XXII.

Loppu.

-- Se on Valentinen automobiili! huusi Falkenberg, ja silloin

konstaapeli ei enää voinut pidättää häntä pimeässä huoneessa, varsinkin

kun kohtaus hämmästytti häntä itseäänkin.

Mistä tämä automobiili saapui? Hälvenevässä hämärässä poliisimies

saattoi nähdä, että siinä istui kolme henkeä: nainen, jolla oli liehuva

automobiilihuntu, eräs herra hänen vieressään ja sitten ohjaaja, jolla

oli automobiiliviitta yllä ja lakki silmille painettuna.

Automobiili oli äkisti pysähtynyt törähtäen ja ankarasti jarruttaen ja

sujahtanut ihan jalkakäytävän reunaan. Nyt moottori käydä jyskytti

niin, että koko vaunu tärisi ja tutisi. Kadulla huudettiin jotakin,

uusia ikkunaruutuja pirstautui vastapäisessä talossa... Poliisimies

ryntäsi tavoittamaan Falkenbergia.

Mutta Falkenberg oli jo ehtinyt kadulle. Viime päivien suunnaton

jännitys oli kokonaan hävittänyt hänen mielensä tasapainon. Nähdessään

jälleen Valentinen apulaisineen hän luuli, että kaikki oli hukassa.

Sillä nyt oli varmaan Asbjörn Krag voitettu, kenties surmattu. Hän ei

oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt, mutta jokin ylivoimainen tunne

käski häntä kostamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, mutta

sitä hän ei ajatellut hetkeäkään; hän ei tahtonut enää olla

toimettomana, ei jaksanut. Hän riensi automobiilia kohti. Mutta juuri

aikoessaan hypätä siihen ja karata "petohämähäkin" kimppuun hän kuuli

äänen, huudon, joka sai hänet pysähtymään.

Se oli Jensin ääni.

Nuori mies ryntäsi portaita alas ja potkaisi ulko-oven auki niin

rajusti, että lasisirpaleet sinkoilivat.

-- Ada neiti on pelastettu! huusi hän.

Silloin "petohämähäkki" nousi seisomaan automobiilissa ja vastasi:

-- Eipä ole.

Se mikä sitten tapahtui, kesti vain muutaman sekunnin.

Jens, jolla oli poliisipamppu kädessä, näki Valentinen ja saksalaisen

paronin, joka oli astumassa automobiilista maahan.

-- Vai niin, huusi Jens, sinä olet päässyt karkuun, senkin piru.

Hän alkoi heilutella pamppuaan antaakseen "petohämähäkille" musertavan

iskun. Valentine huusi ohjaajalle:

-- Iske maahan tuo mies, pian, José!

Ja Asbjörn Krag -- sillä hänhän se oli ohjaaja -- hyppäsi

katukäytävälle mennäkseen tyynnyttämään Jensiä.

Mutta silloin Falkenberg puuttui asiaan. Nyt hän oivalsi hetken

tulleen, jolloin hänenkin nyrkkejänsä kerran tarvittiin. Hän ei

tietysti tuntenut Asbjörn Kragia autonkuljettajan puvussa, eihän häntä

kukaan muukaan läsnäolevista tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että Jens

seisoi tällä hetkellä yksinään Valentinea ja hänen apulaisiansa

vastassa -- vialleammuttu mieskin lähestyi ryömimällä taistelupaikkaa.

Ja Falkenberg iski siihen, missä hänen mielestään paraiten tarvittiin,

sanalla sanoen hyökkäsi ohjaajan, Asbjörn Kragin kimppuun. Salapoliisi

tunsi yhtäkkiä kurkussaan kaksi kovaa kouraa, ja ennenkuin arvasikaan,

oli hän kumossa katukäytävällä.

Hän koetti tempautua irti, mutta hurjistuneen, riehuvan Falkenbergin

käsivarsissa asui tällä hetkellä vaarallinen voima. Yhtäkkiä Krag tunsi

konsulin, ja silloin koko erehdys selvisi hänelle. Hän koetti saada

puhutuksi, mutta Falkenbergin kourat puristivat kovasti. Vasta kun

automobiililakki putosi salapoliisin päästä, Falkenberg sai nähdä,

kenen kimppuun oli karannut, ja hellitti hölmistyneenä rajun otteensa,

joka olisi saattanut tehdä kerrassaan lopun Asbjörn Kragista.

Ja samassa kajahti Valentinen hämmästynyt ääni: -- Donnerwetter, meidät

on petetty! Tuohan on poliisikoira. Pankaa kone käymään, paroni.

Mutta paroni ei pystynyt enää siihen. Jensin pamppu oli sattunut hänen

oikeaan olkapäähänsä. Saksalainen lysähti vaunun nurkkaan.

Silloin "petohämähäkki" jälleen osoitti käsittävänsä tilanteen.

Ykskaks hän oli etuistuimella, moottorihan oli vielä käynnissä, niin

että hänen tarvitsi vain vääntää ratasta.

Automobiili ponnahti heti keskikadulle kuin irtipäästetty tiikeri.

Näytti tosiaankin siltä, kuin se olisi hypähtänyt monta metriä, niin

raju ja nopea oli lähtö. Sekunnin kuluttua se oli jo kaukana kadulla,

ja sitten se mylvähtäen katosi kulman taakse. Valentinen valkoinen

huntu liehui kuin lippu sen yläpuolella. Jens oli koettanut tarrautua

kiinni automobiiliin, mutta se lennätti hänet erästä lyhtypatsasta

vasten, niin että hän jäi hetkeksi makaamaan tajuttomana.

Tällä tavoin "petohämähäkki" pääsi taistelukentältä.

Asbjörn Krag seisoi keskellä katua seuraten katseellaan automobiilin

poistumista. Hän ei ruvennut kuuntelemaan konsuli Falkenbergin

valituksia.

-- Tapahtunut mikä tapahtunut, sanoi hän. -- Minähän varoitin teitä

sekaantumasta asioihin. Missä Ada neiti on, Jens?

Jens kömpi pystyyn katuojasta ja hoiperteli kuin humalainen.

Lyhtypatsas oli antanut hänelle ankaran tärähdyksen.

-- Ylhäällä muijan luona, änkytti hän.

-- Muijan?

-- Niin, kolmannessa kerroksessa.

Jens meni edeltä portaita ylös, hänen perässään Asbjörn Krag ja

viimeisenä Falkenberg, joka ei enää virkkanut sanaakaan, mutta ei

liioin rohjennut oikein uskoa, että pian saisi jälleen nähdä Adan.

Saavuttuaan kolmanteen kerrokseen he näkivät heti poliisin

väkivaltaisen sisäänmurtaumisen jälkiä. Ovi oli särjetty ja riippui nyt

alimman saranansa varassa. Oviaukossa seisoi vanhanpuoleinen

naishenkilö itkien.

Krag työnsi hänet syrjään ja riensi sisään.

Ensimäisessä huoneessa makasi mustapintainen mies köytettynä lattialla.

Vieressä seisoi konstaapeli vahdissa. Asbjörn Kragin näyttäytyessä

konstaapeli teki jäykkänä kunniaa.

-- Missä? kysyi salapoliisi.

Konstaapeli osoitti seuraavaa huonetta, ja Krag meni sinne.

Sohvalla makasi nuori tyttö kalpeana ja silmät puoliummessa. Paitsi

häntä oli huoneessa pari siviilipukuista etsivää poliisia. Toinen istui

avoimessa ikkunassa, vielä aivan ymmällä siitä, mitä äsken oli

tapahtunut alhaalla kadulla ja mitä hän ei lainkaan ymmärtänyt.

Kun Asbjörn Krag astui huoneeseen, niin Ada aukaisi silmänsä ja

kuiskasi:

-- Vihdoinkin.

Hän oli liian väsynyt kyetäkseen puhumaan.

Mutta silloin Falkenberg riensi Kragin ohi, heittäytyi sohvan ääreen ja

sulki morsiamensa riemuiten syliinsä. Nuori tyttö hymyili valoisaa

hymyä. Hän oli viime aikoina saanut kärsiä paljon, mutta nyt hän oli

taas onnellinen.

Asbjörn Krag viittasi poliiseille. He poistuivat kaikki huoneesta, ja

kihlatut jäivät kahden.

Viereisessä huoneessa Asbjörn Krag sai selityksen tapahtumain kulusta.

Itse huoneistossa näkyi selviä jälkiä taistelusta, jota oli käyty ennen

Adan vapauttamista. Siitä hänen ei siis tarvinnut kysellä.

-- Mutta jos tahdotte, herra Krag, saada tietää, millä tavoin Ada neiti

on voitu pitää kätkettynä, sanoi Jens, niin on parasta kysyä siltä

itkevältä vaimoihmiseltä, joka on tuolla ulkona.

Nainen tuotiin sisään, ja hän oli vähällä langeta polvilleen Asbjörn

Kragin eteen katumuksesta ja mielipahasta.

-- Minä en todellakaan voi sille mitään, vaikeroi hän. -- Luulin häntä

hulluksi, mutta nyt ymmärrän, että onkin tapahtunut katala rikos ja

että ne toiset ovat olleet ilkeitä.

-- Hulluksi? kysyi Krag. -- Mitä sillä tarkoitatte?

Nainen meni erään pöydän luo ja etsi sanomalehtikasasta parin viikon

vanhan sanomalehden.

-- Kas tässä, sanoi hän, katsokaa tuota ilmoitusta. Se se on syynä

kaikkeen.

Asbjörn Krag luki ilmoituksen ja ymmärsi heti, että Valentine jo aikoja

siten oli suunnitellut tämän musertavan yrityksensä Einar Falkenbergia

vastaan.

Ilmoitus kuului näin:

"Asuntoa kuukauden ajaksi Kristianiassa haetaan onnettomalle

mielenvikaiselle tytölle, joka on matkalla hoitolaan. Mieluimmin

yksityisperheessä hyvästä maksusta. Tytön mukana on hänen veljensä.

Vastaus merkille 'Vaitiolo' tämän lehden konttoriin."

-- Tähän ilmoitukseen minä lähetin vastauksen, jatkoi nainen

kertomustaan. -- Teki mieleni ansaita hiukan rahoja, kun olen vähissä

varoissa. Ja minä ajattelin, että kun veli on mukana, niin eihän siinä

ole mitään vaaraakaan.

-- Vanha juttu siis, mutisi Krag. -- Ryöstetty selitetään

mielenvikaiseksi. Milloin hän tänne tuli?

-- Muutama päivä sitten. Ensin tuli eräs nainen, hyvin kaunis rouva,

hänen sisarensa, ja kyseli huoneista ja muusta semmoisesta.

-- Valentine, mutisi Krag.

-- Ei, Olga, vastasi nainen. -- Hänen nimensä oli Olga, sanoi hän, ja

hän kertoi sisarensa sairastavan vainoomishulluutta ja olevan

aika-ajoin ihan raivona, jonka vuoksi oli välttämätöntä, että veli oli

aina hänen lähettyvillään. Hän oli valitettavasti parantumaton

mielenvikainen eikä tuntenut edes omaa veljeään. Minä kysyin, mitenkä

hän sitten oli tullut sairaaksi, ja Olga vastasi pyyhkien silmiään

nenäliinalla: "Se on se vanha tarina, hyvä rouva, onneton rakkaus."

Tämän minä ymmärsin hyvinkin, sillä semmoisestahan kerrotaan melkein

kaikissa romaaneissa, ja sitten me itkimme yhdessä hetkisen. Minusta

hän oli oikein kiltti rouva ja piti liikuttavaa huolta sisarestaan.

Erittäinkin oli hänestä tärkeätä, ettei kukaan saisi tietää sisaren

surullisesta tilasta, ja sentähden hän nimenomaan pyysi, etten

päästäisi tänne ketään vieraita ihmisiä sen kuukauden aikana, minkä

mielisairas oli asuva luonani.

-- Eikö hän sitten puhunut enempää tytön onnettomasta rakkaudesta?

-- Puhui kyllä. Lähtiessään hän mainitsi siitä jotain. Sanoi miehen

nimenkin. Se oli joku konsuli Falkenberg, ja tämä oli hyljännyt tytön.

-- Hyljännyt?

-- Niin hän sanoi. Ja sentähden tyttö oli tullut mielenvikaiseksi.

Eräänä yönä he sitten toivat hänet tänne automobiililla. Tyttö oli ihan

valkoinen kasvoiltaan ja tajuttomana. Tohtori oli mukana sekä veli, tuo

joka tuossa makaa.

Vaimo osoitti sidottua miestä, ja roisto käänsi kasvonsa poispäin.

-- Tohtori selitti, että sairaalla oli juuri ollut kohtaus ja että oli

parasta panna hänet heti sänkyyn. Sisar oli silloinkin mukana ja itki

kovasti.

-- Se katala! kähisi Jens.

Asbjörn Krag viittasi häntä vaikenemaan.

-- Jatkakaa, sanoi hän vaimolle.

-- Niin, ja sitten tohtori ja sisko läksivät, ja nuori tyttö ja veli

jäivät tänne. Veljellä oli tämä huone, ja tyttö makasi tuolla.

Seuraavana aamuna hän sai taas kohtauksen.

-- Miltä se näytti?

-- Hän tuli ihan raivoihin ja tahtoi hypätä ikkunasta ulos. Hän väitti

joutuneensa murhamiesten pariin. Maalla huvilassa on murhattu mies,

sanoi hän, ja minut nähtyään hän huusi: "Kuulutteko tekin

murhajoukkioon?" Silloin hänen veljensä ajoi minut ulos. "Sisareni ei

saa nähdä vieraita ihmisiä", sanoi hän, "sillä siitä hän vain kiihtyy

yhä enemmän". Monta kertaa kuulin hänen huutavan sulhastaan ja

moittivan häntä siitä, että hän oli hyljännyt hänet. Kun kohtaus yltyi

pahimmilleen, niin veli piti sientä hänen nenänsä alla, ja siitä hän

kohta rauhoittui.

-- Toisin sanoen meni tajuttomaksi.

-- Niin, en minä tiedä. En ainakaan kuullut hänen huutavan sitten enää

pitkään aikaan. Tohtori kävi hänen luonaan silloin tällöin, mutta

sisarta en nähnyt sen koommin. Viime päivinä oli paljon puhetta, että

hänet vietäisiin johonkin laitokseen.

Vaimo kertoi sitten vielä joukon yksityiskohtia "mielenvikaisen"

oleskelusta hänen luonaan, ja Asbjörn Kragille selvisi täydellisesti,

miten ovelasti ja kylmäverisesti rikosjoukkue oli menetellyt. Jos he

olisivat ehtineet toimittaa Adan pois kaupungista jonnekin autioon

seutuun maalle, niin he olisivat olleet kaikkivaltiaita. Onneksi se

suunnitelma oli mennyt myttyyn, joskin vasta viime tingassa.

Vaimo oli aivan onnettomana, ja Krag ymmärsi selvään kaikesta, että hän

oli viaton ja oli toiminut hyvässä uskossa.

* * * * *

Harmaja aamuhämärä levisi Kristianian yli. Kello oli tullut viisi. Yö

oli ollut seikkailuista rikas. Niinä harvoina tunteina, jotka olivat

kuluneet sitten kello yhdentoista, oli tapahtunut jos jotakin. Juhla

Grandilla, Valentinen ja Asbjörn Kragin jännittävä kohtaus

"petohämähäkin" asunnossa, Kragin voitto, taistelu Adan huoneessa.

Sitten seurasi välikohtaus: Krag joutui vähäksi aikaa voimattomaksi, ja

näytti siitä, kuin "petohämähäkki" olisi jälleen saanut pelin johdon

käsiinsä. Mutta vielä kerran vaihtuivat kuvat: Kragin odottamaton

kepponen automobiilin ohjaajalle ja hänen esiintymisensä näyttämöllä

sinä hetkenä, jolloin Valentine jo luuli riistäneensä voiton hedelmät

poliisin käsistä.