Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan

kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen

maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän

antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole

hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä

koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle

salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen

hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä

tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja

ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala

musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien

kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen.

Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko

maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla,

sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta

seuraavana päivänä -- puolen päivämatkaa kylästä?

"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen",

Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata

suoraa päätä kotiin".

Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki

työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja

hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.

"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä

milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita

värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle

niin monta miestä kuin tarvitsemme".

Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen,

ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla.

Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli

levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin

ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta

hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan,

hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille

asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin

vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.

Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan

-- jotka enimmäkseen olivat pulassa -- ja käydä esittämään hänen

ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen

verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään,

luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja

sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako

lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos

hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä

johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa,

olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta

puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies

hengissä?

"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?" Chinn kerran

kärsimätönnä uteli Buktalta. "Olen soturi. En tunne lakia".

"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs

määräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet".

"Mutta minkätähden?"

Buktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi

saattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. "Miten osaisin

sen sanoa?" vastasi hän. "Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta

outoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib -- kaksi, kolme,

neljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään

mukanaan. Se riittää".

Chinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä

että hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi,

järkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä

eikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki,

miehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle

pojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.

Asiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan

Chinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää

läsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen -- tässä elämässä -- tiikerinsä;

että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa

oli, ja -- Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo

muuta ainetta -- hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan

kaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka

korkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän

ensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä,

jolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien

joukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka

oli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät

viemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään

muuttuneet tiellä.

Syystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä

leikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi,

piti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka

luuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen

noista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista,

seisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi

että vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt

puolijumala -- heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat

itse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa

epäillä maajumalien käsitekoa?

Chinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan

itselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi

näyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta

niistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti

kotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan

jumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta

linnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta

riistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin

ikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen

syötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka

olisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen

mitään. Hän oli, kuten sanottiin, "karaistu ennen syntymäänsä".

No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta

levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen

kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli:

"kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä.

Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".

"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan

kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään

muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"

"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet

on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita,

säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja

kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä --

hautakummullaan, piti sanomani -- kuin jumalaansa ainakin. Teidän

todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten

vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".

"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.

"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan

kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä

jokainen bhil _on_ kuullut".

"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta",

virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy

maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja

nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun

iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".

"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.

"En voi sanoa -- nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".

"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".

"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".

"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei

ole kertonut tätä?"

Chinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja

vastaus kummastutti häntä.

"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on

liikkeellä Satpuramaassa".

"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?"

"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä _on_ tulossa? Sano vain

pikku sana, niin me olemme tyytyväisiä".

"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita

kuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?"

"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä

alalleen".

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta".

"Sahib" -- vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta -- "jos

hän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle

kuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä

hän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se

ainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen

miehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee

Jan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö

se mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako

se ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun

palvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni --

tietämättä".

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana",

Chinn ajatteli; "mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi,

minun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta".

Hän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen

tiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti

käpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin

koneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.

"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta", hän virkkoi, nojautuen

eteenpäin, keksiäkseen korean valheen.

"Näen että se on totuus", vastasi värisevällä äänellä Bukta.

"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä

Tiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan

Satpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja

pohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi

Satpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia".

"Se on siis merkki _heille_. Hyvä vai paha?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille,

joista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata

samalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn

tahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää

Täplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos

Satpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän

tultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei

merkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä

uutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani".

Bukta kumarsi lattiaan asti. "Taivasten tekijä!" ajatteli Chinn, "ja

tuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa!

Voinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi

tolalleen". Hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että

Jan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa

hyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla

tottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut

mies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan".

"Onko hän siis vihoissaan?"

"Joutavia! Olenko _minä_ milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun

vihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. _Sinä_ tiedät,

Bukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän,

ja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut".

"Kyllä. Ollaan lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä

rakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta.

Minä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti",

hän lisäsi, "että se tyynnyttää heidät oloilleen". Heilauttaen

tiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja

peittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.

Bukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä

vastassa.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä.

Hän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja

tosiaankin, hän on nuori mies -- miten voisi hän öisin makailla

joutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on

tukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen

sanonut".

Harmaaviiksinen seurakunta värisi.

"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän

on sanonut sen minulle".

"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?"

"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa

katselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä

elämässään heitä opetti".

"Ja elleivät sitä tee?"

"Hän ei sanonut".

Valo sammui Chinnin asunnossa.

"Katsokaa", sanoi Bukta. "Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki

se on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan

Chinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme,

ja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi

paperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään

itselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti".

Komentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen

kuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi

että joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa

virallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi

niin yksimielisen hyveen näkeminen. "Se on liian hyvää, voidakseen

kestää", sanoi hän. "Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet

tarkottavat".

Selitys, kuten hänestä näytti, saapui kuun vaihteessa, jolloin hän

sai määräyksen olla valmiina "tyynnyttämään kaikkea mahdollista

kiihkoa" Satpuran bhileissä, jotka olivat, lievästi sanoen,

levottomia syystä että isällinen hallitus oli lähettänyt heitä

vastaan mahrattalaisen valtionrokottajan, mukanaan pistimet,

rokkoainetta ja virallisesti rekisteröitty vasikka. Valtion kieltä

käyttäen, he olivat "osottaneet suurta vastahakoisuutta kaikille

hygienisille toimenpiteille", olivat "väkivaltaisesti pidättäneet

rokottajan", ja olivat miltei "laiminlyödä tahi syrjäyttää

heimovelvollisuutensa".

"Tuo tarkottaa että siellä on tuli tappuroissa -- niinkuin väenlaskun

aikanakin", sanoo eversti; "ja jos säikäytämme ne vuorilleen,

niin emme ensiksikään koskaan saa heitä kiinni, ja toiseksi

ne hullaantuvat rosvoomaan kelpo toviksi. Ihmettelenpä ken se

jumalanhylkäämä epatto lie, joka koettaa rokottaa bhiliä. Tiesin

pulaa olevan tulossa. Se toki on hyvä asia että hallitus käyttää

ainoastaan paikallisia joukkoja, ja me voimme tekaista näennäisen

sotaretken ja rauhottaa heidät hiljalleen. Mekö nyrhäisimme parhaat

ajomiehemme senvuoksi etteivät pidä rokotuksesta! Ne ovat vain

hulluina pelosta".

"Voisittekohan ehkä antaa minulle parin viikon metsästysloman?" sanoi

Chinn seuraavana päivänä.

"Karkaatteko riveistä ihan vihollisen silmäin edessä!" Eversti

nauroi. "Voinhan myöntää luvan, mutta minun täytyy päivätä se

hiukan aikaisemmaksi, sillä meitähän on käsketty olemaan valmiina

sotapalvelukseen, Otaksukaamme siis että teitte pyyntönne kolme

päivää takaperin ja olette nyt jo kelpo matkan päässä etelään".

"Haluaisin ottaa Buktan mukaani".

"Tietysti niin. Luulen sen tuuman paraaksi. Teillä on jonkinlainen

perinnöllinen vaikutus noihin pikku miehiin, ja he saattavat

kuunnella teitä, sen sijaan kun vilaus meidän univormuistamme saisi

heidät suunniltaan. Ette ole kertaakaan olleet siinä osassa

maailmaa, vai kuinka? Olkaa varuillanne ettette nuoruudessanne ja

viattomuudessanne syökse itseänne sukuhautaanne. Luulen että teillä

ei ole hätää, jos vain ensin saatte heidät kuuntelemaan itseänne".

"Niin minäkin arvelen, sir; mutta jos -- jos he sattumalta tekisivät

lopun -- rupeisivat tyhmyyksiin -- voisihan niin käydä -- niin toivon

että ilmotatte heidän vain olleen säikähdyksissään. Heissä ei ole

hituistakaan todellista pahuutta, enkä milloinkaan antaisi itselleni

anteeksi, jos joku -- joku minun suvustani saisi heidät pulaan".

Eversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Chinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina

siitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen

rokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt

riveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi

selittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa

ahdistamaan.

Täplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon

Jan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta

sovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että

hän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän

miellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän

puhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena

olla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että

neljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi

toimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti

Täplikkäällä Tiikerillä.

He kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja

pony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla

nopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.

Vähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta

saapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen

rinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn

Ensimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi

katsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja,

joiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun

-- niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja

everstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät

metsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian

yhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia

sadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat

pian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt

hyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin

rapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu

metsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä,

kansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla,

puhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä

karkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen

harjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.

Bukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn

paljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta.

Mikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti -- sana sanalta

ja kirjain kirjaimelta:

Tässä lepää John Chinn, Esq.

Edesmennyt ....... kerääjä,

.lman verenvuodat .... virkavir....

ainoas.. luottamuksella ja rauh.... einoin

aikaansai ... dellisen alamaisuuden

laittomassa ... osvoilevassa kansa...

liittäen sen Brit.... en Hallitukseen

voittamalla ....... mielet ...

Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit....

.engalin ..vernöri ja neuvosto

määräsivät ......... patsaan

Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.

Patsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin

kuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:

...nää villit joukot

tyyssij. heitti, ...rten ....ät loukot,

... saalis anast...u talteen taasen

ja kylät rauh.. kaiken aik... saa sen

vain .... maltti, ..rjumat .. kunt

Myös miekatta .....rää ihmistunto.

Pikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta

verestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään

tasangolle päin hän virkahti: "Niin, suuri se on työ -- kaikkineen --

minunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen...

Bukta, missä väkeni on?"

"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He

odottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan".

Mutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain,

vastasi tyynesti: "Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä

että Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän

asunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni _tänne_. En ole

palvelija, vaan bhilien herra".

"Menen -- menen", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä

tahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä

näreiköstä.

Nyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon

lailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut

takaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa.

Miehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään -- vapisevia pikku

miehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden

lähestymistä puoleltapäivin.

"Missä hän on?" kuiskasi yksi.

"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla", sanoi Bukta.

"Nytkö?"

"Nyt".

"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme

mene".

"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä

elämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun".

"Mutta hän varmasti vihastuu".

"Kyllä, hyvin, sillä hänellä ei ole mitään syötävää. Mutta hän

on sanonut minulle monta kertaa että bhilit ovat hänen lapsiaan.

Päivänvalolla tämän uskon, vaan -- kuunvalolla en ole niin varma.

Mitä hullutuksia olette te Satpuran porsaat tehneet, jotta lainkaan

tarvitsette häntä?"

"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä

ja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä

käsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä.

Hän on täällä, sidottuna -- musta mies; ja luullaksemme hän tulee

lännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret

veisteltäväksi -- ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että

se oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme.

Muutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita

tasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita".

"Ovatko ketään tappaneet?"

"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne

ja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä

tänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti

Täplikkään Tiikerinsä merkillä".

"Hän sanoo asian olevan toisin", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin

lisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle

puhellut.

"Luuletteko", sanoi kyselijä vihdoin, "että hallitus ottaa meidät

kiinni?"

"En", Bukta vastasi. "Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä

tottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa.

Itsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta.

Se on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa

sanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille".

"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me

tottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi -- paitsi ettemme tänä

yönä lähde tuonne alas".

He kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät

vapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin.

Hautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos

Jan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi

oikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen

päivän valoa.

Ensinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen

että Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin

hänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi

kärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven

juurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön,

ylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.

Valittuja kertomuksia(#54408) · 第 2 / 7 段