XVI.

Kirje.

Seurue istuutui ylellisesti varustettuun pöytään, ja liveripukuiset

palvelijat ryhtyivät toimeensa hovimestarin ylivalvonnan alaisina.

Valentine lausui ihastuksensa näistä erinomaisen onnistuneista, kaikin

puolin eurooppalaisista laitteista ja kiitti arkkitehtiä hymyillen.

Rakastunut arkkitehti kohosi nähtävästi heti seitsemänteen taivaaseen.

Ratsumestari varisteli lornettiaan hyväksyvästi ja sipisi jonkun

kohteliaisuuden.

Päivälliset alkoivat ostereilla ja samppanjalla.

Asbjörn Krag pani merkille, että sekä ratsumestari että arkkitehti,

mutta varsinkin edellinen, jo alussa joivat sangen vahvasti, ja

luodessaan silmäyksen pitkään ruokalistaan hän ajatteli kauhistuen:

miten tämä päättynee?

Hän oli vain hiukkasen maistellut lasistaan.

"Petohämähäkki" kohotti samppanjalasiaan ja nyökkäsi hymyillen hänelle

pöydän yli.

-- Ajatelkaas, jos te siellä pohjolassa autioilla kaivosseuduillanne

voisitte panna toimeen tällaisia päivällisiä, sanoi hän.

-- Epäilen tokko siitä elämä siellä kävisi miellyttävämmäksi, vastasi

insinööri, eli Asbjörn Krag.

-- Mutta se kävisi ainakin vaihtelevammaksi.

-- Edellyttäen että meillä siellä olisi yhtä kauniita

pöytäkumppaneitakin kuin täällä etelässä, vastasi Krag ryypäten jälleen

lasistaan.

Palvelija täytti myötäänsä hänen lasinsa samppanjalla.

Keskustelu alkoi vähitellen vilkastua.

Asbjörn Kragilta kysyttiin muun muassa, kauanko hän aikoi viipyä

Kristianiassa. Ennenkuin vastasi, hän silmäsi salavihkaa pöydän yli

"petohämähäkkiin" ja huomasi, että kauniin naisen kasvoissa oli

jännittynyt ilme.

-- Niin pian kuin olen tehnyt tehtäväni, vastasi kaivosinsinööri,

katoan jälleen.

-- Se taitaa olla tärkeä tehtävä? kysyi "petohämähäkki".

-- Hyvin tärkeä.

-- Onko suuria summia kysymyksessä?

-- On kyllä suuria summiakin. Mutta tähän tehtävään kuuluu sitäpaitsi,

että minun on pelastettava eräitä ihmispoloisia perikadosta!

-- Te olette siis jonkinlainen laupeuden enkeli?

-- Sanokaa mieluummin oikeuden apumies, vastasi kaivosinsinööri

hymyillen.

Valentinen lasi kilahti heikosti.

-- Sepä oli kammottava nimitys, sanoi hän.

-- Se tuo mieleen poliisikonstaapelin, sipisi ratsumestari upottaen

lusikkansa liemeen, oikeaan kilpikonnaliemeen.

Piilossa oleva orkesteri soitteli taukoamatta koko aterian ajan. Mutta

sävelet kuuluivat etäisiltä, ikäänkuin olisivat tulleet suljetusta

luolasta tai haudasta.

-- Tämä kampela, sanoi arkkitehti, kun seuraava ruokalaji tuli pöytään,

-- on laitettu Venäjän lähettilään kokin antamien neuvojen mukaan. Sen

valmistaminen tuotti paljon vaivaa keittiömestarille.

Kampelan kera tarjottiin kastiketta "à la Pyrenées" -- ihan uutta

sommitelmaa, joka oli keksitty Pietarin keisarillisessa keittiössä. Sen

väri muistutti lummekukan kuvun pohjaväriä, ja maku oli outo, omituisen

kirpeä.

Asbjörn Krag kävi jotenkin vaiteliaaksi ja totiseksi, mitä pitemmälle

ylellinen ateria kului. Toisten vilkastuessa vilkastumistaan hän pysyi

koko ajan tyynenä ja hillittynä. Valentine haasteli kernaasti hänen

kanssaan ja johti halukkaasti keskustelun vakaviin asioihin, jotka

olivat omituisena vastakohtana ratsumestarin ja arkkitehdin

pötypuheille. Näiden molempien herrain naamat alkoivat yhä enemmän

punoittaa, ja he ahdistelivat kumpikin taholtaan Valentinea pienillä,

miltei huomaamattomilla kaksimielisyyksillä -- mikä ilmaisi Asbjörn

Kragille, että "petohämähäkin" parissa sopi kernaasti käyttää hieman

rohkeampaa puhetapaa kuin muuten naisseurassa.

Valentine palasi kerran toisensa perästä kaivosinsinöörin "tehtävään"

-- asia tuntui kovasti kiinnittävän hänen mieltään.

-- Mitä ihmisiä teidän oikeastaan on pelastettava? kysyi hän.

-- Ystäviä, vastasi Krag.

-- Niin, te olette varmaan aina kunnon mies ystäviänne kohtaan, sanoi

Valentine. -- Minun täytyy ihailla sitä mielenmalttia, jota osoititte

klubissa, kun pelastitte erään ystävänne rumasta jutusta. Hänhän oli

tuo... tuo...

Valentine katsahti kysyvästi arkkitehtiin.

-- Stoltenberg, ehätti Asbjörn Krag auttamaan.

Sekä arkkitehti että Valentine katsoivat häneen ällistyneinä.

-- Stoltenberg! huudahti arkkitehti ja laski kätensä kohotettuine

laseineen pöydälle. -- Herra jumala, hänen nimensähän on Falkenberg.

-- Ettekö tiedä hänen nimeänsäkään? kysyi Valentine.

-- Tiedän kyllä, vastasi salapoliisi viekkaasti hymyillen.

-- Eipä juuri siltä näyttänyt. Tehän sanoitte häntä Stoltenbergiksi.

-- Tunnen nimen yhtä hyvin kuin tekin, rouva Keppel, vastasi

salapoliisi yhä hymyillen.

Nuoren lesken silmät välähtivät omituisesti.

-- Toivotan teille kaikkea mahdollista onnea jatkuviin pyrintöihin

ystävienne hyväksi, sanoi hän, mutta milloin vaaralliset asiat ovat

kysymyksessä, ei teidän pidä soutaa liian kauas.

-- Miksikä ei, hyvä rouva?

-- Saattaa käydä niin, että hukutte -- sekä te että ystävänne.

Asbjörn Krag kohotti kulmakarvojaan.

-- Siihen vaaraan käyn mielihyvällä, vastasi hän. -- Minä rakastan

vaaraa.

-- Uhkarohkeuttako myös?

-- Niin, sitä myös.

Hän kohotti lasiaan ja kilisti Valentinen kanssa. Tämä katseli häntä

pitkään ja tutkivasti.

Tällä välin jatkettiin yhä työlästä taivallusta ruokalistan läpi.

Kun vihdoin viimein oli päästy juustoon asti, tuotiin Kragille kirje.

-- Hyvin tärkeä, kuiskasi hovimestari.

Asbjörn Krag aukaisi heti kirjeen. Siinä ei ollut allekirjoitusta,

mutta hän ymmärsi kohta, että se oli konsuli Falkenbergilta. Kirje

kuului:

"Minun täytyy heti puhutella teitä. Odotan kabinetissa

peilisalin oikealla puolella."

Arkkitehti ja ratsumestari eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota

pöytätoverinsa saamaan kirjeeseen. He vain hoitelivat lasejaan ja

latelivat "petohämähäkille" leikillisiä imarteluja.

Mutta Asbjörn Krag tunsi, miten Valentinen silmät seurasivat häntä ja

miten kiihkeästi hän halusi tietää mitä kirje sisälsi.

Salapoliisi käsitti, että jotain vakavaa oli tapahtunut, mutta ei

ainoakaan väre hänen kasvoissaan ilmaissut tätä ajatusta.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa nousten pöydästä ja

pyytäen kohteliaasti anteeksi.

Hänen täytyi poistua pariksi minuutiksi, selitti hän. Eräs liiketuttava

odotti häntä. Oli saapunut tärkeä sähkösanoma.

Vaikka hän hyvin tiesi missä mainittu kabinetti sijaitsi, pyysi hän

kuitenkin hovimestaria oppaakseen. Kun he olivat ehtineet salista ulos

ja olivat kahden, niin Asbjörn Krag pysähtyi, tarttui hovimestaria

käsivarteen ja kysyi:

-- Tunnetteko minua?

Hovimestari tuijotti häneen kummissaan.

-- Herra kaivosinsinööri -- -- -- sopersi hän.

Asbjörn Krag keskeytti hänet tiukasti:

-- Katsokaa minua tarkoin. Minä en ole mikään kaivosinsinööri.

Hovimestari tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään.

-- Ettekö tunne ääntäni? Kuunnelkaa tarkoin, jatkoi Krag.

Yhtäkkiä hovimestari alkoi ymmärtää.

-- Ettehän vain mahda olla --

-- Olen, se minä juuri olen, salapoliisi Krag, vastasi poliisimies, kun

hovimestari oli hänet tuntenut.

-- Mutta jopa teillä on mainio naamioitus! huudahti hovimestari.

-- Kun nyt siis tunnette minut, niin tiedätte myös, että määräyksiäni

on toteltava, jatkoi salapoliisi.

-- Te olette kerran tehnyt meille suuren palveluksen, sanoi hovimestari

totisesti. -- Olemme valmiit tekemään mitä ikinä haluatte.

-- Minä en vaadi paljoa. Kuulkaa nyt mitä tahdon teitä tekemään. Se

joka tuolla alhaalla istuu odottamassa minua, on siis konsuli

Falkenberg?

-- Niin.

-- Onko hän kiihtyneessä mielentilassa?

-- On, jonkun verran. Minusta hän on hyvin kalpea.

-- No hyvä... Kun minä nyt menen puhumaan hänen kanssaan, niin te

palaatte herrasväen luo. Siellä luultavasti joku kysyy teiltä kuka

minua odotti.

Hovimestari nyökkäsi. Hän tunsi hyvinkin senlaatuisen uteliaisuuden.

-- Ja sitten te vastaatte, ettette tunne puheenaolevaa henkilöä -- ette

ole koskaan nähnyt häntä. Voitte kuvata hänet pitkäksi, lihavahkoksi,

parrattomaksi herraksi.

-- Hyvä on.

-- Mutta saadakseni tietää, onko tätä teiltä kysytty, pitää teidän

antaa minulle merkki, kun tulen takaisin.

-- Millainen merkki, herra Krag?

-- Jos teiltä on urkittu tietoja, niin poistukaa salista heti kun olen

tullut sisään. Ellei mitään ole teiltä kysytty, voitte pysyä ihan

tyynesti paikoillanne.

-- Kyllä muistan.

-- Hyvä. Menkää nyt takaisin.

Hetkisen kuluttua Asbjörn Krag astui kabinettiin, missä konsuli istui

odottamassa häntä.

Falkenberg oli kovin kalpea ja hermostunut.

-- On siis tapahtunut jotain? kysyi salapoliisi.

-- Niin, olen saanut kirjeen, nimettömän kirjeen.

Salapoliisi ojensi kätensä, ja Falkenberg antoi kirjeen hänelle.

Krag luki sen nopeasti ja lopetettuaan hän nyökkäsi ja mutisi:

-- Sitä ajattelin. Sitä ajattelin.

-- Olemmehan jo ottaneet lukuun sen mahdollisuuden, sanoi Falkenberg.

-- No nyt kai olette lohdutettu? kysyi salapoliisi.

-- Lohdutettu?

-- Niin, kun tiedätte hänen olevan elossa.

-- Mutta tiedänhän samalla, että hän on noiden ihmisten vallassa,

vastasi Falkenberg ja nojasi väsyneenä päätänsä pöydänsyrjään.

Salapoliisi luki kirjeen uudelleen ja tarkoin.

Se oli kirjoitettu kulmikkailla, kovilla kirjaimilla, eikä asianomainen

kirjoittaja nähtävästi ollut koettanutkaan muuttaa käsialaansa.

"Morsiamenne Ada" -- sanottiin kirjeessä -- "elää vielä. Menettelymme

johtuu yksistään siitä, että tahdomme työskennellä rauhassa vielä

viikon päivät. Kun meillä oli todisteita, että Te aioitte asettaa

esteitä tiellemme, katsoimme tarpeen vaatimaksi ottaa panttivangin.

Adan kohtalo, vieläpä hänen henkensäkin riippuu nyt Teidän ja

ystäväinne käytöksestä. Jos palaatte tavallisiin toimiinne ettekä yritä

millään tavoin sekaantua meidän asioihimme, niin morsiamenne on jälleen

oleva luonanne jonkun päivän päästä. Saatte itse kantaa seuraukset, jos

mieluummin valitsette toisen menettelytavan."

-- No, minkä valitsette? kysyi Asbjörn Krag.

Falkenberg ei vastannut. Hän näytti salapoliisille sormusta, jota piti

vapisevassa kädessään.

-- Tämä, sanoi hän, tämä oli kirjeen sisällä. Se on kihlasormus, jonka

olen antanut Adalle.

-- Sittenhän asia on päivänselvä. Ada on noiden ihmisten luona.

-- Ja niinmuodoin _minäkin_ olen noiden petojen vallassa.

-- Ette ehkä luota enää minuun?

-- Luotan kyllä teihin, mutta mitä minun pitää tekemän?

-- Teidän pitää _ainoastaan_ luottaa minuun, vastasi salapoliisi. --

Kuka teille toi kirjeen?

-- En tuntenut häntä. Joku nuori tyttö se oli. Hän tuli vastaani

pimeässä, kun kävelin kadulla, ja pisti kirjeen käteeni. Ja kun katsoin

ympärilleni, oli hän kadonnut ihmisvilinään. Luettuani kirjeen läksin

heti tänne.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Vieläkö muistatte suunnitelmamme? kysyi hän.

-- Muistan, mutta eikö meidän nyt ole luovuttava siitä?

-- Ei.

-- Onko _hän_ -- -- -- onko hän vielä siellä? kysyi Falkenberg

osoittaen päällään ylöspäin.

-- "Petohämähäkki", tarkoitatte?

-- Niin.

-- On. Me syömme yhdessä päivällistä, kuten tiedätte.

-- Minun tekisi mieleni kuristaa hänet! huudahti Falkenberg nyrkkiä

puiden.

-- Sitä ette saa tehdä, sanoi poliisimies hymyillen. -- Ette ainakaan

ennen kuin minä olen juonut viimeisen lasin samppanjaa hänen kanssaan.