IV.

Salapoliisi.

Falkenberg veti nopeasti revolverin taskustaan.

Valentine lähestyi häntä käärmemäisin liikkein. Hänen silmänsä

leimusivat raivosta, ja hehkuva puna peitti hänen poskensa.

-- Se Tanskan juutalainen tietysti on kertonut teille tuosta nimestä,

kähisi hän. -- Mutta hän saa sen maksaa. Minä voin saavuttaa hänet

vieläkin. Olen mahtavampi kuin kukaan luuleekaan.

-- Älkää tulko lähemmä! huusi Falkenberg terävästi, ojentaen samassa

revolverin.

Valentine seisahtui revolverin suun eteen. Aseen läheisyys ei näyttänyt

vähääkään säikyttävän häntä. Hän ei ensi kertaa seissyt ojennetun

revolverin edessä.

-- Siinä on yksi panos jäljellä, sanoi konsuli vakavasti. -- Se on

veljeni revolveri, se on vielä hänen verensä tahraama. Jos astutte

askelenkaan lähemmäksi, olette kuoleman oma.

Valentine katseli hänen tyyniä kasvojaan. Konsulin kylmät silmät olivat

hyvin totiset.

-- Soittakaa palvelustyttöä, käski Falkenberg.

Valentine ei liikahtanut.

Konsuli painoi sähkösoittokellon nappia.

-- Minun on siis pakko muistuttaa teitä emännänvelvollisuuksistanne,

sanoi hän. -- Nyt tyttö tulee, jätän teidän harkittavaksenne, onko

palvelusväkennekin oltava tämän kiusallisen kohtauksen todistajina.

Valentine ei liikahtanut.

Mutta palvelustytön tullessa hänen käytöksensä muuttui yhtäkkiä. Hän

oli jälleen hempeä ja rakastettava.

Sellainen näyttelijä! ajatteli Falkenberg väristen.

-- Ole hyvä ja anna herra Falkenbergille hänen takkinsa, sanoi

Valentine.

Lähemmä astuen hän jatkoi sydämellisesti:

-- Vielä kerran kiitän teitä, että tulitte luokseni lohduttamaan minua

suuressa surussani; tuhannet, tuhannet kiitokset! Tulkaa oikein pian

taas.

-- Olkaa varma siitä, vastasi konsuli synkkänä. -- Minä tulen

toistekin.

-- Kiitos.

Hän ojensi kätensä, mutta Falkenberg ei ollut huomaavinaan sitä.

Valentine hytkähti kovasti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänen vapisevan

raivosta.

Palvelijattaren mennessä aukaisemaan ovea Valentine käytti tilaisuutta

ja kuiskasi:

-- Te olette loukannut minua. Minä pystyn kostamaan teille. Minä tiedän

hyvin, miten voin teille kostaa.

Hän pui uhkaavasti pientä, vapisevaa nyrkkiään.

Falkenberg sai välähdyksen hänen kiukkuisista silmistään eikä voinut

olla tuntematta mielenahdistusta. -- Hyvästi, rouva Kempel, sanoi hän

tyynesti ja meni takaperin ovesta ulos. Eteiseen päästyään hän kuuli

"petohämähäkin" ivanaurun budoaarista. Se kävi luihin ja ytimiin.

Ajuri odotti ulkona.

Konsuli pysähtyi puutarhaportille, ennenkuin astui rattaihin. Minne hän

ajaisi? Takaisin huvilaansako? Oli liian aikaista vielä. Sitäpaitsi

hänen täytyi ryhtyä toimenpiteisiin ehkäistäkseen Valentinen

kostotuumia. Sillä hän ei hetkeäkään epäillyt, että tämä nainen aikoi

panna uhkauksensa täytäntöön. Hän ymmärsi nyt, että Valentine oli häijy

kuin paholainen ja että hänellä oli paljon apukeinoja käytettävinään.

Hänellä oli kaupunki täynnä ystäviä, jotka ihailivat häntä hurjasti ja

mielihyvällä tekisivät mitä tahansa hänen käskystään. "Minä tiedän,

miten voin teille kostaa", oli hän sanonut. Omituinen tunne valtasi

Falkenbergin. Mitenkä Valentine kostanee? Tuliko hänen pelätä tuota

naista? Valentine taistelee asemansa puolesta, ajatteli hän. Minä olen

uhannut häntä perikadolla ja kunniattomuudella. Hän on epätoivoissaan,

ja epätoivoinen nainen pystyy mihin tahansa.

Falkenberg ei voinut kieltää käyneensä levottomaksi. Hän tunsi itsensä

hieman avuttomaksi, hän oli aivan yksin.

Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä pieni kohtaus, joka oli sattunut

eilen illalla hänen ajaessaan veljensä kanssa pitkin Drammenin-tietä.

Hän oli silloin nähnyt jalkakäytävällä miehen, joka oli herättänyt

hänen huomiotaan, pitkän, jäntevän olennon, jota hän muisti piloillaan

verranneensa englantilaiseen nyrkkeilijään. Ja Charlie oli kertonut

hänelle kuka tuo mies oli: Asbjörn Krag, salapoliisi.

Falkenberg hypähti nopeasti odottaviin ajoneuvoihin.

-- Kuulkaa, sanoi hän ajurille. -- Tunnetteko Asbjörn Kragin?

Hymy levisi ajurin kasvoille.

-- Kukas meistä ajureista ei häntä tuntisi, vastasi mies. -- Minäkin

olen monta kertaa kyydinnyt häntä.

-- Tiedättekö missä hän asuu?

Ajuri vastasi empimättä:

-- Josefinenkatu 16.

-- Hyvä. Ajakaa sinne.

-- Pitääkö ajaa kovasti?

-- Sitä parempi. Kuinka niin muuten? Nähkääs, _hän_ tahtoo aina ajaa

niin vietävästi.

-- Hän itsekö?

-- Niin, Asbjörn Krag. Minä saan melkein aina sakkoa hurjasta ajosta,

kun Asbjörn Krag on ollut rattaillani.

-- Vai niin. No, antakaa mennä.

Ajuri läjäytti ruoskallaan, koni porhalsi juoksuun, ja parin minuutin

päästä rattaat pysähtyivät Josefinenkadun 16:n edustalle.

-- Kunpa hän nyt vain olisi kotona, tuumi konsuli astuessaan rattailta.

-- Niin, ja jos hän on kotona, on hän jo nähnyt meidät, vastasi ajuri

hymyillen.

-- Luuletteko?

-- Luulen. Ja sitten hän myös tietää kuka herra on ja mistä herra

tulee.

-- Mistä minä tulen, miten vanha olen ja milloin isoäitini kuoli,

täydensi Falkenberg ivallisesti. -- Näytte ihailevan tätä poliisimiestä

rajattomasti.

-- Ehdottomasti, vastasi ajuri vakuuttavasti. -- Pitääkö minun odottaa?

-- Ei, saatte mennä.

Asbjörn Krag oli kuin olikin kotona. Palvelija opasti konsulin

salapoliisin työhuoneeseen, sanoen Kragin kohta tulevan.

Falkenberg tarkasteli uteliaasti huonetta. Hän ihmetteli melkoisesti

niitä monilukuisia aseita, joita riippui seinillä. Kirjoituspöydällä

hän huomasi suuren valokuvan, joka esitti erästä tunnettua saksalaista

valtiomiestä. Kuvan alle oli piirretty "Bergen, kesällä 1904" sekä

asianomaisen omakätinen omistuskirjoitus.

Hän istui miettien millä tavoin oikeastaan esittäisi asiansa. Juttuhan

tuntui hänestä perin kiusalliselta. Hän kuvitteli mielessään, että

kenties salapoliisi kummastelee ja pitää omituisena, että hänen

puoleensa käännytään tällaisilla asioilla. Sitäpaitsi kaikki mikä

haiskahti poliisilta oli Falkenbergille ylen vastenmielistä. Ja nyt

hänen täytyi kohdata oikein täysiverinen poliisimies, sikäli kuin oli

kuullut.

Samassa Asbjörn Krag astui huoneeseen.

Falkenberg nousi ja kumarsi hieman. Hän aikoi ruveta esittämään

asiaansa, mutta salapoliisi esti sen astumalla hänen luokseen,

puristamalla hänen kättään ja sanomalla:

-- Vihdoinkin.

Konsuli hämmästyi sanattomaksi.

-- Oletteko... oletteko odottanut minua? kysyi hän.

-- Olen toki, konsuli Falkenberg, tietysti olen teitä odottanut,

vastasi Krag. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli vierasta

tarkkaavaisesti. -- Odotin teitä jo aamupäivällä, olisitte tullut

silloin. Nyt olemme valitettavasti hukanneet monta tuntia.

-- Mutta tiedättekö sitten miksi käännyn puoleenne? kysyi konsuli yhä

kummastuneempana.

-- Luonnollisesti. Veljenne kuoleman johdosta.

-- Veljeni ampui itsensä viime yönä puoli neljän tienoissa, sanoi

Falkenberg totisesti.

Salapoliisi nousi ja astui miettiväisenä ikkunan luo.

-- Minä olen johtunut samaan tulokseen, sanoi hän.

Konsulinkin täytyi nousta.

Hän tuijotti uudelleen poliisimieheen mitä suurimman ihmettelyn

vallassa.

-- Mitä sanotte? kysyi hän. -- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Olen päivän kuluessa ajatellut tätä asiaa hyvin paljon, vastasi

salapoliisi, ja tehnyt sen johtopäätöksen, että veljenne on varmaan

itse päättänyt päivänsä. Häntä ei siis ole murhattu --

-- Murhattu?

-- Niin sanoin. Olisihan sekin voinut tapahtua.

-- Te tunnette varmaan tämän asian yhtä hyvin kuin minä, vainajan oma

veli, huomautti Falkenberg. Äänessä oli pieni ivan väre.

-- Paremmin, herra konsuli, minä tunnen sen paremmin. Oletteko käynyt

Valentinen luona? kysyi hän äkisti.

-- Olen, tulen sieltä juuri. Hän on kauhea nainen.

-- Hän on viisas ja paha, vastasi salapoliisi totisesti, -- ja hän on

mahtava. Tahdotteko kertoa minulle käynnistänne?

Falkenberg puhui mitä oli nähnyt ja kuullut "petohämähäkin" luona.

Hän johtui siinä kertomaan myös noiden kahdenkymmenenviiden tuhannen

kruunun katoamisesta, ja Asbjörn Krag sai kuulla teräslipasjutun

kokonaisuudessaan.

-- En voi vielä käsittää, sanoi konsuli, mitenkä varas on päässyt

rahalippaaseen. Sen hän on voinut tehdä ainoastaan avaamalla

kirjainlukon.

-- Niinpä tietenkin.

-- Mutta kirjainlukkoa ei voi avata kukaan, joka ei tunne sanaa --

lukon avainta.

-- Asianomainen on kai tietänyt tuon sanan.

-- Mutta sehän on mahdotonta. En ole ilmaissut sitä ainoallekaan

elävälle olennolle.

-- Ette edes veljellenne?

-- En. Aivan varmasti en hänellekään.

-- Eikä sana kai ollut itsessään niin yksinkertainen, että varas olisi

ajatuskykyään käyttämällä saattanut arvata sen?

-- Ehdottomasti ei. Se oli -- Krag ojensi torjuvasti kätensä.

-- Älkää sanoko! huudahti hän.

-- Mitä ihmettä, eikö minun pidä sanoa sitä? Ei teillekään. Miksi ei?

-- Siksi että tahdon itse keksiä sen. Niin pian kuin olen löytänyt

sanan, olen todennäköisesti löytänyt varkaankin.

Falkenberg kysyi:

-- Oletteko muodostanut itsellenne mielipiteen asiasta?

-- Olen.

-- Sekin vielä! Minusta tuntuu ylipäänsä, että te olette jonkun aikaa

tutkinut asiaa.

-- Olen jo toista kuukautta pitänyt silmällä Valentinea, sanoi Krag. --

Hän pelaa korkeata peliä kaupungissamme, tuo kaunotar, mutta tähän asti

hän on tehnyt tyhjäksi kaikki ponnistuksemme.

-- Mistä te häntä epäilette?

-- Hän on ihan varmasti vaarallinen pahantekijä, sanoi Asbjörn Krag

vakavasti, -- ja minä lyön vetoa siitä, että hänellä on monta rumaa

kolttosta tunnollaan. Meidän on ollut mahdoton päästä häneen käsiksi.

Hän kantaa maailman nähtävissä mitä puhtainta kilpeä, ja hän on kaiken

aikaa osannut luikertaa kynsistämme helposti ja liukkaasti kuin

ankerias.

-- Luuletteko tosiaankin hänen olevan jollakin lailla tekemisissä

varkauden ja veljeni kuoleman kanssa?

-- Aivan varmaan. Siitä tunnen olevani vakuutettu. _Mutta varkauden

tapahtuessa hän oli kotonaan Oskarinkadun varrella_.

-- Silloin sen on tehnyt joku tai jotkut hänen ystävänsä.

-- Se on selvää.

-- Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut? kysyi Falkenberg aivan

neuvottomana.

-- Minä saatan kuvitella, että veljenne on yllättänyt varkaan tai

varkaat. Hän on tuntenut asianomaiset, ymmärtänyt, että koko puuha on

Valentinen työtä, ja sitten epätoivoissaan siitä sekä jostakin muusta,

_jota me emme vielä tiedä_, päättänyt päivänsä.

-- Niin täytyy olla, mutisi Falkenberg, niin täytyy olla. Luuletteko,

että veljelläni oli ennakolta aavistusta siitä, mikä tapahtuva oli?

-- En luule, olen päinvastoin melkein vakuutettu, ettei hänellä ollut

siitä mitään vihiä. Yhdessä ratsumestarin kanssa hän saattoi Valentinen

Grandilta kotiin ajurilla. Ratsumestari erosi heistä matkan varrella.

Valentinen asunnolta veljenne ajoi suoraa päätä kotiansa huvilaan. Hän

oli silloin verrattain hyvällä tuulella, vieläpä juttelikin ajurin

kanssa. Hän ihaili kaunista ilmaa ja puhui matkustushalustaan.

"Tahtoisin maalata suuren taulun", sanoi hän. "Maalaisin taulun, jolle

antaisin nimen 'Kesä' -- aamulla ryhdyn työhön." Astuessaan vaunuilta

hän nyökkäsi ystävällisesti hyvästiksi ajurille ja meni tyynesti

huvilaan. Mutta hän oli niin uninen, että haukotteli ääneen monta

kertaa. Hän puhui myös jotain siihen suuntaan, että oli hyvä päästä

nukkumaan. Herra konsuli, mies, joka käyttäytyy sillä tavoin, ei haudo

itsemurha-aikeita.

-- Olette oikeassa, vastasi konsuli. -- Minua vain ihmetyttää, mistä te

olette saanut kaikki nämä tietonne.

-- Oo, se teidän olisi pitänyt heti ymmärtää, vastasi Krag. -- Ajuri,

jolle veljenne niin herttaisesti haasteli, olin minä.

-- Ei mahda olla miellyttävää joutua teidän vainottavaksenne.

Krag otti esiin muutamia papereita ja tutki niitä hyvin tarkoin.

-- Lisäksi olen saanut tietää, että veljenne on viime aikoina

kuluttanut noin 40,000 kruunua Valentinen takia, josta summasta

melkoinen osa on mennyt lahjoihin. Sitäpaitsi hän on antanut hänelle

punaisen automobiilin --

Falkenberg kavahti pystyyn. Krag jatkoi aivan tyynesti:

-- ... jotta, kuten oli puhe, Valentine saisi myydä sen ja siten

pääsisi selviämään eräästä pulasta. Automobiilin on Valentine kuitenkin

pitänyt itse. Hän on vain maalauttanut sen vihreäksi ja teettänyt

siihen eräitä muita pikku muutoksia, jottei Charlie sitä tuntisi.

-- Maalauttanut vihreäksi! huudahti konsuli kiihkeästi. -- Se siis oli

sittenkin Charlien automobiili.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.

-- Vastaani tuli vihreä automobiili viime yönä, kun olin matkalla

asuntooni.

-- Missä?

-- Skillebaekin tienoilla. Sekä kuskini John että minä olimme

tuntevinamme sen -- se oli etäämpää ihan Charlien auton kaltainen.

Mutta kun se tuli lähelle, näimmekin sen olevan vihreän.

-- S:n muotoiset lyhdynpitimet? kysyi salapoliisi.

-- Aivan niin.

-- Entä keitä siinä oli?

-- Toinen oli espanjalaisen näköinen, vastasi Falkenberg, -- en

muistanut nähneeni häntä ennen. Toisen kasvoja en voinut oikein

erottaa, kun automobiili kulki niin kovaa vauhtia.

-- Ja se kulki kaupunkiin päin, teidän ajaessanne poispäin?

-- Niin.

-- Tiedättekö mistä automobiili tuli? kysyi Krag.

-- En.

-- Sitten minä sanon sen teille. Se tuli teidän huvilastanne.

-- Minun huvilastani!

-- Niin, ja samassa automobiilissa olivat nuo varastetut

kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.

-- Te arvelette siis --

-- Minä arvelen, että ne kaksi miestä, jotka istuivat automobiilissa,

ovat varastaneet rahat, sanoi salapoliisi, ja että ne ovat juuri samat

miehet, jotka Charlie parka on viime yönä tavannut asunnossanne.