kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen
maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän
antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole
hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä
koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle
salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen
hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä
tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja
ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala
musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien
kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen.
Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko
maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla,
sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta
seuraavana päivänä -- puolen päivämatkaa kylästä?
"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen",
Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata
suoraa päätä kotiin".
Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki
työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja
hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.
"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä
milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita
värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle
niin monta miestä kuin tarvitsemme".
Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen,
ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla.
Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli
levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin
ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta
hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan,
hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille
asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin
vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.
Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan
-- jotka enimmäkseen olivat pulassa -- ja käydä esittämään hänen
ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen
verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään,
luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja
sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako
lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos
hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä
johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa,
olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta
puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies
hengissä?
"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?" Chinn kerran
kärsimätönnä uteli Buktalta. "Olen soturi. En tunne lakia".
"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs
määräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet".
"Mutta minkätähden?"
Buktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi
saattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. "Miten osaisin
sen sanoa?" vastasi hän. "Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta
outoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib -- kaksi, kolme,
neljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään
mukanaan. Se riittää".
Chinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä
että hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi,
järkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä
eikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki,
miehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle
pojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.
Asiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan
Chinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää
läsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen -- tässä elämässä -- tiikerinsä;
että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa
oli, ja -- Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo
muuta ainetta -- hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan
kaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka
korkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän
ensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä,
jolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien
joukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka
oli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät
viemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään
muuttuneet tiellä.
Syystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä
leikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi,
piti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka
luuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen
noista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista,
seisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi
että vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt
puolijumala -- heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat
itse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa
epäillä maajumalien käsitekoa?
Chinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan
itselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi
näyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta
niistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti
kotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan
jumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta
linnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta
riistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin
ikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen
syötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka
olisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen
mitään. Hän oli, kuten sanottiin, "karaistu ennen syntymäänsä".
No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta
levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen
kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli:
"kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä.
Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".
"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan
kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään
muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"
"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet
on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita,
säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja
kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä --
hautakummullaan, piti sanomani -- kuin jumalaansa ainakin. Teidän
todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten
vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".
"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.
"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan
kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä
jokainen bhil _on_ kuullut".
"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta",
virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy
maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja
nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun
iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".
"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.
"En voi sanoa -- nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".
"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".
"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".
"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei
ole kertonut tätä?"
Chinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja
vastaus kummastutti häntä.
"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on
liikkeellä Satpuramaassa".
"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?"
"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä _on_ tulossa? Sano vain
pikku sana, niin me olemme tyytyväisiä".
"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita
kuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?"
"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä
alalleen".
"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta".
"Sahib" -- vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta -- "jos
hän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle
kuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä
hän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se
ainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen
miehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee
Jan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö
se mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako
se ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun
palvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni --
tietämättä".
"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana",
Chinn ajatteli; "mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi,
minun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta".
Hän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen
tiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti
käpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin
koneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.
"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta", hän virkkoi, nojautuen
eteenpäin, keksiäkseen korean valheen.
"Näen että se on totuus", vastasi värisevällä äänellä Bukta.
"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä
Tiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan
Satpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja
pohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi
Satpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia".
"Se on siis merkki _heille_. Hyvä vai paha?"
"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille,
joista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata
samalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn
tahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää
Täplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos
Satpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän
tultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei
merkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä
uutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani".
Bukta kumarsi lattiaan asti. "Taivasten tekijä!" ajatteli Chinn, "ja
tuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa!
Voinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi
tolalleen". Hän jatkoi:
"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että
Jan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa
hyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla
tottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut
mies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan".
"Onko hän siis vihoissaan?"
"Joutavia! Olenko _minä_ milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun
vihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. _Sinä_ tiedät,
Bukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän,
ja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut".
"Kyllä. Ollaan lapsiasi", sanoi Bukta.
"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä
rakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta.
Minä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti",
hän lisäsi, "että se tyynnyttää heidät oloilleen". Heilauttaen
tiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja
peittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.
Bukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä
vastassa.
"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä.
Hän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja
tosiaankin, hän on nuori mies -- miten voisi hän öisin makailla
joutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on
tukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen
sanonut".
Harmaaviiksinen seurakunta värisi.
"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän
on sanonut sen minulle".
"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?"
"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa
katselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä
elämässään heitä opetti".
"Ja elleivät sitä tee?"
"Hän ei sanonut".
Valo sammui Chinnin asunnossa.
"Katsokaa", sanoi Bukta. "Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki
se on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan
Chinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme,
ja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi
paperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään
itselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti".
Komentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen
kuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi
että joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa
virallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi
niin yksimielisen hyveen näkeminen. "Se on liian hyvää, voidakseen
kestää", sanoi hän. "Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet
tarkottavat".
Selitys, kuten hänestä näytti, saapui kuun vaihteessa, jolloin hän
sai määräyksen olla valmiina "tyynnyttämään kaikkea mahdollista
kiihkoa" Satpuran bhileissä, jotka olivat, lievästi sanoen,
levottomia syystä että isällinen hallitus oli lähettänyt heitä
vastaan mahrattalaisen valtionrokottajan, mukanaan pistimet,
rokkoainetta ja virallisesti rekisteröitty vasikka. Valtion kieltä
käyttäen, he olivat "osottaneet suurta vastahakoisuutta kaikille
hygienisille toimenpiteille", olivat "väkivaltaisesti pidättäneet
rokottajan", ja olivat miltei "laiminlyödä tahi syrjäyttää
heimovelvollisuutensa".
"Tuo tarkottaa että siellä on tuli tappuroissa -- niinkuin väenlaskun
aikanakin", sanoo eversti; "ja jos säikäytämme ne vuorilleen,
niin emme ensiksikään koskaan saa heitä kiinni, ja toiseksi
ne hullaantuvat rosvoomaan kelpo toviksi. Ihmettelenpä ken se
jumalanhylkäämä epatto lie, joka koettaa rokottaa bhiliä. Tiesin
pulaa olevan tulossa. Se toki on hyvä asia että hallitus käyttää
ainoastaan paikallisia joukkoja, ja me voimme tekaista näennäisen
sotaretken ja rauhottaa heidät hiljalleen. Mekö nyrhäisimme parhaat
ajomiehemme senvuoksi etteivät pidä rokotuksesta! Ne ovat vain
hulluina pelosta".
"Voisittekohan ehkä antaa minulle parin viikon metsästysloman?" sanoi
Chinn seuraavana päivänä.
"Karkaatteko riveistä ihan vihollisen silmäin edessä!" Eversti
nauroi. "Voinhan myöntää luvan, mutta minun täytyy päivätä se
hiukan aikaisemmaksi, sillä meitähän on käsketty olemaan valmiina
sotapalvelukseen, Otaksukaamme siis että teitte pyyntönne kolme
päivää takaperin ja olette nyt jo kelpo matkan päässä etelään".
"Haluaisin ottaa Buktan mukaani".
"Tietysti niin. Luulen sen tuuman paraaksi. Teillä on jonkinlainen
perinnöllinen vaikutus noihin pikku miehiin, ja he saattavat
kuunnella teitä, sen sijaan kun vilaus meidän univormuistamme saisi
heidät suunniltaan. Ette ole kertaakaan olleet siinä osassa
maailmaa, vai kuinka? Olkaa varuillanne ettette nuoruudessanne ja
viattomuudessanne syökse itseänne sukuhautaanne. Luulen että teillä
ei ole hätää, jos vain ensin saatte heidät kuuntelemaan itseänne".
"Niin minäkin arvelen, sir; mutta jos -- jos he sattumalta tekisivät
lopun -- rupeisivat tyhmyyksiin -- voisihan niin käydä -- niin toivon
että ilmotatte heidän vain olleen säikähdyksissään. Heissä ei ole
hituistakaan todellista pahuutta, enkä milloinkaan antaisi itselleni
anteeksi, jos joku -- joku minun suvustani saisi heidät pulaan".
Eversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.
Chinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina
siitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen
rokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt
riveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi
selittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa
ahdistamaan.
Täplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon
Jan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta
sovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että
hän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän
miellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän
puhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena
olla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että
neljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi
toimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti
Täplikkäällä Tiikerillä.
He kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja
pony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla
nopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.
Vähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta
saapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen
rinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn
Ensimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi
katsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja,
joiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun
-- niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja
everstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät
metsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian
yhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia
sadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat
pian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt
hyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin
rapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu
metsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä,
kansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla,
puhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä
karkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen
harjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.
Bukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn
paljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta.
Mikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti -- sana sanalta
ja kirjain kirjaimelta:
Tässä lepää John Chinn, Esq.
Edesmennyt ....... kerääjä,
.lman verenvuodat .... virkavir....
ainoas.. luottamuksella ja rauh.... einoin
aikaansai ... dellisen alamaisuuden
laittomassa ... osvoilevassa kansa...
liittäen sen Brit.... en Hallitukseen
voittamalla ....... mielet ...
Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit....
.engalin ..vernöri ja neuvosto
määräsivät ......... patsaan
Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.
Patsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin
kuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:
...nää villit joukot
tyyssij. heitti, ...rten ....ät loukot,
... saalis anast...u talteen taasen
ja kylät rauh.. kaiken aik... saa sen
vain .... maltti, ..rjumat .. kunt
Myös miekatta .....rää ihmistunto.
Pikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta
verestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään
tasangolle päin hän virkahti: "Niin, suuri se on työ -- kaikkineen --
minunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen...
Bukta, missä väkeni on?"
"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He
odottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan".
Mutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain,
vastasi tyynesti: "Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä
että Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän
asunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni _tänne_. En ole
palvelija, vaan bhilien herra".
"Menen -- menen", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä
tahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä
näreiköstä.
Nyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon
lailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut
takaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa.
Miehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään -- vapisevia pikku
miehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden
lähestymistä puoleltapäivin.
"Missä hän on?" kuiskasi yksi.
"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla", sanoi Bukta.
"Nytkö?"
"Nyt".
"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme
mene".
"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä
elämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun".
"Mutta hän varmasti vihastuu".
"Kyllä, hyvin, sillä hänellä ei ole mitään syötävää. Mutta hän
on sanonut minulle monta kertaa että bhilit ovat hänen lapsiaan.
Päivänvalolla tämän uskon, vaan -- kuunvalolla en ole niin varma.
Mitä hullutuksia olette te Satpuran porsaat tehneet, jotta lainkaan
tarvitsette häntä?"
"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä
ja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä
käsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä.
Hän on täällä, sidottuna -- musta mies; ja luullaksemme hän tulee
lännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret
veisteltäväksi -- ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että
se oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme.
Muutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita
tasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita".
"Ovatko ketään tappaneet?"
"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne
ja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä
tänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti
Täplikkään Tiikerinsä merkillä".
"Hän sanoo asian olevan toisin", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin
lisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle
puhellut.
"Luuletteko", sanoi kyselijä vihdoin, "että hallitus ottaa meidät
kiinni?"
"En", Bukta vastasi. "Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä
tottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa.
Itsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta.
Se on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa
sanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille".
"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me
tottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi -- paitsi ettemme tänä
yönä lähde tuonne alas".
He kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät
vapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin.
Hautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos
Jan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi
oikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen
päivän valoa.
Ensinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen
että Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin
hänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi
kärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven
juurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön,
ylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.