Matin lumelle kumoon, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuului
häkkineen, rekineen kotiin päin nelistävästä hevosesta vaan
säännöllinen pauke, joka syntyi, kun se iski takakavioitaan reen
sepilautaan. Ja kohta haipui sekin kalkutus pimeään, sumuiseen korpeen.
Toinen hevonen hyppi ja korskahteli ladon nurkalla ja vaara pyöri,
ett'ei sekin päässyt valloilleen, samalle tielle toisen jälkeen. Mutta
marhaminta kesti sentään, vaikka tiukalla siinä oli kolmisäinen,
pellavainen nuora.
Veljet olivat kotvan aikaa aivan sanattomina tyrmistyksestä, toinen
istuen lumessa, toinen heinissä ladon kynnysalla, sydän iskien
rinnassa niinkuin olisi tahtonut hajottaa koko rintakomeron, jäsenet
raukeina vavisten.
-- Ne -- o-o-ovat vainajia! Minä tunsin mummu-muori vainaan
parahduksen. Hän tulee meitä hakemaan omasta ladostaan, sai vihdoin
Matti hätäisesti sammaltaneeksi.
-- Tai pahoja henkiä! kuiskasi Eero, kurkussa ahdistus.
Eivät ne sentään olleet kumpiakaan ja tavallisissa oloissa olisivat
miehet nuo äänet kyllä tunteneet. Kettu veitikka, joka siinä nuoskeassa
ja mieleisessään pimeässä oli lähtenyt saaliilleen, oli toimittanut
miehille tämän kauhean pelästyksen.
Tuntien nälkää suolissaan ja huomatessaan sään otolliseksi, oli se
lähtenyt korven takaa mäestä, kiven onkalosta hiiviskelemään ja
nuuskimaan niitylle päin. Oli kierrellyt ja kaarrellut kauvan ladon
kohdalla, turpa pystyssä, kun tunsi sieltä epäiltävää hajua, mutta
vihdoin oli etäältä kaartaen sivuuttanut ladon ja päässyt toiselle
puolelle niittyä, viidakkoon, missä muisti ennenkin saalista saaneensa.
Siellä oli yllättänyt lumesta riekkoparven, yhden nujersi lumiselta
makuusijaltaan ja toiset lähtivät säikähtyneinä umpimähkään pimeässä
lentämään. Mutta metso, vanha kukko, oli herännyt riekahdukseen ja
toisten siipien suhinaan ja nostanut päätään ja kuulostellut oksallaan
partaisen kuusen kyljessä. Hän ei lähtenyt pimeässä lentämään, kun
tiesi paikkansa turvalliseksi, mutta ei voinut kumminkaan olla
hiljalleen torumatta sellaista rauhansa häiritsemistä. Hän käänteli ja
kallisteli päätään, karskutti paksua käyrää nokkaansa, siirtyi sitten
varovasti keskemmälle oksaa, kun rungon vieressä tipahteli vettä, veti
päänsä höyheniinsä ja rupesi levolle taas.
Mutta veljekset päästivät kiireellä ja läähättäen hevosensa ladon
nurkalta irti ja loikkasivat häkkiin. Eero tarttui ohjaksiin ja Matti
jäi seisomaan hänen taakseen, iskien kouransa häkin liisteihin niinkuin
hukkuva ainoaan pelastukseensa.
Siinä hän seisoi ja koetteli kaikin voimin pitää rekeä tasapainossa,
polkien jalallaan milloin toiselle, milloin toiselle kaustalle,
milloin taas painaen molempia yht'aikaa, aina sen mukaan kuinka reki
kallisteli ja hyppeli paksussa lumessa, sillä hevonen laukkasi hurjana,
hillitsemätöntä vauhtia, kun tiesi kumppaninsa menneen siitä edellä ja
itse jääneensä jälkeen.
Oksat ja lumen taittamat kapealla metsätiellä pieksivät miehiä
kasvoihin. Eerolta lennähti lakki päästä, Matti tunsi jotain lämmintä
valahtavan nenästään leuvalle, mutta eivät he ennättäneet puhua eivätkä
selvästi ajatellakaan mitään, koettivat vaan pysytellä häkissä ja estää
rekeä kaatumasta.
Huonosta tiestä huolimatta porhalsi hevonen yhtä laukkaa aina Murron
aukeamalle saakka, missä veljien niittytie yhtyi metsäkulmilta
tulevaan, vahvempaan tiehen, ja kohosi pellon poikki Murron taloon.
Siinä, kovemmalle tielle päästyään, alkoi hevonen astua, vavisten,
huohottaen ja melkein horjahdellen.
-- Voi kauhistusta! sanoi Matti syvään hengähtäen. -- Että pitää
hevosenkin mennä kuin henkensä edestä. -- Kovinpa iski siellä korvessa
nenääni, koska tuntuu verta vuotavan.
-- Minulta on tainnut mennä lakki, sanoi Eero. -- Mutta kiitetään, että
sillä päästiin.
-- Niin, tarvittaneeko tässä enää maallista verhoa ja pään suojaa,
huokasi Matti, pitäen yhä vielä lujasti kämmenensä häkin rehdoissa.
Murron pihalla näkyi liikuttavan suurilla päresoihduilla ja ikkunasta
loisti tuli. Ja lähemmäksi tullessaan kuulivat veljekset kovan,
järeä-äänisen virren veisuun, joka toisen hetken kajahti ihan selvästi
korviin, toisen hetken taas oli ihan kuulumattomissa.
-- Siellä liikutaan joukolla, sanoi Eero.
-- Ja kuljetaan ahkerasti ovessa, koska Matin veisuu kuuluu noin
katkonaisesti. Minä tunnen hänen äänensä. Hän pirtissä veisaa ja toiset
kulkevat tuohuksilla ulkona. Ovat suuressa tuskassa ja ahdistuksessa
ihmisparat hekin. Kukin osaltaan! puhui Matti. -- Mutta tuntuupa
niinkuin pallo sydänalassani sulaisi lähestyessämme muita ihmisiä.
Silloin hirnahti hevonen, otti äkkiä täyden laukan taas, ja miehet
horjahtivat istuilleen rekensä pohjiin. Ja ennenkuin ennättivät
kohentautua, räjähti jo häkin liiste Murron pihaveräjän pieleen
säpäleiksi, veljet kiirahtivat tielle ja hevonen hyökkäsi oikopäätä
alapihalle, saunan ja navetan välikössä olevalle kaivolle, josta kuului
kulkusten helinää ja huutoja.
-- Nyt on itse paha irti ja heinään menossa joulu-aamuna! Eikä ole
juottanut hevostaan. Tämähän on janoissaan niin, että syöksyy väkisellä
kaivoon. Anna sille vettä, Heikki, muuten se survoo minut jalkoihinsa,
kuului huuto kaivolta.
Siinä juotti parhaillaan pari metsäkulmalta saapunutta rekikuntaa
hevosiaan, ollen joulukirkkoon menossa. Murron pojat säälivät omaansa
aseihin tallin katoksessa ja sitoivat porokelloa aisaan. Veljesten
tamma, joka oli heiltä ladolla karkuun päässyt, seisoi katoksessa myös,
hiukan reen jätteitä perässään. Ja nyt hyökkäsi heidän liinaharja
ruunansa kaivolle, kirkkoon menijäin niskaan.
-- Lähde nyt jo, Jussi, katsomaan Tulittoman niitylle, eläkä
vitkastele, kuului toinen ääni kaivolta päin. -- Tässä on Vuorenalustan
miesten ruuna ja tyhjänä tulee tämäkin, reki särkyneenä. Siellä on
varmaan onnettomuus tapahtunut ja nämä hevoset palaavat nyt vasta tällä
tavalla eilenaamuiselta menoltaan, ja ihan janoon kuolemassa.
-- Niittenkö juoppojen jälkiä tässä jouluaamuna pimeässä penkomaan!
Minä tahdon kirkkoon, minäkin, kuului vastaus.
-- Mutta sinun täytyy! sanoi taas ensimmäinen ääni tiukasti. --
Aattele, että olisi oma isämme siellä.
-- Siinäpä se on! Mutta kun meidän Matilla ei ole hätäpäivää. Istuu
pirtissä virsikirja, oluthaarikko ja kolmihaarainen kynttilä nenän
edessä. Sinä kuulet hänen veisuunsa hyminän. Paimentakoon kukin omansa,
minä en tärvele joulujuhlaani.
-- Hevos parka, kun nyt juo jo kolmatta ämpäriä! kuului taas edellinen
ääni.
-- Vai Vuorenalustan hevosia, sanoi toinen kirkkomiehistä. -- Käännähän
vähän syrjään sitä, että päästään tästä tielle. Onpa leuto joulusää. --
No mutta missä kummassa ne ovat miehet?
-- Luoja ties, kuului vastaus. -- Eilen aamulla varhain ne hyvässä
kohmelossa poikkesivat tähän meille heinämatkallaan. Isä-ukon kanssa
sitten, vielä vähän ryypiskelivät ja lähtivät toimeensa. Meillä
luultiin niitten tästä palanneen huomaamatta takaisin, mutta nythän
tämä näyttää ylen ihmeelliseltä. Tyhjät hevoset sieltä nyt vasta
kirmasevat häkit säpäleinä, mutta miehistä ei näy jälkeäkään.
-- Mentäköön nyt kumminkin teiltä etsimään niitä, kehoittelivat
kirkkomiehet. -- Eihän nyt paleltumisen pelkoa ole ollut, mutta ehkä on
tapahtunut joku muu onnettomuus, kuka tietää -- --
Pirtin ovessa käytiin taas. Joku meni sisään, toinen tuli päresoihdulla
ulos. Murron Matin veisuu, joka kaiken aikaa hiljaisena hyminänä oli
säestänyt pihalla käypää keskustelua, pulpahti oven auetessa taas koko
voimallaan kuuluviin.
Veljekset, Eero ja Matti, olivat hämmästyksestä ja häpeästä
hölmääntyneinä seisseet veräjän pielessä ja kuunnelleet sanaakaan
sanomatta tai paikaltaan hievahtamatta puhetta pihalla.
-- Kirous! kahahti vihdoin Eero hammastensa välistä. -- Ja kirottu
viina! Että me voimme nukkua koko päivän toiseen pimeään!
-- Mitä se tällainen päivä, kaksi hämärää! topautti Matti. -- Mutta
sano, veljeni, kuinka me ilkeämme tästä käydä ihmisten pariin? Siinä
pahempi pulma. Ja kun on vielä jouluaamu, niinkuin kaikesta huomaan.
-- Lähtekööt kirkkoon ensin, otetaan sitten vähin äänin hevosemme,
arveli Eero.
Silloin lähestyi pihalla olijoista yksi heitä kiivain askelin,
heiluttaen loimuavaa tuohusta kädessään, suuri pakka päreitä kainalossa.
He eivät ennättäneet enää välttää mihinkään ja tulija töyttäsi melkein
yhteen heidän kanssaan.
-- Huh! Piru vieköön! Siunaa ja varjele, että joulu-aamuna kiroan,
huusi tulija. -- Tässähän ne ovat miehet, vai oletteko miesten haamuja?
Hän astui selkä edellä takaisin ja heilutti tuohustaan korkealla päänsä
päällä. Kaikki pihalla olijat näkivät nyt selvästi valkean loisteessa
Vuorenalustan veljesten nolot naamat, Eeron lakittomin päin, Matin nenä
veressä ja silmät pulkkina päässä.
Alkoi sataa kysymyksiä miesten heinämatkasta ja jo joukkoon
naurettiinkin.
Murron Mattikin ilmestyi jo pirtistä portaille ja huuteli siinä
paitahihasillaan, paljain päin ja naama punakkana hohtaen veljeksiä
jouluryypylle.
Mutta veljet menivät äänettöminä hevostensa luo ja alkoivat köytellä ja
kohennella särkyneitä rekiään, syleksien ja ähkien.
Ja kun kirkkoon menijäin kulkusten ja porokellon kaiku oli hävinnyt
koivikkoon pellon taa, lähtivät he hiljalleen liikkeelle ja poikkesivat
kirkkotiestä syrjään, kotiinsa päin, rinnassa ahdistava tunne, joka oli
estää hengen kulkemasta.
Taivas alkoi kirkastua, nuoskea usma painui alas ja keräytyi kirkkaiksi
kiteiksi puitten oksiin. Ja kun Matti ja Eero lähentelivät kotiaan,
ajoivat Mustansuon aukealla, saapui heidän korviinsa pohjoisesta päin
kankaitten, metsien ja soitten yli kumea kirkonkellon kajahdus, sitten
toinen ja kolmas -- ja soittoa kesti kauvan, kaiku toisensa jälestä
vyöryi heidän ylitsensä kuin mahtava aalto ja haipui kaukaisten nummien
rannoille.
Matti tarkasteli alakuloisena otavaa, ja huomasi viidennen hetken
aamuyötä olevan kulumassa.
Köyhän hauta.
Juho Nykänen, kyläsuutari, makasi kirstussaan kellastuneella nurmella
hautuumaan kiviaidan ulkopuolella, kädet ristissä rinnalla, kynnet
piessä.
Ei se oikeastaan ollut kirstukaan, jossa hän makasi, ei sellainen
kaarevasivuinen, korkeakantinen, jaloilla varustettu, jota tavallisesti
ruumiskirstuksi kutsutaan, vaan ainoastaan jykevistä laudoista
kokoonlyöty suora laatikko, joka oli noella ja Uimavedellä tahrittu
mustaksi, vaan jossa sentään oli melkein yhtä paljon näkyvissä pelkkää
harmaata sahan jälkeä.
Varsinkin kansi, joka oli nostettu pystyyn aitaa vastaan Nykäsvainajan
pään kohdalle, oli keskeltä aivan sen värinen, kuin vanha sahalauta
luonnostaan on, sillä siltä kohdalta oli kaikki maali lähtenyt
kyytimiehen hevosloimeen, kun hän Nykästä viimeiselle retkelle
kyyditessään oli siinä kannella hajareisin istunut, loimi allaan.
Nykäselle oli näet tälle matkalle hommattu hevoskyyti, vaikka hänen
ennen kyllä täällä maailmassa oli aina täytynyt taivaltaa jalan, ja
lopulta rajoittaa kulkemistaan samassa suhteessa kuin jalat, hänen
ainoat kulkuneuvonsa heikkenivät.
Jalan oli hän kulkea sipaissut kylästä kylään, talosta taloon,
lestipussi selässä ja kupeella nahkainen laukku, jossa suuriin
puurasioihin järjestettyinä olivat olleet vasarat ja hohtimet, naskalit
ja pinninaulat sekä muut pienemmät tarpeet. Kaikkia teitä oli hän
tallustanut monen kylän piirissä, kaukaisimpiin salotorppiinkin oli hän
tuntenut polut. Ei ollut sitä talon tupaa, ei paljo sitä mökkipahaista,
jonka pihanpuolisen ikkunan alla hän ei olisi matalalla jakkaralla
selkä kumarassa osaa iästään istunut, ei ollut paljo sitä ihmistä
paikkakunnalla, jota hän ei olisi jalkineihin auttanut.
Vikkelästi oli hän nuorempana kylien ja talojen välit kulkenut, mutta
jota enemmän ikää karttui, sitä enemmän kului häneltä aikaa työpaikkoja
muuttaissaan, kunnes hänen vihdoin oli täytynyt pientä vuokraa vastaan
asettua paikoillaan elämään erään talon saunaan ja koettaa pysytellä
hengissä vaan vanhojen jalkineitten paikkauksella. Ja oli siihen osalta
vaikuttanut sekin, että uusi aika oli tuonut tullessaan kaikenmoiset
uudet kuosit ja ompelut, joihin hänen vanhat sormensa eivät enää
ottaneet taipuakseen.
Mutta ei hän kauvan enää viimeisen muuttonsa jälkeen ollut naskalia
pidellyt eikä nahkaa nakutellut.
Kerran keväisenä yönä, kun hän illalla vielä oli parin saappaita
puolipohjannut, kuukahti hän jakkaraltaan saunan nurkkaukseen
levitetylle olkikuvolle kumoon, oikasihen siihen viimeisen kerran,
työntäen vuosikymmeniä koukussa olleen selkänsä suoraksi, puristaen
pikirihmain uurtamat kämmenensä nyrkkiin sivuilleen ja suunnaten
sammuneet silmänsä jäykästi saunan nokiseen lakeen -- --.
Ja silloin tapahtui hänelle se kunnia, jota hän sitä ennen ei vielä
koskaan ollut saanut: hän sai oman, vakinaisen olinpaikkansa, joka
tosin oli hätäisesti kyhätty, mutta oli kumminkin hänen omansa ja hän
sai hevoskyydin kirkonmäelle. Ja sillä matkallaan hän nyt oli.
Mutta ei hän ollut kumpaistakaan sentään saanut omilla ansioillaan
nytkään, ja sen vuoksi olikin hänen parransänkisillä, laihoilla ja
saunan nurkissa harmaantuneilla kasvoillaan katkera, melkein toivoton
ilme, kun hän siinä tarkkaavaisena, suu puoleksi auki, kuunteli
vieressään käypää keskustelua.
Talon renki oli ollut hänellä kyytimiehenä ja vanhoilla, tärisevillä
häkkirattailla oli häntä tuoda koluutettu, niin että takaraivo oli
ahtaan laatikon päähän jysähdellyt, mutta isäntäkin oli sentään
toisella hevosella ja vieterirattailla tullut jälestä ja ottanut
mukaansa vanhan kestivaimon, saman, joka rengin kanssa oli Nykäsen
hänen uuteen asuntoonsa nostanut ja häntä hiukan siivonnut.
-- Mitä? Eikö hänen työkaluillaan saa niin paljoa, että se vastaisi
kirstun hintaa ja hautaan tuomista? sanoi lukkari, joka lauluvirkansa
ohessa hoiti myöskin pitäjän vaivaiskassaa ja nyt isännän kanssa
keskusteli Nykäsvainajan laatikon vieressä.
-- Ei! vastasi isäntä jyrkästi.
-- Mutta jos nyt isäntä sentään koettaisi ne ensin pienellä
huutokaupalla panna rahaksi. Minä toimittaisin jo tänään huutokaupasta
kuulutuksen.
-- Kanttori saa itse pitää huutokaupan, jos tahtoo. Minä en hänen
kaluihinsa kajoa. Siellä se on meidän saunan porstuassa vanhassa
puuvakassa koko hänen omaisuutensa, pitäkää hänestä sitten huutokauppa
tai miten tahdotte, mutta kahta markkaa enempää siitä ei kartu,
vakuutti isäntä, pullea, punakka mies, kiiltovartisissa saappaissa.
-- Eikö enempää! Maksavathan hohtimetkin jo yksinään pari markkaa,
tuumaili lukkari harmistuneesti naurahtaen.
Näytti aivan siltä kuin Nykäsvainaja olisi nykäyttänyt päätään ja
kuulostanut. -- Kaksiko markkaa vaan -- ja kaikkein parhaat enkelska
hohtimet, joista hän itse oli maksanut neljä ja joilla nytkin vielä
pingoitti lestille vaikka kaikkein jäykimmän lautasnahan -- --
-- Ei niistä vanhoista naskalipahasista eikä lestikalhuista moniakaan
makseta, joshan nyt juuri vasarasta ja hohtimista saisikin markan
verran, väitti isäntä. -- Mutta kirstu ja hautaan tuominen maksavat jo
kaksitoista, joka ei suinkaan ole liikaa tällaisella kevätkelillä, kun
ei tiedä lähteäkö reellä vai rattailla. Sitten kahden kuun hyyry, se on
kolme markkaa -- ja entä saunan siivous? Eihän siellä kuolleen jäleltä
voi kukaan kylpeäkään, ell'ei sitä perin pohjin siivota, ja siihen
menee piioilta ainakin kaksi päivätyötä, jos heitä siihen toimeen
saa ollenkaan ryhtymäänkään. Niin että siitä toimesta on laskettava
vähintäin kolme markkaa -- ja vielä yksi markka karpuuniveteen, sillä
siellä on sellainen löyhkä -- ja kanttori tuntee kyllä kunnalliset
terveys-ohjesäännöt. -- Kaikkia viheliäisiä tulee ottaneeksikin
huoneihinsa!
Nykänen melkein liikahti laatikossaan. -- Kun tämän kaiken olisi
aikoinaan arvannut, niin ennemmin melkein olisi itsensä suohon
upottanut, syvimpään silmänteeseen sukeltanut, sinne pohjaan itsensä
kiinni puraissut ja sinne jäänyt kuin ammuttu sorsa -- -- Eikö hän
ollut siihenkin taloon kymmeniä kenkäparia pelkillä ruokapalkoilla
paikannut -- --
-- Niin, niinhän se on tässä maailmassa, sanoi lukkari mietteissään,
mutta jonkunhan niistäkin täytyy huolta pitää. Mutta kovin paljon te
määräsitte kirstusta ja hautaan tuonnista.
-- Sitten olisi kanttorin pitänyt toimittaa ne itse, antoi isäntä
kiivaan vastauksen. -- Kun ei ollut edes lautoja valmiina, vaan nekin
piti luuvan laipiosta repiä. Ja onko tämä sitten keli, kuten jo sanoin?
-- No no, ei kiivastuta! Teidän laskunne tekisi siis yhdeksäntoista
markkaa.
-- Osavasti. Eikä siinä ole tinkimisen varaa, vaan pikemmin päinvastoin.
-- Ja ottaisitte sen rahan nyt heti?
-- Niin, aivan tällä matkalla. Sitävartenhan juuri tänne itse
lähdinkin, sillä ei tässä köyhällä olisi aikaa odotella. Kyllähän
kanttori sitten saa myödä ne kalut.
-- No tulkaa sitten jumalanpalveluksen päätyttyä luokseni, niin teemme
tilin, sanoi kanttori. -- Mutta tuoltahan tuleekin jo kirkkoherra,
jatkoi hän, katsahdettuaan sivulleen. -- Täällä on meillä tämä toinen
toimitus, joka on ensiksi tehtävä. Alakylän rusthollari, niinkuin
tiedätte. Hän on laulettava ja saatettava ensiksi. Tämän nyt olisitte
voineet tuoda jonakuna arkipäivänäkin, kyllähän sitten olisi ensi
pyhänä siunattu.
-- Mikä sitä lämpimällä kevätsäällä talossaan pitää. Mutta kanttori
toimittaa sieltä sitten hauturin ja pari muuta miestä kantamaan tätä,
huusi isäntä vielä lukkarin jälkeen.
-- Niitä köyhiä, niitä köyhiä! huokaili lukkari ja asteli sivummalta
kiviaidan vierestä hautuumaan portille, missä havutetulla käytävällä,
paareille nostettuna lepäsi komeassa kirstussa toinen vainaja, Alakylän
rusthollari, suuren kansa- ja saattojoukon ympäröimänä.
Hyvin oli häntä viimeiselle matkalleen varustettu, parta ajettu,
hiukset suittu sekä muutenkin kaikin puolin pesty ja siistitty.
Nyt otti koko suuri suku ja koko kaipaava saattojoukko häneltä
viimeiset hyvästinsä, ja kirstun kantta alettiin asetella paikoilleen.
Isäntä, renki ja se vanha kestivaimo, jotka Nykäsvainajan seurassa
olivat kirkolle saapuneet, siirtyivät lähemmäksi rusthollaria hekin,
tervehtivät siinä muutamia tuttavia pienellä pään nyykäyksellä ja
ihmettelivät rusthollarin komeata kirstua, jossa oli kahdeksan
pallonmuotoista hopeoittua jalkaa ja valkea metallilevy päässä.
-- Mitähän maksaneekaan?
-- Sata markkaa tietenkin.
-- Sata viisikymmentä, kuiskasi joku saattojoukosta. -- Ja on sille
kuulinma jo kyselty tuhannen markan hautakiveäkin.
-- Ai ai! Kylläpä kelpaa sitten maata ja odotella tuomiota, tokasi
Nykäsvainajan kyytimies, mutta vaikeni heti ja tempasi lakin päästään,
kun joku samassa nyhkäsi häntä hihasta.
Kirkkoherra oli lukkarin kanssa asettunut seisomaan hautuumaan portille
tulijaa vastaanottamaan, kaikki paljastivat päänsä ja kellot alempana
olevan kirkon tornista paukahtivat juhlallisesti.
Lukkari alkoi virren ja kahdeksan kantajaa, valituita miehiä
juhlapuvussa, kohotti kirstun paareilta ja lähti hitain askelin
kirkkoherran ja laulavan lukkarin jälestä hautuumaan portista sisään,
mistä pienityillä kuusenhavuilla sirotettu käytävä osoitti heille tien
aina rusthollarin haudalle saakka.
Rusthollarin leuka hiukan nytkähti joustavalla päänalasella, jolla
hänen niskansa oli tuettu, ja hän oli kaikesta tympäisevästä
tyhjyydestä huolimatta sentään tyytyväinen pimeässä kirstussaan, että
toimitus kävi niinkuin käydä pitikin, että kaikki tapahtui hänen
arvonsa ja niitten määräysten mukaisesti, jotka hän jo hyvissä ajoissa
ennen muuttoaan oli omaisilleen antanut.
-- Äh häh! -- Näin ne häntä veivät -- näin niitten täytyi viedä -- --
sadan viidenkymmenen markan kirstun ostivat -- erityisen kammion
kaivattivat -- jo kuuluivat hautakiveäkin kyselleen määräyksensä mukaan
-- --. Tunnin soitattivat sanomakelloja -- -- ne minua surevat --
itkevän kuuluvat -- mutta niitten täytyy -- hän oli niille niin paljon
hyvyyttä koonnut ja jättänyt -- ooh! monta taloa ja ainakin kuorman
rahaa -- --. Siitä riitti koko hänen suurelle suvulleen ja vielä
muillekin --. Kaikkia hän oli muistanut -- jokaista ansionsa mukaan
-- -- kirkkoa hän oli muistanut -- pakanoita oli muistanut -- vielä
köyhiäkin oli ennättänyt muistaa ihan pikkuista ennen tuota kauheata
hetkeä. -- Kiitollisessa muistossa ne saavat kaikki hänen nimeään
säilyttää -- ja sen ne tekevät -- sillä hän oli aina hyvä -- rehellinen
ja kaikille hyvä -- --. Uh, sitä pimeyttä ja ahtautta --!
Kirstu jysähti havutetun haudan pohjaan, mustat kantovyöt vedettiin
ylös, ja sinne rusthollari jäi -- -- --
Kellonsoittaja sai rahaa, lukkari sai rahaa ja kirkkoherra tiesi
saavansa rahaa vielä enemmän kuin molemmat edelliset yhteensä, ja
kaikki he panivat parastaan, yksi ponnistaen käsivarsiaan, toiset
kurkkuaan avittaakseen rikasta rusthollaria taivaan iloon ja
kiinnittääkseen muiston hänen hyvistä töistään maan päälle.
* * * * *
Mutta alakuloisena ja surkastuneena kuin vasta lumen alta päässyt
keltainen nurmi, ja sama toivoton ilme parransänkisillä kasvoillaan
makasi Nykänen laatikossaan, jonka kansi yhä vielä oli kiviaidan
nojalla pystyssä.
Kaikki olivat seuranneet rusthollarin saattojoukkoa aidan sisäpuolelle,
ainoastaan kaksi keskenkasvuista tyttöä halvoissa tamineissa seisoi
Nykäsen laatikon vieressä.
Ne olivat hänen orvot tyttärensä, jo pienuudesta mieroa kiertäneet,
huutolaisina olleet, sitten varttuneemmiksi päästyään palvelukseen
joutuneet, ja nyt, kuultuaan isänsä kuolleen ja ehkä tänään hautaan
tuotavan, tulleet toiselta laidalta pitäjää häntä viimeisen kerran
katsomaan.
Äitiään eivät he muistaneet ollenkaan ja vähän oli heillä ollut apua
isästäänkään. Nykäsvainajan ansiot olivat hänen vanhemmilla päivillään
olleet hyvin niukat. Mutta rakkautta sitä saattaa sentään olla
köyhäinkin kesken. Nykänen oli voimainsa ja varainsa mukaan koettanut
pitää tyttörievuistaan huolta, jos kohta se olikin supistunut melkein
kokonaan siihen, että oli saanut heille kummallekin hommatuksi parin
kunnollisia kenkiä vuodessa. Tytöille taas oli kaikki kylmä vieraitten
hoteissa tuntunut siedettävämmältä, kun jalkoja ei palellut, kun oman
isän tekemä kenkä niitä lämmitti.
-- Voi isä parkaa, kuinka on näivettynyt ja harmaa ja synkkä katsella,
sanoi toinen tytöistä, sittenkun heidän isänsä saattomiehet olivat
menneet katsomaan rusthollarin hautausta.
-- Ja kärsineen näköinen. Eipä hänelle helppoa ollut elämä, lie ollut
kuolemakin katkera yksinäisessä saunan nurkassa, lisäsi toinen.
Ja miltei katkerammalta vielä näytti ilme Nykäsen kasvoilla, kun kellot
rusthollarin kunniaksi alkoivat kumahdella, kun lukkari kurkun täydeltä
lauloi ja kun kirkkoherra tulvanaan lasketteli muistopuhetta hänelle.
-- Hm! Alakylän rusthollari! -- Niin sitä rahallista kunnioitetaan
ja taivaaseen toimitetaan -- aina on apumiehiä rikkaalla, --
mutta muistaneeko tai auttaneeko kukaan minua nyt enemmän, kuin
ennenkään -- --?
Rusthollarin haudalla jatkoi kirkkoherra vielä puhettaan ja suuri
saattojoukko seisoi puoliympyrässä hänen edessään, mutta Nykäsvainajan
kyyditsijät, isäntä, renki ja vanha kestivaimo tulivat saatettavansa
luo ja alkoivat pidellä hänen laatikkonsa kantta.
-- Ottakaa varotellen kiinni, siitä lähtee kuin riihen kiukaasta,
varotteli renki isäntäänsä. -- Minä siitä tulomatkalla tahrin hyvät
housuni piloille, vaikka oli loimikin allani.
Ennenkuin kansilauta oli pantu kiinni, liittyi joukkoon
haudankaivajakin kahden muun miehen kanssa, jotka häntä tavallisesti
kävivät kiireimpinä aikoina auttamassa ja olivat tavallaan hänen
ammattikumppaneitaan. Heidän piti nyt olla apuna Nykästä hautaan
kantamassa.