Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi.
He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän
illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu.
Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja
vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä.
Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin
käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti
olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja
imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon
tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri
tarpeettomina jättänyt.
Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti
muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan
hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon
kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen:
--Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on
tieto siitä, että on tarpeellinen--
Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka
oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa
sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa.
Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi
hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento,--lapsekas,
mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse.
Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään!
Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla?
Tehdä itsensä tarpeelliseksi!--Semmoisella mielellä hän ei ollut
koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä
suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea
toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus.
Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen?
Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin
aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana!
Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin
siihen samaan Helsingin kouluun".
Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa.
Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä.
--Se sinisilmä lapsi, ainukainen,--valkoisine kiharoineen!
Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan
pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan
mullassa.--
Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon
päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen
ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön
lauseen elämästä ja onnesta.----
Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi,
vähäpätöiseksi niinkuin silloin!
Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut
täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja
talli ja ruokakello,--että ne ovat ihan tuossa seinän takana--ja että
ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän
aamulla tuke ulos--
Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä.
Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa,
kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin.
* * * * *
Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa
seinälle--aivan niinkuin ennenkin.
Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin
mahdollista.
Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas
ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin
olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden
ikkunanpielien hakasiin.
Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti
väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän
katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli.
Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin
antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk'ei enää ollut oikeutta
tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa
ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa.
Mitä?--Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen
vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja
Olli-raukka raittiuslupauksineen!--Ja sitten Fannykin, jonka hän oli
tylysti työntänyt luotaan.
Rakastaa Fannyä?--Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka
ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin
ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut
Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi
Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä!
Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt
yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti?
Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat
häntä?
Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset
voimansa häntä ylläpitääkseen?
Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille
Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä
osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut.
Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle:
Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten
siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä
olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan
perintötaloon.
Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä.
Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta.
Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille
niinkuin niissä oli ollutkin.
Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He
aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on
lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he
väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on
mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille.
Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen
omaan sydämeensä?