maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta
aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä
keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun
kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut
kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa
oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä.
Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi,
jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut
sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen
satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin
tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat
kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille
selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" -- jonnekin rantahietikon lähelle
kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli
kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä
nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai
vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka
ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden
läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän
muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä
tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät
todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia
taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla
surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.
Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui
vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä),
ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten
ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa
nimeä mitä oli eläissään kuullut -- Annie ja Louise, äännettyinä
"Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa
yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä,
yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran
hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen
jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja
hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua
nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen:
"Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle
saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti
ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa
ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin
jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin
tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.
* * * * *
Aikaihmisten siirrot -- ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes
tahtonut olla ymmärtävinään -- siirsivät hänen maailmansa hänen
seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle".
Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia,
loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman
ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli
värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin
näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra
Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja
liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut
koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan.
Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin
kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie
ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli
norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen"
siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie
alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään
mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin
"Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime
syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä
häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.
"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen
oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän
piti sitä mitä kallisarvoisimpana.
"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".
"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla",
vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.
"Eikö thitä kothke?" -- hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää
sääliä ja mielenkiintoa.
"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".
"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski
etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin
nähdäkseen.
Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie
herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".
"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen
hänelle näyttänyt uutta haavaani".
"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".
Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen
näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.
"Minä _en_ ole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika
epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin
niinkuin Orielinrehtori?"
Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli
puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti
hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa
moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä
pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe
äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi
taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva
kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli
niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua
tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei
makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan
pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin
niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön
sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä
poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun,
Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa
uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista
että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka
kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin
konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.
* * * * *
Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista.
Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita
kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan
neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin
sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta
saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä
tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen
kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back";
hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien
umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat;
hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia
sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa
ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin
luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen
kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina,
asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä
ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista
ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari
ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa -- ja itse
rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin
mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa --
Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa -- uusi kilpapallo
kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan,
niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja
sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma
näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan
mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän
saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä,
sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan
tullut naisväki katseli Cottaria -- "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea
oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat
oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat
antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia
ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia
vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä
tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa
oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut
kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja
ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään.
Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä
Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen
lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin
suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua
ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan
tulee toisenkin kanssa toimeen.
Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin
pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan
armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua,
jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa
tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen
viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten
miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten
asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin
kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä
enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia
kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin
korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki
miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen
liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman
upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt
vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen,
mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi.
Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen
järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli
"tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla
hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.
Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa
Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin
asumuksessa -- yksi huone ja yksi tavarakirstu -- ja toveriensa
keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia --
poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa,
saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä
ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta.
Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen
sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että
miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi
innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo
määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen
ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa
totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua
kaikkialle. Et muuta tarvitse -- tunne miehesi". Cottar arveli
tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin
muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän
todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston
kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa
virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he
haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään
tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät.
Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin
hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin
kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria
nyrkistelyhansikkaita.
"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte
käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa
nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa
hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet
ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa
hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs
selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien
verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla,
sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua,
sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset
kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä
läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä
oli veto".
Cottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään
harrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja
housut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä
seuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota
urheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö
valkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi
sotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta
innostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia
kiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien
mukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä
huimia karkeloita.
Osasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi
pääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla,
rivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja,
eikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa
veisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.
"Miten sait sen aikaan, poikani?" kysyi ajutantti.
"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin
hiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki".
"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon
huvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa,
ja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen
sijastaan?"
"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo
työntäytyä esille."
"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme
perkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata".
"Oiva juttu", tuumi Cottar. "Parempaa huvia se on kuin maleksia
leirillä".
"Kummallista", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa
matkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. "Eipä
tiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä --
hitto heidät periköön! -- jos saisivat pojan pauloihinsa".
"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani
liian lujassa työssä", huomautti eräs sivustanpäällikkö.
"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?'
ja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen
tennis-peliin"?' tuhahteli ajutantti. "Katsokaahan sitävastoin miten
nuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä
liehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!"
"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten
perässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan", vastasi majuri
miettivästi. "Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin
pahimpaan kommellukseen".
"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa --
erään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla
ja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä
oivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt.
Sai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa.
Mitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?"
Cottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin
takaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet
haastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien,
ajomiesten ja sen sellaisten kautta.
Ensimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus,
mutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat
sitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat
vastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä
vähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut
ketään toisen edellä -- ei silloinkaan kun komppanian hituri
pelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä
aavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa.
Oli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen
vaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi
sairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin
pieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään
leiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat
hänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta
upseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana
vedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja
armeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja
muita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet
keittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön
mukaisesti tiedustaessa oliko "mitään valituksia".
"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita", sanoi korpraali
Morrisonin eukko, "ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan
muijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo
nuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa
vilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän
tuommoiselle henno valittelemaan ruveta. _Minä_ haluaisin häntä
suudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen
se nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä
nyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?"
Cottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän
näytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa
ensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan
multavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali
Morrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä
työssä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä
tennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän
puutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat
"tyhjää pötyä", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta
väkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa
Cottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva
käytti puheenpartta "minun rykmenttini", ja kaikki tietävät mitä
moinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen
tahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi
syystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut
hänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta
Cottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän
hän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui
täydellisesti.
"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta", selitti Cottar.
"Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti".
"Ni-in", hymähti ajutantti. "Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien
tanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori"?
"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin
kanssa kesken". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa,
sekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja
lyijynoppia isolla asemakartalla.
Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä
unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi
toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne
uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa
unimaahan samaa tietä pitkin -- tietä joka kulki rantahietikkoa
risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi,
toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti;
mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi
lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen
ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen
katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta
katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä
harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran
sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta,
jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat
ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää;
sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien
valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen
valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana
hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne -- varmasti
joutuisi sinne -- jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan.
Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä
kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä
kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun
tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja
kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen
maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen,
kun muuan poliisi -- tavallinen maalaiskonstaapeli -- hypähti
hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai
sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu -- unien
toivoton kauhu -- sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä
äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te
tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta -- että juuri
hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä
hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi
valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon.
Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta
kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka
tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä
ennusti aina tuskallista yötä.