XIX.

Hurja leikki.

Valentinen ilmeestä näkyi, että hän tiesi Asbjörn Kragin tarkoittavan

totta uhkauksillaan. Ja totta hän tarkoittikin, sillä hän oli lujasti

päättänyt tällä hetkellä väkisinkin ottaa asiasta selvän. Pahimmassa

tapauksessa hän oli valmis ampumaan tuon vaarallisen naisen, ja hän

tiesi sisimmässään, ettei sellainen teko milloinkaan tuottaisi hänelle

tunnonvaivoja, sillä siten hänen olisi onnistunut hävittää paha ja

rikoksellinen olento maan päältä. "Petohämähäkki" oli alkanut käydä

huomattavan levottomaksi. Hän ei enää tuijottanut kylmäverisesti

revolverin suuhun. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, ja hän

kuulosteli jännittyneenä, ikäänkuin odottaen apua jostakin.

-- Yksi minuutti, sanoi Krag.

Salapoliisi oli todella käynyt tavattoman kalpeaksi. Hänen ohuet

huulensa olivat miltei valkoiset. Hän tuijotti varmalla katseellaan

Valentinea ja tähtäsi revolverilla hänen oikeaan ohimoonsa. Ja samalla

hänen mielenmalttinsa oli niin suuri, ettei ase vähääkään vapissut

hänen kädessään. Hän tiesi osaavansa varmasti maaliin. -- Puoli

minuuttia.

Valentine nousi yhtäkkiä vapisten. Hän oli peloissaan ja kiihtynyt.

-- Seis! huudahti hän.

-- Te siis antaudutte?

-- Niin, minä annan myöten. Saatte tietää missä Ada on.

Krag laski aseensa.

-- Elääkö hän?

-- Elää.

-- Mutta miksi hän sitten ei ole voinut antaa mitään elonmerkkiä

itsestään?

-- Siksi että hänet on pantu telkien taa mielenvikaisena.

-- Onko hän... onko hän saanut kärsiä paljon?

Valentine ei vastannut.

-- Jos hän on saanut kärsiä, jatkoi Krag, niin ei teistä kukaan vältä

minun kostoani.

-- Minä pelkään teitä, vastasi Valentine. -- Minä ihailen

kylmäverisyyttänne ja rohkeuttanne.

Krag seisoi aivan hänen edessään. Kiihtymys ja mielenliikutus oli

levittänyt hienoa punaa Valentinen kaulalle ja tehnyt hänet entistä

kauniimmaksi.

Valentine ymmärsi mitä Krag ajatteli katsellessaan häntä, ja hymy

vilahti hänen huulillaan.

Hän oli saanut osan tavallista varmuuttansa takaisin. Hän puhui

tyynesti ja päättäväisesti, eikä ääni vapissut.

Asbjörn Kragilla oli edelleenkin revolveri kädessä, mutta hän piti sen

maata kohti suunnattuna.

-- Säästäkää kohteliaisuutenne, sanoi hän. -- Tehkäämme nopeasti loppu

tästä kiusallisesta kohtauksesta.

-- Kun minä nyt siis ilmaisen teille mistä Ada on löydettävissä, jatkoi

Valentine tyynesti, täytyy minulla kai olla jokin varmuus siitä, että

te pidätte mitä olette minulle luvannut.

-- Ulkomaanjuna lähtee huomenna kello yksi päivällä, vastasi Asbjörn

Krag. -- Ei kukaan ole estävä teitä lähtemästä siinä junassa.

-- Entä jos en lähde?

-- Olen jo sanonut teille, että siinä tapauksessa saatte vastata

seurauksista. Mitä vakavimmin tahdon kehottaa teitä lähtemään. Ellette

olisi ollut siksi varovainen, että hankitte suojaksenne Adan

panttivangiksi, olisitte jo aikoja sitten istunut lukkojen ja salpain

takana. Ennen kello yhtä huomenna ei kukaan koske teihin. Mutta ellette

lähde matkoihinne, niin teidät heti vangitaan joukkueinenne. Minä teen

tämän myönnytyksen ainoastaan pelastaakseni viattoman nuoren tytön,

jolle tietysti jokainen minuutti voi olla kallis. -- Jätän sikseen myös

kostotyönne, jonka uhriksi joutui eräs tovereistanne kamariherran

maatilalla. Te tapoitte hänet, koska hän alkoi käydä vaivalloiseksi ja

tahtoi ilmaista Adan olinpaikan. Hän sai varmaan tekojensa mukaisen

lopun. Mutta siitä kaappauksesta, jonka olette aikonut panna toimeen

kamariherran talossa, saatte kuin saattekin koreasti luopua, sen minä

takaan.

-- Ettekö siis anna mitään muuta varmuutta lupauksenne vakuudeksi?

kysyi Valentine kuiskaamalla.

-- En. Muuta vakuutta kuin kunniasanani ette voi saada, rouva Kempel,

mutta siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi. Jos te puolestanne täytätte

osanne välipuheesta, niin tahtoisinpa nähdä mikä minut estäisi

täyttämästä omaa osaani..

Valentine katsoi häneen kauan ääneti.

-- Minä uskon teitä, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä.

Asbjörn Krag nyökkäsi, mutta ei hievahtanutkaan tarttuakseen

ojennettuun käteen.

Valentine vavahti. Hän oli ilmeisesti loukkaantunut syvästi, mutta hän

hymyili sanoessaan:

-- Moni mies olisi pitänyt itseään onnellisena, jos olisi saanut

suudella kättäni.

Krag ei vastannut.

-- Mutta koska nyt kerran olette voittanut minut, jatkoi Valentine,

sallitte ehkä minun antaa teille pienen muiston tästä omituisesta

yhdessäolostamme.

-- Muiston?

-- Niin, tämän pienen kukkavihon, vastasi Valentine mielistelevästi.

Ja nyt tapahtui jotain, joka puolta tuntia myöhemmin vaikutti

ratkaisevasti vakavassa tilanteessa.

Tällä hetkellä se osoitti ainoastaan, että tuo vaarallinen nainen yhä

edelleen taisteli pelastaakseen asemansa; se osoitti, ettei hän

kammonnut mitään keinoa, vaan että hän jännittämällä jokaisen hermonsa

koetti voittaa pientä pelastuksen mahdollisuutta, pienen pientä

mahdollisuutta vapautua tuosta voimakkaasta, tyynestä, kalpeasta

miehestä, joka uhkaavana piteli revolveria kädessään.

Tapahtuma oli tällainen:

-- Tämän pienen kukkavihon, sanoi Valentine ottaen pöydältä kimpun

vaaleanpunaisia ruusuja.

Ja hänen äänessään oli sillä hetkellä tosiaankin liikuttava

avuttomuuden ja toivottomuuden sointu. Hänhän oli vain nainen, ja

tahtoihan Asbjörn Krag toki ottaa vastaan kukkavihon, jottei loukkaisi

häntä vielä enemmän ja jotta keskustelusta vihdoin tulisi loppu.

-- Minä rakastan rohkeutta ja päättäväisyyttä, ilmenipä se missä

tahansa, kuiskasi Valentine astuen ruusukimppu oikeassa kädessään

lähemmäksi poliisimiestä. Hänessä oli jälleen jotain kissamaista,

hiipivää, jotain tiikerimäistä sulavuutta, joka värisytti Asbjörn

Kragia. Ja yhtäkkiä salapoliisi pysäytti hänet äänekkäällä, tuimalla

käskyllä.

-- Ei askeltakaan edemmäksi, sanoi hän. -- Jos tulette lähemmä, niin

ammun.

Valentine pysähtyi kauhistuneena.

-- Pankaa kukat kädestänne pöydälle, käski Krag.

Valentine viivytteli.

-- Totelkaa silmänräpäyksessä!

Hän laski kukkavihon hiljaa pöydälle.

Asbjörn Krag otti sen varovasti käteensä ja pudisti sitä. _Pitkä,

terävä tikari_ oli kätketty vaaleanpunaisten ruusujen keskelle. Nyt se

putosi lattialle ja kierähti matonreunan alle.

-- Koska niin tahdotte, sanoi Krag haistellen ruusuvihkoa, -- mutta

antakaa se minulle ilman piikkejä.

-- Siinä meni viimeinen keino, mutisi Valentine.

Hän oli nyt todella peloissaan. Hän vapisi kauhusta ja kulki

edestakaisin huoneessa kädet rukoilevasti koholla ja katse tähdättynä

revolveriin, joka nyt jälleen oli ojennettuna hänen päätänsä kohti.

-- Viimeinen keino, mutisi hän uudelleen.

-- Teiltä on siis mahdoton saada mitään tietoja, sanoi Krag.

-- Ei, ei, vastasi hän nopeasti. -- Saatte tietää kaiken, minä en salaa

enää mitään.

Hänen viimeinen keinonsa, murhayritys, oli paljastunut niin

nöyryyttävällä tavalla, että epätoivo sen johdosta oli ilmeisesti

kokonaan murtanut hänet. Nyt hän oli semmoisessa tuskassa ja

sielullisessa hajaannustilassa, että saattoi olla valmis puhumaan mitä

hyvänsä, antamaan ilmi liittolaisensa, paljastamaan kaikki salaisuudet.

Asbjörn Krag ymmärsi tämän. Hän oli tutustunut asianlaitaan

oikeussaleissa, nähnyt miten rikoksentekijät, kun kaikki tiet ovat

ummessa, heittäytyvät suin-päin täydelliseen ja suoraan tunnustukseen,

ikäänkuin siitä löytäen vapautuksen.

Ja nyt hänen ei tarvinnut enää kysyä.

-- Ada on täällä Kristianiassa, muka mielenvikaisena, sanoi Valentine.

-- Hän asuu erään vanhan, kiltin naisen luona, joka on aivan syytön

kaikkeen.

-- Osoite?

Valentine ilmoitti osoitteenkin, erään Töienhavenin lähellä sijaitsevan

talon, ja mainitsi kerroksen sekä emännän nimen. Hän puhui hyvin

nopeasti, melkein huohottaen, ja sekoitti tunnustukseensa kaikenlaisia

vakuutteluja, että hänen oli ollut pakko näin menetellä, että hän

luotti Asbjörn Kragin lupaukseen, mitä vapaaseen lähtöön tuli, j.n.e.

Poliisimies oli täydelleen masentanut hänet.

Asbjörn Krag kirjoitti tiedonannot pienelle paperipalaselle, jonka

ympäri hän sitten kääri nenäliinansa.

Valentine seurasi hänen valmistelujaan mielenkiintoisesti ja näytti

tyyntyvän jonkun verran.

Krag astui avoimen ikkunan ääreen, mutta ei silti irroittanut silmiään

hetkeksikään Valentinesta.

Hän antoi vihellysmerkin, ja heti kuului kadulta vastaukseksi

samanlainen. Siellä oli Jens, hänen tarmokas apulaisensa, odottamassa

hänen määräyksiään.

Krag heitti nenäliinan hänelle ja lausui vain nämä kaksi sanaa:

-- Seuraa ohjeita.

Sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi jälleen Valentineen päin.

-- Meillä on vielä puoli tuntia aikaa olla toistemme seurassa, sanoi

hän. -- Nyt olen lähettänyt väkeni taloon, jonka mainitsitte, ja

vähemmässä kuin puolessa tunnissa voin tuskin odottaa heiltä mitään

tietoja. Toivon, ettette ole keksinyt taas jotain uutta kepposta minun

varalleni.

-- En ole, saatte olla huoleti tällä kertaa, vastasi Valentine. -- Olen

menettänyt kaiken.

-- Hyvä. Sittenpä mielisin kysyä teiltä erästä asiaa. Miksi tuo

mies-parka siellä Övren kartanossa murhattiin?

-- Minä sain asiasta tiedon vasta sitten, kun se jo oli tapahtunut,

vastasi Valentine. -- Hän oli roisto, hän tahtoi kavaltaa meidät. Olin

tosin jo kauan epäillyt häntä ja käskenyt väkeäni olemaan varuillaan

hänen suhteensa, mutta mitään suoranaista osaa minulla ei ole

rankaisemisessa. Tietäkää, herra poliisimies, että meidän

kirjoittamattomat lakimme ovat paljon ankarammat kuin yhteiskunnan

kirjoitetut. Hän sai muuten ansionsa mukaan. Hän on eläissään tehnyt

niin monta rikosta, että kuolemanrangaistus oli enemmän kuin

oikeutettu. Mitä minun siihen tulee, että hän oli saanut tunnonvaivoja

ja tuumi ruveta paremmaksi ihmiseksi. Hän uhkasi lopulta suorastaan

antaa meidät ilmi, ja siksi hänet oli raivattava tieltä pois.

-- Minä näin hänen olkapäässään erään merkin, sanoi Krag istuen yhä

revolveri kädessä.

-- Se oli muisto kaleerivankeudesta, mutisi Valentine. -- Hän rupesi

meidän mieheksi, kun autoimme häntä karkaamaan sieltä. Hän osoitti mitä

mustinta kiittämättömyyttä tahtoessaan sittemmin kavaltaa meidät. Minä

en häntä enää muistele.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Sinä aikana, mikä meillä on tässä vielä jäljellä, ennenkuin väkeni

ilmoittaa minulle, että Ada on löydetty, aloitti hän, voisimme

sopivasti ajan kuluksi järjestää muut välimme.

Valentine tuijotti häneen käsittämättä mitään.

-- Tarkoitukseni ei ole, jatkoi Krag, lähettää teitä huomenna

ulkomaille aivan rahattomana, mutta teidän on kuitenkin muistaminen,

että olen tässä jutussa tavallani konsuli Falkenbergin asianajaja. Hän

kääntyi puoleeni saadakseen selkoa kirjainlukon salaisuudesta ja noiden

kahdenkymmenenviiden tuhannen kruunun katoamisesta. Te tarjositte

kerran Einar Falkenbergille kaksikymmentä tuhatta kruunua hänen

veljensä velkojen suoritus-avuksi. Tarjous oli teidän puoleltanne

tarkoitettu osittain silmänlumeeksi, osittain solvaukseksi. Falkenberg

käsitti sen yksinomaan solvaukseksi. Minä sitävastoin en näe mitään

alentavaa siinä, että minä hankin hänelle rahat, mitkä te todenperästä

olette varastanut häneltä. Tapoihini kuuluu, että toimitan tehtäväni

mahdollisimman perinpohjaisesti, ja ilman noita kahtakymmentäviittä

tuhatta ei tämän jutun ratkaisu olisi aivan täydellinen. Toisin sanoen,

tahdotteko olla hyvä ja panna nuo varastetut rahat tähän pöydälle?

Asbjörn Krag, joka tunsi "petohämähäkin" ahneuden, odotti nyt

jonkinlaista sisunpurkausta tämän pyynnön johdosta.

Valentine rypistikin otsaansa, mutta rypyt silisivät kohta jälleen ja

hän kysyi kummastellen:

-- Vaaditteko todellakin sitä?

-- Ehdottomasti.

-- Mutta minulla ei ole rahojani eikä arvoesineitä tässä huoneessa,

vastasi Valentine. -- Saatte siis antaa minun mennä noutamaan niitä.

Hän oli jo menossa viereisiin huoneihin, kun revolverin uhkaava liike

pysäytti hänet.

-- Seis! huusi Krag. -- Ei askeltakaan.

Valentine kääntyi takaisin, ja salapoliisi pani merkille hänen

kasvojensa jännittyneen ilmeen. Kragista tuntui, että tuo nainen

jälleen punoi jotain juonta, ja se hermostutti häntä hiukan.

-- Minä en ole niin tyhmä, sanoi hän, että päästäisin teidät muihin

huoneisiin.

-- Ajattelin vain noutaa ne kaksikymmentäviisi tuhatta --

-- Niinpä tietenkin. Ja samalla hälyyttää ystäviänne.

-- Ystäväni eivät ole täällä.

-- Sitä en usko. Ja sitäpaitsi olen jo huomannut minne olette kätkenyt

rahanne.

-- Todellakin?

-- Vetäkää syrjään tuo vasemmalla oleva verho, juuri se keltainen

siinä. Te viivyttelette, näemmä. Minusta tuntuu siltä, kuin te

ryhtyisitte vanhaan hurjaan leikkiinne taas, rouva Kempel. Minä en ole

yhtä kärsivällinen enää. Nyt kohotan revolverin uudelleen ja pyydän

vielä kerran teitä vetämään syrjään nuo keltaiset silkkiverhot.

Valentine repäisi äkisti verhot syrjään. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä

nähdessään mitä niiden takana piili: seinään upotettu rautaovi ja siinä

teräksinen kädensija.

-- Tahdotteko nyt olla ystävällinen ja avata kaapin, hyvä rouva. En

pyydä enempää kuin ne kaksikymmentäviisi tuhatta, mutta ne minä

tahdonkin saada, sillä ne ovat varastetut päämieheltäni.

Tällä kertaa Valentine ei empinyt sekuntiakaan, mikä ihmetytti Asbjörn

Kragia, joka nyt oli oppinut tuntemaan hänen vastahakoisuutensa ja

tottunut uhkauksilla karkoittamaan hänet asemasta toiseen.

Tuokion kuluttua kaapinovi oli auki, ja salapoliisi näki vilahdukselta

kiiltävän teräsholvin. Seinän täytyi niinmuodoin olla hyvin paksu.

Asbjörn Krag kuuli Valentinen helistelevän avaimia mutisten:

-- Teidän pitää saaman tahtonne perille, Asbjörn Krag, kun kerran tällä

tavoin ilkeätte alentua ryöstämään minut paljaaksi. Kaksikymmentäviisi

tuhattako niitä piti olla?

-- Niin, kiitos.

Valentine seisoi selin huoneeseen, ja salapoliisi kuuli setelien

kahisevan hänen käsissään. Mutta hän ei saattanut nähdä hänen puuhiaan,

sillä kaapinovi oli painunut hieman kiinnemmäksi ja peittänyt hänet

puoleksi.

Yhtäkkiä Kragista tuntui, kuin kello olisi soinut jossakin.

Hän säpsähti.

-- Kello soi, sanoi hän.

-- Niin kuului, jossain toisessa huoneistossa, vastasi Valentine

välinpitämättömästi kassaholvin sisästä, -- mutta jos tahdotte mennä

eteiseen katsomaan, niin olkaa hyvä.

-- Ei kiitos, kyllä minä mieluummin istun tässä ja tähtäilen teitä

revolverilla oikeaan korvaan. Minä muistutan teitä erinomaisesta

ampumataidostani.

-- Hyvä on, Asbjörn Krag, ja tuskin uskotte, miten ihastuttavaa on

tietää, että _te istutte vihreässä nojatuolissa ja tähtäätte

revolverilla suoraan minun päähäni_.

Hän puhui huomattavan äänekkäästi.

-- Miksi puhutte niin kovalla äänellä? kysyi Krag.

-- Täytyyhän minun puhua ääneen, kun seison selin teihin... Kymmenen

tuhatta, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista tuhatta...

Setelit kahisivat edelleen hänen käsissään. Asbjörn Krag hermostui yhä

enemmän.

-- Jopa tähän taloon nyt on yhtäkkiä tullut eloa, sanoi hän. -- Eivätkö

nuo ole askelia, joita kuulen? Lähestyviä askelia?

-- En tiedä. Palvelustyttö ehkä siellä liikkuu. Seitsemäntoista,

kahdeksantoista tuhatta --

Asbjörn Krag istui ja mietti:

Hänellä on revolveri kassakaapissa. Siksi hän niin auliisti avasi oven.

Nyt hän kohta kääntyy tännepäin ja laukaisee.

Salapoliisi terotti katsettaan, lujasti päättäen ensimäisen

epäilyttävän liikkeen huomatessaan tehdä Valentinen vaarattomaksi.

Mutta samassa yhtäkkiä jääkylmä väre kävi hänen ruumiinsa läpi, sillä

nyt hän kuuli aivan selvästi ääntä takaapäin, huoneesta. Joku oviverho

vetäistiin kiireesti syrjään.

Asbjörn Krag nousi salamannopeasti kääntyen uutta vaaraa vastaan. Mutta

se oli jo myöhäistä.

Huumaava isku jysähti hänen päähänsä, ja hän vaipui lattialle kuin

kuollut.

Ikäänkuin sumun läpi hän näki kahdet kasvot, paroni von Kühnelin ja

senaattori José Ysayon.

Ja jostakin hyvin kaukaa hän kuuli Valentinen pilkkanaurun.

Sitten hän meni tainnoksiin.