Kello puoli kuusi aamulla vierivät kolmet vaunut keskikaupunkia kohden.
Ensimäisissä istuivat Ada, Falkenberg ja Asbjörn Krag. Toisissa ajoivat
poliisikonstaapelit. Ja viimeisissä makasi "veli", mustapintainen
roisto, kädet ja jalat köytettyinä, sekä polveen ammuttu "tohtori".
Näiden viimeisten vaunujen kuskipenkillä istui Jens, entinen vankikopin
asukas, Kragin apulainen.
Nuori mies oli tyytyväinen yöhönsä. Tosin oli "petohämähäkki" yhä vielä
vapaalla jalalla, mutta hän oli joutunut tappiolle joka taholla ja
menettänyt saalinsa.
Hänen oli ollut pakko paeta Kristianiasta.
Ja lennätinkoneet nakuttivat paraikaa pitkin kaikkia teitä.
"Pysäyttäkää vihreä automobiili! Pysäyttäkää vihreä automobiili!..."
Aamusumu hälveni, aurinko paistoi Kristianiaan ja pani talojen katot
juhlallisesti välkkymään. Päivästä lupasi tulla kaunis.
Ja kuskipenkillä istui Jens, aito kristianialaispoika, heilutellen
jalkojaan ja viheltäen "Hiawathaa". Hän ei ollut nukkunut kolmeen
vuorokauteen, mutta himosi jo uusia seikkailuja Asbjörn Kragin kanssa.
* * * * *
Jo seuraavana päivänä alkoi suuri oikeudenkäynti vangittuja
"petohämähäkin" joukkuelaisia vastaan. Poliisi keräsi suuren joukon
todisteita heitä vastaan, ja tuomio oli jo etukäteen varma: he saavat
monta vuotta kuritushuonetta ja senjälkeen heidät lähetetään Saksaan,
missä monet selvittämättömät asiat ovat heitä odottamassa.
Kävi ilmi, ettei "petohämähäkki" ollut enää uskaltanut ensinkään palata
asuntoonsa sen jälkeen kuin oli paennut automobiililla. Halki
Smaalenenen kävi hurja kulku, ja kun pienet lennätinasemat aamulla
avattiin, oli Valentine jo aikoja sitten ajanut ohi.
Mossin asemalla hän saavutti yöjunan, mutta ei tohtinut ajaa siinä
pitemmälle kuin Gööteporiin, missä hän uskollisen seuralaisensa kera
töytäsi erääseen Hampurinlaivaan, joka osui olemaan lähtövalmiina.
Myöhemmillä etsiskelyillään Asbjörn Krag saattoi seurata hänen
jälkiänsä Berliiniin asti.
Sinne katosi Valentine Kempel.