VALITTUJA KERTOMUKSIA
Kirj.
Rudyard Kipling
Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila
Kansan novellikirjasto 7.
Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.
W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
SISÄLLYS:
Rudyard Kipling.
Hänen esi-isäinsä hauta.
Risupoika.
RUDYARD KIPLING.
Tulee kaksi vuosikymmentä kuluneeksi siitä, kun 22-vuotias
Intiassa syntynyt ja siellä toiminut sanomalehtimies yllätti
ensinnä Englannin ja tuossa tuokiossa koko sivistyneen maailman
eräällä kertomuskokoelmalla, jonka vaatimattomana nimenä oli
"Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä" [osittain suomentanut rouva
Aino Malmberg ("Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" v.
1893)]. Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui uusi
maailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla
havaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta
tosielämää edessään, hänelle ennen miltei tuntematonta.
Tämä tulokas oli taiteilijasukua. Isä oli kuvanveistäjä, maalari ja
piirtäjä; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan,
"Viidakkokirjan", kuvittamiseen. Äiti taasen oli Intiassa eteväksi
katsottu kirjailijatar, ja kuulu sukkeluudestaan. Näiden vanhempain
ainoa tytärkin sukeusi kirjailijattareksi. Kiplingin kaksi tätiä
olivat Englannissa naimisissa, toinen kuuluisan maalarin Sir Edward
Burne-Jonesin ja toinen taideakatemian presidentin Sir Edward
Poynterin kanssa, ja näiden hoideltavaksi lähetettiin Kipling
viisivuotiaana Bombaysta, missä hän oli syntynyt joulukuun 30
p:nä 1865. Ei ole ihme, että näin ollen koitui ainoasta pojasta
jotakin merkillistä, kun hän kuudentoista vanhana palasi Intiaan.
Hän ryhtyi sisämaalaiseksi sanomalehdentoimittajaksi Lahoressa,
jonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Isältään
hän peri tarkan silmän, taiteellisen aistikkuuden, väririkkaan
kuvailun, joka ei sisällä omakohtaisia selityksiä, vaan antaa
lukijan vapaasti muodostaa mielipiteensä: Onpa Kipling itse
kuvittanutkin lastenkirjansa ("Niin Juuri juttuja pikku lapsille")
hauskoilla piirroksilla. Äidiltä on tuo sukkeluus peräisin, joka
kauttaaltaan pulppuilee vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa
verrattomaksi veikeydeksi. Sanomalehtimiehen ammatin täytyy olla
oivana harjotuksena tällaisille luontaisille taipumuksille pirteitten
kuvausten kyhäilemiseen oudoista, yleisön mieltä kiinnittävistä
oloista. Kipling tosin alotti runoelmilla, jo 15--16-vuotiaana
julkaisten pari mitätöntä vihkosta ja v. 1886 Intiassa kolmannen,
joka siellä saavutti jonkun verran huomiota. Mutta joskin hän
tälläkin alalla myöhemmin julkaisi kolme huomattavaa kokoelmaa ja
liudan hajallisia sepitelmiä, niin koitui hänen oikeaksi alakseen
lyhyt kertomus.
Hän alotti kyhäilemällä sanomalehteensä pikakuvia ympäristöstään. Hän
toimi alalla, jolla jos millään tulee tuntemaan kirjavimpia oloja,
tunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla
paikkakunnilla. Hän perehtyi Intian omituisen haaveelliseen maailmaan
ja sen merkilliseen europalais-asutukseen paremmin kuin yksikään
muu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti
riittänyt ehtymättömäksi, väliin uusilla matkoilla verestetyksi
aiheitten lähteeksi, joka pysyy hänen monipuolisen tuotantonsa
huomattavimpana haarana. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta
kustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti,
Kipling löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä ("Kamalan yön kaupunki
ja muita luonnoksia" 1900), joista näkee hänen ensimäisiä kokeitansa.
Kokoelman pääosana on "Smithin hallitus" niminen ylipainossarja
hänen sanomalehdessään 1887--8 ilmestyneitä pätkiä. Paljon
vähäpätöisen ja kuivan selostelun ohessa on siinä monia reippaita
ja leikillisiä kuvauksia, jotka antavat aavistaa mitä nuorukaisesta
oli koitumassa. Jo näissä ensi alkeissa on havaittavissa useampia
Kiplingin pääaloista: enin osa on kuvauksia Intian europalaisista
upseerivirkamiespiireistä sekä alkuasukas-oloista; yksi eläintarina
on jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilas-oloista ja
pari halvan sotamiehen haastelua. Näillä kaikilla aloilla Kipling
sittemmin kohosi suureksi. Mutta hän vielä laajensi näköpiiriään ja
toimialaansa pian. Tuossa samaisessa aikaisten tuotteiden kokoelmassa
on muuna osana matkakirjeitä, tavallisen sanomalehtimatkailijan
tilapäistyyliin kyhättyjä. "Kamalan yön kaupunki" on annettu
liian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet
ovat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja
Giridin kivihiilikaivoksia, kertoillen havaintoja, joihin monet K:n
myöhemmistä kertomuksista perustuvat. Väleen hän ulotti matkustelunsa
koko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten matkakuvauksia kolmen
vuoden ajan (1887--9) "Civil and Military Gazette" ja "Pioneer"
(Allahabadissa) lehtiin. Nämäkin hän on ollut kiristetty toistamiseen
lyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana ("Merestä
mereen" v. 1900). Tämä melkein yhtä vähän tunnettu kokoelma esittää
Kiplingin oivallisena matkakertojana ja ilmaisee elävästi, miten
erinomainen havaintokyky hänellä on. Alussa esitetään Intian
merkillisempiä kaupunkeja, v. 1889 ulottuu matkailu Taka-Intiaan,
Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina
Mark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Tätä menoa on Kipling
pitkittänyt pitkin aikaa; Yhdysvalloissa hän v. 1892 nai Carolyn
Balestierin ja asettui perheelliseksi mieheksi Englantiin, mutta
sieltä hän on tuon tuostakin pistäytynyt loitommalle. Huomattavin oli
hänen retkensä boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, mistä kaksi muutakin
huomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä
aiheita.
Kipling on siten hankkinut mitä laajimman taustan kertomuksillensa.
Ei ole sitä englantilaista alusmaata, jota hän ei olisi tavalla
tai toisella käsitellyt. Nämä matkat ovat luoneet hänen
kansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän
silmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta,
ei suuria välitä kansojen vapaudesta, tietäen että se monesti
merkitsisi vain sisäisiä verilöylyjä ja raaistumista, ja joutuu
siitä horjumattoman kiihkeäksi imperialistiksi, jonka isänmaana
on koko anglosaksilainen maailma ja joka brittiläistä kuntoa
kannustaen tahtoo saada vallatuksi kaikki tielle osuvat kansat.
Suuren suurta on Kipling antanut kansalleen kaikella runsaalla
isänmaallisella kirjottelullaan. Valitettavasti on hän siinä mennyt
liian pitkälle; etenkin boerisodan aikana hän sai vihattua kaikua
nimelleen asettumalla yllyttämään onnettoman kansan kiihkoisimpia
sortajia. Tämä väärä natsionalismi ei kuitenkaan ulotu hänen
parempiin isänmaallisiin tuotteihinsa; nämä ajavat kansalaiskunnon
asiata tavalla, josta ei voi muuta kuin onnitella englantilaisia noin
innostuttavan kasvattajan saaneina.
Etusijassa on Kiplingin kuvausten pohjana Intia. Voi käsittää,
miten suurella mielihyvällä englantilainen yleisö lukee omaistensa
ponnisteluja, tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja
hallitsemisessa -- niillä on suuri viehätys ulkomaalaisellekin.
Yhteistä on kaikille kansoille taas se nautinto, mitä tuntee
tutustuessansa alkuasukasten sisäisiin oloihin ja merkilliseen
sielunelämään.
Ensimäinen v. 1888 ilmestynyt kokoelma sisälsi lyhyitä kynäilyjä
upseeri- ja virkamiespiireistä ja joitakuita alkuasukas-aiheita.
Edellistä alaa on Kipling vuosien kuluessa jatkanut niin pitkälle,
ett'ei löydy sitä vaihetta näiden uran-uurtajain elämästä, mitä
hän ei kuvaelisi. Teos "Stalky & C:o" (1889) on sarja suruttomia
jutelmia koulusta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen
kasvatuksensa sotilasuraa varten, ja päättyy innostuttaviin
muistelmiin nuorten sankarien ensimäisistä koetuksista maineen
kilparadalla. Upseerielämästä on vaikuttavia kertoelmia sekä leiriltä
että taistelujen tuoksinasta -- huolettomasta elostelusta, iloisesta
toveriolosta ja urhojen kuolemaa halveksivasta työstä. Mutta eihän
maine kasva vain tanterilla; yhtä suurta kuntoa ja uhrautumista
löytää kirjailija sivilihallinnon aloilta tuossa epäterveellisessä
ilman-alassa ja melskeisessä maaperässä. Näissä kaikissa oloissa
Kipling liikkuu kuin kotonaan konsanaan; mutta sitäpaitsi hän on
syventynyt itse sotamiesrivien elämään, ja hänen toinen teoksensa,
"Kolme sotamiestä" (1889), oli loistavana alkuna sekä huikeata
hilpeyttä että syvää tunteellisuutta uhkuville kertomuksille ja
ja lauluille ("Kasarmilauleloita" 1892), joissa suureksi osaksi
esiintyy eräs oivallinen toveruskolmikko -- jalomielinen, sukkela
ja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläismäinen
yorkshirelainen Learoyd ja kelpo lontoolainen Ortheris. On mahdoton
antaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan
eloisuudesta, mitä Kiplingin tuotannon tässä haarassa ilmaantuu.
Suureksi osaksi ovat ne vielä murteella kirjotettuja, välittömästi
huokuen todellisuutta. -- Näistä sotilaselämän kuvauksista on yksi
suomennettu [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Landblad (1899)];
tämä kahden rumpalipojan sankarikuolemaa kuvaileva kertomus ei ole
parempien joukkoon luettava.
Edellämainittuna vuonna ilmestyi toinenkin, vuorostaan yksinomaan
alkuasukaselämää kuvaileva kertomuskokoelma "Mustaa ja valkeaa".
Näiden kumpaisenkin kokoelman kirjallinen arvo on paljoa suurempi
kuin Kiplingin ensimäisen kertomussarjan. Hän oli pääsemässä
kykynsä korkeimmalle tasolle. Viimeksi mainitussa on hurjan
voimakas kertomus muhamettilaisesta, joka elää pelkässä koston
tavottelussa hänen kunniansa loukkaajaa vastaan ("Dray Wara Yow Dee"
[Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Lindblad (1899)]) ja sitte jatkuu
suoraan elämästä otettuja useasti kertojan omin sanoin kuvattuja
vaiheita, joissa ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia
erillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen
käsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki.
Kipling oli nyt ylentynyt maansa huomatuimmaksi kirjailijaksi ja
hänen teoksiaan käännettiin jo kilvan kaikille sivistyskielille.
Käytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa
riittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan
keskimäärin 25,000 mk, on saanut sellaisen summan pikku runoistakin),
mutta kustantajat ahdistivat vain yhä tuimemmin. Tämä johti ei
ainoastaan suureen tuotteliaisuuteen, vaan liikatuotantoonkin.
Kertomuskokoelma "Aaveellinen kantotuoli" (1890) sisältää jo pari
vähäarvoisempaa kertomusta (m.m. yllä suomennetuksi mainitun), mutta
silti se vielä osottaa ilmeistä nousua. Nyt laajenee aihevarasto.
Alkukertomus "Aaveellinen kantotuoli" ilmaisee Kiplingin mestaruutta
poikkeuksellisten sielun-ilmiöiden kuvaamisessa, sielullisten
sairauksien ja salaperäisten kehitysten, jollaisten maana ei
yksistään Intia ole. Tässä kertomuksessa sortuu liiallisen työn
uuvuttama virkamies haavenäkyihin, kaikesta luontaisesta kovuudestaan
ja tunnottomuudestaan huolimatta joutuen kärsimään kunniattoman
menettelyn ansaitseman koston. Eräässä toisessa kertomuksessa,
"Liikenteen häiritsijä" ("Monta keksintöä" nimisessä kokoelmassa)
hän samalta alalta kertoo mitä suurimmalla mestaruudella, miten
yksinäinen majakanvartija australialaisilla vesillä joutuu
yksitoikkoisuuden uhriksi ja kummallisten erheitten valtaan.
Samassa kokoelmassa Kipling näiden sielullisten ilmiöiden alalla
jälleen alottaa aihesarjan, joka on yhtä uutta maailmaa kuin
kuvaukset Intiasta. "Maailman oivallisin juttu" on ylen vaikuttaviin
puitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajastelee
muistelmia edellisten elämäkausien ajalta, parin tuhannen vuoden
ajalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes
maailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää. "Risupoika" taasen
-- johon lukija saa tutustua nyt suomennetussa näytteessä Kiplingin
kertomuksista -- on ilmestynyt "Päivän työ" kokoelmassa; sen
omituisena viehkeytenä on kahden nuoren yhteinen, lohdullinen
unimaailma. Eräässä uusimmista kokoelmistaan ("Matkustuksia
ja löytöjä") Kipling lisää pari kertomusta näihin hienoihin
kuvauksiinsa: "Langaton" ja "He", molemmat mahdottomia parilla
sanalla määritellä.
Yhä uusia muotoja löytää tämä harvinaisen monipuolinen kirjailija.
Edellä mainittu "Aaveellinen kantotuoli" niminen kokoelma
alotti kaksi muutakin alaa: varsinaisen seikkailukertomuksen ja
lapsielämän kuvailun. Edellisiä ovat "Morrowbie Jukesin kumma
ratsastusretki", joka kertoo hirveitä piirteitä hindulaisesta
kuolleitten kaupungista, ja "Mies joka pyrki kuninkaaksi", kahdesta
elämää surkeilemattomasta kulkurista, jotka totisesti perustivat
Abessinian vuoriseutuun kuningaskunnan, vaan saivat järisyttävän
lopun uskalikkuudelleen. Näiden jatkona on oikea seikkailuromaani
"Kim, koko maailman pikku ystävä" -- katuelämää ja vakoilumatkailua
paikasta paikkaan, pulasta toiseen, päähenkilönä europalaissyntyinen,
terveluonteinen katupoika; mutta oikea nuorisonromaani se ei ole.
-- Lapsielämästä on kokoelmassa pari oivallista kuvaa; toinen, "Wee
Willie Winkie" -- kertomus rykmentin urheasta pikku lemmikistä --
on suomennettu "Kertomuksiin Intian ylängöiltä". Kipling on hieno
ja osuva lasten kuvaaja; monet hänen kertomustensa valoisimmista
piirteistä ovat lapsimaailmasta.
Tämä ominaisuus on saattanut hänet mestariksi sillä alalla --
taaskin uudella -- jolla hän on katsottava arvokkaimman työnsä
suorittaneeksi: nuorisonkirjailijana. V. 1890 -- tuottoisimpana
vuonnansa -- Kipling julkaisi pelkiksi vuoropuheluiksi sovitetun
laajemman teoksen englantilais-intialaisesta seuraelämästä ("Gadsbyn
pariskunta"), jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän
syvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka
kuitenkin päättyy jokseenkin tyhjästi. Kun tätä v. 1891 seurasi
kaksi jokseenkin tavallisen laatuista, Hall Cainen tyyliin laadittua
romaania -- "Valon kadotessa" [suomeksi rouva Aino Malmbergin
kääntämänä v. 1900] ja "Elämän estekilpailu" -- niin arveltiinpa
Kiplingin uutuuden jo lopahtaneen, kuten heti alusta asti oli
näin äkillisellä loistolla ilmestyneestä kyvystä peljätty. Mutta
Kipling ponnisti seuraavalla kokoelmalla -- "Monta keksintöä" --
taas parhaansa; siinä tosin jälleen ilmenee vähemmän valittuja
tuotteita, mutta on siinä oivallisiakin lisiä entisiin ja uutta on
muutamia humoreskeja kotoisista, Englannin oloista, joista Kipling
sittemmin on lukuisasti valinnut täytteitä kertomusryhmiinsä. Ja
v. 1894 ilmestyi hänen kynästään kerrassaan merkillinen teos,
"Viidakkokirja" [suomeksi rouva Helmi Setälän kääntämänä v. 1898
("Indian viidakoista")], ryhmä eläinsatuja, melkein yksinomaan Intian
viidakon syvyyksistä. Useimmissa esiintyy sama piiri: suden imettämä
ja eläinten seassa kasvava hindulapsi Mowgli, hänen opettajansa karhu
Baloo sekä suojelijansa pantteri Bagheera ja jättiläiskäärme Kaa,
velipuolensa -- nimittäin suden omat penikat -- ja julma tiikeri
Shere Khan. Tämä outo maailma ajattelee ja puhuu, toimii omissa
salaperäisissä oloissaan niin syvällä metsäelämän tuntemuksella
eteemme loihdittuna että niin nuorten kuin vanhainkin täytyy
tempautua mukaan. Ne ovat tavattoman tehoavia ja mieltäkiinnittäviä,
ja seuraavana vuonna ilmestynyt "Toinen Viidakkokirja" pysyi samalla
tasolla. Lapsille julkaisi Kipling omakuvittamansa satukokoelman
"Niin Juuri juttuja pienille lapsille", joka tosin ei niin paljoa
uutuutta tarjoa, vaan on kuitenkin hyvä lastenkirja. Vilkas
nuorisonromaani on "Meren sankarit"; se on ilmestynyt suomeksi
ruotsinnoksesta käännettynä, puoleen kokoon typisteltynä --
esimerkkinä siitä, millä tavalla suuretkin kustannusliikkeet vielä
katsovat voivansa pidellä kirjallisuutta. Englantilaiselle nuorisolle
erityisesti aijottu on Kiplingin väsymättömästä kynästä herunut
"Pook-vuoren tonttu"; se on tarinasarja Englannin historiasta,
piktiläistaisteluista keskiajalle asti.
"Päivän työ" niminen kertomuskokoelma (1897) on käänteenä Kiplingin
lyhyitten kuvausten suuressa joukossa; siitä asti hän vaipuu
alas päin, ei voi sanoa miten pitkäksi aikaa, kuumeentapaisesti
työntäessään kyhäyksiä sanakaupalla aikakauslehtiin ja kustantajille.
Tämä kokoelma ylimalkaan ilmaisee huoliteltua työtä; siitä on
myöskin "Hänen esi-isäinsä hauta" tähän kokoelmaan suomennettu
näytteeksi hänen hiljaisemmista intialaisista kertoelmistansa. Jos jo
tuossakin kokoelmassa on teennäisiä pätkiä, kuivia vertauskuvallisia
elottomien esineiden henkiinherätystä haastelemaan viidakkomaailman
tapaan (kuten laivan ja höyryveturin!), niin on esim. "Matkustuksia
ja löytöjä" niminen kokoelma suorastaan kehno, paria poikkeusta
lukuunottamatta. Kipling lyöttäytyy viime vuosina julkaisemissaan
kertomuksissa puhutteluttamaan kotimaan sota- ja merimiehiä kuten
Intiassa oli tehnyt, mutta tuloksissa hän jää aivan takapajulle
muista samoja aiheita käsitelleistä kertoilijoista. Sillävälin on
hän kuitenkin saanut valmiiksi useita onnistuneita pitempiä teoksia,
joita ylempänä on moniaita mainittukin, joten häneltä voi edelleen
odottaa arvokkaitakin lisiä.
Romaanikirjailijaa, suurien tehtävien, erityisten aatteiden
ajajaa ei Kiplingistä koskaan tule. Runoilijaa hänessä on;
"Kasarmilaulujen" lisänä sisältävät "Merestä mereen" ja "Viisi
kansaa" varsin vaikuttavia runoelmia, joissa on erittäin taidokas
muoto, joskin harvoin lyyrillisiä tunnelmakuvia, vaan enimmiten
runoiksi soviteltuja kertomuslastuja. Mutta hän on harvinaisen etevä
kertoja, erinomainen sieluntilojen tutkija, tarkka havaintojen
tekijä, terveen, tavattomia taipailemattoman elämänpolun saarnaaja,
joka pikakuvillaan kaikista maailman ääristä luo piirteitä
yleis-inhimillisestä sekä tuntee ja herättää myötätuntoa yhteiskunnan
halvimpienkin olentojen kärsimyksiä ja inhimillisiä erheitä kohtaan.
Miehekkyys, kunto saa hänessä loistavan puoltajan, ja se harrastus
sekä suuri ihmistuntemus on hänestä tehnyt nykyajan kenties etevimmän
nuorisonkirjailijan, joka ehdottomasti viehättää lukijansa. Miehisen
sukupolven kuvailija ja kirjailija hän muuten yksinomaan onkin.
Kipling osaa sovittaa aiheensa mahdollisimman vaikuttavaan kehykseen.
Hän suuressa määrin antaa muiden kertoa omaan erityiseen lajiinsa,
itse suoranaisesti esiintymättä. Tämä tavatonta tyylillistä vaihtelua
luova kertominen useasti tapahtuu eriskummallisissa olosuhteissa,
jotka lisäävät yleisvaikutusta. Tehon tavottelussa Kipling kyllä
menee liiallisuuksiinkin; alituiset motto-lauseet, esi- ja jälkirunot,
kirjakkeiden muuttelut tuntuvat yhtä häiritseviltä kuin liian
tuotteliaisuuden synnyttämät hutiloidut tahi teennäiset täytteet.
Mutta niin suuret määrät on hänen jo kolmeakymmentä lähenevässä
teossarjassaan täysipainoista, että hän on syyllä saanut johtavan
aseman maansa kirjallisuudessa, jonka suhteita häneen emme tässä
voi lyhyestikään esittää sen vuoksi että koko englantilainen
kirjallisuus on meillä tuntematon. Vastustajia on Kiplingin
tapaisella sovinnaisista muodoista piittaamattomalla uutuusmiehellä
kyllä, mutta sekin seikka, että hänen melkein kaikki teoksensa on
heti ilmestyttyään käännetty muille Europan kielille, osottaa miten
laajalti ja suuressa määrin hän on saavuttanut suosiota ja ihailua.
_Suomentaja_.
Hänen esi-isäinsä hauta.
Voitte kuulla sanottavan, että jos koko Intiassa olisi vain yksi
ainoa leivän puolikas, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien,
Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi
sanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi
polvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä
aavan meren poikki.
Ottakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa
tahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien
edustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja
ilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä,
otti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn,
Humphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä
vuosina 1804--13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn
samaa sukua -- kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi -- kohosi
ilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur
nimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen
maahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin
muhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin
luodusta hautakummustaan.
Häntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku
devonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen.
Hän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman
kehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi
pienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet
hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa,
multavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä
penikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi
suotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta
ja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan
lähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään
sukuvelvollisuuksia suorittamaan.
Chinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen
tietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn
siviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee
hänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi
metsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin
hänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi
"Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki
yhtä maata". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja
tyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli
kutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan,
Chinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä
rykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen,
että useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat
säännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia,
pukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä
"wuddareiksi", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa
joka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät
panneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän
ylpeytenään olivat seuraavat seikat:
Ensinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään
muulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa
ei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä.
Miehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän
pikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat.
Kolmanneksi, he olivat enimmin _pakka shikarries_ (perinpohjin
koulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi -- sama kuin
sadanneksi -- he olivat wuddarit -- entisajoilta Chinnin Säännötön
Nostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.
Kukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta
tai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä
jota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet
olivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä
ovat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat,
ja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia,
lukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme
maan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin
tunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat
sanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.;
ja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun
rajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä
kaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin
ei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen
otsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit
sanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil
tietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan
maan ikivanhana omistajana.
Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun
varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän
näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa
tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme
vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen
kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti
hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja
kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen
ystäviensä poliseiksi.
Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten
tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta
huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään
kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille
kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät
hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John
Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa -- hän kerran lupasi
hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja
hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta --
niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli
hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan
kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten
sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku
väki häntä milloinkaan unohtanut.
Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he
olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen
palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä
hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen
makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille,
hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi
omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen
tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin
rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä
varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat
etteivät enää koskaan sitä tekisi.
Rykmentin bhilit -- nauhamekkoiset -- olivat monin tavoin
kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He
tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu
tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen
uhkarohkeutensa -- kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on
heidän säätymerkkinsä -- sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat
haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta,
ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja,
joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan
joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle
reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet
varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.
Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin
luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa
lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti
hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun
housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa
tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä
kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa
muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin
viisitoista vuotta takaperin.
Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja
päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat
harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa
takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut
sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa
hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt -- vanhoja lastenlaulun
katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli
huudellut miehilleen.
Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.
"Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen
pesyettä. Hän on _pukka_ Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen
viiskymmenluvulta!"
"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy
tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".
"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää
nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä.
Siinä on toinen painos -- rivi riviltä".
"Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen
ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen,
niin hän... Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä
hypistelemättä, yhtä vähän kuin..."
"Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.
"No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt
halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa
verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt
sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti
päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä
tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen
hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä
ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti
seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen
huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon
lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.
"Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen
sukupolven olo bhilien joukossa".
"Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat
odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen
uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri
korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä
jumalanaan".
"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen
pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä
vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi
mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea
kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa
käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle --
perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka
osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.
"Mikä hätänä?" hän huusi.
"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin
avaimet ja sanoo ampuu minun".
"Peijakkaan selvää -- peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet
noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt
hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.
Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko
majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa.
Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen;
sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat
istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit
läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen
pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin
pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta
paikka oli sama.
Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti.
Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä
seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo
häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien
syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.
"Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.
"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit
pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin
isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".
Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen
jatkoi:
"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt
hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle
mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut
mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä
palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".
Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni
valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja
kunniamerkkien peitossa -- sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen
takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä
Chinnin sunnuntaisaappaista.
Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.
"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin.
Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka
vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle
kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin
urhea?"
Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!"
hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle
tapahtuisi mitään pahaa. _Oletko_ Bukta?"
Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut.
Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla.
Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä
tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija,
piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet,
sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan _baba_ -- Jan _baba!_
Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä
saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun
katsoa. Se on Jan _baba_!"
Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi,
jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat,
ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti
kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen
tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa
ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.
Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa
kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte
majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen
oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri,
puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla
oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja
oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle
saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle
aliluutnantille.
Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu
takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten
kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja
heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt
Mundore -- Mundore!"
"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon
toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan
nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään
moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä
äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti
hakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin
prinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.
Vanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi
oman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen
annettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja
nuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita
kaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja
kyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi
heille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa.
Sitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut
raivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat
sitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.
Päivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi
_shikarrin_ ainaiseen aineeseen -- kaikkinaiseen isojen otusten
metsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät
suurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita
tiikereitä wuddartapaan -- s.o. jalan -- pitämättä sitä suurempana
asiana kuin olisi peto ollut koira.
"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "tiikeri on
melkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä
kerralla tulet kotiin jalat edellä".
Se sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin
pää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä -- miehensyöjiä
ja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä
järjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia
tiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin,
ja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin
lisänimillä -- kuten laiska "Mopsi", jolla oli suunnattomat käpälät,
ja "Anoppi", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa
ja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista -- avara ja
hauska ala -- kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin
vetivät häntä nenästä.
"Emme todellakaan", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan.
"Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset
laillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille
kerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän
tietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan
helvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja
isoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä
puhunut siitä".
"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran
suunnalla?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.
"Tietysti", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa.
Ne ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä
pianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella
sitä sunnuntaisin.
"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien
puheiden mukaan, on oma tiikerinsä -- satulatiikeri, jolla hän
ratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. _Minä_ en pidä tuota
säädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat
nuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen
kylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos
kuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan
olevan kirjava elukka -- ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto
se on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi -- jollekin. Siinä on
teille sievä sukutarina".
"Mistähän se lienee lähtöisin?" sanoi Chinn.
"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen
metsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän
metsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä
hänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta
ennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen
tiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien
siipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää.
Saatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa".
Majuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa
tyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi
kerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi,
sillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla
palanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä
kehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin
uskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti
sen.
Vanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi
pois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta
hän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui.
Omissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja
kun hänen väkensä -- alastomana ja sekapäisenä -- rientäen saapui
kertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään
vakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko
riista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.
Kolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi
ilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö -- imettämisen uuvuttama
naaras tahi vanha harvahammas koiras -- ja Bukta tyynnytteli nuoren
Chinnin kärsimättömyyttä.
Vihdoin saatiin merkille jalo elukka -- kymmenen jalan pituinen
karjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan
paikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset,
reipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt
miehenkin.
"Syötettäköön se", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään
lehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.
Ruhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet
isot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa
otusta kuin tämä Buktan peto oli.
"Ei ole hyvä", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa,
"että everstini poika, joka ollee -- että everstini poika menettäisi
poikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte.
Olen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut
mairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne
vuodan".
Upseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut,
olisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin
kera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes
tulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi.
Oli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi
uimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy
kauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja
oikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel
askeleelta ja tuijottavin silmin.
"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen
edessä", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. "Mutta kylläpä
tuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?"
"Merkki!" kuiskasi toinen.
"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee".
Chinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut
unohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa,
näkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se
ilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä,
noin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää
kauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti
rannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari
kolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. "Minun väkeäni",
murahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; "ja siis
sinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta
voimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten
lienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta
vai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?"
"Jalan, ja päiväs-aikaan", sanoi nuori Chinn.
"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut", virkkoi Bukta
itsekseen, lisäten ääneensä: "Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja
minä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi.
Enempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla _sinua_ vastaan?"
Se oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa
päässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun
päivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin,
taistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään,
vaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen
yhdellä ainoalla laukauksella -- Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui
ottavan tuntikausia -- joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan
pään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui
ja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut
käski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen
jaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.
"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista
laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän
tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia,
mutta ne kuitenkin tulivat -- varalle".
Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä -- joukko olisi voinut
ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he
piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä,
viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli
miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen
kätensä ja pyörähti kantapäällään.
"Ei tarvitse osottaa että _me_ välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän
perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".
Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se
myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni
nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi
tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen
upseerinsa?"
"Mutta nuo ajomiehet -- he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties --".
"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen
toista, ja täällä toista."