isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta aamulla ilmausi, tuoden mitä
runsaimman muonavaraston, ei hän hiiskunut kulkurille sanaakaan hänen
yöllisestä poissaolostaan. Buktaa olisi inhimillisen suuttumuksen
purkaus huojentanut; mutta Chinn aterioitsi rauhassa ja poltti
tupakat, ennen kuin virkkoi mitään.
"He ovat hyvin peloissaan", sanoi Bukta, joka ei ollut järin rohkeana
itsekään. "Ei muuta tehtävää, kuin antaa heille määräyksiä. He
sanovat tottelelevansa, jos vain tahdot sitte asettua heidän ja
hallituksen väliin".
"Sen tiedän", sanoi Chinn, hitaasti astuskellen laelle. Muutamia
vanhempia miehiä seisoi puoliympyrässä avonaisella aholla; mutta
kaikki muu väki -- naiset ja lapset -- olivat piiloutuneet
tiheikköön. Heillä ei ollut pienintäkään halua olla vastaanottamassa
Jan Chinn Ensimäisen vihaa.
Istuutuen haljenneelle kallionlohkareelle hän tupakoitsi viimeisiin
savuihin asti, kuunnellen kuinka miehet huohottivat pamppailevin
sydämin hänen ympärillään. Sitte hän huusi, niin äkkiä että he
hypähtivät:
"Tuokaa se mies joka oli sidottu!"
Syntyi rinnustus ja mellakka, jota seurasi hindulaisen rokottajan
ilmaantuminen, pelosta tutisevana, kädet ja jalat sidottuina,
kuten bhileillä entisaikoina oli tapana sitoa ihmisuhrinsa. Hänet
työnnettiin varovasti Chinnin lähelle, mutta tämä ei katsahtanutkaan
häneen.
"Sanoin: mies joka _oli_ sidottu. Pilallako luokseni tuodaan muuan
köytettynä kuin puhveli? Mistä asti bhilit ovat saaneet sitoa ihmisiä
mielivaltaisesti? Poikki!"
Puoli tusinaa veitsiä leikkasi nopeasti poikki siteet, ja
mies ryömi Chinnin luo, joka otti haltuunsa hänen pistin- ja
rokkoainelaatikkonsa. Sitte kuljettaen etusormeaan pitkin
puoli-ympyrää hän sanoi selvään kuuluvalla äänellä: "Porsaat!"
"Ai!" kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi tätä narrimaista kansaa!"
"Olen jalkaisin tullut asunnostani" (joukko värähti) "selvittämään
asiaa jonka jokainen muu kuin Satpuran bhil olisi jo etäältä nähnyt
molemmin silmineen. Tunnettehan isonrokon, joka tekee lapsiinne
kuoppia ja naarmuja sellaisia että ne muistuttavat ampiaispesää.
Hallitus on määrännyt että jokainen, jota raapitaan näillä pikku
veitsillä, on taiottu rokkoa vastaan. Kaikki sahibit ovat siten
taiotut ja hyvin monet hindut. Tämä on taian merkki. Katsokaa!"
Hän kääri hihansa kainalokuoppaa myöten ja näytti rokotuksen arvet
valkealla iholla. "Tulkaa kaikki, ja katsokaa!"
Jokunen uskalikko astui esiin ja nyökytti päätään ymmärtäväisesti.
Siinä tosiaan oli merkki, ja he hyvin tiesivät mitä muita kainaloita
merkkejä tuo paita suojasi. Armollinen oli Jan Chinn, ettei ollut
siinä itse paikalla ollen julistanut jumaluuttaan.
"Ja nämä kaikki asiat on teille kertonut se mies jonka sidoitte".
"Sen tein -- satoja kertoja; mutta he vastasivat iskuilla",
vaikerteli rokottaja, hieroen ranteitaan ja nilkkojaan.
"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne
teitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon
hulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei
minulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka
on tuolla ja teki bhileistä miehiä" -- hän viittasi alas rinnettä
-- "minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen
kääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn".
Joukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi,
kolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei
näkynyt mitään vihaa.
"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat,
mutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!):
Minä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii
käsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen,
tahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne
turpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa
pahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään
keskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde
pois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät
samanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille
näyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on
tunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja
hän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin
kuuluu käskyni".
Seurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät
tasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä
levottomalla jalalla, vikisi:
"Meidän tarvitsisi saada _kowl_ (suojelus) muutamille ponyille,
mullikoille ja muulle tavaralle. Niitä _ei_ otettu tavallisella
kaupalla".
Taistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret
bhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki
voitaisiin sovittaa.
"Minä kirjotan _kowlin_ heti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan
edessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme
hallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt".
Rokottajalle hän kuiskasi: "Jos näytät olevasi peloissasi, et enää
Poonaa näe, ystäväni".
"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle", sanoi
mies. "He ovat hävittäneet virallisen vasikan".
"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin
pari pistintä; pidän huolta vanhemmista".
Ijäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen
uhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun
pääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä
kiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut
ajoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä
yhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen,
mutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.
"Se on kunnia", hän huusi. "Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia
heille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista
merkitä -- hindun tulee myös tehdä työnsä -- mutta tahdon koskettaa
jokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima.
Tällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni!
Nappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse
juosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä
vaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku
veljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa
kuin soturi. Katsokaa! _Hän_ ei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä
hän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi
sinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan
totta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään
kuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää
jokaisesta neidosta jonka naitatte".
Ja niin sitä jatkui -- nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota
höystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella
karkealla huumorillaan -- kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat
miehet uuvuksissa.
Mutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin
rokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen
ja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa
oikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan
äskeisiä rosvouksia.
"Me olemme Mahadeon varkaita", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. "Se
on kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina
varastamme".
Yksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta,
kaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia,
jotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta
kukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle,
mukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja
osotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi
heille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa
oli parempi kuin vapauden menettäminen.
Tällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit
astuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata
kahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta
poliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä
rosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen
sotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten
yhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja
seisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin
jumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi
metsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.
Lukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan
pitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat
ponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja
ankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon
varkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti
ratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn
ennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet
erota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr.
D. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.
"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme",
sanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen "puhelu" oli päättynyt,
"mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi
paperilapuksi. Pannaan se pois".
Yksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se
neljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa.
Lämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan
Chinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia
bhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti
kärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.
"Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin kappalainen, joka nauroi,
otti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli.
Sitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati
saalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista
toisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän
antoi meille nämä kaksi" -- he laskivat maahan pullon whiskyä ja
laatikollisen sikaareja -- "ja me läksimme pois. _Kowl_ jätettiin
puunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa
näytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan".
"Ilman tuota _kowlia_", Jan Chinn sanoi ankarasti, "teidät kaikki
olisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt
tulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja
me metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen
juhlan".
Satpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun
julkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä
päivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn
Ensimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä
hänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan
väkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia,
niin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.
Pään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa
ajatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta
viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä,
naisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän
matkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä
ja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan
ja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista
ensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä.
Tästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään
liittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen
ja pistimiin.
"Ja huomenna lähden kotiin", virkkoi Jan Chinn harvoille
uskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen
syöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin
ajoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan,
ja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin
mainitseminen synkisti hänen kansansa.
"Eikä sahib tule jälleen?" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.
"Saa nähdä", vastasi Chinn varovasti.
"Mutta tulehan valkoisena miehenä -- tule nuorena miehenä jonka
tunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme
me heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun -- sinun ratsusi --". He
alkoivat saada rohkeutta.
"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin -- tuon Buktan kanssa. Mitä
tarkotatte?"
"Sinä tiedät -- olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi". Pikku
miehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.
"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?" Bukta oli
ollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja
kävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.
"He tietävät, sahib", hän kuiskasi. "Se on tuo täplikäs tiikeri,
se joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi --
niinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea".
"Minun ratsuni! se oli bhilien unta".
"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi
olisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja
he -- ja he --"
"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?"
Bukta nyökkäsi. "Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi".
"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.
"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".
"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"
"Päivänvalolla -- jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo
lähellä".
"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää
ratsasta".
Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin -- alas
vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei
pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä
seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä -- he ehdottomasti kieltäysivät
hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä
-- tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien
käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan
jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat
ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen
kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.
"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin
kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.
"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä
varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi
saattaisi hän etsiskellä meitä".
"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni
mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"
Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa
kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja,
mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla
ylenmäärin rohkea.
"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.
"Hän tunteekin".
"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului
vihainen murina -- suoranainen haaste.
"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".
Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja
sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta
päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt
lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut
käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen
ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä,
ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla
pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu
täplikästä -- ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen
savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa
ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja
häntä ja käpälät mustat.
Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte
harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä
tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle
kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa,
ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten
koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota
luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja
vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi
hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää --
ruumis tuntui häipyneen sen taakse -- julma kallomainen pää hiipi
lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat
hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa
oman ratsunsa.
"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi
kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.
Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa
ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään
kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa -- turpa pystyssä kita
ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.
"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi
peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla
verta tulvillaan".
Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen
taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen
polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä
särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä
lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.
"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon", mutisi John Chinn, "niin hän
olisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä
laukaus". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän
raadon yli.
"Kymmenen -- kuusi -- kahdeksan -- peeveli! Lähes yksitoista --
voi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta -- viisi -- puolen
kahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan
ihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin".
"Onko se ihan varmasti kuollut?" kysyi kammostunut ääni erään
kallionlohkareen takaa.
"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut", sanoi Chinn. "En
olisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä
varalla".
"Se -- se on Pilvekäs Tiikeri", virkkoi Bukta soimauksesta
piittaamatta. "Se on kuollut".
Olivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat,
olleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko
vuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja
tömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä
ennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen
laskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä
millään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn
siis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja
ajatellen esi-isäänsä.
Hän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen
kaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu
talja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi
hävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä
sivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa
sivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman
katseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.
"He ovat täydessä kunnossa", hän selitti vakavasti. "Heissä ei
ole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen
rokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me --
mitä me täällä teemme?"
"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä
olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme
jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"
"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on
minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".
"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta _mikä_
suorastaan?"
"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni
uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa
ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä
tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta
vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin
olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi
ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".
Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi,
"saan tuon mahtumaan selitykseeni?"
Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut
mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta
tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.
Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan
ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin
sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa
varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.
Risupoika.
Leikkiin poiat, tyttöset:
kuin päivä kuun on sätehet!
Iltanen sikseen ja pois uni, pois,
ja karkelo käyntiin -- ken estellä vois!
Tikkaita ylös ja muurilta alas --
Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä
jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei
kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja
hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä
sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen
erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.
"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole
säikyttelemässä".
"Oli -- oli poliisi! Hän oli nummella -- minä näin! Hän tuli sisään.
Jane _sanoi_ tulevan".
"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota
minua kädestä".
"Näin hänet -- nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"
Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen
säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.
"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"
"En ole puhunut hänelle mitään".
"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".
"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties
lapsi sen sai siitä päähänsä".
"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla
tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.
* * * * *