III.

Rakas veli, minä olen viaton.

Alussa Falkenberg oli kuin huumaantunut. Noiden viheliäisten rahojenko

takia -- ei, se ei ole mahdollista, ajatteli hän. Ja hän huusi ääneen

veljensä nimeä: Charlie, Charlie!

Hän otti uudelleen käteensä paperilipun, jonka veli oli kirjoittanut,

ennenkuin teki kauhean tekonsa. "Rakas veli, minä olen viaton." Muuta

siinä ei ollut. Mitä tämä merkitsi? Saattoiko siis joku muu kuin hän

olla ottanut rahat? Hänhän oli käynyt alhaalla veljensä asunnossa tänä

yönä. Hän ainakin tiesi varkaudesta, ja siksi hän ehkä olikin ampunut

itsensä. Ampunut itsensä! Falkenberg katseli uudelleen vainajaa. Ja tuo

muuten niin kylmäverinen mies joutui mitä raastavimman surun valtaan;

hän hoiperteli pitkin huonetta nurinkäännettyjen taulujen keskellä ja

vaikeroi ääneen.

Mutta yhtäkkiä hän tyyntyi kuullessaan varovaisia askelia viereisestä

huoneesta. Siellä tuli vanha palvelija.

Konsuli meni häntä vastaan.

-- Mitä haet? kysyi hän.

-- Kuulin laukauksen, änkytti vanhus, ja näin konsulin juoksevan

portaita ylös.

-- Veljeni on kuollut.

Vanha palvelija peitti kasvonsa käsillään. Hän oli niin liikutettu,

ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.

-- Rauhoitu, sanoi Falkenberg, asia ei ole muutettavissa. Auta minua

järjestämään tuolla sisällä hiukan.

He menivät atelieeriin -- ja jälleen näytti siltä, kuin liikutus olisi

käynyt heille ylivoimaiseksi.

Sitten he pesivät Charlien kasvot ja asettivat ruumiin eräälle

sohvalle.

Konsuli pyysi vanhusta hommaamaan lääkärin, joka kirjoittaisi

kuolemantodistuksen. Itse hän läksi työhuoneeseensa, missä istuutui

suuren kirjoituspöydän ääreen miettimään.

Hän palautui yhä uudelleen tuohon kohtaukseen, jonka oli nähnyt Grand

Hotelissa, kun Valentine oli kuiskannut hänen veljelleen: "Charlie,

pelastatko minut?" Ja hän tuli yhä vakuutetummaksi, että jotain

yhteyttä oli olemassa tämän lauseen ja viimeöisten surullisten

tapahtumain välillä.

Hän tarkasteli uudelleen teräslipasta ja huomasi sen täysin

vahingoittumattomaksi. Siinä ei ollut pienintä naarmuakaan.

Kirjainlukon avaajan täytyi olla joku, joka tiesi sanan. Mutta senhän

tiesi hän yksin. Eikä hän ollut sitä maininnut ainoallekaan ihmiselle.

Ja mahdotonta oli kenenkään sitä arvata. Kaikki näytti hänestä

eriskummaiselta, järjettömän mahdottomalta. Hänen edessään oli

arvoitus, jossa hän ei havainnut pienintäkään selityksen

mahdollisuutta.

Konsuli ei nyt enää ajatellutkaan makuullemenoa. Oli jo aamu, ja ulkona

alkoi syntyä liikettä. Falkenberg huomasi istuvansa edelleenkin

juhlapuvussa. Hän kylpi ja puki ylleen toiset vaatteet. Tultuaan sitten

esiin, kylvyn virkistämänä ja arkipuvussa, hän oli täydelleen

tyyntynyt. Tohtori tuli hänen luokseen ja lausui joitakin ystävällisiä

ja osaaottavia sanoja.

-- Voin ainakin lohduttaa teitä sillä, sanoi hän, että veljenne kuoli

heti paikalla. Toista laukausta ei tarvittu.

Tohtorilla oli revolveri kädessään.

-- Mitä minä tällä teen? kysyi hän.

-- Antakaa se minulle, vastasi konsuli.

Ase oli veljen hienoimpia revolvereja. Sen hopeahelaiseen perään oli

kaiverrettu hänen nimikirjaimensa C.F.

Falkenberg tarkasteli makasiinia.

-- Yksi panos jäljellä, sanoi hän.

Hän oli ottamaisillaan patruunan pois, mutta muutti mielensä.

-- Olkoon, ajatteli hän. -- Ehkä se tulee minulle joskus tarpeeseen.

Hän pisti revolverin taskuunsa.

Kello puoli yksitoista saapui tanskalainen liikemies, herra Stiegel.

Hän oli hyvin totinen ja puristi lämpimästi ystävänsä kättä.

-- Kuulen että veljenne on kuollut, sanoi hän.

-- Vai niin. Joko se on päässyt kaupunkiin. Mitä siellä kerrotaan?

-- Että hän kuoli hyvin äkkiä.

-- Niin. Hän kuoli äkkiä.

-- Mies parka. Minä arvasin, että niin oli käyvä. "Petohämähäkin" tien

ohessa on monta ihmiskohtaloa.

-- Veljeni kuoli sydänhalvaukseen, sanoi konsuli.

Herra Stiegel vilkaisi nopeasti häneen.

-- Niinpä tietenkin, vastasi hän. -- Puhukaamme nyt liikeasioista.

-- Minulle on tässä aamupäivällä sattunut eräitä maksuja, niin etten

nyt voikaan suorittaa niitä kahtakymmentäviittä tuhatta käteisellä,

selitti Falkenberg. -- Teidän täytyy senvuoksi vaivautua nostamaan

rahat tällä pankkiosoituksella.

-- Yhdentekevä. Minun pitää muutenkin käydä pankissa.

-- Tänäänkö lähdette pois?

-- Matkustan pikajunassa etelään.

-- Onnea matkalle. Hyvästi.

-- Näkemiin. Hyvästi.

Herra Stiegel lähti.

Päivän mittaan kävi useita tuttuja herroja konsulin luona ilmaisemassa

osanottoaan. Mutta hän vaiensi heidät yhtä lyhyesti kuin herra

Stiegelin. Hän sanoi kaikille: "Veljeni kuoli halvaukseen." -- Hänestä

oli taas tullut entinen kylmä, järkevä liikemies.

Tällä tavoin hänen onnistui osittain ehkäistä huhuja veljen

itsemurhasta, mutta vain osittain. Juoru oli liikkeellä, ihmiset

kuiskailivat ja supattelivat.

Falkenbergilla oli paljon työtä järjestellessään yhtä ja toista

kuolemantapauksen johdosta. Hän pysyi sentähden kotosalla ja hoiti

konttoriasiansa puhelimitse.

Vasta kuuden aikaan iltapäivällä hän lähti ulos. Vanha palvelija kysyi,

eikö hevosia valjasteta, mutta hän vastasi kieltävästi. Hän tahtoi

kulkea jalkaisin arvellen siten herättävänsä vähimmän huomiota.

Kaupunkiin saavuttuaan hän käveli aivan verkkaan. Hän oli hieman

kalpeampi tavallistaan, mutta kukaan ei saattanut hänestä huomata, että

tapaus olisi häntä erityisemmin järkyttänyt. Ne, jotka eivät häntä

sanottavasti tunteneet, tuumivat: "Hän on kylmä ihminen. Kas miten

tyynenä hän tuossa kävelee poltellen iltapäiväsikariaan, ikäänkuin ei

mitään olisi tapahtunut." Mutta ne, jotka tunsivat hänet paremmin,

sanoivat: "Hän hillitsee itsensä mestarillisesti, hän rakasti

veljeään."

Einar Falkenbergia raukaisi hieman, hän kun ei ollut lainkaan nukkunut.

Hän meni sentähden Teatterikahvilaan ja joi lasin absinttia. Muulloin

hänen näyttäytyessään kahvilassa tuli tavallisesti aina heti joku häntä

tervehtimään, usein kaksi tai kolmekin, mutta nyt hänen annettiin istua

rauhassa. Hän pyysi iltalehtiä, etupäässä peittääkseen kasvonsa, mutta

kun hänen silmiinsä sattui uutinen veljen kuolemasta, niin hän maksoi

nopeasti ja lähti.

Ensin hän kuljeskeli kauan päämäärättä. Suru oli saada hänet kokonaan

valtoihinsa joka kerta, kun tapaus muistui hänen mieleensä. Mutta hänen

täytyi olla maltillinen ja luja. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin

tyyneksi, viittasi luokseen ajurin ja sanoi osoitteen: Oskarinkatu 84.

Hän tiesi Valentinen asuvan siellä. Veli oli kerran ohimennen maininnut

hänelle osoitteen. Hän luki joka kerroksen ovikilvet. Viimein hän löysi

etsimänsä nimen: Rouva Valentine Kempel.

Hän soitti.

Palvelustyttö tuli avaamaan ja vastasi hänen kysymykseensä, oliko rouva

tavattavissa:

-- Ei, rouva ei ota vastaan tänään.

Falkenberg veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti sen takasivulle:

"Minun täytyy saada puhutella Teitä."

-- Antakaa rouvalle tämä kortti, sanoi hän.

Tytön mennessä sitä viemään konsuli astui muitta mutkitta eteiseen ja

sulki oven perässään. Hän oli päättänyt tunkeutua sisään vaikkapa rouva

Kempelin luvattakin.

Hetken päästä tyttö palasi ilmoittaen:

-- Olkaa hyvä, rouva ottikin sentään vastaan.

Tyttö saattoi hänet muutamien hienosti sisustettujen huoneiden läpi

suureen budoaariin.

Ikkunain ulkokaihtimet oli laskettu alas, ja sisäpuolella oli paksut,

keltaiset silkkiverhot vedetty eteen. Huone oli puolipimeä. Uutimien

hiljaisesta häilynnästä Falkenberg ymmärsi, että ikkunat olivat auki.

Hän oli yksin budoaarissa. Se oli todella aistikkaasti sisustettu.

Huone ei ollut yhtenäinen, vaan sen muodosti joukko pikkuosastoja,

joita sohvanselustat ja joutsenkuvaiset japanilaiset silkkivarjostimet

erottivat toisistaan. Matto oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi

kävellyt hiekassa. Silkin paljous sai huoneen tuntumaan viileältä. Ilma

oli täynnä mietoa, omituista hajuveden tuoksua.

Yhtäkkiä vedettiin oviverho ripeästi syrjään.

Valentine seisoi hänen edessään. "Petohämähäkki" oli mustissa, mutta

tuo komea musta puku vain kohotti hänen tavatonta kauneuttaan. Konsuli

kumarsi, mutta ei ehtinyt virkkaa mitään, ennenkuin Valentine tarttui

hänen käteensä.

-- Kuinka kauniisti tehty, että tulitte minua katsomaan, enpä olisi

uskonut, sanoi hän ja loi Falkenbergiin suuret, tummat silmänsä, jotka

loistivat kyynelten kostuttamina.

Konsuli vapisi nähdessään nämä kasvot, joita hän ei ollut koskaan ennen

oikein katsellut. Valentine oli todellakin hyvin kaunis. Hän veti

kätensä pois.

-- Rouva Kempel, aloitti hän.

Mutta Valentine keskeytti hänet ja työnsi hänet istumaan tyyny- ja

silkkimattokasalle.

-- Istukaa, sanoi hän. -- Istukaa, niin saamme puhella. Minä luulin

teitä vihollisekseni, mutta nyt näen, että olettekin ystäväni.

Konsuli katsoi ällistyneenä häneen.

Valentine nojautui taaksepäin leposohvalla, joka oli aivan Falkenbergin

vieressä. Tuolla tavoin leposohvalla lojuessa hänen kauneutensa pääsi

täysiin oikeuksiinsa. Uutimien välisestä raosta tunkeutui valkea

ilta-auringon viiru sisään, valahti huonekaluille ja leikki hänen

kaulallaan. Falkenberg katseli tuota kaulaa, silmäsi sitten kasvoja ja

vavahti jälleen.

Valentine taivuttautui häntä kohden ja tuki päätänsä käsillään. Puvun

hiha valui alas ja paljasti käsivarren.

-- Me rakastimme toisiamme, kuiskasi hän.

Falkenberg oli vähällä hypähtää pystyyn, mutta hillitsi itsensä.

-- Hän ainakin rakasti teitä, sanoi hän.

Valentine ei ollut huomaavinaan noiden sanojen salaista kärkeä. Hän

vaipui muistoihinsa, ja hänen silmänsä saivat uneksivan ilmeen.

-- Se tuli niin äkkiä, sanoi hän. -- Kuka olisi voinut aavistaa tätä?

Oi, mikä suuri kärsimys lieneekään painanut häntä! Mitä te arvelette

syyksi?

-- Olen tullut kysymään teiltä juuri samaa. Syytä.

-- Kuinka minä sen tietäisin? Hän oli aina niin huoleton ja

rakastettava, kun puhuin hänen kanssaan. En aavistanut vähintäkään.

-- Mutta te kuitenkin puhuitte hänen kanssaan viimeksi meistä kahdesta,

rouva Kempel.

Hän huomasi Valentinen silmien sekunniksi vaihtavan ilmettä. Sitten ne

jälleen olivat samat uneksivat, haaveelliset.

-- Aivan oikein, sanoi hän surumielisesti hymyillen. -- Hän oli niin

herttainen eilen illalla. Hän auttoi minut pienestä pulasta.

-- Niinkö. Pulasta?

Valentine kohosi istualleen ja nojautui Falkenbergiin päin. Hän tuli

niin lähelle, että olkapäänsä miltei hipaisi toisen käsivartta. Konsuli

tunsi hänen hiustensa tuoksun.

-- Niin, siellä Grandilla, sanoi hän. -- Minähän kohtasin teidät

molemmat vestibylissä, kun olin menossa peilisaliin. Sittemmin tapasin

Charlien yksin ja tulin kuiskanneeksi hänelle: "Charlie, pelasta minut

ratsumestarista."

Falkenberg sävähti.

Valentine heittäytyi nauraen takaisin leposohvalle, niin että valkea

auringonsäde kulki suoraan hänen punaisen suunsa yli.

-- Niin, sillä hän on ihan suunnattoman ikävystyttävä, ratsumestari

nimittäin, liverteli hän, -- puhuu myötäänsä vain hevosistaan. Charlie

oli niin rakastettava, että saattoi minut ovelleni asti. Olin hänelle

sanomattoman kiitollinen. Ratsumestari oli kai juonut paljon

samppanjaa, ja silloin häntä on mahdoton sietää. Niin, Charlie oli

todellakin herttainen... Sanokaa, kuiskasi hän, eihän vain lie niin,

että raha-asiat... vekselit...

Falkenberg katsoi häneen.

-- Ehkä nekin, vastasi hän.

-- Hyvä jumala! huudahti Valentine. -- Jos jotain on hullusti, niin

meidän täytyy tehdä kaikkemme hänen maineensa pelastamiseksi.

Hän nousi ja meni konsulin ohitse niin läheltä, että silkkihame hipaisi

hänen polveaan.

Hän meni erääseen nurkkaan, helisteli joitakin pieniä avaimia ja

aukaisi erään laatikon.

Falkenberg istui neuvotonna ja mykkänä paikallaan. Hän tunsi, miten

hajuvedentuoksu, Valentinen puvun kahina, hänen kauneutensa ja silmänsä

vähitellen suorastaan huumasivat hänet. Mistä hän aikoikaan vaatia

Valentinen tilille? Hän siveli hämmentyneenä otsaansa.

Valentine palasi. Hänellä oli jotain kädessään.

-- Jos joku asia on nyt heti viipymättä järjestettävä, sanoi hän, niin

tämä on käytettävissä.

Konsuli nousi kauhun kangistamana. Valentine laski joukon seteleitä

pöydälle.

-- Voin hankkia lisää myöhemmin, sanoi hän, minulla on paljon ystäviä.

Sitäpaitsi te hänen veljenään kai --

-- Rouva Kempel! huudahti Falkenberg. -- Te tiedätte hyvin, että nyt

loukkaatte minua.

Pöydällä oli kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä.

-- Minä huomautan teille, jatkoi konsuli, että veljeni rahalliset

sitoumukset ovat minun omiani. Ja tunnissa minä voin hankkia viisi

kertaa niin paljon kuin tuossa on.

-- Viisi kertaa niin paljon! huusi Valentine syöksähtäen hänen

luokseen. -- Kuinka jalo mies te olette... viisi kertaa niin paljon...

sata tuhatta -- se on Charlien veljen kaltaista.

Falkenberg työnsi hänet luotaan. Viimeinen kohtaus, puolilikaisten

setelien näkeminen, joita Valentine pani hänen eteensä, oli palauttanut

hänen tasapainonsa.

-- Olen oikeastaan tullut vaatimaan teiltä tiliä, sanoi hän.

-- Tiliä? Mistä?

-- Charlien hengestä.

-- Te olette mainio. Oletteko hullu! Mitä minulla on tekemistä veljenne

itsemurhan kanssa?

Hän vilkutti epäluuloisesti silmiään.

-- Asunnossani on yöllä tehty varkaus, sanoi Falkenberg.

-- Niinkö? -- Ja mitä on varastettu?

-- Kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.

Falkenberg puri hammasta.

-- Te ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan, sanoi hän. -- Suoranainen syy

veljeni itsemurhaan on tämä varkaus. Mutta hän on viaton.

-- Kuka sitten on syyllinen?

-- Sen sai veljeni tietää, ennenkuin ampui itsensä. Se tieto

luullakseni pani aseen hänen käteensä. Tunnen muuten erään toisenkin,

joka tietää kuka syyllinen on, ja se olette _te_.

Valentinen silmät salamoivat.

-- Näyttäkää se toteen! huusi hän.

-- Todisteitako, rouva Kempel! Eikö siinä kyllin, että tunnen teidät.

Minä en välitä noista kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. Ne tulevat

kai hyvään tarpeeseen siellä missä ovat, toivottavasti. Mutta tahdon

pakottaa teidät selvittämään tämän asian alusta loppuun. Luulen että

juuri _te_ olette imenyt veljeni tyhjiin, että teillä on ollut sormenne

mukana viimeöisessä varkaudessa, ja että tieto siitä on ajanut veljeni

tekemään itsemurhan. Minä lupaan teille, rouva Kempel, etten lepää

ennen kuin olen kostanut veljeni puolesta ja tuonut ilmoille totuuden,

niin suuresti minä häntä rakastin.

Valentine nauraa hohotti.

-- Herra jumala, miten lapsellinen te olette! sanoi hän. -- Menkää

poliisikamariin.

-- Te ymmärrätte kyllä, että se on mahdotonta, kun veljeni on tällä

tavoin takertunut juttuun.

-- Mitä sitten aiotte?

Falkenberg katsoi häneen.

-- Aion taistella teitä vastaan, sanoi hän.

-- Minua vastaan! huusi Valentine. -- Silloin ette tiedä mitä teette.

Muuten tunnen jo alkavani vihata teitä. Varokaa itseänne! On kysymys

omaisuudestanne.

Konsuli hymyili.

-- On kysymys hengestänne. Vielä ei kukaan ole voittanut minua, jatkoi

Valentine.

Hän alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.

-- Minä saatan olla paholainen, jos tahdon, sanoi hän.

Falkenberg seurasi häntä silmillään.

-- Tiikeri, jolla on lapsenkasvot, sanoi hän.

Yhtäkkiä hän astui Valentinen luo ja kuiskasi ihan vasten hänen

kasvojaan:

-- Petohämähäkki --

Valentine peräytyi kirkaisten ja haparoi kädellään rintaansa.