. Sitten ristii hän toistain silmänsä, tietäen, että
vielä naapureissakin eletään.
Mutta idän puolelta ei näy elon merkkiä mitään. Niin pitkälle kuin
silmä kantaa leviää siellä vaan vuorinen, jylhä, hiljainen ja huurainen
salo Venäjän rajalle saakka, ja miten pitkälle ulottuneekaan vielä sen
toisellekin puolelle, sitä ei Tatjana tiedä; vaan katselee hän sentään
sitäkin, kuinka se auringon nousussa punertaa.
Kaikki on hiljaista, niinkuin koko luomakunnassa ei olisi eloa mitään,
ei muuta kuin tuo vanha vaimo, joka mökkinsä edustalla yksinään
katselee uuden päivän alkamista.
Ei ole mökissäkään ketään.
Poikia heillä kyllä on neljäkin kappaletta, mutta kolme vanhinta on
jo vuosikausia kuleksinut ulompana savottatöissä, käymättä kotona
ollenkaan. Nuorin poika, Jyrki, on kyllä vielä vanhempainsa luona,
mutta hän on mökin ainoalla hevosella tukinajossa ruunun savotalla,
eikä käy kotona muulloin kuin pyhinä, sillä matka on liian pitkä. Hän
makaa siellä salolla toisten savottamiesten kanssa havumajassa, jonka
keskellä kaiket yöt kytee kelohongista tehty nuotio, ja elättää sekä
itsensä että hevosensa savottapäälliköltä ostamillaan ruuilla, tuoden
joka lauvantai-ilta viikkoisesta saaliistaan tähteet kotiin.
Vanha Miihaili vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena
eläjänä on lehmä.
Oli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu
ja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin
ruokinnassa.
Nyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja
riensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui
matalasta ovesta läävään, vaan kun huomasi, ett'ei lehmä vielä ollut
hajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle
kaulalle. "Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei
äijää viivy", sanoi hän lohduttavalla äänellä ynisevälle lehmälleen.
Sillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.
Hänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä
heinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota
pehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko
kesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset
rantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta
tämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt
vanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan
karjehtineilta tiluksilta.
Siellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran
lähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt
tilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan
oli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle
kahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran
lampuoteina.