sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat
risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen
höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa
ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin
typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi
olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi
kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui
veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong"
sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin.
Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen
kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä
taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä
maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja
edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka
laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla
kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa
liikkui joku -- joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman
sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut.
Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli
kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota
tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla
muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan
ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi -- paikaksi
missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla
kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui
tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti
palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille.
Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään
hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret
lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja
laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin
maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin
saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman
virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin
kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli
saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen
tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi
kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli,
kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä
kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa
oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli
Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa
ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja
mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta
ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten.
Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan
tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen
oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä -- sileitten ja kiiltävien
aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma
siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa
vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa
turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui
odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä
edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi
oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan
palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja -- lienee
vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun
maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana
aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä.
Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta
tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?)
yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo
kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin
oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet.
Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"
Hän pitkitti uurasta työtänsä sotilaselämän eri vuodenaikoina
uusiintuvien velvollisuuksien ladulla. Rykmentti siirrettiin
toiselle asemalle ja hän sai virkistystä kahden kuukauden marssista,
johon monipuolinen metsästely loi viehättävää vaihtelua; ja heidän
saapuessaan uuteen leiripaikkaansa liittyi hän paikkakunnain sen
metsästysklubin jäseneksi ja ahdisteli valtavia metsäkarjuja hevosen
seljässä lyhyellä peitsellä. Siellä hän valokuvautti itsensä äitiänsä
varten, ensimäisen tiikerinsä kupeella istuvana.
Sitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan,
sillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin
löytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä
suunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui
muutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin
asema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli
samoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun
Päähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla
kuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista
mikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin,
joista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin
ja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan;
heikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta;
halpamieliset -- niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan
koskaan tehdä "tekosia mitä mies ei voi tehdä" -- vihjailivat halpoja
ja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään
erityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se
ellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa,
hänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan
kuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan
milloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä
vallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he
tarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän,
ja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei
kertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin
tekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan
taukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa
rantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan
poliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman
hukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla
aloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan,
niin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään.
Toisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman
syviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia
lauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita,
ja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he
tapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa,
jotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään
puutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä
kaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti
Georgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa
kumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he
kaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä
suunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen
rakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen
rautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä
ympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä
huoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi
sairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus
päästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa
tiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen
yli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi --
pieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös
otsalta.
"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!" hän ajatteli. "Nyt ei tyttönen voisi
tehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi".
Silloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas
itikkaverkolle, ja "Ne" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie
laahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa
heidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen
Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa
meuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle
ja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet
tällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan
kamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he
selvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja
kävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta
kenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen
miten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä
retkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään
yöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä
aterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa
Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa
ei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie
hänen kimeän huutonsa "Poju! Poju!" puolen maailman takaa ja riensi
hänen avukseen ennen kuin "Ne" pitelivät häntä pahoin.
Yhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan
risukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli.
Sisämaa vilisi "Niitä", ja "Ne" kuljeskelivat laulaen onkaloissa,
ja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla
tai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut
tuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä
todellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi
tietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys
ihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja
häilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle
päästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne
oli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän
sattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi
tai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän
laatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie
oli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa -- niin sanoivat
vanhemmat upseerit -- että hänestä kehittyisi oikea "höpsötäti"
ajutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen
kallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta
neitseestä kuin hänestä.
Mutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena
rajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi
sodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.
"Tämäpä", huomautti muuan majuri, "tuulettaa lukinverkot meistä
kaikista -- varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä
sinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt".
Cottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta.
Miehet olivat kunnossa -- ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin
muut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina,
kylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen
potkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla
kuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa,
ja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat
vihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen
ajokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun
heillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin
vedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat
he takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa
rykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että
sen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät
teitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät
muutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä
osastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja
oltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee
kuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen:
Heit' ilman hän aikoo jäädä --
kun temppu jo tehtihin;
heit' ilman hän aikoo jäädä,
kuin usein ennenkin;
hän koituu marttiiraksi,
uusaikaiseks', sen ties,
ja pojat ja tytöt veisaa:
"kuink' oiva nuori mies -- mies -- mies!
Kuink' oiva nuori mies!"
Ilmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä
"urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi" kaikissa toimissaan,
auttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä
varustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin
asema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.
Mitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen
raskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan
muu. "Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä
noutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että
olimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle". Mutta
tämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan
hänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen
päivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli
hän muun hyvän ohella "kehveltänyt sodasta", omien sanojensa mukaan.)
Rykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta
"miekasta joka haarniskoita halkoi", ja niin edespäin, ja jokainen
vakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi
pitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen
pauhun että hän kuulosti sanovan: "Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun
te pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia".
* * * * *
Ei ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella
höyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa
teidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa,
vaikkakin tuo nainen saattaa olla -- ja useimmiten onkin -- kymmentä
vuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat
ole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin
viilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen
heijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.
Kamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi
ollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut
opiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen
odotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi
miten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä,
mitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan
kirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä,
joka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran,
kodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli
paljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa
tunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä
poiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja
vaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä
uskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä
ei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa
tekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki
niitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita
kylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen
hän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt
hänen koskaan luopuneen.
"Tiedättekös", hän jossakin Välimerellä virkkoi, "luulen että olette
rakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän
muistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin
että muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin
onnelliseksi".
"Oh! Toivon sitä", vastasi Georgie vakavasti; "mutta on yllin
kyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä
arvelette?"
He olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun
hänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni
tyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut
ylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi
mustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja
ilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat
toisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä
olivat "Ne" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat
kahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen
Penikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon
neulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat
rautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja
aamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen
polttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle
asti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä
yönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä
kahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin)
neito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti
hytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että
suudelma oli todellinen.
Seuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset
olleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään
ajeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa
hänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.
"Näytättepä te olevan hiivatin vireä", ärisi eräs naapuri. "Onko joku
jättänyt teille perinnön keskellä lahtea?"
Georgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. "Kodin
lähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin
rattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu".
Mrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti
lausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla
pelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä
näköisiä, kuten hän useasti sanoi.
Georgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien
vuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä
säntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan
tulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja
nurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo
tullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä -- ensin äiti, sitten
isä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten
pöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli
Georgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä "master
Georgieksi", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien
ratsastamaan opettanut.
"Ei rahtuakaan ole muuttunut", hän huokasi tyytyväisenä, heidän
kolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan
aikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot
lohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.
"_Meidän_ muutoksiemme aika on mennyt, rakkaani", kuhersi äiti; "ja
nyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika
ruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet
ihan kuin isä".
Isän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä
mukaista miestä -- "armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut
Viktorian ristin, sir" -- ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä
unohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen
isänsä teki kysymyksiänsä.
He menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan
rakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen
lehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.
"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!" Georgie tähysteli
kotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset
olivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja
ja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.
"Ei tosiaankaan hullumpaa -- mutta _hodie mihi, cras tibi_, eikö
niin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi,
ellei sinulla jo olekin?"
"Voitte olla huoletta. Eikä ole".
"Ei kaikkina näinä vuosina?" uteli äiti.
"Minulla ei ollut aikaa, maammo. Nykyaikana pidetään
miestä palveluksessa lujalla, ja naimattomia olivat useimmat
upseeritoverinikin".
"Mutta olethan tavannut satoja seuraelämässä -- tanssiaisissa ja
muissa sellaisissa?"
"Minäpä, äitiseni, en tanssi".
"Et tanssi! Mitä sinä sitten olet tehnyt -- sohinut nimiäsi
vieraisiin vekseleihin?" sanoi isä.
"Kyllähän, sitäkin hiukan; mutta katsokaas, asiain nykyisellään
ollessa on miehellä kaikki aika työhön määrättyä, jos mieli pysyä
ammattinsa tasalla, ja päiväni olivat aina liian puuhaisia suodakseen
minun huvittelehtia puoleen yöhön".
"Hmm!" -- epäuskoisesti.
"Ei ole koskaan liian myöhäinen oppia. Meidän tulisi pitää
jonkinlaiset kestit ympäristön ihmisille nyt sinun tultuasi kotiin.
Ellet tahdo lähteä suoraapäätä kaupunkiin, rakkaani?"
"En. En mitään tämän parempaa tahdo. Istukaamme alallamme ja
nauttikaamme mukavasta olosta. Varmaankin on täällä jotakin millä
ratsastelen, jos etsimään lähden?"
"Siihen nähden että minä olen ollut rajotettu vanhaan ruskopariin
viimeiset kuusi viikkoa syystä että kaikkia muita oltiin vaalimassa
kuntoon master Georgieta varten, uskon ratsastelussa tulevasi
toimeen", hykähteli isä. "Minua muistutellaan sadoin tavoin siitä
että minun täytyy nyt joutua toiselle sijalle".
"Ilkeyttä!"
"Isä ei sitä tarkota, rakkaani; mutta jokainen on koettanut saada
kotiintulosi mieluisaksi; ja sinä _pidät_ olostasi, vai mitä?"
"Täydellisesti! Täydellisesti! Ei ole paikkaa Englannin veroista --
kun on tehnyt työnsä".
"Se on oikea katsantokanta, poikani".
Ja sitte he astelivat liputettua käytävää edes takaisin kunnes heidän
varjonsa pitenivät kuutamossa, ja äiti meni sisälle ja soitteli
sellaisia lauluja kuin eräs pieni poika muinoin oli pyydellyt,
ja hopeiset kynttiläjalat tuotiin huoneeseen, ja Georgie kiipesi
läntisessä sivustassa oleviin kahteen huoneeseen, jotka alussa
olivat olleet hänen makuu- ja leikkikamarinsa. Ja kuka sitten saapui
käärimään häntä yöksi vaippoihin muu kuin äiti? Hän istuutui vuoteen
laidalle, ja he juttelivat runsaan tunnin, kuten äidin ja pojan
tuleekin tehdä, jos valtakunnallamme toivotaan tulevaisuutta olevan.
Yksinkertaisen naisen syvällä kavaluudella hän teki kysymyksiä ja
vihjaili vastauksia, joiden olisi pitänyt herättää jotakin ilmettä
pieluksella lepääviin kasvoihin, mutta ei rävähtänytkään silmäluomi
eikä käynyt hengitys joutuisammaksi, ei ollut mitään kiertelyä eikä
viivyttelyä vastauksissa. Hän siis siunasi poikaansa ja suuteli häntä
huulille, mikä ei aina ole äidin omaisuutta, ja virkkoi jälkeenpäin
puolisollensa jotakin, mikä sai tämän julkeasti ja epäuskoisesti
nauramaan.