kuusitalviaasta, "jolla oli turpa hieno kuin säämiskähansikas, master
Georgie", metsänvartijaan saakka, joka käyskenteli muka sattumoilta
lähettyvillä Georgien lemmikkivapa kädessä, ja "Tuonne putouksen
niskaan nousee neljän naulan painoisia. Ei ole moisia Intiassa,
mast-- majuri Georgie". Kaikki oli sanomattoman viehättävää,
vaikkapa äiti itsepintaisesti vei hänet liikkeelle kuomuvaunuissa,
jonka nahkaosilla vielä oli hänen nuoruutensa kuuma pyhä tuoksu,
näytelläkseen häntä ystävillensä joka talossa kuuden penikulman
ympäristöllä; ja isäukko riisti hänet kaupunkiin puoliselle
klubiinsa, missä ihan huolettomalla ryhdillä esitteli hänet
ainakin kolmellekymmenelle vanhalle soturille, joiden pojat eivät
olleet armeijan nuorimpia upseereja eivätkä kunnostautumismitalin
omistajia. Sitten oli Georgien vuoro; ja omat ystävänsä muistaen
hän täytti talon sillä lajilla upseeria joka eleskelee halvoissa
asumuksissa Southseassa tai Bromptonissa Montpelier-korttelissa --
hyviä miehiä kaikki, vaan eivät varoissaan olevia. Äiti havaitsi
heidän tarvitsevan tyttöjä kisakumppaneikseen; ja kun ei näistä
puutetta ollut, niin talo surisi kuin kyyhkyslakka keväällä. He
mullistivat kaikki ylösalaisin teatteriesityksiä varten; he katosivat
puutarhoihin, kun heidän olisi pitänyt harjotella kappaleitansa;
he sieppasivat kaikki käytettävissä olevat hevoset ja ajoneuvot,
erittäinkin kotiopettajattaren kärryt ja lihavan ponyn; heitä putoili
lohilammikkoon he pitivät kestejä nurmikolla ja pelasivat tennistä;
ja he istuivat kaksittain veräjillä, ja Georgie huomasi ettei häntä
vähimmässäkään määrässä tarvittu heidän huvittamiseensa.
"Totisesti!" hän virkkoi nähdessään viimeisen vilahduksen rakkaista
vieraistansa. "He sanoivat minulle että heillä oli ollut kovin
hauskaa, mutta eiväthän he ole toteuttaneet aikomuksistansa
puoliakaan".
"Tiedän että heillä on ollut hauskaa -- tavattoman hauskaa", sanoi
hänen äitinsä. "Sinä olet yleinen hyväntekijä, rakkaani".
"Nyt voimmekin taas elellä hiljaisesti, vai mitä?"
"Oh, aivan. Minulla on eräs hyvin rakas ystävä, johon sinun tulee
tutustua. Hän ei voinut saapua talon ollessa niin täynnä, sillä hän
on rampa, ja tullessasi hän oli poissa. Hän on eräs mrs. Lacy".
"Lacy! En sellaista nimeä näillä seuduin muista".
"He saapuivat sinun lähdettyäsi Intiaan -- Oxfordista. Hänen miehensä
kuoli siellä, ja leski luullakseni menetti osan varoistaan. He
ostivat Mäntylän Bassettin tien varrelta. Hän on hyvin miellyttävä
nainen, ja me pidämme suuresti heistä kumpaisestakin".
"Etkö häntä leskeksi sanonut?"
"Hänellä on tytär. Sanoinhan toki sen, rakkaani?"
"Loiskahteleeko tyttö lohilammikkoihin ja kikatteleeko ja 'Oih,
majuri Cottar!' ja sen semmoista?"
"Ei ollenkaan. Hän on ihan hiljainen tyttö ja hyvin musikaalinen. Hän
on käynyt täällä harva se päivä nuottikirjoineen -- hän nimittäin
säveltääkin; ja hän työskentelee yleensä kaiken päivää, joten sinä et
--"
"Mirjamistako puhutte?" tokaisi isä saapuen paikalle. Äiti vetäysi
kyynäspään ulottuville hänestä. Georgien isässä ei ollut mitään
hienotunteisuutta. "Oh, Miriam on herttainen tyttö. Soittaa
taitavasti. Ratsastaakin taitavasti. Hän on oikea huonekunnan
lemmikki. Hänellä on ollut tapana nimittää minua --" kyynäspää
teki tehtävänsä, ja isä sulki suunsa tietämättömänä, mutta aina
kuuliaisena.
"Mitä nimityksiä on hän teille antanut?"
"Kaikenmoisia hellittelysanoja. Minä pidän Miriamista kovasti".
"Kuulostaa juutalaiselta -- Miriam".
"Juutalaiselta! Sano ennen itseäsi juutalaiseksi. Hän on
Herefordshiren Lacyjä. Kun hänen tätinsä kuolee --" taas kyynäspää.
"Etpä sinä hänestä vilahdustakaan tiellesi saa, Georgie. Hän
puuhailee soittelussaan tai äitinsä vaalimisessa kaiken päivää. Etkö
sitäpaitsi olekin menossa kaupunkiin huomenna? Luulin sanoneesi
jotakin opiston iltakokouksesta?" äiti puhui.
"Kaupunkiinko _nyt_! Mitä joutavia!" Vielä kerran tukittiin isän suu.
"Ajattelin sellaista hiukan, mutta en ole siitä aivan varma", vastasi
talon toivo. Miksi yritteli äiti saada häntä poistumaan sen johdosta
että joku musikalinen tyttö ja tämän rampa äiti olivat tulossa
vieraisille? Hän ei pitänyt siitä että tuntemattomat naikkoset
käyttivät hellittelynimityksiä hänen isälleen. Hän tahtoi tarkata
noita tunkeiluhaluisia, jotka olivat olleet kunnassa vasta seitsemän
vuotta.
Kaiken tämän luki riemastunut äiti hänen kasvoistaan, itse pysyen
suloisen puolueettoman näköisenä.
"He saapuvat tänne tänä iltana päivälliselle. Lähetän vaunut heitä
noutamaan. Eivätkä he viivy enempää kuin viikon".
"Kenties lähden kaupunkiin. En ole vielä oikein päättänyt". Georgie
loittoni epäröiden. Opistolla oli ilmotettu pidettäväksi esitelmä
ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa, ja puhujana oli mies jonka
väitelmät enimmin ärsyttivät majuri Cottaria. Sitä varmasti seuraisi
kiihkeä väittely, ja hän ehkä yltyisi puhumaan. Ehtoopäivällä hän
otti vapansa ja lähti lohenmullojen pariin ajatuksiansa selvittämään.
"Hyvää kalaonnea, rakkaani!" toivotti äiti terassilta.
"Pelkään ettei sitä tule, maammo. Kaikki nuo kaupungin miehet, ja
tytöt eritoten, ovat vieneet kaloilta viikoiksi ruokahalun. Ei heistä
yksikään toden teolla välitä kalastamisesta. Hyppivät ja hoilaavat
rannalla ja ilmaisevat jokaiselle kalalle puolen penikulman piirissä
mitä aikovat tehdä, ja sitte viskaavat sille pörröisen kärpäsen.
Totisesti, pelottaisi se minutkin, jos lohenmullo olisin".
Mutta asiat eivät olleet niin hullulla tolalla kuin hän oli
olettanut. Mustat hyttyset tanssivat vedenpinnan yläpuolella,
ja vesi oli huolellisesti puhdistettu. Kolmen neljännesnaulan
painoinen kävi kiinni heti toisella heittämällä ja sai hänet
innostumaan, ja hän siirtyili alas virtaa, kyyristellen kahilain
ja angervojen takana, hiipaillen pensaspyökkiaidan ja jalan
levyisen äyräänkaistaleen välillä, mistä hän saattoi tarkastella
pyydystettäviänsä niiden voimatta erottaa häntä taustasta;
vatsallaan lojuen hän viillätteli sinervää täkyä sivuttain
sorapohjan heikoissa varjoissa yli kaareutuvien puiden alla. Hän oli
tuntenut kalastusvetensä perinjuurin neljän jalan korkuisesta asti.
Pohja-liekojen katveessa kyräilevät vanhat ja viisaat, kuten jonkun
pyörteensilmän niskassa vaahdon alla laiskasti tärppivät lihavat
venkaleetkin, joudutti vuoronsa jälkeen tuhon omiksi käsi joka
nokkelasti jäljitteli liehuvaa kärpästä. Niinpä siis näki Georgie
olevansa viiden penikulman päässä kotoa silloin kun hänen olisi
pitänyt olla päivälliselle pukeutumassa. Emännöitsijä oli pitänyt
hyvää huolta siitä ettei hänen pojunsa tyhjin käsin matkaan lähtisi,
ja ennen kuin kävi vaihtamaan täkyä valkeaksi perhoseksi hän istahti
oivallisen punaviinin ääreen voileipineen, joiden höysteenä oli
kaikkea sellaista mitä ihailevat naiset valmistavat eivätkä miehet
koskaan ota huomatakseen. Sitten takaisin, samalla nähden saukon
kaivelevan simpukoita, kaniinien tekevän partioretkiä apilasniittyyn
pyökkimetsän laidassa ja poliisimaisen hiiripöllön syöksevän pikku
päästäisen niskaan, kunnes kuu kumotti täytenä ja hän irrotti
vapansa liitoksista, lähteäkseen kotiin hyvin muistissa säilyneitä
pensas-aidan aukkoja käyttäen. Hän kiersi talon taakse, sillä vaikka
hän olisi saattanut rikkoa kaikkia muita sääntöjä milloin tahansa,
niin oli hänen lapsuutensa laki loukkaamaton: kalastamasta tultua
mentiin sisälle eteläisestä puutarhaveräjästä, puhdistauduttiin
ulommassa pesuhuoneessa ja esiinnyttiin vanhempiensa ja parempiensa
näkyvissä vasta pukua vaihdettuansa.
"Puoli yksitoista, totisesti! No, pannaan urheilun syyksi. Eivät he
minua kuitenkaan ensimäisenä iltana tavata tahtoisi. Luultavasti ovat
levolla". Hän livahti vierashuoneen avoimien ikkunain ohitse. "Ei,
eivätpä olekaan. Niillä näyttää siellä olevan ylen mukavaa".
Hän näki isänsä istumassa omalla erikoisella tuolillaan, äitinsä
omallansa, ja pianon ääressä istuvan tytön selkäpuolen. Puutarha
näytti kuutamolla puolittain jumalaiselta, ja hän kääntyi astelemaan
pitkin ruusulehtoa polttaakseen piipullisen.
Alkusoitelma päättyi, ja ilmaan liiteli ääni jollaista hän
lapsuudessaan oli sanonut "kermaiseksi" -- täyteläinen, eheä
kontra-alto; ja tämän laulun hän kuuli, tavu tavulta:
Sa tunnetko tien yli purppuranummen,
joll' yksi vain lyhty hohtaa,
sen tien joka Armon Kaupunkiin
sinut Unten rannasta johtaa --
missä kärsivä saa kivut unhottaa
eik' äiti ikävöi lastaan?
Mut meitä -- sääli meitä, oi! --
mut meitä valvovia, oi! --
meit' uksella Unten Kaupungin
käy polisi Päivä vastaan!
Kukin uupuen heittää jo kirjan ja kruunun
ja kahleet ja auran ja kulkee
tuon taipalen Armon Kaupunkiin,
jonka uksen jo vartija sulkee,
on palkkana työn heillä kylvyssä yön
näin sielu ja ruumis kastaa:
mut meitä -- sääli meitä, oi! --
mut meitä valvovia, oi! --
meit' uksella Unten Kaupungin
käy polisi Päivä vastaan!
Yli purppuranummen me katsoa saamme,
mist' unten armaus alkaa,
yli vilkaista Armon Kaupunkiin,
sinne vain emme astua jalkaa!
Me hyljeksityt sen muureja nyt
liki pääsemme ainoastaan:
mut meitä -- sääli meitä, oi! --
mut meitä valvovia, oi! --
meit' uksella Unten Kaupungin
käy polisi Päivä vastaan!
Viimeisen soinnun häipyessä hän tunsi kitalakensa kuivaksi ja
tuntemattomien valtimoiden takovan sitä vastaan. Emännöitsijä, joka
oli saanut päähänsä että hän oli pudonnut jokeen ja vilustunut,
odotteli portailla antaakseen hänelle hyviä neuvoja, ja kun toinen ei
häntä nähnyt eikä mitään vastannut, niin hän vei sisälle niin hurjan
viestin, että äiti saapui koputtamaan hänen makuukamarinsa ovelle.
"Onko mitään tapahtunut, rakkaani? Harper sanoi luulevansa ettet
ollut --"
"Ei ole mitään hätänä. Ei minua mikään vaivaa, maammo. _Älä_ minusta
ole huolissasi".
Hän ei tuntenut omaa ääntänsä, mutta se oli vähäpätöinen seikka
siihen verraten mitä hän mielessänsä harkitsi. Ilmeisesti, ihan
ilmeisesti, koko sattuma oli hullua leikkiä. Hän todisti sen
selväksi majuri Georgie Cottarille, joka oli menossa seuraavana
päivänä kaupunkiin kuulemaan esitelmää ampumavarain määrästä
kenttäpalveluksessa; ja niin todistettuansa sen toisteli Georgien
sielu ja aivot ja sydän ja ruumis riemukkaasti: "Tuo on Liljapoukaman
tyttö -- Hukkuneen Mantereen tyttö -- Kolmenkymmenen Penikulman
Ajotaipaleen tyttö -- Risutyttö! _minä_ tunnen hänet!"
Hän heräsi kankeana ja kyyryssään tuolilla, pohtimaan asemaa
päivänvalolla, jolloin se näytti mahdottomalta. Mutta ihmisen täytyy
syödä, ja hän lähti aamiaiselle sydän kurkussa ja lujasti hilliten
itseänsä.
"Myöhästynyt, kuten tavallista", virkkoi äiti. "Poikani -- Miriam".
Pitkä mustapukuinen tyttö kohotti katseensa häneen, ja Georgie
menetti ainaisen hienotunteisuutensa -- heti kun tajusi ettei
tyttö ollut asioista perillä. Hän tuijotti Miriamiin tyynesti
ja arvostelevasti. Siinä oli tuo runsas musta tukka, otsalta
ylös sykkyräksi suorittuna, tuo omituinen kiehkura oikean korvan
yläpuolella; siinä olivat nuo hieman lähekkäiset harmaat silmät,
lyhyt ylähuuli, päättäväinen leuka ja tuttu pään asento. Siinä
myös oli se pieni kaunispiirteinen suu, joka oli hänen huuliansa
koskettanut.
"Georgie -- _rakkaani!"_ muistutti äiti hämmästyneenä, sillä Miriam
punasteli tuon tuijotuksen alaisena.
"Minä -- minä pyydän anteeksi!" Georgie sopersi. "En tiedä onko
äiti sitä teille sanonut, että olen ajoittain jokseenkin tylsä,
erittäinkin ennen kuin olen murkinoinut. Se -- se on sukuvika".
Hän kääntyi tutkistelemaan sivupöydälle ladottuja lämpimiä ruokia,
riemuiten siitä että tyttö ei tiennyt -- tyttö ei tiennyt.
Georgien haastelu aterialla oli lievästi mieletöntä, vaikkei
äiti arvellut koskaan nähneensä poikaansa puoleksikaan niin
pulskana. Miten saattaisi yksikään tyttö, kaikkein vähimmin niin
arvostelukykyinen kuin Miriam, olla lankeamatta hänen jalkainsa
juureen jumaloimaan? Mutta Miriam oli syvästi pahastunut. Ei oltu
häneen konsanaan tuolla tavoin tuijoteltu, ja hän vetäysi nopsasti
kuoreensa, kun Georgie ilmotti muuttaneensa mieltään kaupunkiin
lähdöstä ja jäävänsä neiti Lacyn seuraksi, ellei tällä ollut mitään
parempaa tehtävää.
"Oh, älkäähän antako minun suunnitelmianne häiritä. Minä olen työssä.
Minulla on puuhia kaiken aamupäivää".
"Mikä sai Georgien käyttäymään niin oudosti?" huokasi äiti itsekseen.
"Miriam on ylen tuntehikas -- kuten äitinsäkin".
"Te säveltelette, vai mitä? Taitaa sellainen kyky olla aika hauska.
('Porsas -- oih, porsas!' ajatteli Miriam). Luulen kuulleeni teidän
laulavan tullessani eilen illalla onkiretkeltäni. Pelkkää selittelyä
Unten Rannasta muistaakseni? (Miriam värisi sielunsa sisintä myöten
vastenmielisyydestä.) Tavattoman sievä laulu. Miten tulette sellaisia
asioita ajatelleeksi?"
"Sävelenhän sinä, kultaseni, vain olet sepittänyt, vai kuinka?"
"Sanat myös, maammo. Sen varmasti tiedän", väitti Georgie säihkyvin
silmin.
Ei, tyttö ei tiennyt.
"Niin, kyllä sanatkin olivat minun". Miriam puhui verkalleen, sillä
hän tiesi kiihtyneenä sammaltavansa.
"Mutta miten _saatoit_ sen tietää, Georgie?" tiedusti äiti niin
ihastuneena kuin olisi armeijan nuorin majuri ollut seurassa
nokkeluuttaan näyttelevä kymmenvuotias.
"Jotenkuten olin siitä varma. Hoo, paljonkin minussa sellaista on,
maammo, mitä et ymmärrä. Näyttääpä kuin olisi tulossa kuuma päivä.
Lähtisittekö ehtoopäivällä ratsastamaan, neiti Lacy? Voimme lähteä
liikkeelle teetä juotuamme, jos teitä haluttaa".
Miriam ei mitenkään kehdannut kieltäytyä, mutta ken tahansa nainen
saattoi nähdä ettei hän ilahtunut ollut.
"Sepä soveltuukin oivallisesti, jos Bassettin tietä lähdette.
Silloinhan minun ei tarvitsekaan lähettää Martinia kylään", virkkoi
äiti äänettömyyttä keskeyttääkseen.
Kuten kaikilla hyvillä järjestäjillä oli äidilläkin yksi heikkoutensa
-- ainainen halu pikku tempuilla säästellä hevosia ja ajoneuvoja.
Miesväki hänen huonekunnassaan valitti hänen tekevän heistä
tavallisia kantajia, ja perheessä kulki kaskuna, että hän kerran
isomman metsästysseurueen liikkeelle lähtiessä virkkoi isälle:
"Jos _sattuisit_ saamaan ammutuksi otuksenne lähellä Bassettia,
rakkaani, ja jollei ole kovin myöhäinen, niin viitsisitkö pistäytyä
lankapuotiin ja katsoa saako sieltä tämän väristä?"
"Sen tiesin olevan tulossa. Et sinä, äiti, milloinkaan tilaisuutta
hukkaan heitä. Jos on kala tai matkakirstu haettavana, niin en
suostu". Georgie nauroi.
"Sorsa vain. Mallettilla osaavat niitä laittaa kovin maukkaita",
vastasi äiti yksinkertaisesti. "Eihän siitä ole sinulle vaivaa, vai
mitä? Meillä on kevyt päivällinen yhdeksältä, kun on niin kuuma".
Pitkä kesäinen päivä venyi vuosisadoiksi; mutta vihdoinkin oli
teevehkeet tuotu nurmikolle, ja Miriam ilmestyi esille.
Hän oli satulassa ennen kuin Georgie ehti apuansa tarjoamaan,
hypähtäen kepeästi kuin lapsena ponyn selkään Kolmenkymmenen
Penikulman Ajotaipaleelle lähdettäessä. Päivä piteli puoliansa
armottomasti, vaikka Georgie laskeusi kolmasti maahan etsimään
olemattomia kiviä Rufuksen kaviosta. Ilmipäivällä ei voi
yksinkertaisiakaan asioita haastella, eikä se ollut yksinkertaista
mikä Georgien mielessä pyöri. Hän siis heittäysi harvapuheiseksi, ja
Miriam tunsi vuoroin huojennusta vuoroin ylenkatsetta. Häntä suututti
se että tuo iso kohelo tiesi hänen sepittäneen laulunsa sanat; sillä
vaikka neito voi laulaa salaisimmatkin haaveensa julki, niin ei
häntä haluta nähdä miehisen ilkkujan niitä polkevan. He ratsastivat
Bassettin kapealle punaisilla tiilillä lasketulle kadulle, ja
Georgie keksi jos jotakin pulaa tuon sorsan ostamisessa. Lopuksi
oli se käärittävä juuri sellaiseen kääreeseen kuin hän tahtoi, ja
kiinnitettävä satulaan juuri yhdellä ainoalla tavalla, vaikka kello
kävi yhdeksää ja he olivat penikulmien päässä päivälliseltä.
"Meidän täytyy joutua!" tuskaili Miriam kyllästyneenä ja
suutuksissaan.
"Ei ole suurtakaan hoppua; mutta me voimme oikaista Dowheadin nummen
poikitse ja päästää ratsut ruohikkoa pitkin laukkaamaan. Siinä
säästämme puoli tuntia".
Hevoset hypähtelivät lyhyttä, tuoksuavaa nurmea pitkin, ja
viivyskelevät varjot keräysivät laaksossa heidän laskettaessaan
laajan kanervikon yli. Huomaamatta kiihtyi vauhti myyränreikien
uhalla; Rufus odotteli kohteliaasti Miriamin Dandyä nummen loivan
rinteen harjanteella. Sitten rinnakkain he ratsastivat alas kahden
penikulman mittaista vierua tuulen viuhuessa heidän korvissaan,
kahdeksan kavion täsmällisessä poljennossa ja kuolaimien kepeästi
kilahdellessa.
"Hei, tuo oli reipasta!" huusi Miriam kiristäessään ohjakset
tasangolle tultua. "Dandy ja minä olemme vanhat ystävykset, mutta en
luule milloinkaan parempaa vauhtia kiitäneemme".
"Kuitenkin olette parina kertana kiitänyt nopeammin".
"Todellakin? Milloin?"
Georgie kostutti huuliaan. "Ettekö muista Kolmenkymmenen Penikulman
Ajotaivalta -- minun seurassani -- kun 'Ne' ajoivat takaa --
hietikkotiellä meren oikealla puolella -- rientäessämme nummen
lyhtypatsaan luo?"
Tyttö henkäisi rajusti. "Mitä -- mitä tarkotatte?" hän kiihtyneesti
kysyi.
"Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta ja -- tuota kaikkea muuta".
"Tarkotatte --? En laulanut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleesta
mitään. Varmasti en. En ole kertonut ainoallekaan elolliselle
olennolle".
"Mainitsitte poliisi Päivää ja lyhtyä nummella ja Unten kaupunkia.
Se kaikki liittyy yhteen, nähkääs -- se on sama maa -- ja oli helppo
nähdä missä olitte ollut".
"Hyvä jumala! -- Se liittyy yhteen -- liittyy tietysti; mutta -- minä
olen ollut -- te olette ollut -- Oi, kävellyttäkäämme, tahi putoan!"
Georgie asettui hänen kohdalleen ja pidätti vapisevalla kädellään
Dandyn askeleita. Miriam nyyhki niinkuin hän oli nähnyt luodin
satuttaman miehen nyyhkivän.
"Ei ole mitään hätää -- ei mitään", kuiskasi Georgie heikosti. "Mutta
-- mutta totta se on, sen tiedät".
"Totta! Olenko järjiltäni?"
"Et, ellen ole minäkin. Koetahan miettiä rauhallisesti hetkinen.
Miten saattaisi kukaan tietää Kolmenkymmenen Penikulman
Ajotaipaleesta, jos hän ei sitä kulkenut olisi?"
"Mutta missä? Mutta _missä?_ Sanokaa!"
"Siellä -- missä lieneekään -- meidän maassamme kait. Muistatko kun
sitä ensi kerran ratsastit? Sinun täytyy".
"Se oli kaikki unta -- kaikki unta!"
"Niin, mutta sanohan; sillä minä tiedän".
"Kunhan ajattelen. Minä -- me emme saaneet millään ehdolla meluta
-- emme millään ehdolla". Hän tuijotti Dandyn korvien välitse
näkemättömin silmin ja pakahtuvin povin.
"Syystä että 'Se' oli kuolemaisillaan isossa talossa?" pitkitti
Georgie jälleen pidättäen hevoset.
"Siellä oli puutarha, jonka kultanuppinen rautasäleaita oli vihreäksi
maalattu. Muistatteko _te_?"
"Tottahan toki. Istuinhan vuoteen toisella puolella ennen kuin 'Se'
yskäisi ja 'Ne' hyökkäsivät sisälle".
"Te!" -- soinnukas ääni oli luonnottoman täyteläinen ja voimakas, ja
tytön suuret, avoimet silmät hehkuivat hämyssä hänen tuijottaessaan
toveriinsa läpitunkevin katsein. "Siis olet sinä Poju -- minun
Risupoikani, ja olen sinut tuntenut koko ikäni!"
Hän lyyhistyi Dandyn kaulalle. Georgie tempautui vapaaksi siitä
voimattomuudesta, joka oli hänen jäsenensä herpaannuttamaisillaan,
ja pujautti käsivartensa tytön uumille. Hervoton pää painui hänen
olkaansa vasten ja hän huomasi kuivuvin huulin haastelevansa lauseita
joita siihen aikaan oli uskonut ainoastaan painetuissa romaaneissa
löytyvän. Onneksi pysyivät hevoset alallaan. Tyttö ei tointuessaan
yrittänyt vetäytyä pois, vaan nojaili paikoillaan kuiskien: "Tietysti
sinä olet Poju, enkä minä tuntenut -- enkä minä tuntenut".
"Minä tunsin eilen-illalla; ja nähdessäni sinut aamiaisella --"
"Oh, siksi siis! Kummastutti minua. Luonnollisesti sinä oivalsit
kaiken".
"En voinut puhua aikaisemmin. Pidä vaan pääsi siinä, rakkahin. Kaikki
on hyvin nyt, eikö niin?"
"Mutta miten en _minä_ tuntenut -- kaikkien näiden vuosien ja vuosien
jälkeen? Muistan -- oi mitä kaikkea muistankaan!"
"Kerrohan minulle hiukan. Minä pidän huolta hevosista".
"Muistan odotelleeni sinua laivan saapuessa. Muistatko sinä?"
"Liljapoukamassa, Hongkongin ja Javan takana?"
"Nimitätkö _sinäkin_ sitä siksi?"
"Sinä minulle nimen sanoit, kun minä olin eksynyt mantereella.
Sinähän se minulle myöskin näytit tien vuoriston halki?"
"Kun saaret luisuivat? Minä kaiketikin, sillä ketään muuta en muista
kuin sinut. Kaikki toiset olivat 'Niitä'."
"Hirveitä ilkiöitä olivatkin".
"Niin, muistanpa kun ensi kertaa opastin sinut Kolmenkymmenen
Penikulman Ajotaipaleelle. Sinä ratsastat ihan kuten olet aina
ratsastanut -- ennenkin. Sinä _olet_ sinä!"
"Sepä omituista. Samaa minä sinusta tänään ehtoopäivällä ajattelin.
Eikö tämä ole ihmeellistä?"
"Mitähän tämä kaikki merkitsee? Miksi juuri sinulla ja minulla
maailman miljonista ihmisistä on tämä -- tämä seikka välillämme? Mitä
se merkitsee? Minua pelottaa".
"Tätä!" selitti Georgie. Hevoset jouduttivat askeleitansa. Ne
luulivat kuulleensa käskyn. "Kenties kuolema opettaa meille lisää,
mutta tätä se nyt merkitsee".
Tyttö ei vastannut. Mitä olisi hän voinut sanoa? Maailman olojen
mukaan eivät he vielä olleet yhdeksää tuntia toisiansa tunteneet,
mutta asia ei maailmaa koskenut. Syntyi sangen pitkällinen
äänettömyys, jolloin heidän hengityksensä huokui katkonaisesti kuin
eetterihöyryissä.
"Tuo oli toinen", kuiskasi Georgie. "Muistathan?"
"Ei ollut!" -- kiihkeästi. "Ei ollut!"
"Nummella eräänä yönä -- kuukausia takaperin. Sinä olit aivan sen
näköinen kuin nyt, ja me samoilimme ylt'ympäri maata".
"Kaikkialla oli tyhjääkin. Olivat poissa. Kukaan ei meitä säikytellyt
Mistähän syystä, Poju?"
"Ei, jos _sen_ muistat, niin täytyy sinun muistaa jatkokin. Tunnusta
pois!"
"Muistan paljon seikkoja, mutta _tiedän_ etten sitä tehnyt. En ole
koskaan -- ennen kuin juuri äsken".
"Teitpä, rakkahin".
"Tiedän etten tehnyt, syystä että -- oi, on turha yrittää mitään
salata! -- syystä että tosiaan aijoin".
"Ja tosiaan toteutit aikomuksesi".
"En; aijoin, mutta joku toinen tuli väliin".
"Ei ollut ketään toista. Eikä ole koskaan ollut".
"Oli -- ja on aina. Oli toinen nainen -- tuolla ulkona merellä. Minä
näin hänet. Se tapahtui toukokuun 26 päivänä. Minulla on päivämäärä
kirjotettuna muistiin".
"Vai olet _sinäkin_ pitänyt päiväkirjaa unistasi? Tuo juttu toisesta
naisesta on ihmeellinen, sillä merellä minä silloin tosiaankin olin".
"Olen siis oikeassa. Mistä minä tiedän mitä sinä olet tehnyt --
valveilla. Ja minä ajattelin että _sinuahan_ vain minä --"
"Et ole eläissäsi ollut niin väärässä. Onpa sinulla sisupahainenkin!
Kuulehan, kultaseni". Ja Georgie tietämättänsä vannoi pattovalan.
"Tätä -- tätä tällaista asiaa ei kukaan sano toiselle, sillä häntä
naurettaisiin; mutta kunniasanallani vakuutan, lemmittyni, ettei
minua koko elämäni aikana ole suudellut ainoakaan elollinen olento
omaisiani lukuunottamatta. Älä naura, rakas. En sitä sanoisi
kenellekään muulle kuin sinulle, mutta totinen totuus se on".
"Minä tiesin! Sinä olet sinä. Voi, _tiesin_ sinun jonakuna päivänä
saapuvan; mutta en sinua vähääkään sinuksi aavistanut ennen kuin
itsesi ilmaisit".
"Anna minulle siis toinenkin".
"Etkä sinä koskaan välittänyt vilkaistakaan muihin? Ja koko
maailmanhan on täytynyt sinua rakastaa ensi näkemästä asti, Poju".
"Sen pitivät omana tietonansa, jos niin oli asian laita. Ei; en
koskaan välittänyt".
"Ja me myöhästymme päivälliseltä -- oi, miten voin katsella sinua
valolla äitisi nähden -- ja minun äitini!"
"Meidän täytyy näytellä että sinä olet neiti Lacy, kunnes
asianomainen hetki saapuu. Mikä on lyhyin aika ihmisten mennä
kihloihin? Kaiketihan meidän täytyy alistua kaikkiin noihin menoihin,
vai mitä?"
"Oh, en mielelläni puhu tuollaisista arkiasioista. Muistanpa jotakin
mitä sinä et tiedä. Olen siitä varma. Mikä minun nimeni on?"
"Miri -- ei, eipä totisesti olekaan! Maltahan puoli sekuntia, niin se
palaa mieleeni. Sinä olet -- ethän? Hei, _nuo_ vanhat sadut -- ennen
kuin aloin käydä koulua! Sen koommin en ole niitä ajatellut. Oletko
sinä se alkuperäinen, ainoa Annie_ja_louise?"
"Siksi sinä minua aina nimitit ensimäisestä alusta asti. Nytpä olemme
vasta puistokujan suussa, jo tunnin verran myöhästyneinä".
"Mitä sillä väliä? Noinko kauvas siis ulottuu uniemme sarja? Niinpä
tietysti. Minun täytyy ratsastaa keittiön puolelle tämän linnun
pahuksen takia -- lempo sen periköön!"