II.

Laukaus.

Konsuli Einar Falkenberg oli koko päivällisten ajan levoton veljensä

takia.

"Charlie, pelastatko minut?" oli Valentine sanonut. Äänen kuumeinen

sointu kaikui vielä hänen korvissaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä

jysähtänyt, että jotain vakavaa oli tapahtumassa. Charlie ei ollut

vastannut, hän oli vain luonut naiseen kauhuisen katseen. Ja sitten

nainen oli kadonnut peilisaliin ratsumestarin rinnalla.

Konsuli silmäsi pöydän yli veljeensä, joka istui kamariherra Totenin

vieressä. Hän oli tahallaan sijoittanut nämä kaksi vierekkäin. Hän

tiesi, että kamariherra mielellään puheli Charlien kanssa, tällä kun

oli loppumaton varasto juttuja, etenkin lemmenseikkailuja koskevia,

Kristianian iloisesta hienostomaailmasta.

Mutta nyt tuntui siltä, kuin Charlie olisi kokonaan kadottanut

juttelukykynsä. Alussa hän istui synkkänä, miettiväisenä ja

hajamielisenä, sysäsipä kumoon jonkun lasinkin, niin hermostunut hän

oli. Hän söi vähän, mutta joi sitä enemmän, ja päivällisten

loppupuolella hänet valtasi eräänlainen pinnistetty iloisuus, joka oli

omituisen räikeänä vastakohtana hänen aikaisemmalle vaiteliaalle

totisuudelleen. Mutta kamariherra Toten riemastui muutoksesta. Charlie

pääsi vauhtiin ja kertoi joukon juttuja, ja kamariherra nauroi, niin

että ritarimerkit hyppivät rinnalla.

Ateria loppui vihdoin, ja vieraat hajaantuivat seurusteluhuoneisiin,

joissa tarjoiltiin kahvia. Sillä aikaa Charlie katosi hetkeksi, mutta

kun hän tuli takaisin mandoliini kainalossa, päästi iloinen seura

riemuisan remakan. Hänet nostettiin pöydälle, ja hän alkoi laulaa

preerioista ja bambu-puista, pikku neekeritytöistä, laajoista

viljelysmaista, New Orleansin kaduista -- noita kauniita amerikkalaisia

sävelmiä, joissa helkkyy viehkeä, salainen kaihomielisyys. Hänellä oli

miellyttävä, pehmeä ääni, ja laulut otettiin ihastuksella vastaan.

Mutta konsuli tuli pakostakin liikutetuksi. Hän tunsi, miten veljen

salainen murhe värisi mandoliininkielten hennoissa sävelissä ja

laulujen omituisessa alakuloisuudessa.

Eräänä väliaikana tanskalainen liikemies, herra Stiegel, meni Charlien

luo kiittämään kohteliaasti. Samalla hän kysyi:

-- Mitenkä työ sujuu, herra Falkenberg? Oletteko saanut mitään uutta

taulua valmiiksi?

-- En mitään uutta, vastasi Charlie nappaillen vallattoman hilpeästi

soittimensa kieliä, -- mutta minulla on koko joukko aloitettuja.

Kerrassaan loistavia ideoja, vakuutan teille. Mutta kun minusta on

ikävää nähdä noita puolivalmiita töitä, olen kääntänyt atelieerissani

kaikki kankaat nurin, niin että kävijät saavat nähdä vain takapuolet.

-- Ettekö ole aikonut lähteä ulkomaille saamaan uusia vaikutteita?

-- Olen kyllä.

-- Eikö lähdetä yhdessä Pariisiin? Minun pitää matkustaa sinne

liikeasioitteni takia.

-- Jospa se vain kävisi laatuun, sanoi Charlie miettiväisesti. --

Milloinka lähdette?

-- Huomenna.

-- Huomenna! Ei, ei käy päinsä.

Charlie aloitti uuden laulun, ja tanskalainen herra poistui mutisten

itsekseen:

-- Hän on kiinni. Hän on kiinni, poika parka.

Juhla jatkui vielä tuntikauden. Saatettuaan vaunuihin viimeiset

vieraansa -- paitsi herra Stiegeliä -- konsuli etsi veljeään, mutta

Charlie oli silloin jo kadonnut.

-- Herra konsulin veli lähti puoli tuntia sitten, tiesi hovimestari.

-- Niinkö -- menikö hän kotiin? kysyi Falkenberg.

-- Hän on ainakin lähtenyt hotellista.

Falkenberg ymmärsi, että kun hotellin hovimestari käyttää tällaista,

kieltä, niin siinä piilee jotain.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Herra konsuli, mitäpä minä tarkoittaisin. Herra konsulin veli lähti

hotellista neljännestunti sitten.

-- Mutta äskenhän juuri puhuitte puolesta tunnista.

-- Niin, puoli tuntia sitten hän poistui seurasta.

-- Vai niin se olikin! Mutta hän ei sentään lähtenyt heti?

-- Ei, hän käväisi peilisalissa.

-- Hyvä. Ajaenko hän lähti hotellista?

-- Niin, he ajoivat.

-- Heitä oli siis kaksi?

-- Heitä oli kolme, herra konsuli.

Falkenberg katsoi terävästi hovimestariin.

-- Ratsumestariko myös? kysyi hän.

-- Niin.

* * * * *

Konsuli ja hänen tanskalainen liiketuttavansa päättivät ajella hetkisen

virkistyäkseen monien ja erilaisten pöytänautintojen jälkeen.

He ajoivat aina Nordstrandille saakka.

Oli ihmeellinen, leuto ja valoisa yö. Molemmat herrat olivat hieman

hilpeällä tuulella. He tekivät uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja

sopivat uusista liikeyrityksistä.

Vasta kolmen tienoissa he palasivat kaupunkiin. Konsuli kyyditsi

Stiegelin hänen hotelliinsa, ja erotessa hän sanoi:

-- Odotan teitä kello puoli yksitoista aamupäivällä.

-- Puoli yksitoista. Tulen täsmälleen.

-- Minulla on rahat käteisinä, kaksikymmentäviisi tuhatta.

-- Hyvä on.

He erosivat sydämellisesti hyvästellen. Einar Falkenberg lähti yksin

ajamaan Drammenin-tielle päin. Hän istui selkäkenossa vaunuissaan ja

tupakoi.

Hän koetti ajatella liikeasioita, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Myötäänsä hänen ajatuksensa palasivat veljeen. Mitenkä hänen laitansa

mahtoi olla?

Yksi seikka oli hänelle selvänä. Veli oli varmasti hyvin onneton.

Nuo kummalliset sanat soivat vielä hänen korvissaan, ja hän toisteli

niitä lakkaamatta itsekseen: "Charlie, pelastatko minut?" Oskarinkadun

kulmassa hän huomasi tutunnäköisen herrasmiehen ajavan tavallisissa

ajurinrattaissa. Se oli kamariherra Toten. Hän ei ollut yksin.

Falkenberg hymähti.

Kauempana, Skillebaekin lähellä, hänet herätti mietteistään

automobiilin törähdys. Hän tunsi äänen, sen suhteen ei voinut erehtyä.

Kuski nykäisi vaistomaisesti suitsista ja kääntyi isäntäänsä päin.

-- Kuulitteko _sitä_, herra konsuli? sanoi hän. -- Se on varmasti

meidän automobiili.

-- Niin, sen voisin vannoa, vastasi Falkenberg tähystellen eteenpäin.

-- Sen äänen tuntisin satojen joukosta. Olenhan itse ostanut torven

Lontoosta. Ehkäpä nyt saamme tietää, mitä veljeni kadonneesta

automobiilista on tullut.

Hänen mieleensä vilahti tuokioksi ajatus: kenties Charlie ajaa siinä.

Kiiltävä auto lähestyi nyt suurilla kumipyörillään. Oli melkein

valoisaa, joten se näkyi selvästi.

-- Ei, tämä auto on vihreä, sanoi kuski. -- Niin että ei se voi olla

meidän.

-- Eipä tietenkään, vastasi konsuli. -- Veljeni automobiili on

punainen.

-- Sitäpaitsi lyhdynpitimet ovat toisenlaiset.

Automobiili porhalsi ohi.

Siinä istui kaksi miestä. Toinen oli mustapintainen, lähinnä

muistuttaen espanjalaista. Falkenberg kiintyi erityisesti näihin

kasvoihin.

-- Aika roisto naamasta päättäen, mutisi kuski.

-- Aja eteenpäin, sanoi konsuli heittäytyen selkäkenoon. Hän oli jo

unohtanut automobiilin. Ja hän tunsi itsensä väsyneeksi.

Falkenberg iloitsi päästessään vihdoin taas kotia huvilaansa. Hän meni

työhuoneeseensa ja avasi kaikki ikkunat, niin että ihana aamuilma, joka

toi muassaan puutarhasta puiden ja kukkien tuoksua, sai täyttää koko

huoneen ja virkistää häntä.

Hän istuutui suuren, leikkauskoristeisen kirjoituspöytänsä ääreen,

huokasi raskaasti ja mutisi:

-- Vihdoinkin on siitä päästy ja saan mennä levolle.

Pöydällä oli muutamia kirjeitä, joita hän silmäili. Joukossa oli muun

muassa kamariherra Totenin lähettämä painettu illalliskutsu. Sen

alareunaan kamariherra oli omakätisesti kirjoittanut: "Saatte tehdä

mielenkiintoisen tuttavuuden."

Falkenberg pani kirjeet välinpitämättömästi syrjään. Mutta alimaisena

pinkassa tuli vastaan pieni neliskulmainen kuori, jonka hän sieppasi

halukkaasti. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat kirjoitetut sirolla

naisen käsialalla.

Hän avasi kirjeen ja luki sen kahteen kertaan. Sitten hän hymyili

onnellisen näköisenä ja suuteli pientä paperia.

Mutta hänen täytyi koettaa nukkua hiukan. Hänellä oli vielä ruusu

napinreiässä illan juhlasta. Se alkoi lakastua ja hajota. Hän irroitti

sen ja heitti pois. Ja ruusu putosi matolle jääden siihen pienen

valkoisen paperipalan viereen.

Paperipala. Konsuli Falkenberg nosti sen lattialta. Hän ei sietänyt

epäjärjestystä työhuoneessaan. Mikä se semmoinen paperi oli, joka oli

pudonnut lattialle? Hän silmäili sitä -- ja kavahti yhtäkkiä pystyyn.

-- No mutta -- mitä ihmettä!

Hän oli säikähtänyt ankarasti, katsoi jälleen paperiin ja alkoi

vavista.

Tämä paperi, jota hän piteli kädessään, oli tavattoman tärkeä. Hän ei

olisi tahtonut hukata sitä suurestakaan rahasummasta.

Mutta mitenkä se oli joutunut lattialle?

Falkenberg siveli kädellä otsaansa ja koki hillitä levottomuuttaan.

Hänhän oli itse pannut tämän paperin teräslippaaseen iltapäivällä. Hän

muisti sen aivan selvästi. Ja miten se siis oli saattanut --

Hän tunsi kiihtyvänsä yhä enemmän. Hän sieppasi avainkimpun, se kalisi

hänen vapisevassa kädessään.

-- Mahdotonta! hän huudahti, ikäänkuin ääneen jatkaen ajatusjuoksuaan.

-- Se ei voi olla mahdollista.

Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä.

Hänhän oli eilisiltana itse avannut teräslippaan kahdesti. Ensi kerran

pannessaan siihen rahat ja tämän paperin. Toisen kerran tarkastaessaan

selittämättömän levottomuuden valtaamana, oliko lukinnut lippaan.

Tietysti paperi oli pudonnut silloin, kun hän viimeksi käsitteli

lipasta. Niin oli varmasti asianlaita.

-- Niin, tietysti, mutisi hän lohdutellen itseään, samalla kuin avasi

kaapin ja otti esille teräslippaan.

Hän katseli sitä ensin tarkkaan joka puolelta ja nyökkäsi tyytyväisenä.

Ei kukaan ollut koskettanut lipasta. Ja avata sen saattoi ainoastaan

hän itse, sillä hän yksin tiesi sanan, jolla sai kirjainlukon

aukeamaan.

Hän muodosti kirjaimista sanan ja painoi ponninta.

Lukko napsahti. Aivan kuin pitikin. Siinä se nyt oli lipas auki.

Falkenbergia nauratti oma pelkonsa; hän oli nähnyt aaveita keskellä

päivää. Hän, kylmäverinen liikemies, oli alkanut käydä hermostuneeksi

ja taikauskoiseksi. Ei, oli tosiaan jo aika mennä levolle.

Hän kohotti nopeasti kantta.

Samassa hän jähmettyi hämmästyksestä ja kauhusta.

_Rahat olivat poissa_.

Kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta ei ollut äyriäkään jäljellä.

Hetken aikaan hänen oli mahdoton käsittää mitään. Kuin mielipuoli hän

penkoi lippaan sisällystä, sai kouransa täyteen papereita ja hajoitti

ne ympärilleen, mutta ne olivat pelkkiä papereita. Ei ainoatakaan

pankinseteliä ollut niiden joukossa.

Rahat oli siis varastettu häneltä. Mutta miten, miten --?

Hän tutki lukon uudelleen. Se oli kunnossa. Ja lippaan sai avatuksi

sillä ainoalla sanalla, jonka hän yksin tiesi. Tuolla ainoalla pikku

sanalla, jota hän ei ollut lausunut kellekään elävälle olennolle ja

jota ei kukaan voinut arvata.

Häntä ei niin paljoa järkyttänyt tappion suuruus kuin tämän varkauden

täydellinen arvoituksellisuus.

Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, kamala ajatus, joka teki

hänet jääkylmäksi.

Kaksikymmentäviisi tuhatta! Hän muisti, miten levottomaksi Charlie oli

käynyt, kun hän oli vaunuissa maininnut tuon summan. Hän muisteli

Valentinen sanoja: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän muisti, mitä

herra Stiegel oli tiennyt kertoa "petohämähäkistä". Sitäpaitsi veljen

käytös oli viime päivinä ollut eriskummainen. Olisiko Charlie --?

Saattoiko semmoista ajatella?

Falkenberg oli taas entinen tyyni, varma liikemies. Hän keräsi paperit

ja pani ne lippaaseen. Sitten hän soitti palvelijaa.

-- Onko joku käynyt täällä? kysyi hän.

-- Ei, vastasi palvelija, täällä ei ole käynyt ketään.

-- Onko veljeni tullut kotia?

-- On.

-- Milloin hän tuli?

-- Tunti sitten.

-- Yksinkö?

-- Niin, hän tuli ajurilla.

-- Menikö hän heti omalle puolelleen?

-- Meni, hän oli täällä vain parisen minuuttia. Sitten hän tuli taas

alas kynttilä kädessä.

-- Minne hän silloin meni?

-- Herra konsulin huoneisiin.

-- Seurasitko sinä häntä?

-- En, näin hänet huoneeni ikkunasta.

-- Oliko hän kauan täällä?

-- Puolisen tuntia.

-- Kuulitko täältä mitään ääntä sillä aikaa?

-- En, minähän jo sanoin, että hän oli yksin. Kun hän tuli ulos, oli

hänellä silloinkin kynttilä kädessä. Minä menin häntä vastaan portaille

kysyäkseni, halusiko hän jotakin.

-- Miltä hän näytti?

-- Hän oli kalpea kuin kuolema.

Falkenbergia värisytti.

-- Sanoiko hän mitään?

-- Hän sanoi vain: "Hyvää yötä, Johannes." Mutta hän oli niin

kummallinen. Minä luulen, että hän on sairas. Herra konsulin pitäisi

käydä katsomassa häntä.

-- Saat mennä, sanoi Falkenberg.

Vanhus poistui.

Falkenberg jäi seisomaan huoneeseen ikäänkuin lamautuneena. Eihän ollut

enää epäilystäkään --

Yhtäkkiä hän havahtaa mietteistään kuullessaan laukauksen,

revolverinlaukauksen.

Hän säikähtää ankarasti ja kiljaisee:

-- Charlie!

Sitten hän karkaa ovesta ulos ja portaita ylös. Kuin mieletön hän

ryntää veljensä asuntoon. Jo kaukaa hän huutaa:

-- Charlie! Charlie!

Mutta hän ei saa vastausta.

Saapuessaan Charlien atelieeriin, missä nurinkäännetyt taulukankaat

irvistävät, hän näkee veljensä istuvan tuolilla kasvot päivänvaloon

päin. Oikeassa ohimossa on kuulanreikä, josta paksu verivirta on

juossut hänen poskensa yli ja tahrannut hänen kauluksensa ja liivinsä.

Falkenberg heittäytyy hänen päällensä.

Charlie on kuollut. Hän pitää vielä kouristuksentapaisesti revolveria

kädessään. Sanomaton suru valtaa veljen. Noita kahtakymmentäviittä

tuhatta hän ei ajattele. Hän ajattelee vain veljeään, poikavuosiensa

leikkitoveria, hän muistaa vilahduksena Charlien rakkauden ja lämpimän

ystävällisyyden, hänen mandoliininsa, hänen surunvoittoiset laulunsa.

-- Pöydällä on jokin paperi, mutisee Falkenberg hajamielisesti

itsekseen.

Hän ottaa sen ja lukee:

"Rakas veli", on siihen kirjoitettu, "minä olen viaton".

Konsuli sivelee vainajan hiuksia ja sulkee hänen sammuneet silmänsä.