Iltapuhde oli alkamassa. Soijan miehelläkään ei ollut mitään

PAHKAKUPPI YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

KALLE KAJANDER

Porvoossa,

Werner Söderström,

1902.

SISÄLLYS:

Pahkakuppi

Eräs joulu

Köyhän hauta

Suuri hyväntekijä

Vala

Lesken ruusu

Vanhapoika

Äidin kuoltua

Tukkimetsässä

"Meren Valloittaja"

Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä

Ratsumestari

PAHKAKUPPI.

Kolkkalassa olivat lapset taas särkeneet vanhan pahkakupin, talon

ainoan keittoruoka-astian, joka vuosien kuluessa oli jo ennen kahdesti

säretty, vaan kummallakin kerralla jälleen paikattu ja pitäväksi tehty.

Se oli valtavan suuri, koivun pahkasta vuoltu kuppi, johon mahtui

padallinen puuroa kerrassaan ja johon yht'aikaa soveltui koko talonväen

lusikat, vaikka heitä olikin hyvän matkaa toistakymmentä henkeä.

Kahdesta kohti oli se jo ennen vahvoilla rautasinkilöillä yhteen

liitetty, niinkuin tukkiruuhen pohja, ja oli siltä ollut pitävä ja

sileä ja täyttänyt tarkoituksensa, mutta lapset, jotka aina tekevät

kaikenlaista pahaa, halkasivat sen taas uudesta kohdasta.

He olivat jääneet omin päinsä tupaan isännöimään ja kiskoneet kupin

alas hyllyltä pöydän yläpuolella. Oltiin keskellä kovinta talvea,

ikkunat olivat paksussa jäässä ja suuri jääpallo pullotti ovessakin

jokaisen naulankannan kohdalla, niin ett'ei lasten tehnyt erittäin

mielikään mekkosillaan pihalle teutaroimaan. Sillä Kolkkalassa ei

tehty pojille housuja, ennenkuin kykenivät edes hevosta ajamaan,

eikä tyttölapsille hametta, ennenkuin pystyivät edes vettä kaivosta

nostamaan.

Suojaisemmalla säällä vilahtelivat kyllä mekot pihamaallakin, mutta nyt

piti keksiä keinoja tuvassa. Koetettiin ensin käyttää kumoon käännettyä

jakkaraa kelkkana, vaan kun ei se oikein ottanut luistaakseen

kuluneella lattialla, jossa korkealle jääneet oksat olivat pahana

haittana, niin tulivat siinä miettiessä mieleen rattaat, kiekot ja muut

kesäiset kojeet. Ja kun ei ollut muuta pyörivää esinettä saatavissa,

niin otettiin pahkakuppi miehissä hyllyltä alas ja alettiin sitä

jyryytellä pitkin lattiaa.

Loppu oli se, että kuppi kolahti ankarasti uunin kulmaan ja halkesi,

vaikka vahva olikin. Eikä se halennut edes vanhoista liitoksistaan,

vaan ihan uudesta kohdasta, sillä rautasinkilät pitivät kyllä entiset

halkeamat koossa.

Kova siinä luettiin tuomio lapsille, kun asia huomattiin, ja isä,

Kolkkalan jäykkä isäntä, pani sen heti vastustamattomalla voimalla

täytäntöön.

Mutta kuppi pysyi siitä huolimatta kahtena kappaleena.

-- Nyt siitä on taas asia sepälle, ja mentävä Soijaan saakka, kun ei

ole omassa kylässä edes seppää, sanoi isäntä niskaansa kylmien ja

tirauttaen pitkän, äkäisen syljen hammastensa välistä.

Hän seisoi keskellä tuvan lattiaa kupin puolikkaat kädessä, seisoi

siinä kauvan ja katseli niitä. Mutta lapset istuivat vetisin silmin

yhteen ahtautuneina ovinurkkauksessa, kuin säikähtyneet lampaat, ja

koettivat mekkonsa liepeillä peitellä paljaita kinttujaan.

Tämä odottamaton tapaus keskellä jokapäiväistä, rauhallista elämän

juoksua, oli hämmentänyt isännän kokonaan. Hän ei osannut ensi hopussa

ryhtyä mihinkään. Sen hän ainoastaan tiesi, että sepälle oli mentävä.

Vihdoin asetti hän kupin puolikkaat hartaalla varovaisuudella pöydälle,

rupesi niitä siinä sovittelemaan yhteen ja katseli ja tarkasteli,

olisiko jotain sirua lentänyt hukkaan.

Hän tunsi ja muisti tämän kupin synnyn ja elämän yhtä tarkkaan kuin

omankin elämänsä. Lehdeksessä oltaissa kerran oli hänen isänsä tämän

pahkan löytänyt, iskenyt kirveellään irti koivun kyljestä ja kantanut

kotiin. Monet pitkät syyspuhteet oli hän sitä sitten veistellyt

ja vuoleskellut ja välillä suolavedessä liotellut, ett'ei siihen

ilmestyisi halkeimia. Joulupuuro siitä oli ensimmäiseksi syöty, ja se

oli ollut niin komea, se uusi ja valkea pahkakuppi, että naapuritkin

olivat sitä ihannelleet, kun niitä Tapanina oli tullut heillä käymään.

Siihen saakka, kun tämä kuppi saatiin, oli heillä aina syöty suorastaan

padasta. Pata oli nostettu tukin päähän keskelle lattiaa, saman tukin

päähän, joka nytkin vielä oli heillä padanalustukkina uunin edessä, ja

siitä olivat kaikki ympyrässä istuen lusikoineen pistelleet. Isä oli

ollut tyystä ja tarkka mies, oli aina pitänyt kaikkia liikoja astioita

tarpeettomina, koska niitten puhdistamiseen ja kunnossa pitämiseen

tärväytyi vaan suotta aikaa. Mutta mikä lienee tullut aatosten käänne

hänen päähänsä, kun ryhtyi tätä kuppia tekemään, sitä ei koskaan saatu

tietää.

Edellisillä kerroilla, jolloin kuppi sitten oli halennut, oli tämä

vallinko tullut tapaturman kautta, eikähän tapaturmille voi mitään. Sen

oli kummallakin kerralla paikannut Soijan kylän seppä, Joose-mestari.

Mutta nyt piti omain lasten särkemän se tahallaan! Näkevät kylässä

turhamaisilla naapureilla niitä uudenaikaisia kivivateja, joita

rätti-äijä kiskoo ympäri ihmisten viekoituksena, ja sitten ei panna

vanhalle, vaarivainajan tekemälle pahkakupille enää arvoa mitään.

Ruvetaan sitä kiekkona käyttämään ja pitkin lattiata pyörittämään!

Näin mietti isäntä sovitellessaan kupin puolikkaita pöydällä yhteen, ja

päästi aina välillä mietteensä murahtaen muittenkin kuuluviin.

-- Häh? Mitä sinä siinä mutiset? Annatko vielä lisää yltyä lapsille?

tiuskasi hän äkkiä emäntäänsä kääntyen. -- Ettäkö minä rupeisin

tärväämään rahojani niitten rauskoihin saviastioihin! En koskaan!

Ennen homehtukoot aitan parv -- -- --, hän keskeytti lauseensa, kun

huomasi kiivaudessaan liikoja sanoja pääsevän suustaan. Lasten ei

tarvinnut tietää, missä rahoja säilytettiin. Kun ovat noin vallattomia,

niin saattavat vielä nekin penkoa sieltä käsiinsä ja viskellä niillä

lammessa voileipiä, niinkuin Penttilän Aatu muorivainajansa plootuilla.

-- Vai niitä minä ostaisin, jatkoi hän -- ja niitä sitten vasta oikein

särettäisiin joka päivä ja heitettäisiin tunkiolle, kun niitä ei

voi edes paikata. Huokeitako ovat ostaa, ja mukavia puhtaina pitää?

Jopa kylläkin! Ei sitten muuta ehdittäisi, kuin niitä pyyhkiellä ja

niitten läikkävistä pohjista kuviaan katsella, niinkuin naapurin piiat

kehuvat. Hiekkaa meillä on kyllä vielä, ja kun sitä vaan käytätte joka

lauvantai, niinkuin tähänkin saakka, niin kyllä kelpaa meidän väen

tästä pahkakupistakin syödä. Kunhan saisi edes tämänkään pysymään

ehjänä, mitä saviastioista puhettakaan. Kauniit rahat siitä taas seppä

nykäsee ja minun, vanhan miehen, täytyy vielä tällainen jalkajuoni

nähdä.

-- Pane sitten edes Jussi paikkuuttamaan sitä, niin säästät omat

vaivasi, ehdotteli emäntä.

Jussi oli talon vanhin poika. Hänellä oli jo housut, tallukat ja

lammasnahkaset, hän kun pystyi jo miesten töihin.

-- Ei osaa Jussi tällaisia asioita ajaa, ei osaa rahaa laskea eikä edes

paletta painaa. Vielä seppä kiivastuisi ja heittäisi hänet pajastaan

ulos. Joose-seppä on tiukka ja kärttyisä mies. Itse menen kuin

menenkin, ja paikalla lähden. Tällainen asia on miehen ajettava eikä

poikanulikkain, sanoi isäntä.

Hän pisti leivän kannikan ja palasen kuivaa, suolankartuista

juustoa taskuunsa, otti kupin puolikkaat selkäänsä säkkiin ja lähti

taivaltamaan Soijan sepälle.

-- Joll'ei seppä tänään enää ennättäisi, niin olenma siellä kylässä

yötä. Ja jos keittoruokaa haluatte, niin saatte sillä aikaa syödä

padasta, niinkuin meillä minun lasna ollessani tehtiin, puhui hän vielä

lähteissään ovessa.

Hän oli pahalla päällä ja astui alkumatkasta niin tulisesti, että tuli

hikeen.

-- Rupeappas tässä vielä juonittelemaan, akka! mietti hän itsekseen

kävellessään metsäistä kyläinvälin nummea. -- Vai niitä uudenaikuisia

lemmon vehkeitä, niitä pyöristeltyjä, siliteltyjä ja kuvitettuja

saviastioita nyt tekisi mieli. Minä olen aina vastustanut kylällä

käyntiä, ja pahat siitä näkyy olevan seuraukset. Mitä ei yksi piru

osaa, sitä toinen piru opettaa, sanoi Heikkilä ennen, jolla oli

juonikas akka. -- Ja hän oli oikeassa. -- Hm, vai saviastioita! Kun ei

vaan olisi varsin asettanut vekaroita tätä pahkakuppia särkemään --

mene tiedä. Mutta minäpä näytän, että tähän on tyydyttävä, ja paljon

sitä on jo tässäkin.

Hän lauhtui, asteli hiljempaa ja oli melkein hyvillään ajatellessaan,

kuinka kupista taas tulee luja, kuinka hän kotiin tultuaan lukee

sellaisen lain, ett'ei häntä enää neljättä kertaa sen paikkauksella

vaivata, ja kuinka siitä vielä syövät hänen poikansakin lapset.

Hän lähestyi Soijan kylää ja lumisen männikön takaa kuului jo vasaran

kalke.

Seppä-Joosen paja ja tupa olivat kylän päässä hiekkakuopan äyräällä,

paja lähempänä maantietä, tupa hiukan ylempänä kuopan toisella

puolella. Nokinen polku kulki kuopan poikki pajasta tupaan, ja polun

vieressä, ihan kuopan pohjassa, pisti lumesta näkyviin nelijalkainen

pukki, jonka päällä Joose keväisittäin kiristi rautoja rattaanpyöriin.

Pajan kaksipuolisiin oviin ja ovenpieliin oli poltettu hevosen

kengän kuvioita ja muita, vaikeammasti käsitettäviä koukeroita,

ja seinivieressä oli hirsistä rakennettu ristikko, johon seppä

kengittäissään telkesi pahantapaisia ja potkuria hevosia, sellaisia,

jotka eivät suosiolla antaneet lyödä rautaa kavioihinsa.

Tämä Joose, Soijan kylän seppä, oli tuiki erilaatuinen mies, kuin

muut ihmiset paikkakunnalla, seikka, joka seppien suhteen usein on

tavallista. Hän erosi niin paljon ympäristönsä jäykistä hämäläisistä,

kuin eroaa tulinen juoksijahevonen hitaasta ajohärästä.

Hehkuva ahjo, johon hän aina tähysteli, oli tehnyt hänen katseensa

teräväksi ja tuimaksi. Tulinen rauta, jota hän oli tottunut mielensä

mukaan alasimellaan muovailemaan ja taivuttelemaan, oli tehnyt hänet

itseensä luottavaksi ja antanut hänelle melkein ylimielisen rohkeuden

käymään empimättä käsiksi mihin seikkaan tahansa, joka hänen mielestään

jollain tavalla oli taivutuksen tarpeessa. Mutta aivan samoin kuin

sähähteli ja kipenöitsi rautakin, kun hän sen kiehuvana tempasi ahjosta

alasimelle, aivan samoin saattoi hän kiehahtaa ja säkenöidä itsekin,

jos sattui tavallista enemmän kuumenemaan.

Kupin puoliskot säkissä selässään lähestyi Kolkkala pajaa.

Seppä seisoi ahjon vieressä selin oveen. Vasemmassa kädessään piteli

hän pihdin varsia, oikeallaan heitteli hiekkaa ahjoon ja kohenteli

pitkävartisella rautakauhalla hiiliä. Muuan Soijan mies, jonka

kirveeseen parhaillaan oli kiehumassa uusi taika, painoi paletta ja

vastasi Kolkkalan hyvään päivään.

Seppäkin vilkasi taakseen, hellittämättä sentään pihtiä kädestään.

-- Kolkkalahan se on. Päivää!

-- Niin olen. Kyllä on taas aika pakkanen.

-- Taitaapa olla, vastasi seppä huolettomasti.

-- Täysi talvinen pouta, koska melkein varpaita kynnistelee, vakuutti

Kolkkala ja koputteli jalkojaan pajan kynnyshirteen, seisten vielä

ulkopuolella ovea. Seppä oli huomannut säkin Kolkkalan selässä.

-- Mitä sitä nyt niin säkkikaupalla kuljetetaan? kysäsi hän olkansa

takaa, kohentaen kirvestä ahjossa ja viskaten taas hiekkaa keitokseen.

-- Hm! Tuotanoin! Olisi tässä vähän paikattavaa, jos seppä ennättäisi,

yskähteli Kolkkala ja astui yli kynnyksen, katsellen jalkoihinsa,

sillähän tiesi entuudestaan, että pajassa hyvin helposti saattaa astua

kuuman raudanpalan päälle. -- Lapset vallattomat särkivät kupin

ja nyt -- --

-- Senkö vanhan pahkakupin? kysäsi seppä tiukasti.

-- Niin, sen vanhan, vahvan pahkakupin. Sepän huulissa kävi pieni

vavahdus. Hän hellitti pihdit kädestään ja kääntyi Kolkkalan eteen.

-- Kyllä minä sen kupin tunnen, sanoi hän niin kireällä äänellä, että

Kolkkala peräytyi askeleen. -- Siitä on jo ainakin kolmekymmentä

vuotta, kun minä pahaisena poikana vanhassa pajassani sen ensi kerran

sinkilöitsin. Sitten liitin sen yhteen taas tässä pajassani toistain,

ja silloin jo sanoin, että elä tuo sitä tänne enää kolmatta kertaa.

Sinä luulet, että seppä ja sika tekevät iankaikkisesti vanhasta uuden,

mutta -- --

Samassa kääntyi hän niinkuin leimaus ahjoonsa päin, josta oli alkanut

lennähdellä tulikipunoita ja kuulua omituista sihinää.

-- Jeekunantrastit! karjasi hän ja tempasi kirveen ahjosta. Ja samassa

silmänräpäyksessä maiskahti se alasimeen, levittäen tulisia säkeitä

ympäri koko pajan, niinkuin pommi olisi räjähtänyt. Pajamies ja

Kolkkala hyökkäsivät sivummalle, kumarassa, silmiään suojellen, mutta

silloin lensi jo kirves pihtineen päivineen Joose-sepän jäntevän käden

kaikella voimalla avoimesta pajan ovesta kauvas hankeen, johon se

pihisten ja poristen alkoi upota, painuen yhä syvemmälle.

-- Jeekunantrastit! huusi Joose toisen kerran, hammasta purren. --

Että teidän viheliäisten haisevien ja homehtuneitten puukuppienne

tähden piti hyvän kirveen silmän palaa poroksi! Tullaan tähän vanhoilla

paikkauksilla häiritsemään toista kesken hänen tärkeitä toimiaan,

kesken parasta keitosta -- jeekunantrastit -- trastit!

Hän sieppasi nahkalakin päästään, sylkäsi siihen, hieroi sitä

vimmatusti kämmenissään, löi sen alasimelle ja pui nyrkillään päälle,

ja paiskasi sen sitten pajan lattiaan sellaisella rajulla voimalla,

että jos se olisi ollut hauraampaa ainetta, niin ei siitä olisi jäänyt

jälelle mitään.

Hän oli aivan raivona. Hänen hampaansa kalahtelivat yhteen niinkuin

raudan kappaleet, hänen silmänsä kiiluivat tuuheitten, nokisten

kulmakarvain alta kuin hehkuvat hiilet, hän heiskui ja hihkui, ja alkoi

tuntua siltä, kuin hän olisi tahtonut hajottaa koko pajansa. Sillä nyt

rupesi lentelemään pihtejä ja puntteja, vasaroita sekä muuta pienempää

käsillä olevaa työkalua ympäri pajaa ja ovesta ulos kuin vasamia, niin

että Kolkkala ja Soijan mies olivat jo oikeassa hengen vaarassa, kun

eivät tienneet mihin välttää.

Lopulta iski Joose-seppä kovat kouransa kiinni alasimeenkin ja alkoi

tempoa sitä irti. Mutta hän oli itse naulinnut sen siksi lujasti maahan

upotettuun tukkiin kiinni, ett'ei se heti ensi nykäsyllä irtaantunut.

-- Voi onnetonta raivopäätä, sopersi pajamies, tullen esiin kumarastaan

ahjon takaa, jonne hän oli piiloutunut siksi aikaa, kun pienemmät

esineet lentelivät pajassa.

-- Ulos minun verstaastani, te typerät kollot! huusi Joose-seppä,

hellitti kouransa alasimesta, iski ne pajamiehen niskaan kuin haukka,

ja samassa oli mies kellellään hangella, sun täynnä lunta.

Kolkkala seisoi oven pielessä tyrmistyneenä ja sanatonna ja haparoitsi

takakättään säkkiään seinivierestä, mutta ei tohtinut hetkeksikään

kääntyä selin seppään, eikä tavannut säkkiä käteensä.

-- Sinä pahkan paikkuuttaja, sinä tasanenäinen puukupin nuolija, pois

täältä kuppinesi! Osta kivivateja eläkä mädätä rahojasi, huusi Joose.

Näytti siltä, kuin nyt olisi tullut Kolkkalan vuoro, ja hänen päänsä

painui olkapäitten sisään, niin ett'ei siitä näkynyt muuta kuin

puuhkalakki ja kaksi pientä, tihkuraa silmää, jotka pälyen seurasivat

sepän liikkeitä.

-- Minä a-a-arvelen -- -- sai Kolkkala sentään sammalletuksi, ennenkuin

seppä vielä oli ehtinyt käsiksi häneen.

-- Arvele pian, mitä arvelet, tiuskahti seppä, joka näytti jo vähän

lauhtuvan.

-- Minä vaan arvelen, ett'ei tämä tällainen ole oikein sopivaa tointa

oppineelle mestarimiehelle, sanoi Kolkkala.

Joose-seppä hengähti syvään, pyyhkäsi otsaansa kämmenellään ja katsahti

pajan ovesta ulos, aivan kuin olisi herännyt.

Soijan mies oli kömpinyt ylös ähkien ja puhkien, mutta kumminkin

niellen vihansa, sillä hän tiesi, ett'ei vastustus olisi auttanut

mitään. Hän oli kaivanut kirveensä hangesta ja katseli sitä nurpean

näköisenä. -- Siinä se nyt oli, hänen paras työkalunsa ja talvikausien

leivässä pitäjä, silmä kokonaan pois palaneena ja muutenkin

turmeltuneena. -- Millä hän nyt huomenna työhön menee? -- Ja kun oli

ollut juuri kuntoon tulemaisillaan. Hän heitteli kyyräileviä katseita

sekä seppään että Kolkkalaan, mutta lopulta muuttui koko hänen muotonsa

toivottoman ja haikean näköiseksi, ja hänen suunsa meni melkein itkun

karvaiseksi, kun hän yhä käänteli kirveensä jäännöstä käsissään,

hiljalleen päätään nyykytellen.

Tämän huomasi seppä katsahtaessaan pajan ovesta ulos, ja säihky hänen

silmistään katosi kokonaan. Hän otti ruhjotun lakkinsa pajan lattialta

ja painoi sen päähänsä.

-- Mitä me miehet turhia itkemme, sanoi hän. -- Tuo tänne kirveesi,

niin tehdään siihen uusi silmä kokonaan. Tuo samalla pihdit ja vasara.

Hän kääntyi ahjoon päin, hieroi kämmeniään nahkaiseen esiliinaansa ja

jatkoi:

-- Katsos, naapurini, kun ihmisen luonto on sellainen, että se

toisinaan hiukan tuinahtaa, niin ei sille voi mitään. Mutta sillähän

siitä päästään, että tehdään kirveeseesi uusi silmä, entistä parempi.

Ainahan kirvestä tarvitaan, eikä sitä vielä toki romuläjään viskata.

Tehdään uusi koko kalusta. Mitä me tosiaan turhia itkemme, me miehet.

Hän tuli jo kokonaan hyvälle päälle, aivan toiseksi mieheksi.

-- Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän

ahjoaan kohennellen. -- Se on vanhain ruomilaisten kieltä, ja ne olivat

viisaita miehiä ne, mutta kiivasta väkeä, tulista väkeä, lisäsi hän ja

hymyili sankan partansa alta. -- Olipa tässä tulla koko Jerusalemin

hävitys, hah, hah! Mutta eihän sille voi mitään, että ihminen hiukan

tuinahtaa, ei niin mitään -- varsinkin kun sattuu tyhmyyksiä, jotka

vievät hyvän kirveen silmän poroksi.

Kolkkala ja Soijan mies, joka oli tuonut kirveensä, pihdit ja vasarat

takaisin pajaan, olivat äänettöminä, eivätkä he oikein tietäneet, mistä

päästä olisivat puhetta alkaneetkaan.

Vihdoin avasi Kolkkala suunsa.

-- Mitä kieltä se on se jeekuna, taikka rastit eli kuinka se oli?

kysäsi hän uteliaasti, mutta sentään aristellen, niinkuin uutta

räjäystä peläten.

-- Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Elä utele turhia, et sen

sisällystä kumminkaan ymmärrä, tokasi seppä.

Mutta hetkisen ahjoon katseltuaan kääntyi hän kiivaasti Kolkkalaan ja

sanoi karahtavalla äänellä:

-- Se on ryssää! Mutta elä saata minua sanomaan sitä toista kertaa.

-- Vai ryssää, ihmetteli Kolkkala. -- Kaikkia se mestari osaa. Mutta

niinhän se on, että joka on hyvä yhteen, se on hyvä toiseenkin.

Miks'eikä Joose-mestari osaisi ryssääkin, hän kun osaa mitä vaan tahtoo.

-- Elä turhia imartele, sanoi seppä jyrkästi. Hän otti Soijan miehen

kirveen ja katsasti sitä.

-- Ei muuta kuin uusi hitsi, joka pitää, sanoi entinen seppä. Olipa

hyvä, että jäi edes tämän verran jälelle, puhui hän sitten kirvestä

tarkastellen.

-- Kuka seppä se sillä tavalla sanoi? kysäsi Soijan mies, joka huomasi,

että Joose-mestarin kanssa taas saattoi puhua niinkuin ennenkin.

-- Se oli seppä, joka ei ensi kuumentamalla saanut hitsiä pitämään,

ja sellaisia on ollut monta. Sellainen oli minunkin oppimestarini,

Rastilan vanha Jaakko, ja on sitä sananpartta sovitettu häneenkin. Hah,

hah! Lysti äijän kämpyrä muuten. Kirosi ja noitui hitsiä tehdessään

ja pyrähteli kuin harakka, niin että housut höllähteli. 'Tässä on se

peijakkaan pohle, missä ne isot pihlitkin nyt ovat?' mekusi hän ja

sotki koko ahjon sekaisin, vaikka hänellä monasti oli juuri hakemansa

pihdit kourassaan. Sitä oli pohtija, ja monta makeata naurua hänelle

naurettiin. Mutta hyviä seppiä tuli hänen oppipojistaan kaikista, puhui

Joose-mestari. -- Paina! sanoi hän sitten käskevällä äänellä Soijan

miehelle, asettaen vahvan kangen pötkyn ahjoon kirveen silmäksi.

Pajassa vallitsi taas entinen rauha ja säännöllinen meno, eikä kuulunut

muuta kuin ahjon kohina ja palkeen kantimen pitkäveteinen kitkutus.

Joose-mestari seisoi ahjon edessä, molemmat kädet pistettyinä

rintapieliin nahkaisen esiliinan alle.

-- Soh! sanoi hän taas lietsojalle. -- Lyöpä tuohon, ohennetaan tätä

vähän.

-- Kas niin. Paina!

Kolkkala istui vuoron pajan kynnyksellä, vuoron seisoi ahjon takana

käsiään lämmitellen, ja odotteli kärsivällisesti, kunnes Soijan miehen

kirves oli valmis. Eikä se pitkältä kestänytkään valmistaa, sillä seppä

takoi huitomalla, löi niin että esiliina keikahteli, löi ja jutteli

ja pyyhkäsi välillä hikeä otsastaan. Kimeltäviä tähtiä alkoi kyllä jo

pilkottaa pakkastaivaalla, mutta pajassa ei oltu vielä pantu pärettä

pihtiin, kun kirveessä oli jo uusi silmä, uusi taika ja koko kapine

muutenkin kuin aivan uusi.

-- Siinä se nyt on, mutta olipa sen kanssa heilumistakin, sanoi seppä

ja laski kirveen pajan kynnykselle, tarkasteltuaan vielä ovella päivän

heikkenevässä valossa sen terää karkaisun jälestä. -- Ja kaikki tämä

liika hiki tuli sinun pahkakuppisi vuoksi. Saisit nyt maksaa puoliksi

tämän, lisäsi hän Kolkkalaan kääntyen.

Kolkkala kyhnäsi korvallistaan ja tuli nähtävästi levottomaksi. --

Jokohan tekee seppä niin lujan päätöksen, että hänen täytyy

alistua -- --

Mutta seppä jätti tuomion tekemättä, eikä määrännyt kirveen

omistajaltakaan maksua kuin ihan halvimman mukaan.

-- Tuo nyt sitten tänne se kuppisi, että tästä pääsee edes huoneelle

ennen yötä, sanoi hän Kolkkalalle.

Kolmessa miehen tarkasteltiin siinä nyt pahkakupin puolikkaita, jotka

Kolkkala kaivoi säkistään alasintukille.

-- On siinä ollut pahkaa, ihmetteli Soijan mies ja nauroi. -- Ja

luulisipa siinä olevan jo rautaakin tarpeeksi.

-- Neljä sinkilää, sanoi seppä. -- Jaa'ah! Minä olin silloin vielä

pahainen poika, kun nuo ensimmäiset siihen kiinnitin. Tunnenpa hyvästi

poikaiset käsi-alani.

-- Kyllä se on ollut mainio astia, eikä meillä vaan tultaisi ilman sitä

toimeen, vakuutti Kolkkala. -- Ja kun sen vielä pitäväksi saan, niin ei

sitä neljättä kertaa säretä. Siitä minä vastaan.

-- Onhan tuo tainnut aikoinaan olla hyväkin, silloin, kun parempia ei

tunnettu, sanoi Joose-mestari. Mutta maailma muuttuu ja sinun pitäisi,

Kolkkala, ottaa ajastasi vaari. Minä sanon sinulle suoraan, että kautta

pitäjän käy maine tästä sinun pahkakupistasi, eikä se ruoka-astiaksi

tätä nykyä enää kelpaakaan muille kuin sioille. Osta sinä kivivateja

sinäkin, niinkuin muutkin ihmiset. Kuluuhan tämän hiekkauksessa jo

piikain kynnetkin, joll'et muutakaan ajattelisi.

-- Meillä ollaan siihen niin totuttu, että kyllä siitä vaan kaipuu

tulee, ell'ei sitä ehjäksi saada, arveli Kolkkala. -- Ja mitä niistä

uudenaikuisistakaan astioista? Eivät niillä näy sen vauraammiksi

pääsevän, jotka niitä käyttävät.

-- Sinä olet auttamaton, sanoi seppä. -- Tässähän on jo entisestään

sinkilöitä niin, ett'ei ymmärrä, mihin uusia kiinnittäisi. Tuohon nyt

sopisi juuri ja juuri yksi -- vaan entä toinen? Yhdellä se ei pysy

koossa, ymmärrätkö?

Kolkkalalle tuli hätä. Hänen sormensa ihan vapisivat ja silmäin väliin

tuli tuskallinen kurttu, kun hän kiihkeästi etsi sopivaa sinkilän

kohtaa kuppinsa puolikkaissa.

-- Panisiko häntä toisen tuohon kohtaan? osoitti seppä sormellaan.

-- Siihen, juuri siihen! Eipä parempaa kohtaa voisi keksiäkään. Ihan

siihen se pannaan, ja tästä tulee vielä mainio kalu, parempi kuin

uusi, huudahti Kolkkala innoissaan ja hyvillään, valmiina tarttumaan

vuorostaan palkeen painimeen.

-- Paikataan nyt sitten, pannaan paikkaa paikan päälle ja sinkilää

sinkilän selkään vaikka tuhanteen ristiin, koska sinä et uusia astioita

osta, silloin kun niitä jo on hyviä tarjolla. Paina!

Ja seppä pisti palasista jatkellun, pitkän ja hoikaksi taotun

naulakangen pään ahjoon, tehdäkseen siitä sinkilät Kolkkalan

pahkakuppiin.

Iltapuhde oli alkamassa. Soijan miehelläkään ei ollut mitään kiirettä

ja hänkin jäi vielä pajaan tupakoimaan, jutustelemaan ja katselemaan

Kolkkalan kupin paikkausta. Sillä paja on sellainen paikka, jossa

aika kuluu hyvästi, jolla on oma erityinen viehätyksensä. Siellä on

uteliaisuudelle laajat alat, siellä näkee aina vanhaa kaikellaista,

monenmoisia loppuunsa käytetyitä ja hylyksi heitetyitä esineitä

hajallaan pitkin nurkkia ja seiniä ja pitkin nokista, kovaksi tallattua

maapermantoa, monta sellaista kapinetta, jonka aika jo on ollut ja

mennyt. Mutta siellä näkee myös saman vanhan romun ohessa joka hetki

syntyvän jotain uutta, sillä jokainen vasaran isku, jonka seppä rautaan

pudottaa, on uusi syntysana, on jonkun uuden muodon alku. Pajassa on

aina miettimisen ja arvailemisen varaa, että mikähän tuokin on ollut --

ja mitähän tuostakin tulee --?

-- Pistähän pärettä pihtiin aikasi kuluksi, koska tässä jo alkaa

hämärtää, sanoi seppä Soijalaiselle.

Hän seisoi taas miettivän näköisenä ahjoon katsellen, kädet pistettyinä

rintapieliin nahkaisen esiliinan alle, niinkuin hänen tapansa oli,

kun rauta oli kuumenemassa. Vasemman jalkansa oli hän nostanut

alasintukille ja nojasi samanpuolista kyynäspäätään polveensa.

Yht'äkkiä vetäsi hän oikean kätensä poveltaan, heilautti sitä ja

sylkäsi kämmeneensä, niinkuin kiivaasti johonkin tarttuakseen, mutta

oli sentään yhä mietteissään ja katseli ahjoon.

Kolkkala ja Soijalainen huomasivat sen ja hymähtivät salavihkaan, mutta

eivät hiiskuneet mitään. Edellinen painoi vaan hartaasti paletta.

Tämä sepän temppu tunnettiin laajalta. Se tiesi sitä, että joku uusi

tuuma oli äkkiä pistänyt hänen päähänsä, ja sattui monasti, että hän

sen saman tempun teki kirkon penkissäkin, keskellä parasta saarnaa.

Pian olivat sinkilät valmiit ja niitä alettiin kiinnittää kupin

puolikkaihin, jotka kiristettiin tiukasti yhteen.

Kolkkala seurasi hyvillä mielin sepän liikkeitä, oli nöyrä ja valmis

noudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan ja koetti olla kaikin

puolin apuna. Hänen pienet, tihkurat silmänsä kiiluivat ilosta, hän

nuolasi tavan takaa huuliaan, puhkui ja kumarteli ja piteli kuppia

alasimella, kun seppä teki kotkauksia sinkiläin kärkiin. -- Ah, tuleepa

siitä hyvä! mietti hän. -- Näkevätpähän vielä siellä kotona, ett'ei

sitä niin vaan -- --. Paneskinhan tahallasi lapset särkemään, akka --

tahallaanhan se aivan varmaan teki sen. -- Mutta minäpä olen viisaampi.

-- Onni, ett'ei mennyt kolmeksi, silloin olisi pahateko tainnut

onnistua. -- Kyllä tulee hyvä! -- Mitähän tuosta ottanee seppä -- ehkä

kymmenen kopeekkaa. -- Viisikin riittäisi tuollaisesta työstä, mutta

jos niikseen tulee, niin minä vaikka kaksikymmentä maksan -- kun vaan

saan näyttää niille siellä kotona -- --.

Kuppi oli koossa ja seppä asetti sen kumolleen alasimelle.

-- Siinä sen nyt näet. Latesii latesimerit puerit, se on me aivan

oppineet pojat, sanoi hän naurahtaen, mutta sentään painolla.

Kolkkalan suu meni leveään hymyyn.

-- Niin, kyllähän Joose-mestari -- alkoi hän puhua ja oli juuri

ottamassa kuppia alasimelta, mutta ennenkuin hän sen ennätti tehdä,

sieppasi Joose-mestari niinkuin leimaus moukarin käteensä ja heilautti

sen hirveällä voimalla Kolkkalan nenän editse hänen pahkakupilleen,

niin että säikäleet singahtelivat ympäri pajan ja napsahtelivat seiniin

ja kattoon.

Eräs joulu.

-- Kylläpä kelpaisi vaarille nauraa, joll'ei päivää tulisi ollenkaan!

Kiirehtiä meitä yöllä, ensimmäisestä kukon laulusta heinään, ikäänkuin

ei päivemmällä olisi ennätetty. Tosinhan tämä on joulu-aatto, mutta

olisi vaari voinut rauhassa maata itse ja antaa muidenkin levätä

tarpeekseen. Mitä tästä nyt on apua, että koko pitkän puhteen täällä

ladossa venymme, kun ei täältä kumminkaan pimeässä kuormilla kotiin

päästä? -- Kestääpä totisesti tämä talvinen päivän tulo, varsinkin kun

sitä rupeaa ensimmäisestä kukon laulusta odottelemaan.

-- Olikohan kukko meidän kotoa lähteissä vielä laulanut ollenkaan?

Taisivat korvasi haarata. Minusta näytti otava vasta niinkuin

ensimmäistä hetkeä aamuyöstä, kun sitä Mustansuon lakeudella katselin.

-- Lauloi kuin lauloikin juuri rinnustinta kiinni vetäissäni,

ja äänestä tuntui, että se oli vast'ikään herännyt. Mutta sinun

kohmeloisessa silmässäsi saattoi ota van kärki olla kallellaan.

-- Ja minä voin yhtä hyvin väittää, että kolmen päiväiset viinat

lauloivat sinun korvissasi kukon äänellä, niinkuin ennen paha omatunto

Pietarille. -- Yhdentekevää, mutta kummallisen pitkä on todellakin

tämä aamupuhde. Minusta tuntuu, niinkuin se yhä vaan pimenisi. Ja

alkaa jo vähän viluttaakin. Huh! Onko siellä matissa enää tilkkaakaan?

Kummallinen aamu, sanon minä! Kun Murron pirtistä lähdimme, oli minusta

kuin itä jo olisi sarastanut. -- Sitten alkoi niin riivatusti nukuttaa

ja taittiinhan tässä tuntikausi köllitellä, niin että pitäisihän nyt jo

päivän valjeta.

-- Pitäisi kylläkin, veljeni, jos vanhoihin merkkeihin on luottamista.

-- Siunatkoon hyvä isä sielujamme tänä jouluaattona ja antakoon

meille valkeuden. Eihän tällaisessa pimeydessä näe heinäkuormaa edes

tehdäkään, vielä sitten umpisella tiellä kotiin viedä. -- Liian

pitkälle ryypittiin. Olisi pitänyt ajatella, ett'ei tänne ole edes

jälkiä, ja tehdä sittenkin jo eilen tämä heinämatka.

-- Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Mutta kelpaisipa vaarille

nauraa, sanon minä, ell'ei tulisi ollenkaan päivää!

-- Elä veikkonen sellaista toivo.

-- Enhän minä sitä toivo, koska minusta tuntuu, että se jo on

tapahtunut. Pimeys on ottanut vallan maailmassa, ja ihan joulu-aattona.

Ai ai! Kynsiäni kimoilee aatellessani sitä päreitten kiskomista!

Näin keskusteli pimeällä talvipuhteella, jouluaattona, päivää

odotellen, kaksi miestä heinäladossa kohisevan kuusikon rannassa.

Ne olivat Vuorenalustan veljekset, isäntä Eero ja hänen vanhempi

veljensä Matti, joka oli naimaton mies ja teki talon töitä veljensä

kanssa "sedän" nimellä.

Kaksi hevosta, tyhjät häkkireet perässä, purra murskutteli heinää ladon

ovella. Ne ojensivat toisinaan päänsä pitkälle ladon sisään ja repivät

sieltä heinää itselleen, parhaita paikkoja valiten ja puhallellen

huuraista henkeä latoon. Väliin ne taas peräytyivät niin pitkälle, kuin

pellavaiset, ovenpieliin sitaistut marhaminnan perät ylettyivät, ja

haukkelivat ahnaasti lunta.

Ilma oli nuoskea, niinkuin usein sattuu joulun aikana, pilvinen ja

pimeä.

Korpi ladon takana kohisi hiljalleen ja tavan takaa kuului sieltä

kahahtavia ääniä, kun kuusien oksille satanut lumi putoili suojan

vaikutuksesta maahan, ja toisinaan risahti ja paukahti pahasti, jos

oksa sattui taittumaan. Ladon räystäistä tipahteli vesi.

Veljekset olivat olleet Linnalla Tuomaan markkinoilla ja verojyviä

viemässä, olivat alkaneet jo siellä iloisen joulun ja sitten jatkaneet

sitä vielä kotiin tultuaan yhteen menoon pari päivää, jouluaattoon

saakka.

Se oli siihen aikaan hyvin tavallista tuollainen rento elämä, sillä

joka talon kodasta tupruili yötä päivää pannun savu melkein koko

talvikauden, ja joka ei miehisistä miehistä ollut jollain erityisellä

tavalla "herännyt", siltä usein luiskahti hyvin helposti kokonainen

viikkokin annakasta, solahti miehen tietämättä huimassa humalassa,

niinkuin hämärä uni.

Vaari, Matin ja Eeron isä, joka oikeastaan vielä piti peräsintä

talossa, oli vihdoin kolmantena päivänä närkästynyt poikainsa

lallatusta, kun nämä eivät saaneet edes jouluheiniä kotiin tuoduksi. Ja

ylen pahaa oli jo puhunut muorikin sekä Eeron emäntä.

Kaksi raavasta miestä talossa, ja pitääkö minun vanhan vapisevan tästä

lähtemän jouluheinään, oli vaari morissut, asetellessaan puhtaita

joulupäreitä ristikolle pirtin lakeen.

-- On niissä miehiä meidän veljeksissä! Pitääkö tästä akkain lähteä

heiniä pyhiksi noutamaan? Tuo heti aitan avain tänne! oli muori,

veljien äiti sähissyt ja temmannut suuren avaimen Eeron kädestä, kun

tämä taas oli hoippuroinut aittaan nelinurkkainen pullo povessa, vanha,

tuopinvetoinen "kanttiini" ruohonkarvaista lasia. Sitten oli muori

koko aaton-aatto-illan häärinyt tuimana aitan avain vyöllään, kulkenut

pirtissä sisään ja ulos joulua varustellen ja aina välillä sähähdellyt

veljeksille, jotka torkahdellen istuivat rahilla ja heittelivät vetisiä

katseita muorin vyötäreillä keikkuvaan avaimeen.

-- Menkää tuosta järkenään maata, että jaksatte aamulla heinään! oli

Eeron vaimo kehoittanut.

Mutta tuskin olivat miehet mielestään vielä päässeet nukahtamaan,

kun jo vaari oli rytyyttänyt heidät ylös, Eeron vasemmanpuolisesta

pirtinperäkammarista, Matin pirtistä uunin pankolta.

-- Ei sitä minun nuorena ollessani ollut aikaa maata joulun edellä.

Jopa kai! Mutta mitä nämä tämänaikuiset nuoret! Akkoja, vetelyksiä. Kun

saadaan hiukankin miestä väkevämpää, niin sitten nukutaan nahitetaan

kuin naatit. Ei viitsittäisi edes joulujuhlaksi elukoille heiniä tuoda.

Ylös!

Eero ja Matti olivat sentään kauniilla puheella saaneet hiukan evästä

mukaansa, sillä matka oli pitkä saloniitylle, eikähän sitä tiennyt,

mikä kipeä tarve matkan varrella olisi voinut sattua.

Ja niin olivat he lähteneet, lammasnahkasiin ja tallukoihin puettuina,

kintaissa ja puuhkalakissa, miehuullisesti, vahvasti varustettuina

pimeään talviseen yöhön, ja varoittaneet vaaria, että sauna

lämmitettäisiin jo puolisen ajaksi.

Ennenkuin he pääsivät saloniitylleen, oli välillä Murron yksinäinen

metsätalo, jonka kautta heidän tiensä kulki.

* * * * *

Pitkän hetken istuivat veljekset edellä kerrotun keskustelun jälkeen

äänettöminä ladossa, kuunnellen korven kohinaa ja odotellen päivää.

Kaikki oli muuten hiljaista, raskasta ja painostavaa. Kuului vaan

hevosten hampaitten karskuna, veden tippuminen ladon räystäiltä ja

heinien kahina, kun veljekset liikuttivat jalkojaan tai hevoset

tempasivat niitä kynnysalle syödäkseen.

-- Merkillistä! tokasi vihdoin Matti ja siirtyi keskeltä latoa, missä

he polvet koukussa olivat istuneet, ovelle. -- Ei ainoaakaan tähteä

näy, ei edes koita.

-- Vielä tähtiä tällaisessa pilvisessä pimeydessä, kun minä täältä

tuskin erotan ovi-aukkoa, vastasi Eero ylempää ladosta.

Kului taas joltinenkin hetki äänettömyydessä Matin istuessa kynnyksellä

ja silitellessä hevosten päitä kummallakin puolellaan.

-- Ihmeellistä! sanoi hän.

-- Seisomaan rupeaa minunkin meininkini, arveli Eero; ja häntä rupesi

jo omatunto hiukan soimailemaan siitä, että oli äsken puhunut, kuinka

vaarille kelpaisi nauraa, ell'ei päivää tulisikaan.

-- Kauvankohan me viivyimme Murrossa? kysäsi Matti.

-- No enhän tuota osaa arvata, kun se heidänkin taalalainen näkyi

seisovan, mutta kauvanko tuossa nyt lienee istuttu, että pari

aamupuolikasta Murron Matin kanssa tekaistiin, arveli Eero.

-- Vaan minustapa tuntui, niinkuin jo äsken sanoin, aivan kuin olisi jo

itä sarastanut meidän laskiessa Murron mäeltä alas. Mutta sitten alkoi

minua niin riivatun tavalla raukaista.

-- Ei se ollut aamun koittoa, se oli vaan tulen kajastusta Murron

kodasta, selitti Eero. -- Ja jos silloin jo aamu olisi ollut niin

lähellä, niin ymmärräthän sen, että nyt pitäisi jo pakostakin auringon

olla ylähällä, koska tässä heinissä vielä sen jälestä oltiin rupeama

pitkänämme.

-- Oltiin tietenkin, vakuutti Matti, -- vaikka minä en nukkunut juuri

ollenkaan, vaan kuulin koko ajan, kuinka hevoset söivät.

Veljekset istuivat taas kauvan äänettöminä ja mietiskelivät. Eikä

heillä paljon puhumista toisilleen ollutkaan, sillä toinen tiesi

jotensakin saman kuin toinenkin. Mutta kaikki heidän miettimisensäkin

kohdistui tähän ihmeelliseen aamuun, josta ei todella tuntunut tulevan

päivää ollenkaan.

Pimeys oli yhä sama.

-- Mitä mietiskelet veljeni? kysäsi Eero, ja hän melkein säpsähti omaa

ääntään, kuinka se tuntui niin oudolta ja ontolta, aivan kuin joku

olisi puhunut ladon seinän takaa.

-- En tässä osaa enää miettiä mitään muuta kuin tätä loppumatonta

puhdetta, vastasi Matti alakuloisesti. -- Vaari ajoi meidät varmaan jo

illasta matkalle, muuten tämä ei ole mahdollista.

-- Mutta minä kuulin kukon laulun, väitti Eero.

-- Kyllä se toisinaan näin ilmain käänteessä laulaa illallakin, arveli

Matti, jossa alkoi varmentua se ajatus, että todellakin oli ollut vasta

ilta, kun he kotoa lähtivät, vaikka he eivät kohmelossa olleet sitä

huomanneet. Olisiko vaari tehnyt kepposet heille? Se olisi hyvin hänen

tapaistaan. Otava oli kyllä hänen mielestään näyttänyt aamuyötä, mutta

tämä kaikki alkoi tuntua niin kummalliselta, että hän jo epäili, oliko

nähnyt otavaa ollenkaan, vai muistiko hän jotain muuta yötä. Ehkä hän

muistelikin sitä yötä, jolloin he Linnalta palasivat -- silloinhan oli

kirkas yö ja hän katseli otavaa Lakeanummella. Hän mietiskeli tätä

seikkaa kauvan ja joka puolelta, mutta asia kävi hänelle lopulta yhä

sekavammaksi.

-- Kuules? kysäsi hän äkkiä Eerolta ja nousi veljensä rinnalle

ylemmäksi heiniin. -- Muistatko sinä, näkyikö meidän kotoa lähteissä

tähtiä, vai oliko ilma yhtä sumea kuin nytkin?

Eero kohautti päätään niinkuin olisi tahtonut katsoa taivasta, mutta

läpinäkymätön pimeä kohtasi hänen silmiään ladon katosta, vaikka

ovesta, mihin hän siihen saakka oli katsellut, heijasti lumi sen verran

valoa, että saattoi erottaa, millä kohtaa reikä oli.

-- Totisesti, jos sanon, niin valehtelen. Mutta eiköhän ilma ollut

suoja jo silloin ja taivas pilvessä, kosk'en muista tunteneeni yhtään

kylmää ruumiissani, vastasi hän Matin kysymykseen.

-- Olisiko siis näköni ollut niin hairauksissa, vai muistanko jotain

entistä yötä --? Kuule, Eero, veljeni Eero, emmehän me vaan liene

unessa, sanoi Matti ääni painuneena ja värähtäen, ja hän alkoi pimeässä

haparoiden tunnustella veljensä käsivartta.

-- Nyt on mies pois suunniltaan. Elä turhia! Tässähän istumme omassa

tuohikattoisessa ladossamme, tuossa ovat hevosemme -- mitä sinä unista

hupsit? -- Ja voi sinua tyhmää ja yksinkertaista ihmistä! Olimmehan

Murrossa ryypyillä tullessamme ja siellä oli jo koko talon väki

ylähällä, sanoi Eero vilkkaasti, kun oli huomannut parhaan todistuksen

kumotakseen veljensä epäilyksen siitä, olivatko he kotoa lähteneet

illalla vaiko aamulla.

-- Joka sanoo veljestään "sinä tyhmä" -- kuule, kuule Eero, minä

varoitan sinua. Ehk'eivät olleet Murrossa vielä panneetkaan levolle.

Ehkä he vielä valvoivat iltaa, tai olivat nousseet yöllä ylös, kun se

heidän taalalaisensa seisoi. Oletko niin varma asiasta, että sanot

veljestäsi: "sinä tyhmä", intti Matti.

-- Mutta kun Murron Matti juuri selvästi huusi meitä aamuryypylle

ajaissamme pihaan, koetti Eero selittää asiaa.

-- Niin, siinäpä se juuri kysymys onkin, että tiesivätkö ne

Murrossakaan varmaan, mikä aika vuorokautta silloin oli, kun se heidän

taalalainen -- --

-- Mene hiiteen taalalaisinesi ja hulluine mietteinesi! Tietysti tästä

päivä valkenee niinkuin muinakin aamuina ja aurinko nousee meille

syntisille niinkuin ennenkin, jahka ehtii. Mutta totta on se, että

hirmuisen pitkä on tämä puhde, päätteli Eero ollen olevinaan rohkea

ja varma asiasta, vaikka pelko ja salainen kauhu sekä epäilys ajan

oikeasta kulusta alkoivat kyllä ahdistaa häntäkin.

Pimeys pysyi muuttumattomana. Hevosetkin lakkasivat syömästä kokonaan

ja kävivät liikkeistään päättäen levottomiksi.

-- Alkaisikohan nyt tapahtua vanhan testamentin ihmeitä vielä

nykyisellekin kansalle ja aurinko seisoisi jossain paikallaan? katkasi

Matti veli taas äänettömyyden pelokkaalla vakavuudella. -- Jos me

jälestä puolen yön lähdimme kotoa ja jälkeen kukon aamulaulun olimme

Murrossa, niin sellainen ihmetyö tässä on varmasti tapahtunut.

-- Jokohan? tokasi Eero, koettaen olla niin välinpitämätön kuin

suinkin, vaikka hänen oma aatoksensa heti iski samaan kuin Matinkin.

-- Eihän nyt ole kuulunut sotaakaan mistään päin sittenkuin isolta

Turkilta pää katkaistiin ja heitettiin Punaiseen mereen.

-- Mistä tiedät, epäili Matti. -- Ehkä rynnistää ristitty sotajoukko

jossain muita pakanoita vastaan ja tarvitsee siellä pitemmältä päivää.

-- Niin, herran tiet ovat ihmeitä täynnä. Ei tiedetä mitä kulloinkin

tapahtuu, myönsi jo Eerokin.

Ilma kääntyi yhä suojemmaksi, korpi alkoi kohahdella ja henkäillä

raskaammin, vesi tippui puista. Paksu sumu laskeutui niitylle, niin

ett'ei enää voinut eroittaa edes valkeaa lunta, vaan maakin näytti

mustalta niinkuin syksyllä. Kaikki alkoi tuntua nuoskealta, heinät ja

miesten vaatteetkin, kun he niitä koettelivat.

Pelko rupesi hiiviskelemään yhä lähempänä veljesten ympärillä

ja painamaan heitä, ja heidän päässään pyöri jos jonkinlaisia

mietteitä, toinen toistaan kummallisempia tästä käsittämättömästä ja

loppumattomasta aamupuhteesta, joka ei ollenkaan alkanut vaaleta.

He eivät voineet enää istua äänettöminä, sillä äänettömyys lisäsi vaan

salaperäistä pimeyttä, ja vaikk'ei heillä ollut halua puhumiseen eikä

juuri mitään erityistä puhuttavaakaan, koettivat he kumminkin pitää

ääntään toinen toisensa kuuluvilla, sillä silloin tuntui olo jotenkuten

turvallisemmalta. He alkoivat jutella kaikenmoisia vanhoja asioita,

joita he ennen olivat jo tuhansiin kertoihin puhuneet sekä kuulleet

muitten puhuvan.

-- Tämä on muorin lato, tämä tuohikattoinen, jossa nyt istumme, ja tuo

toinen tuolla alempana, tuo olkikattoinen, on vaarin, alkoi Matti,

vanhempi veli.

-- Niinhän sitä isä on puhunut, vastasi Eero, -- ja sinäkin joskus.

-- Olen kyllä, sillä minä muistan paljo vanhempia asioita kuin sinä.

Ja sitävarten tätä sanotaan muorin ladoksi, että hän, isämme äiti,

oli ollut itse nurkalla, kun tätä tehtiin. -- Se oli reipas muija,

muorivainajamme. Mutta surkean lopun hän sentään sai, ja ennen

aikojaan. Sinä et häntä enää muista.

-- Enhän minä muista, myönsi Eero.

-- Mutta minä muistan vallan hyvin. Ja vielä tälläkin hetkellä vihlasee

sydäntäni, kun muistelen sitä kauheaa parahdusta, jonka hän päästi, kun

pannun hattu kodassa särkyi ja koko kiehuva sisällys kuohahti hänen

päällensä. Se huuto kävi läpi luitten ja kaikki juoksivat kotaan. Minä

hain juuri silloin olkirödyksestä navetan katoksessa kanaa, joka oli

joutunut navetasta hukkaan, ja säikähdin niin, että piilouduin olkiin

ja olin siellä iltaan saakka, kunnes isä minut sieltä löysi. Kuulin

kaikki ja näin kuinka muorivainajaa kannettiin kodasta tupaan, ja yhä

hän vaan huusi ja valitti. Hän oli silloin juuri joulupolttoa tekemässä

ja samassa poltossa oli kymmenen kappaa Korven sedän maltaita, mutta ei

muori itse enää sitä joulua nähnyt. Niihin palohaavoihinsa hän kuoli.

-- Niinhän sitä isä on puhunut, sanoi Eero. -- Mutta ryyppäsivätkö ne

sitten sitä polttoa? kysäsi hän tavallista kiihkeämmin,-- nauttivatko

sitä jumalan viljaa, joka poltettaissa kuohahti yli ja tappoi muorin?

-- En tiedä enkä muista, vastasi Matti. -- Siitä ei ole koskaan

ollut puhetta. Korven setä ei sen jälestä maistanut tippaakaan,

niinkuin sinäkin muistat, mutta isämme kyllä on lasia kallistellut.

-- Hautajaiset ne pitivät muorille hyvät, sen muistan. Muori makasi

kirstussaan keskellä pirtin lattiaa ja siinä ne lauloivat kyläläiset

virsiä ympärillä, ukot karkealla äänellä, naiset itkien ja uikutellen.

Miehet kehuivat, että siinä oli emäntä, joka oli polttanut parasta

viinaa koko kylässä, ja suuri tuohipullo keikahteli pöydällä yhtenään,

se sama suuri pullo, jota isä vielä kutsuu muorin pulloksi.

-- Ja se oli joulu?

-- Joulu, aivan niinkuin nytkin.

-- Voi sitäkin joulua, ja voi niitä kaikkia muitakin sen jälkeen!

huudahti Eero väräjävällä äänellä ja astui ladon kynnykselle. Sitten

viskasi hän ähähtäen jotain yli hevosten, umpimähkään pimeätä metsää

kohden, ja sieltä kuului etäältä helähdys, niinkuin tapahtuu jonkun

lasi-astian särkyessä. -- Kuinka monta niistä olemme mekin pimeydessä

lallatelleet ja pirtin pahnoissa ryömineet kuin siat, jatkoi hän, ääni

yhä tuskallisemmin värähdellen, niinkuin olisi mies pelännyt, tai

saanut yht'äkkiä jonkun sisällisen piston.

-- Totta on kaikki, mitä sanot veljeni, myönsi Matti. -- Mutta aina on

sentään aurinko noussut ja päivä seurannut yötä säännöllisesti, ovatpa

miehet maanneet tai valvoneet.

-- Vaan nyt se seisahtui, tai romahti taivas navallaan nurin, sillä

päivää ei tästä puhteesta enää tule, siitä nyt saamme jo olla varmat.

-- Meiltä on ylimmäinen tainnut ottaa armonsa ja valkeutensa pois,

huokasi Matti.

-- Hän on meihin vihastunut. Me olemme liian paljon syntiä tehneet sekä

ajatuksilla että sanoilla ja töillä, vieläpä hänen omassa huoneessaan

kohmeloisina monasti torkahdelleetkin.

-- Oi, että tulisi vielä päivä, tulisi edes lyhyeksi hetkeksi vielä

siunattu valkeus, huokasi taas Matti.

-- Ei taida tulla, epäili Eero synkkänä yhä. -- Ah, veljeni, omatuntoni

painaa minut kasaan, se painaa minut läpi näitten heinien ja läpi ladon

lattian syltä syvälle jäiseen suohon. Minä tunnustan sinulle, että kun

Mikon sunnuntaina viimeksi ripillä olimme, niin oli kulkkuni vielä

Heikkilän talkooviinasta niin ahdas ja törkyä täynnä, ett'ei tahtonut

siunattu viini alas solua, ja maku siinä oli kuin vanhan, väljähtyneen

kaljan.

Eero puhui vielä pitkältä kaikista niistä suurista synneistä, joita

hän oli tehnyt ja joita kaikki ihmiset olivat tehneet, hän puhui

katkonaisin sanoin, nieleskellen ja melkein kuin itkua vastaan

ponnistellen. Ja hänen jäykkyytensä suli ja hän oli pehmeä niinkuin

märkä ryysy.

Pieni toivon kipinä syttyi heissä sentään vielä, kun Matti veli hetken

kuluttua muisti sanassa sanottavan, että Jumala antaa aurinkonsa

paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

He pysyivät jonkun aikaa rauhallisempina taas ja odottivat, istua

kyhjöttivät heinissä ja siristelivät silmiään, ponnistelivat

näköhermojaan kohti ladon ovea.

Mutta ei hituistakaan vaalennut maailma heidän ympärillään. Korpi

kohahteli ja kahahteli vaan ja huokaili yhä yhtä raskaana ja pimeänä.

Epätoivo ja masentava kauhu valtasi miehet uudestaan ja heitä alkoi jo

peljättää heinäinkin kahina, kun he jäseniään liikuttelivat.

-- Mitähän ne ajattelevat tästä Murrossa ja kotona, arveli Matti.

-- Ovat kauhuissaan, tiedäthän sen kysymättäkin, mutta rukoilevat

tietysti joukolla, vastasi Eero.

-- Vaan me onnettomat olemme täällä korvessa ihan kahden, ihan

avuttomina. Lähdetään Jumalan avulla pyrkimään kotiin mekin, edes

Murtoon saakka, sanoi taas Matti.

-- Tehdään se, niinkauvan kuin vielä voimme, sillä tätä emme kestä

enää. Vähemmästäkin on piminnyt syntisen ihmisen järki, ja minä tunnen,

että sellainen kauheus meitä uhkaa, ell'emme tästä pääse muitten

ihmisten pariin. -- Mutta muistakaamme viattomia eläinparkoja, jotka

eivät mitään pahaa ole tehneet. Pitäisihän meidän koettaa viedä edes

hiukan heiniä mennessämme.

-- Eläin raukat! Kyllä todellakin. Mutta eihän tässä pimeydessä

näe edes kuormaa tehdä ja kuinka sitä sitten kuljetat umpisella,

upottavalla tiellä?

-- Pannaan edes vähän häkkien pohjille.

He astuivat vapisevin polvin ladosta ulos ja alkoivat hätäisesti

päästää irti hevosiaan, jotka pitkään aikaan eivät enää olleet

maistaneet heinän korttakaan, vaan levottomina kuopineet ladon

edustaa, niin että maa siitä oli ihan lumesta puhdas, kamaraan saakka.

Vaan nyt, kun tunsivat olevansa irti, tulivat ne niin vauhkoiksi

ja vallattomiksi, että miesten oli mahdoton pidellä niitä molempia

yht'aikaa ja samalla saada heiniä häkkiin.

-- Pelko ja kauhistus valtaa jo luontokappaleetkin, päätti Matti. --

Soh, soh, katsos nyt tuota! Sitaise sinä liinaharja takaisin tuohon

nurkkaan kiinni, minä pitelen tätä suitsista ja pannaan sitten tämä

vuorostaan kiinni. Muu tässä ei auta. Siunaa ja varjele!

Matti piteli suitsista hevostaan ja Eero alkoi hätäisesti ajaa heiniä

häkkiin.

Hän ei ollut ennättänyt vielä nostaa kuin pari sylillistä, kun niityn

toiselta puolelta, viidakosta, kuului paha rääkähdys, jota seurasi

ihmeellinen, vinkuva suhina ja kotkottava ääni kaikkiin ilman suuntiin.

Ja siltä puolelta korpea, joka oli latoa lähinnä, alkoi samassa

rääkähdykseen vastata outo raksutus, melkein kuin olisi taiteltu poikki

kuivia kuusen oksia, tai joku siellä olisi kopautellut kalikalla

kuivasen kylkeä.

-- Sielumme kautta! huusi Matti ja hellitti kätensä hevosen suitsista.