Automobiili.
Kaksi "petohämähäkin" liittolaista oli siis odottamattomalla tavalla
sekaantunut asiaan. Tuo kavala, rikoksellinen nainen oli tehnyt
salapoliisille vaarallisen kepposen. Heitettyään aluksi kaiken
pelastumisen toivon hän oli sitten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
erään huoneessa olevan omituisen laitteen avulla -- jonka Krag liian
myöhään keksi -- kutsunut paikalle senaattori José Ysayon ja paroni von
Kühnelin, nuo kaksi täydellistä pahantekijätyyppiä, jotka olivat hänen
uskollisia kätyreitään.
Mutta miten tämä tapahtui ja kuinka Asbjörn Krag taisteli viimeisen
epätoivoisen taistelun "petohämähäkkiä" vastaan tuossa salaperäisessä
huoneessa, siitä kerrottakoon vasta sitten, kun olemme kuulleet, miten
Kragin apulaisen Jensin kävi.
Draaman viimeiset kohtaukset näyteltiin näet samoihin aikoihin kahdella
taholla kaupunkia: "petohämähäkin" asunnossa ja erään kadun varrella
Töienhavenin lähellä, jonne Asbjörn Krag oli lähettänyt Jensin ja muut
poliisimiehet.
Jätämme sentähden toistaiseksi Asbjörn Kragin, joka saatuaan
hirvittävän iskun takaraivoonsa suistuu tajuttomana lattiaan, ja
seuraamme hänen apulaistaan. Sillä näytelmä päättyy siten, että
kehityksen molemmat haarat jälleen yhtyvät ja että Jens peräti
vaarallisessa seikkailussa kohtaa jälleen isäntänsä. Tapaukset
kehittyvät vimmatulla nopeudella. Kuluu tuskin kahta tuntia siitä
hetkestä, jolloin isku kohtaa Asbjörn Kragin, ennenkuin koko juttu saa
ratkaisunsa. Mutta katsokaamme mitä tapahtui.
* * * * *
"Petohämähäkin" oli siis ollut pakko ilmoittaa Asbjörn Kragille missä
paikassa Adaa pidettiin vankina. Tämän osoitteen sekä muutamia
menettelyohjeita Asbjörn Krag oli sitten lähettänyt ikkunasta Jensille,
joka oli odottanut ulkopuolella yli puolen tuntia. Tämä entinen
rangaistusvanki, joka nyt niin suurella innolla palveli kelpo
poliisimiestä, oli heti kadonnut kaupungin pimeille kaduille.
Sillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman
ulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.
Asbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli
tapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta
Valentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin
odottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä
ehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä
yhä kasvoi.
Hän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä,
joita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua
hänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että
jotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta
elämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa
poliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja
poliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia.
Etsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada
jotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja
pikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän
näyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä
muistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen
taistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista
vastaan.
Falkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan.
Määräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti
katoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta
sisään ja kysyi:
-- Konsuli Falkenberg?
-- Niin.
-- Minä tulen Asbjörn Kragin luota.
Falkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.
-- Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.
Ja sitten hän katosi.
Konsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja
kolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi
kuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava.
Vaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian
Trondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut.
Nekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun
Falkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin
tämä vastasi:
-- Hs, ei saa puhua.
Vihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi
avattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka
häämöttivät yöllistä taivasta vasten.
Poliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja
kuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien
mahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren
nelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat
pimeinä.
Jens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja
hänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä
ja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena
nousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti
ovikelloa erikoisella tavalla.
Kun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan
poliisi vastasi:
-- Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.
Heti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa
oleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet
astuivat sisään.
Konsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon
kuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa
oli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.
-- Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan
asunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.
Huoneet olivat köyhänlaisesti kalustetut, mutta seinillä riippui joukko
aseita.
Jens otti erään kiväärin ja tarkasti sen makasiinia. Ladattu oli. Hän
antoi kiväärin eräälle poliisikonstaapelille ja sanoi:
-- Te joka ammutte niin hyvin -- voitteko osata kadulla juoksevaa
miestä jalkoihin -- siis haavoittamatta häntä hengenvaarallisesti?
Poliisimies hymyili.
-- Osaan toki vaikka ohimoon, sanoi hän, niin varma olen taidostani.
-- Hyvä on, mutta teidän on osattava häntä jalkoihin. Asettukaa tähän
ikkunaan. Ja sillaikaa me menemme kadun poikki vastapäiseen taloon,
_jossa on_...
Falkenberg tarttui häntä käsivarteen.
-- Ada? kysyi hän.
-- Niin.
-- Mutta menkäämme sinne heti paikalla. Mitä te odottelette?
Jens katsoi hyvin paheksuvasti häneen.
-- Ette nähtävästi tiedäkään mitä on kysymyksessä, sanoi hän vetäen
taskustaan paperipalasen ja näyttäen sitä Falkenbergille.
Paperi sisälsi Asbjörn Kragin tiedonannon. Ja siihen oli salapoliisi
kirjoittanut:
"Menetelkää äärettömän varovaisesti. Ei vähintäkään melua.
Voi käydä niin, että Ada saa surmansa, jos hänen vartiansa
huomaavat vapauttajain olevan läheisyydessä."
-- Ymmärrättekö nyt? kysyi Jens.
Falkenberg ymmärsi ja vaikeni.
Sitten sammutettiin tulet huoneessa, paksut uutimet vedettiin hiljaa
syrjään, ja poliisimiehet kokoontuivat ikkunaan. Oltiin toisessa
kerroksessa. Katu oli autio ja pimeä, eikä vastapäisen talon ikkunoista
yksikään ollut valaistu.
-- Tuossa on n:o 32, sanoi Jens osoittaen kädellään. -- Meidän on
tunkeuduttava kolmanteen kerrokseen ja käännyttävä vasemmalle, kun
nousemme portaita ylös. Mutta ei saa kuulua ääntä, ei askeltakaan.
Sitten rikomme eteisen oven. Oikealla olevassa huoneessa nukkuu neiti
Ada. Särjettyämme eteisen oven tulee meidän parissa silmänräpäyksessä
olla hänen huoneessaan. Jos sekunninkaan myöhästymme, voi tapahtua
jotain hirveätä?
Sitten nuori salapoliisi kääntyi kiväärillä varustetun poliisimiehen
puoleen ja jatkoi:
-- Te jäätte tänne pitämään vahtia tässä ikkunassa. Asbjörn Krag
kirjoittaa, että niitä roistoja piilee tuossa talossa ainakin pari
kappaletta. Ja se kai merkitsee, etteivät ne saa päästä karkuun.
Jens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.
-- Vesiränni, mutisi hän.
Eräs poliisimies huomautti:
-- Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta
kerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.
Mutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:
-- Minä olen sen kuitenkin tehnyt.
Sitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies
asettui siihen.
-- Entä minä? kysyi Falkenberg. -- Mitä minun on tehtävä?
-- Te jäätte tänne, vastasi Jens. -- Te vain turmelisitte koko työmme,
jos olisitte mukana tuolla.
Konsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten
lähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä
taloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään
jännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki
hermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa?
Elääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat
odottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että
konnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän
tiesi, että "petohämähäkiltä" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa
mitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä
Adaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.
Toistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä
mielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.
Kas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens.
Häntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi
hiipivät kadun poikki.
Hän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin
saranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten
meni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Vastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut
askelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa,
missä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä.
Ainoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä
jyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja
pauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa,
äänettömässä talossa kadun toisella puolen.
Ja nyt se alkoi.
Talon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi
murrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen
alla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin
raskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa
erotti kaukaisia ihmisääniä.
Ja samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan
tulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka
sivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan
ikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului
nopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin
räminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.
Sitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta
senjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu
särkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli
kuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli
miehenäänen karjuvan: "Iske häntä päähän!" Mutta sitten melu, äänet ja
rähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.
Falkenberg hyökkäsi ovelle.
-- Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja
tuskasta. -- Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!
Mutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti
hänet takaisin.
-- Te ette pääse ulos, sanoi poliisimies tuimasti, niin kauan kuin minä
olen täällä.
Samassa hän vilkaisi vastapäistä taloa, astui kiireesti ikkunaan ja
valmistautui ampumaan. Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa -- ja
näki olennon, joka kapusi seinää myöten alas pitkin vesiränniä.
-- Se nuori mies oli oikeassa, mutisi konstaapeli. -- Ketterä ihminen
voi kuin voikin liikkua vesirännin avulla pitkin sileätä kiviseinää.
Mutta tuo ei pääse karkuun.
-- Ammutteko hänet? kysyi Falkenberg tuskan vallassa.
-- Ammun häntä koipeen, vastasi toinen kylmäverisesti ja seurasi
olentoa kiväärinpiipulla.
Kun kiipijä oli päässyt katukäytävälle ja lähti juoksemaan pakoon ja
talossa ikkuna toisensa jälkeen aukesi ja sadatuksia ja uhkauksia
sateli miehen perään, silloin konstaapeli laukaisi.
Pakenija lysähti kokoon kuin riepu.
-- Oikeaan polveen, mutisi konstaapeli laskien pyssyn kädestään.
Falkenberg kurottautui ikkunasta ulos katsellakseen haavoittunutta
tarkemmin. Mies-parka kiemurteli ähkyen ajotiellä, koetti kerran
toisensa perästä nousta pystyyn, mutta suistui aina takaisin maahan.
Yhtäkkiä Falkenberg kuuli omituista surinaa, joka tuli jostain kaukaa
ja kasvoi nopeasti yhä voimakkaammaksi.
Hän kurottautui kauemmaksi ikkunasta ulos ja katsoi pitkää katua
alaspäin, mistä tulla tohisi tulisilmäinen hirviö. Se oli automobiili,
joka läheni vimmatulla nopeudella.
Se päästi torvestaan pitkän törähdyksen, joka yön hiljaisuudessa kuului
villipedon karjunnalta.
Falkenberg peräytyi ikkunasta huoneeseen. Hänen silmänsä etsivät ovea.
Hänen äänensä oli kauhusta käheä, kun hän kuiskasi:
-- Se on Valentinen automobiili.