Peili.
Konsuli Falkenberg katsoi ihailevasti ystäväänsä ja suojelijaansa.
-- Miten tyyni te olette! virkkoi hän. -- Ja minä istun tässä joka
hermo väristen levottomuudesta.
-- Minä olen tyyni sentähden, että tiedän mitä tahdon.
-- Minun on siis tavattava teidät vaunujen kera, niinkuin sovittiin?
-- Tietysti.
-- Ja te aiotte vapauttaa Adan tänä yönä?
-- Niin.
-- Mutta tiedättekö sitten missä hän on?
-- En.
-- Kuinka saatte sen tietää?
-- Minä saan sen tietää "petohämähäkiltä", vastasi salapoliisi.
-- Hän ei sitä ikinä ilmaise teille.
-- Minulla on keino, millä pakotan hänet sen tekemään.
-- Onko se niinsanottu viimeinen keinonne?
-- On. Mutta nyt teidän täytyy lähteä. Laittautukaa täältä pois niin,
ettei kukaan huomaa kuka te olette.
-- Kyllä koetan. Hyvästi näkemiin.
-- Hyvästi yöhön asti.
Salapoliisi astui tyynesti peilisalin läpi, jonne hieno premiääriyleisö
alkoi kokoontua.
Kun hän jälleen saapui rokokosaliin, ottivat ratsumestari ja arkkitehti
hänet jotenkin äänekkäästi vastaan. Jälkimäinen selitteli hänelle
herttaisen hauskasti, että hän oli viipynyt kauan poissa ja että häntä
oli kaivattu.
-- Niin, vastasi poliisimies istuutuen jälleen pöytään, -- minä
myönnän, että kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana.
Samassa hän huomasi, että hovimestari oli kadonnut. On siis koetettu
urkkia, ajatteli hän. Mutta ei ainoakaan ilme hänen kasvoissaan
osoittanut jännitystä.
Valentine, joka oli vain hiukkasen maistellut laseistaan, kävi
tarkkaavaiseksi kuullessaan hänen sanansa.
-- Miksi kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana? kysyi hän
hymyillen mielistelevästi.
-- Teidän seurassanne, hyvä rouva Kempel, on jokainen minuutti
kallisarvoinen.
Ratsumestari murahti hyväksyvästi hänen kohteliaisuudelleen, mutta
"petohämähäkki" kävi miettiväisen näköiseksi. Näytti siltä, kuin hän
olisi pannut syvemmän merkityksen Asbjörn Kragin sanoihin.
Salapoliisin suureksi helpotukseksi oli vihdoin päästy kutakuinkin
selviämään ruokalajeista. Pöytään oli tuotu hedelmiä, leivoksia ja
vanhaa viiniä.
Silloin seurue nousi pöydästä. Arkkitehti ja ratsumestari punoittivat
kovasti, ja Valentinenkin poskille oli ilmestynyt hieno punerrus, joka
yhä kohotti hänen harvinaista, vierasmaalaista kauneuttaan.
Hän pyysi Asbjörn Kragia tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja
salapoliisi vei hänet ihanaan, palmujen verhoamaan lehtimajaan, jonne
paraikaa katettiin kahvipöytää.
Molemmat toiset herrat harhailivat ympäri huonetta reuhaten ja leikkiä
laskien.
Samassa orkesteri alkoi soittaa Chopinin surumarssia, ja arkkitehti
iloissaan nauraa hihitti tälle omituiselle päähänpistolleen.
Ensimäiset aavemaiset soinnut kuullessaan Valentine tahtomattaankin
äännähti: "Huh!" ja vavahti.
-- Tämähän on kuin hautajaisissa, kuiskasi hän Asbjörn Kragille.
-- Kuka tietää, vastasi poliisimies hirvittävän totisena, -- saattaa
olla kuolema lähellä.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine pysähtyen.
-- Minä otan laskelmissani aina lukuun kuoleman, vastasi Krag.
-- Pelkäättekö kuolemaa?
-- En, en vähintäkään. Kun aika tulee, alistun siihen mielelläni. Mutta
niin kauan kuin olen elossa, käytän sitä hyväkseni.
-- Mitä arvoituksellisia sanoja! ihmetteli Valentine. -- Voitteko
käyttää kuolemaa hyväksenne?
-- Voin. Kun kaikki muu pettää, on kuolema viimeinen keinoni.
Valentine katsoi häneen tutkivasti, epävarmana.
-- Se on musiikin syytä, sanoi hän. -- Tämä omituinen surusoitto tekee
teidät alakuloiseksi.
Hän aikoi lähteä toisten herrain luo, jotka paraikaa olivat sikareja
valikoimassa, mutta Asbjörn Krag pysäytti hänet lempeästi.
-- Odottakaa hetkinen, sanoi hän. -- Tahtoisin kysyä teiltä erästä
asiaa.
-- Kysykää pois.
-- Tehän se pyysitte arkkitehtiä panemaan toimeen nämä päivälliset.
Miksi halusitte niin mielellänne tutustua minuun?
Kaunis leski rypisti otsaansa ja loi harmistuneen katseen arkkitehtiin,
ikäänkuin olisi ollut vihoissaan salaisuutensa ilmi tulemisesta.
-- Minusta on hauskaa, kun saan laajentaa tuttavapiiriäni, vastasi hän.
-- Sitäpaitsi olen kuullut, miten rohkeasti te esiinnyitte klubissa.
Sanalla sanoen, minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapaisin
teidät.
-- Odotitteko minun tulevan?
-- Miksi sitä kysytte?
-- Olen vakuutettu, että luulitte minun jäävän tulematta.
-- No niin, koska kysytte noin suoraan, saatan mielelläni tunnustaa
luulleeni niinkuin sanoitte.
-- Minä olisinkin hyljännyt kutsun, ellei eräs erityinen, hyvin tärkeä
syy olisi saanut minua tulemaan.
-- Todellakin? Mikä se syy oli?
-- Minun täytyi tavata teidät, puhutella teitä.
-- Täytyi?
-- Niin, minun täytyi. Ja nyt pyydän kahdenkeskistä puhelua kanssanne.
-- Tällä hetkellä se on mahdotonta.
-- Sen kyllä näen. Mutta juhlan loputtua?
-- Yöllinen keskustelu siis. Tohdinko kysyä missä?
-- Mieluimmin teidän kotonanne.
Valentine nauroi.
-- Siihen en voi mitenkään suostua, sanoi hän.
-- Aiotteko jonnekin muualle?
-- En, ajan suoraa päätä kotiin.
-- Hyvä. Sitten voimme ajaa yhdessä. Vai pelkäättekö minua ehkä?
-- Luuletteko minua pelkuriksi? Silloin ette tunne minua. Minä en
pelkää ketään enkä mitään.
-- Sovittu siis?
Valentine mietti hetkisen.
-- Teidän tarmokkaat kasvonne herättävät minussa kunnioitusta, sanoi
hän. -- No niin, olkoon menneeksi. Sitten saan ainakin olla varma,
ettette murtaudu asuntooni, lisäsi hän hymyillen. -- Ja sitäpaitsi
luulen kyllä voivani luottaa teihin.
Krag ja Valentine siirtyivät sitten toiselle puolen salia arkkitehdin
ja ratsumestarin luo, jotka siellä haastelivat mitä kauheinta pötyä.
Asbjörn Kragin täytyi itsekseen ihailla Valentinen mielenmalttia.
Todennäköisesti hän käsitti, että kaivosinsinööri oli joku muu kuin
mikä uskotteli olevansa, ja että oli tulossa vakava kohtaus, mutta hän
salasi täydellisesti jännityksensä ja mielenliikutuksensa.
Kello alkoi vähitellen lähestyä kahtatoista. Valentine sanoi haluavansa
lähteä.
Sekä ratsumestari että arkkitehti riensivät oitis tarjoamaan vaununsa
hänen käytettävikseen, mutta Valentine teki kädellänsä torjuvan
liikkeen.
-- Insinööri Kvam on ollut ystävällinen ja tarjonnut minulle paikan
vaunuissaan, sanoi hän. -- Me asumme samalla taholla.
Kun Valentine ja Krag ajoivat pois, seisoivat molemmat muut kavaljeerit
hieman nuivilla nenin.
Arkkitehti huomautti:
-- Insinöörin vaunuistako hän puhui? Ymmärrätkö sinä sitä,
ratsumestari? Tuossa hän jumaliste ajaa omissa wieniläisvaunuissaan.
Ratsumestari yritti turhaan asettaa lornettia silmälleen.
Ei, se oli hänestäkin käsittämätöntä. Hän oli aivan ymmällä.
He keksivät lopulta lähteä peilisaliin lohduttautumaan vielä
viimeisellä, vihoviimeisellä lasilla.
Sillaikaa "petohämähäkki" ja Asbjörn Krag ajoivat Valentinen asuntoon
Oskarinkadun varrelle.
Valentine itse avasi portin ja lähetti vaunut pois.
Krag katseli ympärilleen.
Koko talo oli pimeä.
Asuntoon saavuttua Valentine sytytti sähkövalon. Hän pyysi Kragia
istuutumaan salonkiin luvaten tulla kohta takaisin.
Heti hänen poistuttuaan Krag tutki pikaisesti huoneen. Se oli hyvin
hieno salonki, täynnä kallisarvoisia taljoja ja silkkipäällyksisiä
huonekaluja.
Hän pani erityisesti merkille komean venetsialaisen peilin, joka
riippui seinällä poimukkaiden verhostimien välissä. Peilipöydällä oli
antiikkinen uurna.
Ikkunain edessä oli paksut uutimet. Krag kävi niitä tarkastamaan,
vetäisi syrjään toisen verhon ja katsoi alas. Hän avasi ikkunan.
Alhaalla oli kuohkeamultainen puutarhakaistale.
Hätätilassa, ajatteli hän, voin siis hypätä tästä ulos, jos vastoin
odotustani joutuisin yllätetyksi.
Hän jätti ikkunan auki ja pani tuulisäpin kiinni, mutta veti uutimet
jälleen eteen.
Kun ilma oli tyyni ja lämmin, ei huoneessa lainkaan huomannut ikkunan
aukioloa.
Tuskin oli Asbjörn Krag ehtinyt toimittaa tarkastuksensa, ennenkuin
Valentine kiireesti astui salonkiin. Hänellä oli edelleenkin punainen
silkkipukunsa yllään, mutta mustan timanttikoristeen hän oli jättänyt
pois.
Krag näki heti, että hän oli nyt melkoista totisempi kuin muutama
minuutti sitten -- Grand Hotelin valaistussa juhlasalissa. Häneen oli
tullut jotain hermostunutta ja levotonta.
-- Minua väsyttää kovin, puheli hän, ja siksi pyytäisin teitä sanomaan
sanottavanne mahdollisimman lyhyesti. On jo myöhä.
-- Minullakin on hyvin vähän aikaa, vastasi Asbjörn Krag. -- Ennen
puoli kahta tänä yönä minun on pelastettava eräs ihmishenki. Olemmeko
kahden?
Valentine nyökkäsi.
-- Eikö viereisessä huoneessakaan ole ketään kuuntelijaa.
-- Ei.
Asbjörn Krag meni nopeasti suuren peilin luo ja otti käteensä
antiikkisen uurnan.
-- Kaunis esine, sanoi hän ihastellen, -- erittäin kaunis esine. Ja
luultavasti hyvin kallisarvoinen.
-- Onko uurnalla mitään tekemistä meidän keskustelumme kanssa? kysyi
Valentine kummastellen.
-- Ja tämä peili, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- on hyvin kaunis peili.
Kun hänen piti asettaa uurna takaisin peilipöydälle, liikahti hän
jotenkuten kömpelösti, niin että tulikin sysänneeksi uurnalla peilin
lasia.
Peili särkyi, ja sirpaleet putosivat helisten lattialle.
-- Pyydän anteeksi, sanoi Krag ihan onnettoman näköisenä, -- pyydän
tuhannesti anteeksi. Mielihyvällä otan korvatakseni peilin.
Valentine seisoi sanattomana hämmästyksestä nähdessään hänen
ilmitahallisen hävitystyönsä.
Mutta Krag pisti tyynesti kätensä suureen aukkoon, jonka oli lyönyt
peiliin. Vastassa oli villainen kangas, joka antoi myöten hänen
painaessaan.
-- Sitä arvelinkin, mutisi hän ja työnsi koko peilin syrjään. --
Minusta ihan tuntui, että tämä kaunis peili kätki taaksensa aukon.
Peilin takana oli vain tumma oviverho. Krag tempasi sen syrjään ja
kuuli samassa oven paukahtavan kiinni viereisessä huoneessa. Hän
hyppäsi sinne, sai hapuilemalla käsiinsä sähkönappulan ja väänsi valon.
Hän seisoi ruokasalin tapaisessa. Luotuaan nopean silmäyksen
ympärilleen hän näki, ettei huoneessa ollut ketään ihmistä. Mutta
selvää oli, että sieltä oli joku juuri lähtenyt, urkkija, joka oli
aikonut peilin takana kuunnella keskustelua.
Krag meni ovelle ja pani sen salpaan.
Sitten hän kääntyi ja palasi rikkinäisen peilin ohitse takaisin hienoon
salonkiin, missä Valentine aivan tyynenä odotti häntä.
Hän salpasi salonginovenkin.
Sitten hän kääntyi "petohämähäkkiin" päin.
-- Minä ihailen teitä, sanoi hän. -- Hiljainen tyyneytenne herättää
minussa todella kunnioitusta.
-- Ja minä olen aivan sanattomana teidän julkeutenne takia, vastasi
Valentine.
-- Kadutteko että päästitte minut sisään?
-- En, vastasi "petohämähäkki", ja hänen silmänsä välähtivät
voitonriemuisesti. Sitten hän lisäsi:
-- Minusta tuntuu siltä, että olette mennyt satimeen, herra
salapoliisi.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
-- Puhukaamme nyt vakavasti keskenämme, sanoi hän. -- Väylä on selvä.